Pescara

by Conrad Ferdinand Meyer

NELJÄS LUKU

Läpi pitkän huonerivinsä asteli Milanon kansleri rauhattomana edestakaisin. Akkunaluukut oli suljettu paahteiselta iltapäivän auringolta ja vain raosta pujahteli sisään hämäryyteen kujeileva säde piirtäen permannon kiviliuskoihin räikeän juovan, mutta kamarien peräsopet olivat aivan pimeät. Vaan Pescaran sielussa ei kansleri huomannut pienintäkään valon sädettä. Kansleri oli uskaltanut koko ihmisensä vaaraan, Pescara ei pienoista osaakaan ja kansleri oli nyt tunnustuksensa kautta syyllinen ja vieläpä melkein vanki. Eipä siitä, että hän olisi katunut ilmi tulemistaan tai ollut peloissaan tästä puolinaisesta vankeudestaan. Päin vastoin, hän oikein mässäili nautinnosta kun ajatteli, miten ylevä tuo hänen täydellinen antautumaksensa oli ollut. Hän ei piitannut mitään edes herttuansa halpamaisesta kavaltamisesta, sillä niin oli hänet hurmannut intohimo ja viehättävä salajuoni saada myöntymään tuo henkilö, jonka ylevää käytöstä ja oivallista teeskentelyä äskeisessä kohtauksessa hän oikein ihaili. Hän jatkoi mietteissään äskeistä keskustelua: vuoropuhelun jokikinen sana kajahti toistuen hänen korvissaan ja jokainen ilme ja liike kuvastui hänen kasvoillaan ja vavahutti hänen lihaksiaan — mutta tuumiessaan puhutun merkitystä ja vaikutusta joutui hän aina käsittämättömiin ja tuhoisaan epätoivoon. Keksittyään yhden selityksen toisensa jälkeen, pääsi hän aina vain samaan toden näköisimpään johtopäätökseen: vielä ei Pescara ole varma, vielä taistelee hän sisällistä taisteluaan.

Silloin muisti hän kaivaten liittolaistaan, joka millä hetkellä tahansa voi rientää hänen avukseen ja Victoria Colonnan arvon tiesi hän vaikuttavan sanomattomasti asiaan. Vain sellainen nainen voi voittaa sellaisen miehen. Ei ajanut kanslerin asiaa mikään yllyttelevä, vallanhimoinen, juonitteleva vaimo, joita Italiassa siihen aikaan oli niin paljon, vaan ajan ylevin nainen. Tuossa kaikki Italian kauneudet ja avut yhdistävässä ja sen rikoksista ja synneistä puhtaassa olennossa ilmeni Moronelle isänmaa niin verrattomana ja sen vapauttamisen kunnia niin rajattomana, ettei edes Pescara, ja juuri Pescara voisi vastustaa Victoriaa. Näiden taivaallisten silmäin kautta ilmaisi olemassaolonsa jokin näkymättömin keinoin vaikuttava liitto niin puhtaasti ja kirkkaasti, että maallisissa tarkoituksissa ja mielivaltaisesti tekaistu nimi "Pyhä Liiga" tuntui aivan oikeutetulta.

Tuon taivaisen naisen ihailu, jota hän luuli Italian pelastajaksi, muuttui kanslerissa jumaloimiseksi ja pyhäksi hartaudeksi, sillä hän oli yhtä altis kaikkein ylevimmille kuin alhaisimmillekin tunteille.

Nyt kun luottamus jälleen kirkasti hänen sieluaan, kaipasi hän päivän valoa. Hän avasi luukun ja huomasi ympärilleen katsellessaan ylevänsä niin sanotussa käärmesalissa, josta hänen herttuansa, usein oli puhunut, mutta jota hän itse ei vielä koskaan ollut nähnyt. Seinäin laudoituksia pitkin kierteli maalattu palmikko kahdesta käärmeestä, jotka kietoutuivat toinen toiseensa. Toinen oli Sforzain tulta sylkevä lohikäärme ja toinen Viscontien kamala vaakuna: kyy lapsi kidassa. Liekö ollut totta vai tarua, mutta väitettiin herttaisen Lionardo da Vincin luoneen tämän hirvittävän seppeleen. Siihen aikaan, jolloin hän palveli kauan Mauria, oli hän kertoman mukaan kerran majaillut myös Novaran herttuan hovissa ja valmistanut muutamassa hetkessä tämän mielijohteensa julman luoman muka hallitsijahuoneensa kunniaksi. Juttu voi olla tosi, sillä tuo hempeiden hymyjen loitsija rakasti samalla hirmuolentoja ja irvikuvia. Kansleri katseli ensin ihastuen, vaan pian kauhistuneena tuota villiä piiriä, säikkymättömän mielikuvituksen tuotetta, jossa hirviölle ja alastomalle lapselle oli kuvattu niiden luonnollisista liikkeistä johtuvat eleet. Yhtäkkiä näytti hänestä kuin alkaisi tuo kiehkura elää ja kiemuroida. Kansleri kääntyi siitä kauhuissaan pois ja meni jälleen akkunan luo.

Hän näki yksinäisen linnanpuiston, jonka sisusta häipyi synkän tummaan pimeyteen aavain lehväholvien alle. Puiston yllä säteili päivän huikaiseva valomeri ja sieltä täältä pilkisti esiin osa sakaroitua kaupungin muuria. Pienen matkan päästä loisti upeasta metsiköstä kolmen pengermänsä huipulta huvitalo, josta näkyi kulma ja kaksi somaa sivua, toinen tornilla varustettu ja toisen kyljessä pilarikäytävä kierteleville viiniköynnöksineen. Morone oletti, että tuo miellyttävä maalaishuvila oli järjestetty Victorian asunnoksi Pescaran toimesta, joka tahtoi valmistaa vaimolleen lemmekkään vastaanoton rauhaisessa, tilapäisessä paikassa eikä täällä kolkossa ja vartijain askelia kajahtelevassa linnassa. Myös ennusti vieraan tuloa se, että palvelijat kiiruhtivat ylös ja alas huvilan portaita ja nyt oli kansleri kuulevinaan myös saapujain melua vastakkaiselta puolelta. Silloin ei kansleri enää jaksanut olla kiusallisissa huoneissa, hän haki portaat ja myös portin ja asteli pian puiston varjoisilla käytävillä.

Morone tuli suurelle, ympyräiselle aukeamalle, jossa vallitsi herttaisa hämärä ja jonka keskustalla suihkulähde hiljaa ja yksitoikkoisesti soristen valeli kimaltavaan maljaansa läpi välkkyvää vettä. Lähistöllä oli neljä leveää marmoripenkkiä. Yhdellä niistä, jonka kädennojina oli kaksi sfinksiä, nukkui sotapäällikkö leuka rintaa vasten.

Hieman hämmästyen läheni Morone häntä hiljaisin askelin. Hän tahtoi tarkastaa, eivätkö nukkuvan kasvojen tiedottomat piirteet nyt ilmaisisi ja kuvaisi hänen salattuja ajatuksiaan. Kauan tarkasteli kansleri. Ei, tuon uinuvan kasvoilla ei kuvastunut kunnianhimoisia unelmia, ei myös kavallustuumia. Hänen lepäävissä piirteissään oli epäilemättä vain kärsimysten ja kieltäymyksen ilme, ei vivahdustakaan voitonriemusta tai kavaluudesta. Häntä katsellessa kangistuivat kanslerinkin kiihoittuneet ilmeet, niin valtavasti vaikuttivat nuo liikkumattomat kasvot, että Morone tahtomattaan joutui jonkinlaiseen fatalistiseen tunnetilaan, tietoisuuteen ihmisaikeiden turhuudesta ja kohtalon kaikkivaltaisuudesta. Vain hurskautta ja kuuliaisuutta ilmaisivat päällikön voimakkaat kasvot.

Silloin laski joku yhtäkkiä kätensä kanslerin olalle. Säpsähtäen kuin aavetta, kuten olisi tuon edessään nukkuvan henki häntä takaa koskettanut, kääntyi kansleri ja näki nyt kellertävän pään ja vanhuuttaan köyryselkäisen olennon, jonka eläväksi ihmiseksi ilmaisivat vain ruskeat, älykkäät, mutta kovin surumieliset silmät.

— Numa! Ihanpa säikäytit minua.

— Niinpä taisin. Mutta tule, kansleri. Annetaan hänen nukkua ja istutaan tuonne vastapäätä että voin katsella häntä kauempaa. — He istuutuivat ja lääkäri, joka oli jo yli kahdeksankymmenen ikäinen, mutta vielä hyväkuntoinen, alotti nyt keskustella supatellen kanslerin kanssa. — Luuletko voittaneesi? kysyi hän.

— En tiedä, vastasi kansleri. — Est ist votis.

— Pettyvä olet, Girolamo! Sanon, että vaikka hän tahtoisikin, ei hän voi.

— Ei voi? Miksi ei voi? Puhut hämärästi. Mikä on se jumala tai jumalatar, joka häntä estää? Älä kiusaa minua! Puhu!

— Jos saisin puhua, olisin kehoittanut sinua kääntymään takaisin Novarasta jo majani ovelta, mutta huuleni ovat pannassa. Vaan enhän voi, mies rukka, antaa sinun syöksyä turmioonkaan. Menetät täällä toiveesi ja ehkä henkesikin! Minä vakuutan sinulle, hän ei voi! Hän ei saa. Se ei ole sallittu. Pakene! Toivo on turhaa.

— Pakene? Pescaraako? En sitä ajattele enkä hänestä eroa! Kautta tuhon honkien, minkätähden se ei ole sallittu?

Silloin supatti lääkäri niin hiljaa, että Morone tuskin voi kuulla hänen sanojaan: — Eikö kaikki kuolevainen elä täällä ajan ja paikan armosta? Mutta ne loppuvat häneltä.

Lääkäri painoi sormen huulilleen vaatien hiljaisuutta ja toisti kohta saman tempun huomauttaakseen että joku läheni. — Hiljaa! Katso! supatti hän.

Kevein askelin riensi Victoria Colonna luonnon avaraan, vehreään saliin hakemaan puolisoaan tämän lempipaikalta. Hänen vaatteensa olivat vielä matkan tomussa, hän oli kiiruhtanut kai tänne heti hevosen selästä päästyään. Kun hän näki nukkuvan miehensä, seisahtui hän hetkiseksi ja katseli häntä katselemistaan. Yhtäkkiä puhkesivat kyyneleet hänen silmiinsä joko ilon ylenpalttisuudesta tai säikähdyksestä kun näki noiden rakkaiden kasvojen pyhän totisuuden ja piirteet, joita huolet ja haavat olivat syviksi uurtaneet, Mutta kohtapa hän jo oli miehensä luona. Sanomattoman hellästi pisti hän kätensä tuon ankaran olennon leuan alle, jota kohotti hiljaa ja herätti hänet palavilla suudelmilla. Pescara avasi silmänsä, painoi vaimon oikealle puolelleen ja suuteli häntä otsalle.

Pescaran noustessa ylös oli Morone jo harvinaisen siveellisen liikutuksen vallassa pujahtanut tiehensä ja Pescara näki edessään vain lääkärin. Kietoen vasemman kätensä Victorian vyötäröille, tarttui hän oikealla Numan käteen ja lausui vaimolleen: — Tässä on lääkärini! ja tulisin tuntein kuten aina notkisti Victoria polveaan ja suuteli lääkärin hervotonta kättä suutelemistaan. — Suljitte sankarini haavan! riemuitsi Victoria ylen kiitollisena. Sitten suoristi hän vartaloaan ja kysyi hyvin heltyneenä: mestari Numa Daliko?

Vanhus kumarsi.

Victoria kääntyi heltyneenä puolisonsa puoleen, puheli hänen kanssaan suutatusten ja valitteli: — Ennenkun iloitsemme, täytyy sinun hankkia oikeutta minulle ja tälle miehelle! Sisarenpoikamme on vietellyt hänen poikansatyttären eikä se konna tahdo sovittaa rikostaan ja mennä hänen kanssaan naimisiin!

— Niinkö, Numa? kysyi päällikkö, ja kun vanhus surullisesti myönsi: —
Minkätähden ette ole minulle tästä puhunut?

— Ensin, Teidän ylhäisyytenne, en ollut asiasta varma, vaikka lapsi lähtikin salaa kotoa Novarasta. Ja miten olisin voinut vaivata Teitä, jolla on omat suuret huolenne, vähäpätöisen tytön kohtalolla? Vasta tänään sain varman tiedon, kun tuli kirje sen luostarin abbedissalta, jonne lapsi parka pakeni.

Nyt painautui Victoria anellen sankarinsa vasenta kylkeä vasten, johon naisellisen vartalon puserruskin näytti koskevan kipeästi. Salatakseen ja vaimentaakseen kipuaan astui Pescara askeleen eteenpäin.

He seisoivat nyt kolmisin lähteen välkkyväin suihkujen luona. — Ihana rouva, olen sydämestäni kaivannut nähdä Teitä jälleen, sanoi sotapäällikkö, ja vihdoinhan saavuitkin, sieluni ilo! — Hän katsoi hänen säteileviin silmiinsä. — Mutta ovathan ylevät luomesi vielä aivan matkan tomussa. Missä liinasi? — Victoria antoi hänelle liinan, jonka Pescara kostutti ja hiveli ja puhdisti sitten hänen ummistettuja hiomiaan, otsaansa ja ohimoltaan.

— Muistan poikasityttären hyvin, Numa, vaikken nähnyt häntä kuin vilkaisulla. Tummat, siniset silmät, kastanjanruskea tukka kuten tällä tässä, eikö niin? Ja Julia nimeltään. Mitä hänen kohtaloonsa tulee, tuntuu se minusta vaikealta ja traagilliselta. Eipä siltä, etten voisi pakottaa tuota konnaa — sillä, kuten tiedät, Victoria, en minäkään voi häntä kutsua muuksi — menemään hänen kanssaan naimisiin. Hän taipuisi epäilemättä, sillä hän on minun luomani ja tottelee käskyjäni. Mutta epäilen olisiko hyvä kahlia halveksittua tuohon sydämettömään ja julmaan olentoon, joka tosin kerran pääsee julkeana ja lahjakkaana maailman maineen kukkuloille. Entä tyttö itse? Toivooko hän sitä? Luuletko, Victoria? Halunneeko sitä hän, joka luullakseni on rukoillut sinua Roomassa, koskapa hänet tunnet?

— Niin hän rukoili, vastasi Victoria anovasti.

— Saattoiko hän kestää puhtaan katsantosi? Mitkähän tunteet hänellä on sellaista miestä kohtaan, joka häntä halveksii? Jos minä olisin hänen isänsä, niin sulkisin hänet luostariin. Mutta Te, madonna, olette inhimillinen ja helläsydäminen. Ja ehkäpä tyttö häntä vielä rakastaa, tahi vihaa ja rakastaa yhtäaikaa — sitä en tosiaan tiedä. Mutta koetan huolehtia hänen asiastaan, hän saa valita mielensä mukaan.

Kuihtunein huulin virkkoi lääkäri: — Julia raukka! Vai valita! Onneksi on hänet siitä vapautettu!

— Miten niin? kysyi Pescara.

— Synkeän, vaan viisaan jumalan kautta.

— Ymmärrän, virkkoi päällikkö kohta, hän on kuollut.

— Totta puhuitte, Teidän korkeutenne.

— Eihän hän vain tehnyt itselleen pahaa? vaikeroi Victoria. — Siitä hänet suojeluspyhimyksensä estäköön!

— Ken tietää! Kun hän luonanne käytyänsä palasi luostariin, kuoli hän heti. Oma tunnustuksensa ja Teidän puhtautenne näkö, madonna, antoi hänelle kai surman iskun kuten hänen jaloutensa aavisti. Ehkä sydämen halvaus, ehkä — useinhan se avulias, ymmärtävä ja taitava tyttö auttoi minua lääkkeitä valmistaessa.

Sotapäällikkö virkkoi: — Älkäämme enää tästä keskustelko. Hän pääsi rauhaan ja täyttäsi nyt pyhiä velvollisuuksiaan sellaiselle mahdille, jonka edessä viheliäiset tuomiomme raukeavat tyhjiin.

Victoria itki. Vanhus huokasi: — Ei vuoda kyynelkään! Ehkä onkin parasta näin.

— Niin se on, lopetti päällikkö.

Sitten tarjosi hän Victorialle käsivartensa ja virkkoi keveästi: — Jalo rouva, siksi ajaksi, minkä saamme olla yhdessä, varustin meille iloisemman asunnon kuin tuo vanha linna kömpelöine kattoparruineen, tuo kavaluuksien koti, sillä sen nostosillalta jätettiin Mauri vihollistensa käsiin. Näettehän tuon soman rakennuksen tuolla piiniain luona, madonna? Se on järjestetty Teitä varten ja on sovelias Teidän puhtaalle olemuksellenne.

He astelivat puiston läpi ja saapuivat kolmen portaan juurelle, johon ijäkäs lääkäri raskaasti hengittäen jäi odottamaan kunnes sotapäällikkö palaisi. Kun Victoria nousi rappuja ylös, huomasi hän kaksi veistokuvaa, jotka koristivat ylintä porrasta, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolen. — Nuo ovat nuoren Frans Sforzan ajatusten luomia, niissä on hänen hyvä makunsa parhaiten ilmennyt, jutteli Pescara. — Nämä ryhmät ovat hänen oikullisten aivojensa kauniita ajatuksia. Esimerkiksi tuo oikeanpuoleinen. En voinut sitä ensin ymmärtää, vaikka se miellytti minua kovasti. Silloin ilmaisi puiston hoitaja minulle kirjoituksen, joka oli ollut sen jalustassa, mutta jonka hienotuntoinen herttua oli veistättänyt pois saadakseen katselijat tuumiskelemaan ja arvailemaan kuvan merkitystä. Kirjoitus oli… mutta sanopas mikä, rakkaani?

Vilkaistuaan vasempaan ryhmään, mikä esitti hyväilevää paria vapaissa asennoissa, katseli Victoria kauan oikeanpuolimaista. Siinä oli kaksi naisolentoa, toinen pitkällään ja kuten repien kevytmielisesti kukkasta tai perhosta, toinen seisoen joko syvissä ajatuksissa tai kaukaisuuteen tuijotellen. Mutta kaikilla kolmella tytöllä, lemmiskelevällä, unohtavalla ja kaipaavalla, olivat samallaiset kasvot, vaikka eri ilmeet. Victoria mietti. Silloin kuiskasi sotapäällikkö hänen korvaansa vallattomasti kuin koulussa poika tytölle: — Katso tarkemmin, pari kirjainta näkyy vielä! — Victoria keksi vasemmalta hyvin epäselvän kirjoituksen: "Pres"… mutta oikealta eroitti hän vähän paremmin: "Ass"… — Presenza ja Assenza, johti hän hämmästyneenä ja sotapäällikkö virkkoi: — Nykyhetki on riehakas. Mutta unohdus on ajatukseton. Minä ylistän nykyhetken unohdusta: kaipausta.

— Emme enää koskaan eroa, jos rakastat minua, Ferdinand.

— Vain kerta vielä, madonna. Muutamiksi päiviksi, enintään viikon ajaksi, kunnes olen valloittanut Milanon. Seuraatte minua sinne ja sitten emme enää eroa, ellette halua. Sinulla on vaalin valta, Victoria, virkkoi Pescara hellästi.

— Minäkö haluaisin!

— Muistatko rakkaani, laski Pescara jälleen leikkiä, mitä Iscian loiskivalla rannalla sanoit minulle, ettet muka ymmärtänyt, että nainen, joka on kerran rakastanut, saattaa tulla toisen omaksi? Rakkaudelle olisi sellainen muka mahdotonta, sanoit. Totta kyllä, mutta kokemus ja inhimillinen luonto on sen näyttänyt usein mahdolliseksi. Assenza, assenza!

Silloin suoristi Victoria ylevää vartaloaan ja ojensi säteilevää taivasta kohti ihanan kätensä, jolta hiha valahti kyynäspäähän, ja vannoi:

— Päivän pyhäin säteiden nimessä, koskaan en tule toisen omaksi!

Sotapäällikkö vaiensi häntä: — Kas tuolla seisovat kamarinaisesi ja ällistelevät, hyvä lapsi, pyhiä lupauksiasi, joita eivät varmaan tule matkimaan. — Hän viittasi, että kamarineitsyt, joka oli kunnioittavan etäällä, lähenisi ja jätti markiisittarelle hyvästi: — Teidän on muutettava pukua, herrattareni, ja minulla on töitä vielä iltaan saakka. Näkemiin! Tapaamme auringon laskettua täällä illallisella. — Pescara lähti katsomatta enää hänen puoleensa. Portaiden juuressa pisti hän kätensä vanhan lääkärin kainaloon ja he palasivat hiljaa sypressikujaa pitkin linnaan päin.

— Miten Teidän jaloutenne voi viime yönä? kysyi vanhus.

— Niinkuin tavallisesti, vastasi Pescara. — Ethän vain ilmaissut mitään vieraallesi, Numa?

— Muistin kieltonne… Mutta miten voitte ilveillä näin julmasti kanslerilla ja onnettomalla isänmaallani! Miten saatatte sitä tehdä?

— Ilveilenkö minä? Päin vastoin, Numa, omat maamiehesi ilveilevät minulla: he teeskentelevät elämää ja ovat rikoksissaan ja synneissään kuolleet.

He kulkivat hetken vaieten. — Kuuletkos Numa, ivaili nyt päällikkö, äskettäin kävi luonani eräs astrologi ja asetti kohtaloni horoskopin. Hän arvioi ikäni kuudeksi kymmeneksi vuodeksi, vaan minä pidin sitä liian lyhyenä!

Vanhus huokasi.

Jälleen kulkivat he vaieten. Linnan kaidalla portilla jätti Pescara vanhukselle hyvästit. — Päällikköni odottavat minua, Numa, käskin heitä tulemaan tähän aikaan. — Mutta nähdessään nuo lempeät, ruskeat silmät ja hampaattoman suun, alkoi vanhus häntä säälittää ja hän virkkoi ystävällisesti: — Älä ole milläsikään, Numa. En minä rusikoi pahasti Italiaasi, kohtelen sitä lempeästi ja oikeuden mukaan.

Odotussaliin tullessaan seisoivat sotapäällikköä vastapäätä herttua Bourbon ja Leyva ja heidän välissään Del Guasto kuten vihamiesten eroittajana ja vielä eräs neljäs henkilö, joka nojaili akkunanpieleen. Tämä oli ijäkäs ylimys, puoleksi munkki, puoleksi maailmanmies, tukka pronssin karvainen, piirteet tutkimattomat ja syvät ja hartioillaan munkkikaavun tapainen valkea mantteli. Hänet huomatessaan näytti Pescara hieman tuskastuvan, mutta meni sentään ja antoi hänelle kättä.

— Mikä tuottaa minulle kunnian, Moncada?

Toinen vastasi: — Teidän ylhäisyytenne, tulen lähettiläänä varakuninkaan tyköä ja pyydän hänen nimessään puhelua.

— Sen suon, vastasi päällikkö, vaan pyydän, että Teidän armonne selittää näin sotaretken aattona asiansa lyhyesti.

— Pyydän salaista puhelua.

Pescara tuumi. — Sainistako? Ei, ritari. En voi salata näiltä virkaveljiltäni mitään asiallista. Päästäkää minut vähemmällä vaivalla. Sisareni poika tässä ei salaisuuksia ilmaise! Mikä on asianne? Puhukaa, ritari! — Hän ei pyytänyt Moncadaa istumaan.

Ritari tarkasteli läsnäolijani kasvoja. — Kuten vaaditte, lausui hän. — Teidän ylhäisyytenne, varakuningas on kovin huolissaan. Italialainen Liiga on tosiasia, jota Teidän ylhäisyytenne ei epäile, koska lähetitte Leyvan anomaan väkeä varakuninkaalta, joka tosin ei voi sitä antaa, kun tarvitsee itse omansa tehdäkseen sodan mahdollisesti syttyessä kunnioittavan, mutta uhkaavan liikkeen erehtynyttä tai harhaan johdettua paavia vastaan. Teidän ylhäisyytenne ilmoitti, että sotajoukkojemme täytyy niemimaan pohjois- ja eteläosissa noudattaa samaa ohjelmaa ja tukea toisiaan. Tässä tarkoituksessa lähetti varakuningas minut Teitä seuraamaan ja antamaan hänelle tietoja tapahtumain kulusta. Suostutteko siihen, Teidän ylhäisyytenne?

Päällikkö myöntyi pahoilla mielin.

— Vielä toinen asia, jatkoi Moncada. — Valitan, ettette suonut minulle salaista puhelua ja että minun täytyy käyttää hyväkseni tätä tilaisuutta. Madridissa toivotaan, että Teidän ylhäisyytenne valloitettuanne Milanon, ryhtyy siellä ankariin ja perinpohjaisiin toimiin yksinvallan menestymiseksi ja pahan hävittämiseksi juurineen. Neuvotaan: luopio herttua on lähetettävä vankina Espanjaan, niskoittelevalta lombardilaiselta aatelilta on riistettävä tilukset ja heidät mestattava, raskaat verot ja vahva varusväki pitäkööt porvaristoa kurissa: kauhistus vallitkoon Milanossa! — Hän koetti päällikön kasvoista lukea hänen ajatuksiaan.

Pescara pysyi levollisena. — Kauhistus, toisti hän. — Ei koskaan niin kauan kun minä elän ja palvelen keisariani! Milano on valtakunnan aluetta eikä keisari tahdo että hänen valtakuntaansa hävitetään. Kuka se tässä toivoo? Ja ken neuvoo? Älkää huoliko lausua neuvoja ja toivomuksia. Moncada, en niitä tarvitse.

— Pyysikö herttua lykkäystä? kysyi Moncada epäluuloisesti.

— Ei, ritari.

— Eikö kanslerinsakaan kautta?

— Hänen korkeutensa Milanon kansleri asuu tästä päivästä alkaen tässä linnassa. Teidän armonne voi keskustella hänen kanssaan ja hankkia häneltä haluamanne tiedot. Voitte niin olla hänelle seurana, sillä pelkäänpä että hänellä on ikävä.

— Ottiko Teidän ylhäisyytenne hänet vastaan? Kysymystäni ei aiheuta uteliaisuus, vaan huoli kuninkaan asiasta, jonka palvelijoita me kaikki tässä olemme.

— Keskustelin kanslerin kanssa kaksi tuntia tänä aamuna.

Tuollainen suoruus hämmästytti Moncadaa, mutta ei ilmaissut hänelle mitään uutta. Moronen tulosta ja puheilla olosta oli hän saanut tarkat tiedot jo Pescaran palvelijoilta, jotka hän oli lahjonut urkkijoiksi.

— Pitkäpä oli keskustelu katsoen siihen, että puheena saattoi olla, vain herttuan ehdoton antautuminen.

Pescara vaikeni. Salainen inho näytti estävän häntä kunnioittamasta ainoallakaan tarpeettomalla sanalla tuota hänen edessään seisovaa olentoa.

— Ihmettelen, jatkoi Moncada, ettei Teidän ylhäisyytenne lopettanut keskustelua hyvin lyhyeen ja minua hämmästyttää ylimalkaan, että otitte tuon ilkiön laisinkaan vastaan nyt kun koko Italiassa Teidän ylhäisyydestänne levitellään panettelevia huhuja.

— Riittää, ritari! Joka sana olisi solvausta ja ajan hukkaa. Olen ilmoittanut keisarilleni näistä valeista. Se riittää. Minä tunnen vihamieheni…

— Viisaasti tehty. Ja yhtä viisaasti, jos Teidän ylhäisyytenne olisi hankkinut luotettavat todistajat keskustelusta Moronen kanssa.

— Ne ovat, vastasi Pescara halveksivasti. — Nämä, herrat tässä. — Bourbon ja Del Guasto nyykäyttivät päätään. — Mutta mitä tulee tuon keskustelun sisältöön, jota näytte olevan utelias tietämään, niin voitte siitä ottaa selvän vastauksesta, minkä olen halukas huomenna, läsnäollessanne, jos tahdotte, antamaan kanslerille ennenkuin hän vankina seuraa joukkojamme sotaretkelle. Tässä samassa salissa. Vaan nyt lähden. — Ja hän jätti Moncadan ja meni sisähuoneisiinsa, jonne muut kolme häntä seurasivat.

Moncada oli yksin. — Naamari kasvoilla, tuumiskeli hän, oivallinen naamari. Millaiset ovat kasvonsa?… Kyllä saan nähdä… Et vältä minua, kierrän aina ympärilläsi, Pescara! — Hän asteli ulos huoneesta hitaasti ja ristiriitaisin tuntein.

Kolmen sotaherran valmistellessa sisällä sotaretkeä, jäi etusali hetkeksi tyhjäksi ja vartijattomaksi. Hovipoika Ippolito oli pujahtanut herrattarensa luo, jonka tulosta hän oli saanut vihiä ja jonka kauneutta ja lempeyttä hän lapsellisesti ihaili. Hän paloi halusta saada tervehtiä ja palvella Victoriaa. Mutta hänen poissa ollessaan valtasi juhlaisan salin hupainen seurue. Konnetablin viisi vinttikoiraa, vielä aivan pentuja ja hupsuja elukoita, oli älynnyt jonkin vahdittoman tien linnaan ja ne nuuskivat nyt sen oven rakoja, jonka kätkössä vainusivat herransa olevan. Tämä rotu oli siihen aikaan hyvin muodissa. Nyt tuli sisään menoa katsomaan myös markiisin vinttikoira, jalo eläin, kovin sitkeä juoksija, eikä sitä näyttänyt lainkaan huvittavan tuo kevytmielinen joukkio, mitä se luultavasti piti ihan kelvottomana oleksimaan tässä vakaisessa huoneessa, ja mille se muristen ilmaisi epäsuosiotaan.

Kas silloinpa ilmestyi saliin myös soma, siro vinttikoira, rakenteeltaan mitä hienoin eläin, jonka välkkyvässä kaulanauhassa oli kirjoitus: "Minä olen Victoria Colonnan koira." Ensin toiset ottivat sen hämmästyneinä vastaan, vaan sitten tuli siitä huiman ajon otus, jota koko pentuparvi haukkuen ja piirissä kiertäen ajeli. Vihdoin hyppäsi sisään hovipoika ja tempasi herrattarensa omistaman eläimen syliinsä, ehkä lähetettynä sitä etsimään, ja pakeni temmellyksestä jälessään huimat takaa-ajajat paitse Pescaran vakavaa juoksijaa. Samassa astui Leyva ulos sisähuoneesta ja kiihdytti yleistä pakoa antaen viimeiselle, konnetablin penikalle sellaisen potkun, että se ulisten pyöri ilmassa.

Harmaapäisen päällikön kasvot olivat punaiset raivosta ja vaivoin antoi hän Pescaran, joka häntä seurasi, pidättää itseään. — Leyva, lausui markiisi, pyydän Teitä jäämään! Älkää kiihkoilko! Enhän voi Teitä pakottaa kohtelemaan herttuaa oikeuden mukaisesti, mutta noudattakaa edes hyviä seurustelutapoja! Herttua käyttäytyi Teitä kohtaan mallikelpoisesti, moitteettoman sävyisästi, mutta te aloitte hänelle irvistellä kuin moukka ja nyt juoksette matkaanne, ennen neuvottelujen loppua. Sellainen menettely ei ole asemanne ja arvonne mukaista.

— En voinut sitä petturia kauemmin kärsiä. Pescara! Se kopeilija loukkasi minua joka ilmeellään, joka liikkeellään. Hän oli pelkkää ivaa! Hän kylmyydellään halveksii ja kumarruksillaan pilkkaa minua. En ymmärrä, mikä hänet oikeuttaa katsomaan minua ylön. Olen ylhäisestä syntyperästään huolimatta kuitenkin parempi mies kuin hän, sillä kunniani on puhdas ja kuningastani palvelen uskollisesti, mutta hän on kuninkaansa pettänyt. Hänen otsassaan on Kainin merkki ja liukas naamansa rumempi kuin minun arpeni! Eivät toki kaikki ruhtinaat minua halveksi, on niitäkin jotka tuntevat arvoni. Esimerkiksi tämä Moncada, jonka kanssa tänne matkustin. Ainakin hän on pitänyt minua luottamuksensa arvoisena.

Pescara kävi totiseksi. — Leyva, sanoi hän, nyt annoitte selityksen, johon puolestani aina olen tyytynyt. Minä en katso syntyperään, vaan arvostelen ihmisiä sen mukaan mitä heistä olen kokenut. Vai oletteko koskaan huomannut minun kopeilevan tai menettelevän pikkumaisesti? Sinulla ei ole mitään kaunaa minua vastaan, virkkoi hän luottavaisesti, me tunnemme toisemme. — Hän koetti kirkkain, harmain silmin katsoa virkatoveriaan silmiin, mutta tämä väisti itsepintaisesti hänen katseensa ja tuijotti alas. — Ei muuta, murisi Leyva, kuin että olette ystävä muille. Vaan minulla on nyt kiire. Teidän ylhäisyytenne lähettäköön toimintaohjeet jälestäni. Haluan kernaasti saada ne kirjallisesti. Leyva täyttää velvollisuutensa. Luottakaa siihen.

Sotapäällikkö antoi hänen mennä ja silitteli ajatuksissaan vinttikoiraansa, joka oli pistänyt päänsä hänen käteensä.

Sitten astui hän sisään huoneeseensa, jossa tapasi Bourbonin ja Del Guaston kiihkeästi keskustelemassa kaiketi kanslerista, sillä he vilkaisivat usein tornipuolelle päin. Sotapäällikkö hymyili. — Herrat, sanoi hän, te saitte tänä aamuna kuulla kummallisen keskustelun ja — mikä on vielä kummallisempaa — se keskustelu ei vietellyt minua, vaan Teidät, todistajani! Minun uskollisuuteni jäi horjumattomaksi, mutta teidän luullakseni ei: siitä voitosta voisi kansleri olla hyvillään, vaikkei hän sitä halunnutkaan.

Nyt kääntyi hän totisena Del Guaston puoleen. — Don Juan, näin miten Teidän silmänne, säikkyivät saaliinhimoisesti. Voitte olla kiitollinen minulle siitä, etten antanut Teidän puhua ja kavaltaa herraanne, ja keisarianne. Sillä juuri Teidän, Don Juan, tulee olla järkkymättömän uskollinen majesteetillenne, ellette halua tulla pahantekijäksi. Uskollisuus ruhtinaille on ainoa hyve, joka pelastaa Teidät turmiosta, ja viimeinen kunnian käsite, mitä Teillä enää on. Se aateloi itsepintaisuutenne, kun totutatte sen taisteluun luopumuksia ja kapinallisia vastaan. Julmista himoistanne tulee näin maallisen oikeuden palvelijoita. Ottakaa tämä varteen omaksi hyväksenne tarkoitettuna neuvona ja nyt, menkää, mutta välttäkää donna Victorian kasvoja. Hän vihaa Teitä, hän ei voi kärsiä murhaajaa.

— Murhaajaa? kavahti Don Juan.

— Niin. Murhaajaa. Ettekö vielä tiedä, ken oli uhrinne? Sanon sen Teille. Julia, ystäväni Numa Datin pojantytär, joka kuoli Roomassa murtuneena. Te hänet murhasitte. Hänen on nyt hyvä olla, mutta se ei kaunista vähintäkään konnan työtänne. Älkää pelätkö, että hän ilmestyy eteenne, hän on päässyt lepoon ja jättänyt Teidät sielunne kostottarien valtaan, katumukseen ennemmin tai myöhemmin.

Del Guasto kalpeni ja tukkansa pöyristyi pystyyn kuin kihermä käärmeitä. Oma tekonsa ei häntä kauhistanut, vaan sotapäällikön tuomarillinen totisuus, jonka musertava päätös tuntui tulevan aina haudan tuolta puolen: Hän karttoi säpsähtäen salamoita, jotka sinkoilivat päällikön silmistä.

— Perheasioita, huomautti Bourbon. — Mutta kuules, Ferdinand, kansleri hullautti minua enemmän kuin luuletkaan. Vaikka hän haukkui minua — hän onkin ainoa, jolle en siitä suutu — oli hän minut ihan sokaista, tai paremminkin sinä, kun sanoit minua toiseksi itseksesi ja haluavasi antaa minulle Milanon. Sinä pidit hauskaa kustannuksellani ja minä hölmö en sitä tietysti käsittänyt.

— Suo anteeksi, Kaarle! Minä halusin nähdä, pysyisikö kansleri uskollisena herttualleen. Mutta usko minua Kaarle, että myös sinun ainoa onnesi on palvella vain keisaria. Italian rappiota ei voi estää, maa kalvaa itse perustukset altaan. Tarkastahan vain asiaa: Italia heittäytyy armoilleni ehdottomasti ja rukoillen, totuuden ja suuruuden varjolla, ja samalla kiskoo se ilkeästi pohjan jaloistani pakottaakseen minut hyppäämään yli kuilun. Sellaisten huhujen ja panettelujen kierrellessä en ihmettele, että Madridista lähetettiin kimppuuni tarkastelija ja nuuskija. Mutta miksi juuri viholliseni? miksi Moncada? Tosin ei hän voi tuottaa minulle mitään vahinkoa ja minä suoritan päivätyöni loppuun ja sinulle, Kaarle, annan mitä voin, virkani ja jälkeläisyyteni… Kohtelethan oikeudenmukaisesti Italiaa, Kaarle? Ethän sitä nyle ja sorra ylen määrin? Teethän minulle sen pyhän lupauksen. Vaikkeivät italialaiset olisi sitä minulta ansainneet. Minä tunnen sinut: sinä kohtelet heitä inhimillisesti.

— Paitse pyhää isää, joka minua haukkui. Vaan Ferdinand, mitä sinä puhutkaan? Minua oikein pelottaa! Olemmehan saman ikäisiä ja kuula voi kaataa minut ennen sinua tai molemmat meidät yhtaikaa. Tuo Moncada kylmi sieluasi kuin halla, näin miten hänen tulonsa sinua kauhisti. Mikä teillä oikeastaan on?

Nyt laskihe päivä ja hiljainen naputus kuului ovelta. Ippolito tuli sisään ja pyysi hartaasti herraansa: — Älköön Teidän ylhäisyytenne antako madonnan enää odottaa. Pöytä on jo katettu tuolla alarakennuksessa, madonna vartoo terassilla, hyvä ettei tule Teitä hakemaan.

— Mene, lapseni, sano että tulen heti.

— En mene, vastasi Ippolito herttaisen kopeasti, muuten tarttuu Teidän ylhäisyytenne jälleen suurpolitisiin pakinoihin hänen korkeutensa kanssa ja unohtaa hyvän rouvan.

Päällikkö soi pojan seistä vieressään ja jatkaessaan keskustelua herttuan kanssa, jonka olan yli hän oli kietonut tuttavallisesti käsivartensa, puhui hän espanjankieltä, jota hovipoika ei ymmärtänyt. — Mikäkö meillä on, minun ja Moncadan välillä, Kaarle? Jotain kauheaa, epäluulo, mikä on minulle sama kuin tosiasia, vaikkei minulla ole muita todistuksia kuin oma varma uskoni. Luulen, tiedän sen: tuo mies on isäni murhaaja. — Hän silitteli lapsen kiharoita, joka katseli häneen viattomin silmin.

— Se tapahtui vuosisatain vaihteessa ja minä olin suunnilleen saman ikäinen kuin tämä tässä, en ainakaan vanhempi. Isäni, oiva sotapäällikkö ja parempi ihminen kuin minä, suoraluontoinen mies, joutui suuren Gonsalvon kanssa, — joka silloin oli varakuninkaana ja sai sitten kokea niin julmaa kiittämättömyyttä espanjalaisten puolelta — lähetystössä Barcelonaan, missä vanhan Ferdinandin hovi siihen aikaan oli. Siellä näki hän neapelilaisen ruhtinassukumme viimeisen vesan, tuon onnettoman nuorukaisen, jonka täytyi Ferdinandin epäluulon uhrina kuihtua aviossa hedelmättömän naisen kanssa. Vilpitön ja varomaton kun isäni oli — häntä suorempaa miestä ei voi löytyä, se on varma — ryhtyi hän osaaottavaisesti puheluun tuon prinssin kanssa, jolta oli riistetty kruunu, ja pistäytyipä joskus hänen palatsissaankin pakeilla. Tämä riitti herättämään kuninkaassa epäluuloa ja saattamaan isän hengiltä tuomittavaksi.

Kerron sinulle asian sellaisena, joksi sen jälestäpäin olen tutkinut ja hajanaisista seikoista havainnut, kun järjen ja ihmistuntemuksen karttuessa menneisyys alkoi minulle olla jonkin arvoinen. On hyvin mahdollista, että kuningas itse määräsi uhrinsa surmattavaksi vaikkapa vaan puolella sanalla tai merkitsevällä vihjauksella. Salaisen tuomion taas otti toimeen pannakseen muudan nuorukainen, jota hän piti luonaan ja joka huhun mukaan oli hänen luonnollinen poikansa. Nuori Moncada, juuri tämä, kohtasi isäni palatsin pylväskäytävässä tämän palatessa prinssin luota ja pisti hänet kuoliaaksi. Se oli salamurha, ei kaksintaistelu, sillä vanha haava oli halvannut oikean puolen isäni ruumiista. Syyttömästi kaatui Pescara niin totta kuin käsivarteni sinua nyt kietoo, sillä tuo rehellinen mies ei voinut olla salajuonissa ja kavalluspuuhissa. Eikö tämä ole katalaa? Ehkäpä luuli nuori Moncada vielä täyttävänsä velvollisuuden kunnon kristittynä totellessaan kuninkaan vihjailua. Se on ilettävää! Voisiko teillä tapahtua tällaista, Kaarle?

— Niin Ranskassako? Ehkäpä… Ei. Ei sentään näin julkeasti.

— Vuosien kuluttua kun olin ansainnut ensimäiset kannukseni, kohtasin Moncadan päällikköni ja appeni. Fabritius Colonnan teltassa. Hän halaili minua, nimitti minua nuoreksi sankarikseen, Espanjan toivon nousevaksi tähdeksi ja tarkasteli, tutki rauhallisesti kasvojani. Vakuutti minun muistuttavan suuresti isääni, jonka hän oli tuntenut. Veri jähmettyi suonissani, sillä aavistin, että minua syleili varmaan isäni murhaaja.

— Ja päästit hänet käsistäsi?

— Saman päivän iltana etsin häntä joko riistääkseni henkensä tai heittääkseni omani. Hän oli hävinnyt. En voinut hakea häntä. En ehtinyt, kun elin alituiseen leirielämää, keskellä ratkaisevia tapahtumia. Mutta murhatun isäni haamu seurasi minua kaikkialle.

Myöhemmin sain kuulla, että tuo vihattuni oli sulkeutunut erääseen kartusianiluostariin sovittaakseen jotain syntiään. Sitten ilmestyi hän yhtäkkiä Kuballe, jossa kuningas Ferdinand antoi hänelle suuria läänityksiä. Hän lähti uljaan Cortezin mukana Meksikoon luultavasti väjyäkseen tuota kunnianhimoista valloittajaa: sillä Moncadaa elähyttävät isänsä ajatukset ja suunnitelmat ja hän kuuluu siihen kiihkoespanjalaiseen puolueeseen, jonka vastapainona hovissa onneksi ovat burgundilaiset ja alamaalaiset. Palattuaan meren takaa, tekaisi hän itselleen ansion siitä, että Uusi-Espanja oli joutunut kruunulle muka hänen salaisen toimintansa kantta ja keisarin veljenpojatkin kunnioittavat häntä pelonsekaisesti. Nyt ilmestyi hän Italiaan minua vainoamaan tai tuhoamaan. Sellainen on Moncada!

— Kuules, Ferdinand, lausui Bourbon tarkkaavaisesti kuunneltuaan, olen kauan toivonut saada tehdä sinulle jonkin hyvän työn. Kostanko isäsi ja karistan vihamiehen niskoiltasi? Ei salamurhalla, se ei ole tapaistani, vaan säännönmukaisessa kaksintaistelussa, johon minulla jo on aihe. En pelkää häntä, sillä — karttaen ottelua vain sinun kanssasi — me ranskalaiset olemme parempia miekkailijoita kuin te espanjalaiset, kuten tiedät. Sinä pysyt leikistä poissa ja ruhtinaallinen sukuni suojaa minua. Haluatko? Olen käytettävänäsi.

Vastatessaan loistivat Pescaran silmät sinerviltä ja lempeän kirkastuneilta. — En. Se on liian myöhäistä. Olen jo muissa ajatuksissa ja jätän murhaajan ikuisen oikeuden huomaan..

Bourbon katsoi häneen hämmästyneenä. Mutta Pescara otti Ippolitoa kädestä ja sanoi: — Nyt ei anneta enää donna Victorian odottaa.

Hän antoi herttuan mennä edellä. Kiertoportaissa kysyi hän pojalta: —
Pidätkö sinä herrattaresta, jonka näit tänään ensikertaa?

— Oi, hän oli minulle heti niin ystävällinen, vastasi Ippolito, ja hän on niin sisareni näköinen, jota en saa tavata enää koskaan, — kirkkaat kyyneleet kierivät hänen poskilleen — kun vaari sanoi että hän meni johonkin luostariin Roomassa ja teki nunnalupauksen. Ja Julia oli ennen niin iloinen, mutta muuttui viime aikoina kovin hiljaiseksi. Miten voi sisko hautautua maailmalta näin nuorena! — Pojan puhuessa saapuivat he puistoon.

— Anon hartaasti tulla esitetyksi ylhäiselle rouvalle, pyysi konnetabli. — Avatessani vastikään erään kirjan, luin lauselman: ”luodakseen Victoria Colonnan vertaistaan vaille, valoi luonto ihanimman haaveensa ja särki sitten kaavan”. Suotteko minun häntä nähdä?

He kulkivat pitkällä sypressikujalla ja nyt näkivät he jonkun matkan päässä kiihkeän kohtauksen: pois pyrkivä naisolento riuhtoi itseään irti miehestä, joka virui hänen jaloissaan. Samassa huusi Ippolito: — Tuolla se ilkeä noita tekee herrattarelle pahaa! ja juoksi suoraapäätä donna Victorian avuksi kanslerin hypähtäessä ylös polviltaan ja kadotessa laakeriaidan taa.

Vapautettu kiiruhti hymyilevän puolisonsa luo ja punastui niin nuorekkaasti, ettei Pescara muistanut koskaan nähneensä häntä niin kauniina. Ja tullessaan sanoi hän hengästyneenä:

— Muudan mies ahdisti ja vannotti minua ajamaan hänen asiaansa Teidän ylhäisyydellenne: hän pyytää, ettette antaisi hänen vartoa ratkaisua kovin kauan, sillä hän on nääntyä epätoivoon ja odotukseen.

— Kylläpä valitsi itselleen oivallisen esirukoilijan, madonna, vastasi sotapäällikkö. — Vaan aikansa kullakin. Suvaitkaa minun nyt esitellä Teille hänen korkeutensa Bourbon.

Vilkas Victoria ei voinut salata naisellista säälin tunnettaan.

Herttua ei ilmaissut millään tavoin, miten hullunkuriselta hänestä oli tuo polvillaan kömpivä kansleri näyttänyt. Hän kumarsi kunnioittavasti ja esiintyi hienosti ja ylpeästi Pescaran vuoksi ja siksi että tiesi häpeällisen maineensa, joka häntä alati vaivasi. Hän ihaili Victorian kauneutta katsahtamattakaan tummilla silmillään hänen kasvojaan tai vartaloaan. Hän ei imarrellut, ei suitsuttanut pyhää savua, hän lausui yksinkertaisesti: — Iloitsen saada nähdä madonna Victorian, ystäväni markiisin puolison ja ihailen häntä kuten tulee. — Sitten alkoi herttua Victorian vasemmalla puolella käyden kevyen ja miellyttävän, mutta vähäpätöisen keskustelun ja kun Victoria pyysi häntä ruualle, kieltäytyi hän kiittäen ja erosi heistä levollisen kohteliaasti huvilan portaiden juurella.

Vaikka Victoria yleensä oli kovin vaatimaton, oli hän kuitenkin odottanut herttualta enempää jo tottumuksestakin, sillä ajan kuuluisuuksien oli tapana mairitella häntä aina äärimäisiin asti. Mutta pian selvisi hän hämmästyksestään ja asteli pettymykselleen hymyillen päällikön kanssa portaita ylös. Ilta jo hämärtyi.

Aterioiminen kesti vain lyhyen hetken kuten Pescara aina tahtoi. Victoria ei huolinut tarjoilla ruokia edes omalle puolisolleen, mutta tämäpä kosti herkkuihin päästyä. Jääsirujen, hedelmien ja makeisten keskiössä oli pöydällä mantelikruunu, jonka päällikön leipuri taitavasti oli valmistanut. — Kas tässä, laski hän leikkiä, kunnianhimoiselle Victorialleni! — Pescara tarjosi kruunua Victorialle, jonka sydän alkoi kiivaasti tykyttää.

Pöydästä noustua menivät he sivuhuoneeseen, johon kattolamppu loi tasaista valoaan ja kirkasti kammion vielä tuoreet koristemaalaukset. Seiniin oli kuvattu juoksevia lapsia kukkasseppeleineen ja katon ristikkojen väliin oli kultaiselle pohjalle maalattu vapaasti valittu seura harmaita sankarihaamuja. Lampun valaisemissa keskimäisissä ruuduissa olivat Eneas, kuningas David, Hercules ja Pescara. Ainoana huonekaluna oli leposohva, jonka kastanjapuiseen selkänojaan oli kaiverrettu kohokirjaimilla: "Tässäpä sopii jutella."

— Mikähän siinä lienee, kysyi Victoria Pescaran viereen istuutuen, ettei tuo konnetabli minua oikein miellyttänyt hienosta esiintymisestään huolimatta, että hän — suoraan sanoen — oli minusta melkein vastenmielinen?

— Voi mies parkaa! kujeili Pescara. — Mars ja Musa, raakuus ja sulous, ruma Leyva ja ihana Victoria loukkaantuvat yhtä paljon molemmat Capetingin käytöksestä, joka kumminkin oli heitä kohtaan varsin moitteeton. Ehkäpä hänen ja erään toisen — kuka tuo toinen sitten lieneekään — väliin on tullut jotain usvaa, ja luulen että tuo väärentävä usva ja rumentava sumu on Bourbonin kavallus, tai miksikä kuninkaastaan luopumista sanotaankaan.

Victoria kalpeni hieman.

— Kavallus… — Pescara lausui painolla tämän sanan kaikki kolme tavua. — On ymmärrettävää, että jalo vaimo inhoo tällaista rikosta. Jos minä petän ruhtinaani, ystäväni tai pahaa aavistamattoman vaimoni tahika vain rikostoverini, niin ovat kaikki nuo teot kuitenkin ainoastaan saman mielenlaadun ilmauksia… Synkeä ja suuri runoilijasikin [Dante], jonka lukemisella virkistät mieltäsi, arvioi kavalluksen kauheimmaksi kaikista rikoksista, koskapa Cerberus tai Lucifer hänen Guideccassaan [Helvetti] riiputtaa kustakin kolmesta suustaan kavaltajaa. Ensimäisen tiedän: hän se antoi vapahtajalle suuta. Vaan ketä ovat nuo toiset, joita Lucifer riiputtaa jaloista päälaillaan? En satu nyt muistamaan heidän nimiään. Lausupas se paikka, osaathan nuo sata laulua aivan ulkoa.

Victoria lausui:

— Degli altri due, ch' hanno il capo di sotto,
Quel, che pende dal nero cello, è Bruto:
Vedi come si storce, e non fa motto:
El'altro è Cassio, che par sì membroto.

[Muut kaksi, jotka riippuu suusta pedon
päälaillaan, ovat Brutus — mykän moinen
pään mustan vaivoissa ja suonenvedon —
ja Cassius, tuo vankkavartaloinen.]

Kevyesti jutteli sotapäällikkö edelleen: — Tuo mykän tavoin suonenvedossa vääntelehtivä Brutus on minusta hyvin kuvattu, mutta — kysyn asiaankuuluvalla kunnioituksella — miten voi Dante puhua Cassiuksen vankasta vartalosta, vaikka Julius Caesar pelkäsi häntä juuri hänen kurjan laihuutensa vuoksi. Mitä pidät, Victoria, ylimalkaan näistä Cerberuksen runoista.

Victoria vastasi rohkeasti: — Herrani, ei ole helvetti luotu Caesarin murhaajia varten. Siinä suhteessa moitin runoilijaani.

— Älähän toki! väitti Pescara. — Ja sentään hyvä, roomalainen! Uskollisuus on hyve, mutta ei hyveistä suurin. Suurin hyve on oikeudenmukaisuus.

Näin häilyi Victoria yhä sielunsa salaisuuden kuilun vaiheilla eikä Pescara suonut hänelle sopivaa lähtökohtaa puheeseen, vaikka hän koko olentonsa kiihkolla pyrki alkuun ja voittoon, jota varten hän oli Novaraan kiiruhtanut. Yhä uusia teitä koetti runoilijatar lähetä maaliaan, mutta Pescara pidätti häntä siitä aina vain etäällä. Vihdoin pälkähti hänen päähänsä käyttää apuna Italian suurinta vielä elossa olevaa isänmaan ystävää.

— Pescara, minä olen aina ihmetellyt, sanoi hän, että sinunlaisesi mies voi pitää enemmän lempeistä maalareistamme ja runoilijoistamme kuin voimakkaista, enemmän Ariostosta ja Raphaelista kuin ylhäisestä Dantesta ja hänen myöhemmästä hengen heimolaisestaan Buonarottista — ja kumminkin olet itse syvä ja salaperäinen luonne.

— Siksipä juuri, että sitä olen. Taide on huvitusta. Mutta mitä tulee sinun Michelangeloosi, niin älä vain tee minua mustasukkaiseksi kun niin ihailet tuota jättiläistä ruhjottuine nenänrustoineen.

Victoria hymyili. — En ole koskaan nähnyt häntä kasvoista kasvoihin, tunnen vain hänen sikstiniläisensä [Sixtuksen kappeli Vatikanissa, kaunistettu Michelangelon freskomaalauksilla].

— Nuo profetat ja sibyllat? Vuosia sitten katselin niitä varsin tarkoin ja kuitenkin haihtuivat ne muistostani muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta. Jäi mieleeni esimerkiksi ihminen, jonka hiukset karkaavat kauhusta pystyyn kun hän katsoo peiliin —

— Jossa näkee nykyhetken hirmut, päätti Victoria liikutettuna.

— Ja karyatidi, jota painaa hirvittävä taakka, tuo matala, kulmikas, surkea olento! Kieltämättä mitä rumin nainen kuten sinä mitä ihanin.

— Sorrettu, kahlittu, orjuutettu —

— Nyt selvenevät mieleeni myös profetat: kaljupää Sakari, vai mikä se olikaan, jalat ristissä; pauhaava Hesekiel turbaani päässä; Daniel kirjoittaen, yhä vain kirjoittaen. Ja myös sibyllat: köyryselkäinen akka terävine nokkineen, tähystellen kovin pikkuiseen kirjaansa kiiluvin silmin, hänen vieressään toinen, joka vuodattaa öljyä sammuvaan lamppuunsa ja tuo kaikista kaunein ja nuorekkain, joka istuu delfiläisellä kolmijalalla. Kaikki vimmatussa puuhassa. Mistä johtuu tällainen myrskyisyys? Mitä ne saarnaavat ja ennustavat?

Nyt huusi Victoria hehkuvan innostuksen valtaamana kuten olisi hän itsekin jäsenenä tuossa profettanaisten neuvostossa: — Ne valittavat Italian orjuutta ja ilmoittavat pelastajan ja vapahtajan tuloa.

— Eivätpäs, väitti Pescara ankarasti, parannuksen aika on mennyt. He eivät julista armoa, vaan tuomiota.

Victoria vavahti, mutta samassa olikin rankaiseva ankaruus Pescaran kasvoilta kadonnut. — Jätetään profettain kappeli, virkkoi hän hellien, ja kauhistava, järisyttävä taide. Minua et liene tarkoittanut puhuessasi Italian vapahtajasta, vaikka kylessäni onkin haava! päätti hän laskien tuollaista hänelle ominaista, haikeaa leikkiä.

Victorian hellyys heräsi äärimäisiinsä kunhan kuuli Pescaran mainitsevan tuota haavaa, joka oli häneltä riistänyt niin monien päivien ja öiden levon kunnes Pescara kirjoitti, että se oli mennyt umpeen. Rakas vaimo kietoi vasemman kätensä miehen ympärille ja silitteli oikealla hänen punervan vaaleaa, edestä hieman kiharaista tukkaansa alas otsalle niin että Pescara näytti nyt lampun loisteessa ja hänen lempeän olemuksensa läheisyydessä vallan nuorelta.

Nyt muistui Victorian mieleen muudan heidän yhdessä olonsa päivä äskettäin Tarentissa, Victorian tiluksella. Siellä olivat he, tosin vasta paahteisen elokuun auringon laskettua, tarttuneet iltaruskon sammuvassa valossa sirppiin ja leikanneet vielä reippaitten työläistensä parissa kumpikin lyhteen. Yhä näki hän ajatuksissaan sotapäällikön loikovan mukavasti lyhteensä varassa hänen itsensä opettaessa elonkorjuutytöille uutta, etelän mallien mukaan hetkessä sepittämäänsä cantilenea, jota nuori väki lauleskeli sitten innokkaasti aina yöhön asti. Tuosta illasta mainitsi hän nyt jotain sotapäällikölle.

Tämä ihastui. — Muistatko vielä tuon laulun? kysyi hän.

— Kuinkas minä muistaisin!

— No, siinä oli sointuina muun muassa: "sitrat helkkyy, sirpit välkkyy." Muuten kuvaili se ainoastaan miten kedoilla, jopa taivaassakin kannetaan lyhteitä yhä ja yhä. Se sama laulu elää vielä ehkä pitkän aikaa kansan suussa kun minä ja myöhemmin myös sinä jo olemme vaienneet ja se viehättää minua paljon enemmän kuin muudan tässä äskettäin minulle lähetetty sonetti, jossa puhut miehellesi sangen juhlallista kieltä. Rauhoitu, Victoria! Ei se ole sinun runoilemasi, sen tiedän varmaan.

Victoria kiehui kiukusta. — Ken uskaltaa, huusi hän, puhua sinulle minun nimessäni? Ken julkenee? Missä on se tekele, minä sen revin!

— Oi, se olisi vahinko. Ne säkeet eivät alenna runoilija-arvoasi. — Sotapäällikkö otti poveltaan paperiliuskan, jonka Victoria tempasi hänen kädestään mennen lampun luo. Aaltoilevin povin, kiireesti alkoi hän lukea:

— Victoria Pescaralle.

Mä voitto oon, Pescara, lehvät käärin sun päähäs laakeriset taisteluista, vaan voi jos isänmaatani en muista ja ylhää nimeäni käytän väärin!

Kun aviokses tulin lemmen määrin mä Rooman laps, isistä kruunatuista, niin Italian poiaks tein sun, suista tään kansan rakkaus sinuun soi maan äärin.

Nyt vaadin, että konsa etehesi
toin uhrin kalliin, vastalahjan kannat.
Min annat, sankarini, vaimollesi?

Ah, tiedän salaisimmat aatoksesi!
Sä vapaiksi luot Italian rannat
ja isänmaani mulle palkaks annat! —

Harvoin lienee tunnelma runoa luettaessa muuttunut niin merkillisesti kuin nyt. Vihoissaan oli Colonna temmannut paperin käteensä, pian hän leppyi, sitten luki sydämen lämmöllä ja viimeisiä riviä lausuessaan hän riemuitsi kuin haltioissaan. Nyt tunnusti hän suoraan:

— Se minä olen ja sitä minä toivon, vaikken ole tätä kirjoittanutkaan!

Pescara katseli häneen kujeillen. — Tuo sonetti, sanoi hän, jalostui ihmeellisesti huulillasi, mutta sisäisesti se on ontto ja halpamaisen sielun luoma. Rakkaus ei vaadi palkkaa, rakkaus antaa itsensä ilmaiseksi, rakkaus ei tee laskelmia. Niin ei Victoria toki ajattele. Palkattu sepustaja on sen tehnyt ja minä tiedän hänen nimensäkin: suunnaton itserakkaus sai hänet paljastamaan julkeasti kasvonsa naamion alta. Katsopas näitä! — Pescara osoitti sormellaan kahta pienen pientä kirjainta, toinen P ja toinen A, jotka oli koukerrettu liuskan oikeanpuoleiseen alakulmaan. — Ja jumalaiseksi hän itseään nimittää! Voin kuvitella, miten Aretini istuu ystävänsä Giovanni Medicin, Italian hävyttömimmän nuorukaisen seurassa, mässää viinissä, irmastelee ja ilkkuu: "Uskotkos, Hannu, ettei ole kovinkaan helppoa luulotella itseään jumalaiseksi Victoriaksi!" Ja he rähisevät riemusta kuin Faunit. Aretini nauraa niin että on lentää tuolilleen nurin, hän on nauruunsa pakahtua!

— Kun pakahtuisi, konna! nyyhki Victoria. — Sillä Petrus Aretinus ja hänen luonteensa olivat, jo siihen aikaan maailman kuulut.

— Hyvä, roomattareni! huusi Pescara. — Mutta jossain kohden on hän osannut oikeaan, rakkaani: sinun ristimänimesi kiihdytti jo sulhoasi. Ihanaa on viettää häitä voiton jumalattaren kanssa.

Mutta ei sietänyt Victoria enää pilaa. Hänen olemuksensa oli kuohuksissa äärimäisiin asti, sielunsa järkytetty pohjiaan myöten, kyynelten ja hehkuvain intohimojen vallassa. — Vaan toisessa kohden ei hän ole osannut oikeaan, puhui hän kiihkeästi. — Minä en tiedä salaisia aatoksiasi ja koetan niitä turhaan tutkia. Sinä ilveilet vaimollasi, sinä syleilet minua ja sysäät luotasi! Et ole, julmuri, suonut minun puhua sinulle edes asiaani, vaikka sydän riemusta pakahtuen tahdoin sen sinulle kertoa!

— Siksi että tiesin, mikä se oli. Minä paheksun, että pyhä isä on alentanut jalon vaimoni kätyrikseen ja saanut juonillaan sinut, suoran olennon, tuomaan sanomia, jotka ovat arvottomat sekä hänelle että sinulle, täynnä valheita ja sofismeja, mitkä olen pakotettu jonkun päivän kuluttua peruuttamaan ja julistamaan valeiksi. Hänen pyhyytensä antaa minulle Neapelin, jos sen ensin valloitan ja myös syntini anteeksi, jos ensin solvaan omaatuntoani. Mutta minä en sellaisiin sitomisiin ja päästämisiin usko maallisissa asioissa — kuten ei moni muukaan enää — enkä edes hengellisissäkään, virkkoi hän pilkallisesti. — Se usko loppui jo Savonarolan ja tuon germanilaisen munkin ilmestyessä.

— Entä Italia, joka pyrkii lähenemään sinua kuin magneetin? Raaskitko antaa sen suistua perikatoon? Eikö se ole sinusta minkään arvoinen? Halveksitko sinä sitäkin? huusi Victoria epätoivoissaan.

Lauhkeasti vastasi sotapäällikkö: — Miten voisin halveksia kansaa, jonka joukosta sinut sain? Mutta en uskottele sinulle mahdottomia: Italia anoo turhaan, sen vaiva on hukkaan mennyt. Minä tiesin kiusaukseni kauan sitten, minä näin sen vyöryvän itseäni vastaan kuin aallon korkeimmilleen kohoten, enkä horjunut silmänräpäystäkään, en salaisimmissakaan aatoksissani. Sillä valitsemisen varaa minulla ei ollut, en ollut oma herrani, se asia ei minuun kuulunut.

Victoria kauhistui: — Mitä sanot? Ihminenhän sinäkin olet? Tai henkikö ilman lihaa ja verta? Koskevathan jalkasi maahan, jota astelet?

— Minun jumalani, vastasi Pescara, asetti myrskyn purteni ympärillä.

Victoria huudahti hartaasti: — Sinun jumalasi? ja sulki miehen syliinsä; — minä en päästä sinua, ennenkun sanot minulle, mikä on sinun jumalasi.

Pescara irrottautui hänen syleilystään, vaikeni ja vastasi vihdoin tuskallisin katsein: — Jos sitä tahdot. Vaan mennään puistoon, tahdon raitista ilmaa.

Kun he astuivat pengermälle, loisti taivas heidän yllään täydessä tähdessä ja vanhasta linnasta tuikki vielä yksinäinen tuli. — Tuolla, virkkoi Victoria säälien, valvoo kansleri unetonna peläten ja toivoen.

— Enpä usko, vastasi Pescara, paremminkin onhan lukiessaan jotain ilkivaltaista ja arvotonta nukkunut ja kuiviin palava lamppu valaisee seiniä. — Hän arvasi paikalleen. Tuskallisten tiimain päästä oli Morone vaipunut uneen Catulluksen runot kädessään.

Päällikkö kulki valkeilla marmoripenkeillä varustettuun puistikkoon, jossa hänen oli tapana levähtää. Käsi kädessä istuivat he synkeän lehväkatoksen alle.

Silloin kuiskasi Victoria: — Puhu nyt! — Mutta päällikkö vaikeni.

Kuului läheneviä askelia. Toisella penkillä alettiin supatella. —
Onkohan päällikkö tosiaan sellainen, Moncada? En uskoisi sitä.

— En minäkään vielä, Leyva, mutta pidän häntä silmällä. Jos näen luuloni varmaksi, niin astun esiin ja me ryhdymme toimeen. Kuninkaasta eivät hänen italialaiset joukkonsa saa luopua.

— Mitenkä Te arvelette…?

— Että sinä kokoat joukkosi ja me vangitsemme hänet.

— Tekee vastarintaa.

— Silloin hän kaatuu.

— Entä hänen majesteettinsa?

— Älä huoli! Hänen majesteettinsa tarvitsee meitä ja on vallassamme. Jos sinä et tahdo auttaa minua, täytyy minun surmata hänet palkatun käden kautta. Voinko luottaa sinuun?

— Se… voitte… Tukala teko… — Silloin vei toinen hänet pois paikalta. — Olin kuulevinani lähistöltä hengitystä, sanoi hän.

Tosiaan, kostea yöilma ahdisti kuuntelevaa päällikköä ja tukkosi hänen hengitystään. Hän huohotti raskaasti. Hän virkkoi: — Mennään pois, kaste lankee ja tuho ilmoissa odottaa! — Victoria painautui hänen rintaansa vasten.

Vanhalta linnalta päin kajahti kolme torventoitotusta.

— Pikalähetti. Saan vielä lukemista tänään.

— Ferdinand, rukoili Victoria. — Sinä olet ansassa. Keisari alkaa sinua epäillä. Olet hukassa. Turvaudu Italiaan. Se on ainoa apusi ja pelastuksesi.

— Minulla ei ole mitään pelättävää, lausui Pescara.

— Synkkä on tie, vaan turvapaikkani avoin.

Nyt tulivat he huvilan pieneen pylväseteiseen ja Pescara herätti Ippoliton, joka oli nukkunut jakkaralleen. — Mene tuonne toiselle puolen, käski hän, ja tuo se mitä, sinne juuri tuli. — Sitten sanoi hän Victorialle: — Luulen, että saan tietoja Madridista, ehkä pari riviä itseltään keisarilta, joka kirjoittaa minulle joskus salaa ministereiltään. Olen utelias.

Nyt löi vanhan linnan tornikello keskiyötä, väsyneesti, värähdellen ja niin verkkaan kuin olisi joka lyönnin välillä kulunut kokonainen ihmisiltä. Kahdestoista kumahdus — ijäksi vaiennut.

Ippolito haparoi ovea ja toi käärön, jonka päällikkö avasi. Muiden asiapaperien joukossa oli siinä keisarillinen valtuutus, jolla hyväksyttiin sotaretki Milanoa vastaan ja oikeutettiin markiisi menettelemään valloitetussa kaupungissa aivan oman harkintansa ja olosuhteiden mukaan.

— Eikö tullut muuta? kysyi Pescara.

Poika notkisti kunnioittaen toisen polvensa ja antoi sotapäällikölle pienen kirjeen, jonka hän oli hädin tuskin saanut lähetin käsistä, ja poistui. Päällekirjoituksena oli: "Markiisille, omaan käteen."

— Keisarilta, virkkoi Pescara ja avasi. — Ota Victoria, lue minulle.
Hän kirjoittaa niin epäselvää. —

Victoria teki niin. Kirje oli lyhyt, vain muutamia riviä, ja kuului:

"Minun Pescarani!

Minä se laitatin tämän valtakirjan vasten ministeriöni tahtoa. Teillä on paljon vihamiehiä. Varokaa Moncadaa. Mutta minä luotan Teihin, sillä minä olen edestänne rukoillut ja näin enkelin, joka piteli Teitä kädestä kiinni. Minä luotan.

Minä. Teidän Kuninkaanne."

Pescara hymyili vaivaloisesti. — Kaarle on liian herkkäuskoinen, sanoi hän. — Joku muu voisi häntä sen avulla vahingoittaa. Mutta — merkillistä — hän näki jumalani.

— Sano nyt minulle, mikä tuo jumalasi on! rukoili Victoria. — Minä vaadin hartaasti, sano nyt, Pescara!

— Luulenpa, että se tulee juuri, puhalsi Pescara käheästi. Yhä raskaammin hän alkoi hengittää, hän ähki, voivotteli, korahteli. Hirveä ahdistus rusenteli rintaansa. Tavoitellen kädellään kipeää sydäntään vaipui hän sohvalle ja vääntelehti hengen ahdistuksessa. Victoria polvistui puolisonsa viereen, tuki häntä käsivarsillaan ja kärsi hänen tuskiaan. Hän tahtoi huutaa Ippolitoa lähettääkseen hänet noutamaan isoisäänsä, lääkäriä, mutta päällikkö esti sen kieltävällä liikkeellä. Vihdoin nukkui Pescara äärettömiin asti väsyksissä. Victoria oli luullut Pescaran kuolevan hänen käsiinsä. Itkettyään itsensä uuvuksiin, nukahti Victoriakin. Silloin sammui lamppu.