V.

Ruotsalaisten sotarinnan takana olevan kylän Meuchenin pappilassa istui puolen yön seuduissa leskimies, maisteri Todaenus suuren Raamattunsa takana, lukien Davidin katumuspsalmeja emännöitsijälleen, helläluontoiselle Ida-rouvalle, joka samoin oli leski. Maisteri — asekykyinen mies, huulessa kankeat, harmaat viikset, nuoruudessaan ennen muinoin ollut sotaväessä — rukoili sitte hartaasti Ida-rouvan kanssa, että protestanttinen sankari säilyisi elossa, hän, joka silloin juuri vähän matkan päässä oli taistellut — voittaenko vai tappiolle jääden, tietämätöntä.

Silloin kolkutettiin kovasti ovea ja Ida-rouva heti arvasi, että joku kuolevainen oli apua etsimässä.

Niin olikin. Kun pappi avasi oven, hoiperteli hänelle vastaan nuori mies kalpeana kuin kuolema, silmät kuin kuumetautisella ihan seljällään, pää paljasna ja otsassa suuri haava ammottavana.

Hänen takanansa nosti toinen hevosen seljästä kuollutta, raskasta ruumista. Sen tunsi pappi heti, vaikka se olikin rumentunut haavoista, Ruotsin kuninkaaksi, jonka hän oli kerran nähnyt, hänen riemusaatossa kulkiessaan Leipzigiin, ja jonka hyvin onnistunut puupiirroskuva riippui hänen oman kammarinsa seinällä. Syvästi liikutettuna peitti hän kasvonsa ja itki.

Kuumeisen-kiireesti ja hätäisesti puhuen pyysi haavoitettu nuorukainen, että hänen kuninkaansa vietäisiin ihan likellä olevaan kirkkoon. Mutta ensin tahtoi hän haaleata vettä ja pesusientä, puhdistaakseen haavallisen pään verestä. Sitte laski hän kumppaninsa avulla vainajan, joka oli hänen käsivarsilleen liian raskas, huononpuoliselle vuoteelle, vaipui polvilleen sen viereen ja katseli hellästi ruumiin vahankarvaista muotoa. Mutta yrittäessään sitä pesemään pyörtyi hän itsekin ja painui eteenpäin ruumiin päälle.

Kumppani nosti hänet ylös, tarkasteli häntä likemmin ja huomasi, paitsi otsahaavaa, vielä suuren haavan rinnassakin. Nutussa oli juuri sydämmen kohdalla vanha paikattu reikä, mutta sen vierestä uudesta reiästä tiukkui vertä. Hän avasi varovasti kumppaninsa vaatteet eikä ollut uskoa silmiänsä. "No, lempo vieköön!" virkkoi hän, ja Ida-rouva, joka piti vesivatia, punastui ihan korviinsa asti.

Samana silmänräpäyksenä kiskaistiin ovi ulkoapäin auki ja eversti Ake Tott astui sisään. Hänet oli muona-asioille lähetetty taapäin; sieltä selvittyään oli hän kiiruhtanut taistelukenttää kohti, ja niin oli hän, kylän kadulla kapakan edessä juodessaan viinaryyppyä, kuullut sanoman, miten eräs satulassaan horjuva ratsumies oli edessänsä hevosen seljässä kuljettanut ruumista.

"Onko totta, onko mahdollista?" kysäsi hän ja riensi suorastaan kuninkaan luo, tarttui ruumiin käteen ja kostutti sitä kyynelillään.

Hetkisen kuluttua katsahtaen ympärilleen huomasi hän nuorukaisen, joka tunnotonna makasi nojatuolissa. "Lempo periköön!" tiuskasi hän vihaisesti, "onhan tuo Gustel kumminkin jälleen karannut kuninkaan seuraan!"

"Minä tapasin nuoren herran, kumppanini", virkkoi kornetti varovaisesti "kuollutta kuningasta edessään hevosen seljässä pitäen ajaa lennättämässä pitkin kenttää. Hän uhrasi henkensä majesteetin edestä!"

"Ei, mutta minun edestäni!" vastusti pitkä mies, jonka muoto oli kuin vanhan naisen — Kauppias Laubfinger. Hän oli uskaltanut tulla tappelumelskeen likitienoille vangitsemaan erästä hidasta velkamiestä, mutta oli joutunut muonavaunuista täydellä kylän kadulla ahdinkoon ja lähtenyt everstin jäljestä saamaan häneltä suojeluskirjaa.

Mieli täynnä kiitollisuutta ja helpotuksen tunnetta kertoi hän läsnäoleville laveasti sukunsa historian. "Gustel, Gustel!" sanoi hän itkien, "tunnetko vielä omaa serkkuasi? Mitenkä saan minä palkituksi, mitä olet minulle tehnyt?"

"Siten, että pidätte kiinni suunne!" vastasi eversti ankarasti.

Pappi rupesi sovittajaksi ja puhui levollisesti, vaan vakavasti: "Hyvät vieraat, tunnettehan tämän maailman. Se on täynnä panettelua." Ida-rouva itkeä tihutti. "Ja varsinkin silloin, kun puhdas ja jalo ihminen ajaa suurta ja puhdasta asiaa. Jos pieninkään epäily himmentäisi tämän muistoa" — hän osoitti levollisesti kuolon unta nukkuvaa kuningasta — "mimmoisen tarinan paavilainen panettelu kutoisi tästä hyttys-raukasta", — sanoi hän, tunnottomaan paashiin päin viitaten — "joka on polttanut siipensä maineen auringossa. Yhtä varma kuin omasta olemisestani olen siitäkin, ettei kuningas-vainaja tiennyt mitään tästä tyttösestä."

"Toden totta, hyvä pappi", vannoi eversti, "varma siitä minäkin olen kuin hengestäni, enkä ainoastaan luulon, vaan totisen tiedon tähden."

"Totta se on", vakuutti Laubfingerkin, "sillä muuten olisi kuningas hänet lähettänyt kotiin ja vaatinut minua tulemaan sijaan."

"Toden totta!" vakuutti kornetti, ja Ida-rouva itki.

"Minä olen sanan palvelija, te olette jo harmaapäinen, herra eversti, te, kornetti, olette aatelismies, teille, herra Laubfinger, on se omaksi eduksi ja hyödyksi, ja Ida-rouvan puolesta takaan minä: me olemme vaiti."

Silloin aukesivat paashin kuolevaiset silmät. Ne katselivat ensin tuskallisesti ympäri huonetta, mutta pysähtyivät Ake Tottiin.

"Risti-isä!" lausui hän, "minä en ole totellut sinua, minä en voinut — minä olen suuri syntinen, tyttö-parka."

"Poika-parka", ojensi pappi ankarasti. "Te hourailette! Te olette paashi August Leubelfing, Nyrnbergin patriisin ja kauppiaan Arbogast Leubelfingin oma poika, syntynyt sinä ja sinä päivänä, kuollut seitsemäntenä päivänä marraskuuta vuonna tuhat kuusisataa kaksineljättäkymmentä, haavoista, jotka edellisenä päivänä saitte Lytsenin taistelussa pugnans cum rege Gustavo Adolpho." [Taistellessanne kuningas Kustaa Aadolfin kanssa.]

"Fortiter pugnans!" [Urhollisesti taistellen!] täydensi kornetti.

"Entä minä?" kysyi serkku hämillään. "Enkö minä saakaan takaisin nimeäni?"

"Te pysytte Laubfingerina", tuomitsi pappi. "Te olette pelastaneet paraimman omaisuutenne, rakkaan henkenne, ja saatte tyytyä siihen!"

Sitte kääntyi hän jälleen kuolevaiseen päin: "Niin kirjoitan minä hautakiveenne. Mutta nyt sopikaa asianne Jumalan kanssa! Teidän hetkenne on tullut."

Hän lausui nuo sanat hitaan ankarasti, sillä hän ei jaksanut voittaa vastenmielisyyttään haaveksivaista lasta kohtaan, joka oli saattanut vaaraan hänen sankarinsa puhtaan maineen, ei sittekään, vaikka tyttö oli jo kuolemaisillaan.

"Minä en voi vielä kuolla, vielä on minulla paljo sanottavaa!" sanoi paashi köristen. "Kuningas … savupilvessä… Lauenburgin herttuan kuula…" Kuolema sulki hänen suunsa, mutta se ei voinut estää häntä vielä viimeisellä ponnistuksella kääntämästä sammuvaa katsettaan kuninkaan kasvoja kohti.

Kukin läsnäolijoista täydensi lauseen omalla tavallaan. Mutta älykäs pappi, jonka isänmaallisuutta se ajatus loukkasi, että saksalainen ruhtinas olisi Saksanmaan ja protestanttisuuden — jotka hänestä olivat sama asia — pelastajan salaa murhannut, hän pyysi hartaasti kaikkia läsnäolevia hautaamaan paashin kanssa myöskin nuo kuoleman katkaseman puheen vähäiset jäännökset.

Kirkko suljettiin sisään tunkeutuvalta ihmisjoukolta; sillä nopeasti oli sanoma levinnyt, että siellä makasi kuningas kuolleena. Ruumiit pestiin ja asetettiin kuoriin. Sillä välin oli päivä valjennut. Kun kirkon ovet vihdoin aukesivat malttamattomille, vaan kumminkin kunnioittavaisen-näköisinä odotteleville, olivat molemmat alttarin edessä paareilla, kuningas korkeammalla, paashi alempana päinvastaiseen suuntaan, niin että hänen päänsä oli sillä puolella, jossa kukuninkaan jalat. Aamuauringon säde — eilistä sumua oli seurannut kirkas päivä — pilkisti sisään kirkon matalasta ikkunasta, valasi sankarikuninkaan kasvot ja lähetti pienoisen väreen myöskin paashi Leubelfingin kähärätukalle.