TOINEN LUKU
Avarassa, valoisassa akkunakomerossa yhdessä noista Vatikanin ylevistä kamareista, joiden katto- ja seinämaalauksissa Raphael oli ihannoinut ihmishengen voittoriemuja, istui piirteiltään ylevä ja olemukseltaan kunnianarvoinen vanhus. Hän puheli hartaasti ruskeapalmikkoiselle naiselle, joka oli hänen jalkainsa juuressa kasvot häntä kohti käännettyinä ja joka, hempeä olento, oli yhtä kaunis kuin nuo kuvat, joissa Urbinolainen oli ihaniksi naisiksi ruumiillistuttanut lakitieteen ja jumaluusopin käsitteet. Ijäkäs, köyryselkäinen paavi näytti väljässä, valkeassa viitassaan matroonalta, joka lausuu nuorelle naiselle opetuksen viisaita sanoja.
Kauan ei Victoria vielä liene ehtinyt istua jakkarallaan, sillä pyhä isä tiedusteli juuri hänen puolisonsa. Pescaran markiisin vointia. — Eikö Pavian luona saatu kylkivamma tuota enää kipua? kysyi hän.
— Markiisi on ihan terve, vastasi Victoria viattomasti. — Haava kylessä arpeutui ja samoin se pahempi haava otsassa. Hän tulee käymään pyhän isän luona virkalomallaan, jonka keisari armollisesti on hänelle luvannut ja joka suo meidän, onnen lasten, — hän lausui tämän silmät riemusta loistaen — olla jälleen yhdessä meren saarellamme. Mutta hän epäröi vielä lähteä lomalle, vähemmin valtiollisten tapahtumain vuoksi, mitkä eivät ole entistään rauhallisemmat eivätkä uhkaavammat — kirjoittaa hän — vaan siksi ettei halua erota joukoistaan nyt juuri. Se murhanenkeli, — virkkoi hän hymyillen — miettii näet paraikaa uutta, parannettua tuliasetta ja uusia sotaliikkeitä ja haluaa niillä ensin kokeilla. Sentähden kutsui hän minut leiriinsä Novaraan, vaikka aikoi ensin rientää tietämättäni tänne Roomaan. Minä lähden matkaan huomenna, en ahtaassa kantotuolissa, vaan tulisen turkkilaisratsuni satulassa. Ah, olisipa minulla siivet! Kaipaan arpista miestäni, jonka kasvoja en ole nähnyt sen kuuluisan taistelun jälkeen, joka teki hänen nimensä kuolemattomaksi. Nyt kiiruhdin sydän riemua tulvillaan Teidän pyhyytenne luo sanomaan jäähyväisiä: sillä sitä varten tulin tänne. — Näin puhui Victoria sydän kuohuillen ja tulvehtien kuin roomalainen lähde.
Hänen suorista sanoistaan arvasi pyhä isä, että Pescara piti yleensä hommiaan yhtä tarkoin salassa kuin hän itsekin. Eroitus oli vain siinä, että nuori Pescara lensi ratkaisevina hetkinä esiin kuin salama ukonpilvestä, jota vastoin Clemens kätkeytyi hattaraansa päätöskykyä vailla ja itselleen äkäillen, kun ukkomaisen varovaisuutensa vuoksi päästi hyvän tilaisuuden käsistään. Toista vertausta käyttääksemme; paavi teroitti piirrintään siksi kunnes sen kärki liian hienona katkesi hänen harmikseen. Varovaisesti ja hiljaa hapuillen punoi Clemens nyt juoniaan.
— Virkalomaako markiisi onkin pyytänyt? ihmetteli paavi. — Minä luulin hänen tahtoneen eroa. Minulle kerrottiin, että Akilleys vihoittelisi teltassaan.
— Siitä en minä tiedä enkä uskokaan, pyhä isä, vastasi Victoria ja heilautti ylpeästi päätään. — Miksi eroa?
— Ei suinkaan minkään suloisen Briseiksen tähden, madonna, vastasi Clemens harmissaan laskien kylmästi leikkiä, — vaan siksi kun häntä peijattiin voitetun kuninkaan ja Soran ja Carpin tornien jutussa.
Näillä sanoillaan vihjasi paavi kahteen tunnettuun tosiasiaan. Neapelin varakuningas oli Pavian taistelussa ehättäytynyt ennen Pescaraa riisumaan miekan Ranskan kuninkaalta ja riistämään kunnian Pescaralta, jolle se kuului, viedäkseen nuo jalot saaliit Espanjaan. Ja silloin oli keisari antanut Soran ja Carpin ahnaalle Colonnalle, Victorian sukulaiselle, eikä suurelle sotapäällikölleen, joka hänkin oli niitä toivonut.
Victoria punastui tietämättään. — Pyhä isä, teillä on puolisostani halventavia ajatuksia. Luulette Pescaraa sangen pikkumaiseksi. Siunatkaa minua, että saan lähteä ja nähdä, ettei Teidän Pescaranne ole minun Pescarani. Kaipaan kovin tuon oikean Pescaran luo.
Hän nousi jakkaraltaan ja seisoi korkeana paavin edessä, mutta pian hänen vartensa taas taipui ja hän kumartui nöyrästi rukoilemaan siunausta. Silloin pyysi paavi häntä jälleen istumaan ja hän totteli. Clemens ei tahtonut antaa luisua käsistään tätä tilaisuutta, jolloin voi yllyttää Pescaraa petokseen hänen oman vaimonsa suloisen suun kautta. Mutta paavi tajusi selvästi, ettei Colonnaan voinut vaikuttaa mitään pelkillä vihjauksilla ja valmisteluilla: kaksimielisistä sanoista Victoria joko loukkaantuisi tai ei viitsisi niitä edes ajatellakaan kun ei niitä käsittäisi ja osaisi niille antaa mitään arvoa. Paavin täytyisi nyt näyttää Victorialle asian todellinen ja toteutumiseen pyrkivä luonne alastomana ja selvin piirtein, että tämä ottaisi sen edes kuuleviin korviinsa. Moiseen menettelyyn oli Clemens tottumaton ja hän huokasi raskaasti.
Silloin keksi hän kylläkin henkevän ja älykkään lähtökohdan. Laskien sinettisormuksella koristetun kätensä kirjalle, joka oli sidottu sinisiin samettikansiin ja kullattuihin heloihin, kysyi hän Victorialta huolettomalla äänellä:
— Sepitätkö, tyttäreni, nykyään jälleen jotain uutta runoelmaa? Olen tosiaan sinun runoutesi ihailija, sillä se käsittelee hyviä ja pyhiä asioita. Rakastan sitä etenkin silloin, kun se tekee moraalisia kysymyksiä ja vastaa niihin. Mutta vaikeinta siveellistä arvoitusta et ole vielä käsitellyt ainoassakaan sonetissasi. Tiedätkö, Victoria Colonna, mitä tarkoitan?
Victoria ei ihmetellyt tätä pyhän isän äkillistä päähänpistoa, sillä puheena oli nyt hänen oma toimialansa ja tekiväthän sekä oppineet että maallikot hänelle varsin usein samantapaisia kysymyksiä hänen jo ihaillun nimensä vuoksi. Victoria oikaisi taistelunhaluisesti solakkaa vartaloaan ja silmänsä alkoivat säteillä. — Suurin siveellinen ristiriita, sanoi hän empimättä, syntyy kun kaksi korkeinta velvollisuutta törmää yhteen.
Nyt pääsi pyhä isä väljemmille vesille. — Niin on, vahvisti hän jumaluusoppineen vakavuudella. — Se tahtoo sanoa: kaksi näöltään korkeinta, sillä toinen niistä aina on korkeampi, muuten ei olisi siveellistä maailmanjärjestystä. Ja minä rukoilen jumalaa ja hänen pyhimyksiään auttamaan ja opettamaan sinua, ettäs ymmärtäisit tämän velvollisuuksista ylemmän ja ettäs halvemman hyljäisit sinä ja sinun miehesi, sillä katso: pian on tämä suuri ja raskas ristiriita teidän ratkaistavaksenne lankeeva.
Victoria kalpeni kun tuo akademinen kysymys näin yhtäkkiä iski suoraan hänen elämäänsä. Mutta pyhä isä jatkoi juhlallisesti: — Kuuntele minua, tyttäreni! Kaikki mitä nyt sinulle puhun, on myös markiisille puhuttu oleva, sillä sinun kauttasi kulkevat sanani hänelle. Kuule siis: pyhä istuin eroaa pian keisarista ja nousee häntä vastaan. Toimintani tässä perustuu ruhtinaan ja kirkon paimenen velvollisuuksiin. Ruhtinaan: koska nyt on Italian kohtalon ratkaiseva hetki. Ellemme siitä ota vaaria, joudumme me kaikki Italian ruhtinaat ikipäiviksi Espanjan ikeen alle. Mitä arvelletkaan, niin väittävät kaikki asiaa ymmärtävät. Mutta myös korkeimman paimenen velvollisuuksiin: jos tuossa arvoituksen kaltaisessa nuorukaisessa, joka yhdistää veressään kansoja ja päässään kruunuja, herää vanha keisariajatus, niin on koko pyhäin edeltäjäin! kärsimyksellinen työ hukkaan mennyttä ja uusi valtiotaito kahlehtii kirkon pahemmin ja nöyryyttää syvemmin kuin aikoinaan nuo tarumaiset germanilaiset hirviöt, Hohenstaufit ja Salalaiset. Niin on asia. Ymmärrätkö nyt, mikä Italian täyttää kauhulla ja toivolla?
— Markiisi ei taida uskoa tätä, virkkoi Victoria yhtäkkiä punastuen.—
Pyhä isä hymyili. — Hänen pyhyytensä suvaitkoon muistaa, — hymyili
Victoriakin, että olen Colonnain sukua ja siis gibellini.
— Olet Rooman lapsi ja kristitty, tyttäreni, oikaisi Clemens.
Syntyi hetken hiljaisuus. Vihdoin kysyi Victoria: — Entä Pescara?
— Pescara, vastasi paavi hiljemmin, on paremminkin minun kuin keisarin alamainen. Sillä hän on neapelilainen ja minä olen Neapelin lääninherra. Älä usko, Victoria, että puhun nyt leikkiä. Miten voisin sitä tehdä kun olen maailman omatunto? Totisesti sanon sinulle: usein olen minä unettomina öinä ja huolekkaina aamupuhteina tutkinut oikeuksiani Pescaraan. Ja kun olen epäillyt omaa valtiollista ymmärtämystäni, olen turvautunut Italian kahteen suurimpaan lainoppineeseen, Accoltiin ja… hm… erääseen toiseen…
Viisaasti kyllä jätti hän viimeisen nimen virkkamatta, kun onneksi muisti, että tuo toinen lainoppinut, Cervian piispa, oli mitä hävyttömimmän lahjuksien rakastajan pahassa huudossa. — Molemmat, jatkoi Clemens naputellen sormuksellaan sinisen kirjan kanteen, ovat yhtä mieltä siitä, että Pescara ankarimman oikeuden mukaan on paljon enemmän minun kuin keisarin mies ja he ovat huomauttaneet, että minulla nyt, kun keisarista tulee vastustajani, on valta paavina päästää markiisi siitä valasta, jolla hän on sitoutunut pyhän istuimen viholliseen.
Paavi nousi hiljaa ylös. — Ja sen minä teenkin! lausui hän papillisesti: — Minä vapautan Ferdinand Avalosin keisarin alamaisuudesta ja uskollisuuslupauksestaan. Minä nimitän Pescaran markiisin kirkon gonfalonieriksi ja sen liigan sotapäälliköksi, joka pyhäksi kutsutaan, koska sen johtajana on jälkeläisensä muodossa itse Kristus. — Paavi vaikeni hetkiseksi.
Ja nyt kohotti hän molemmat kätensä samaan korkeuteen kuten pitäen Colonnan pään päällä kruunua ja Victoria vaipui hämmästyneenä polvilleen. Selkeällä äänellä lausui paavi: — Palkiten jo etukäteen gonfalonierini ansiot minua ja kirkkoani kohtaan, kruunaan minä Ferdinand Avalosin, Pescaran markiisin Neapelin kuninkaaksi! — Nuori kuningatar vapisi ilosta. Hän arveli ansaitsevansa kruunun. Sanatonna, hehkuvin poskin otti hän vastaan siunauksen. Sitten nousi hän ylös ja lähti huoneesta tasaisin, kiirein askelin kuten haluten hetipaikalla viedä kruunun arvossa korotetulle puolisolleen.
Itsekin kiihtyneenä seurasi pyhä isä häntä sitä kyytiä että tohvelinsa olivat pudota. Kynnyksellä saavutti hän Victorian Ja tahtoi antaa hänelle sen sinisamettisen kirjan. — Markiisille, sanoi hän.
Silloin huomasi Clemens Victorian takana Guicciardinin ja Moronen, jotka olivat ehkä hetken siellä kuunnelleet. Kanslerista oli Victoria noine riemun hehkua säteileville silmineen sellainen ilme, että hän joutui tuiki ymmälle. Nopeasti hän sentään tointui hämmästyksestään ja alkoi anella paavilta: — Esittäkää, Teidän pyhyytenne, minut epäpyhä tuolle jumalaiselle Victorialle! — jonka jälkeen Clemens napautti häntä hieman olalle ja esitteli hänet sanoilla: — Milanon kansleri, maailman lapsi, jonka päälle pyhää henkeä aletaan vuodattaa! — Sitten kuiskasi hän Victorian korvaan: Morone, Buffone [Pikku narri].
Victoria katosi onnensa huumauksessa ja paaville jäi tuo sininen kirja käteen, sillä hän oli vielä aivan kuin juovuksissa siitä rohkeasta, vertauskuvallisesta teosta, johon kauniin naisen näkeminen oli saanut hänet ryhtymään. Nyt tunsi hän sentään kuin olisi kadottanut tasapainonsa. Viittauksella kielsi hän Florensilaiselta ja Lombardilaiselta vierailun ja pujahti jälleen raphaelilaiseen kammioonsa.
Nuo kaksi, joita ei otettu vastaan, tuijottivat hetken ällistyneinä toisiinsa, sitten tarttui Guicciardin nauraen kanslerin käsivarteen ja veti hänet muassaan hienoja portaita myöten alas Vatikanin puistoihin, joiden lehtikujain siimestä he eivät kaivanneet, sillä taivaan peittivät mustat pilvet.
— Oikeastaan, alkoi Guicciardin, pidän minä tuosta ukosta. Vaikka hän punookin juoniaan niin hienosti ja sovittelee sanojaan kovin harkitusti, on hän kuitenkin pohjaltaan samainen intohimojen pätsi ja kiukkuinen otus kuin minäkin. Nyt se kiihkoilee kun ilmaisi Colonnalle vaarallisen salaisuutemme. Sinä puistatuksissasi et tietysti huomannut, miten hän tahtoi pistää Victorian käteen Accoltin ja Angelo de Cesiin lausuntoja. Lahjottava lurjuspari, joka kaunistelee vääriä valoja raamatunlauseilla! Muuten on ihme, että Clemens vanhoilla päivillään ryhtyy näin huimiin ja uhkarohkeisiin yrityksiin ja vielä ihmeellisempää on, että hän ryhtyy siihen itseään epäillen ja luottamatta tähteensä, sillä salaisesti hän uskoo olevansa oikea kovan onnen poika. Se on varsin ikävää. Leo oli sentään toista miestä, aina niin säteilevä ja iloinen ja siten myös onnellinen, jotavastoin tämä nykyinen pyhyys näkee, kuten tässä äsken minulle Jeremiaan tapaan ennusteli, jo ikuisen kaupungin ryöstettynä ja näiltä katoilta, — hän viittasi Vatikaniin — savun ja liekkien suitsuavan. Ja kuitenkin ryhtyy hän otteluun keisaria vastaan, minkä luen hänelle suureksi ansioksi, vaikkapa se teko saattaa vaaranalaiseksi ensin ainoastaan hänen Florensinsa. Ukolla on vielä verta suonissaan ja hän kiristelee niitä vähiä hampaitaan mitä ikenissään vielä on, kun näkee noiden kopeain espanjalaisten aatelisherroin keikailevan Capitoliolla kuten Neapelissa tai Brysselissä. Vaan mikäs on, kansleri, unelmaisi esineenä? Tuo nainenko? Tietysti!
— Minä puhun roomattarelle kuin vanha roomalainen! huusi kansleri.
— Hyvä. Mutta varo vain, ettet innostu ja pistä togan alta esiin klassillista pukinsorkkaasi. Ole ihmisiksi, laskettele suuria sanoja ja sulje ne hänen turhamaisuutensa huomioon!
— Hänen sydämeensä ne suljen!
— Siis hänen mustepulloonsa, sillä kirjailijanaisten sydän on täynnä mustetta, ivaili Florensilainen. — Mutta uskotkos, kansien, — ja Guicciardin nipisti häntä kovasti käsivarresta, — että aikeemme riistää unen muiltakin kuin pyhältä isältä. Minäkään en ole viikon ajalla niin silmääni ummistanut. Alituiseen täytyy tuumiskella mitä Pescara tekee. Hänen suuttumukseensa keisaria kohtaan en luota hituistakaan: he voivat sotia koska tahansa. Yhtä vähän vaimon vaikutusvaltaan. Vaimo saanee tosin ilmoittaa Pescaralle paavin asian, mutta hänen pyynnöilleen ei mies kallista korvaansa. Vaan enpä luota myös hänen vasalliuskollisuuteensa. Pescara ei ole mikään Cid Campeador tai miksi ne espanjalaiset sanovatkaan noita lojaaleja sankareitaan, hän on liiaksi Italian ja aikansa lapsi. Pescara uskoo vain voimaan ja suurten yksilöiden ainoaan velvollisuuteen saavuttaa korkein kasvunsa kaikilla ajan tarjoomilla keinoilla ja tehtävissä. Sellainen hän on ja sellaisena aiheeseemme sopiva. Varmaan hän on meidän ja me hänen saaliinsa. Ja kumminkin… naura vain, Morone… minä aavistelen pahoja, vainuan jotain salaista tai salassa pidettyä, oleellista tai satunnaista, ruumiillista tai sielullista hänen rinnassaan, lyhyesti sanoen, jotain aavistamatonta estettä, joka nostaa tien pystyyn edessämme ja näyttää tarkat laskelmamme vääriksi.
— Mutta jos, sanoi Morone mietiskellen, hän kerran on sellainen miksi luulet ja kun tunnemme määräävät olosuhteet, niin mistä hiidestä sitten ilmestyisi se onneton este?
— Enpä tiedä! Mutta tällä Pescaralla kuuluu olevan se mainio temppunsa, että antaa ryntäävän vihollisen kiivetä kaikille kukkuloille, jonka jälkeen hän valtaa rautakirnuillaan viimeisen ja luo vihollisia vastaan tuhoisan vallin. Jospa nyt hänen sisimmässään nousisi sellainen valli meitä vastaan juuri silloin kun luulemme voittaneemme hänen sielunsa? Mutta pois pelottelut, jotka eivät liene muuta kuin painostavaa ukonilman hellettä ja luonnollista levottomuutta ja epävarmuutta, mikä käy aina suurten ja vaarallisten yritysten edellä.
Salama leimahti ja Vatikani loisti häikäisevän valkeana ja näkyivät uuden rakennustaiteen kauniit suhteet. Ukkosen kumistessa pujahtivat miehet pilarikäytävän pylväiden varjoon, Guicciardin hämmästyneenä ja miettien mitä tuo enne merkitsisi ja kansleri taivaasta ja taivaan merkeistä välittämättä, sillä hän kuvitteli jo viruvansa Colonnan jalkain juuressa.
Innostuksensa hurmiossa oli Victoria kiiruhtanut Vatikanista pitkin eräitä sen monista portaista ja syrjäportin kautta ulos. Kantotuolin ja saattueen, joka turhaan odotteli häntä pääportilla, oli hän unohtanut ja kiiruhti nyt liehuvin vaattein ja enemmän kunnianhimoisen unelmansa kuin nousevan ukonilman kannustamana kohti palatsiaan Apostolin torille. Hän asteli ryöstettyine kruunuineen kuten ensimäinen Tullia [Rooman kuninkaan Servius Tulliuksen tytär, miehensä. Tarqviniuksen kanssa osallinen isänsä surmaamiseen], ei isänsä ruumiin, vaan kavalletun valtiouskollisuuden yli; sillä Fabritius Colonnan tytär ja Pescaran puoliso oli neapelilainen ja Kaarle Viidennen, Neapelin kuninkaan alamainen.
Paavin kruunausvehkeily oli aivan huumannut hänet. Tapa ja ympäristö, vuosisatain usko ja jälelle jääneet hurskauden ulkonaiset muodot saattoivat hänet pitämään kirkon päätä, vaikka tämä oli hyvinkin turmeltunut, jumalallisen tahdon ja korkeimman oikeuden tulkkina — ja mitenkäpä olisi itsetunto ja sitä vähemmin ylpeys puolison arvosta sallinut hänen epäillä paavin oikeutta laskea kruunu tuon kaikkein ansiokkaimman päähän? Sepä aiheutti, että Medicin julkea teko tuntui hänestä muuttaneista ajoista huolimatta jumaluuden ilmaukselta.
Nuori, seurueeton kuningatar oli kiiruhtanut Borgon läpi ja Enkelisillan yli ja kulki nyt ihmisvilinässä Oikokadulla, kuten sitä sanottiin. Väki väistyi kunnioittaen hänen tieltään eikä ihmetellyt lainkaan ylhäisen rouvan seurueetonta ja hätäistä käyntiä; jota kai ukonilman edellä nouseva myrsky kiiruhti. Mutta vähitellen tungoksen kasvaessa ahtaalla kadulla hiljensi hän askeleitaan, vaikka kaltainen taivaan kaista kadun yllä tuli yhä mustemmaksi ja uhkaavammaksi.
Silloin näki hän etäämpänä ihmisjoukossa ratsastavan seurueen. Kai saattoivat espanjalaisen lähetystön herrat audiensille Vatikaniin Lombardian kolmatta keisarillista sotapäällikköä, Leyvaa. Hän, entinen tallimestari ja kapakoitsijan ja piian poika, joka oli noussut arvossa orjamaisen kunnianhimonsa ja rautaisen tahtonsa kautta, oli vartaloltaan kömpelö ja naamaltaan kuin verikoira, sillä häneltä oli samalla miekan iskulla halaistu otsa, nenä ja huulet. Leyvan vieressä ratsasti valkea mantteli hartioillaan uljaalla andalusilaisella rotuhevosella ruskeatukkainen, tarmokkaan näköinen ylimys ja näyttipä kuin olisi hän tervehtinyt Victoriaa nöyrästi kumartaen, mutta hän olikin kunnioittanut vain kivistä pyhimyksen kuvaa erään kirkon kulmalla.
Liekö ollut syynä salamain räikeä valo tai noiden herrain vihamielinen ryhti kun he liikkuivat kaupungissa, jonka kolmekruunuisen hallitsijan tiesivät salaa pettäneen heidän kuninkaansa, tai ehkä Victorian kiihtynyt mielikuvitus, mutta hän näki ja tunsi miesten ja ratsujen kopeudessa, puuskaan koukistetuissa käsissä, halveksien ja kuin olan yli Romuluksen lapsiin heitetyissä katseissa, jopa kankeissa parranhuipuissakin vain ivaa ja loukkauksia, joita Espanjan nouseva maailmanvaltius alkaa jaella. Kauhu, inho ja lepytön viha heräsi roomattaren povessa näitä vieraita ryöväreitä ja korskeita seikkailijoita kohtaan, jotka raastoivat yhdeksi valtakunnaksi koko uuden ja vanhan maailman. Miksi oli nuori keisari samalla tämän häijyn kansan kuningas, kansan, jonka suonissa virtaili maurilaisveri ja joka oli mainelukeillaan myrkyttänyt Italian?
Ehkäpä olisi Victorian ikivanha sukuhenki, joka pitkät vuosisadat oli nähnyt parhaaksi palvella uskollisesti keisaria, kiinnittänyt hänen sydämensä muuten Kaarleen, mutta ei nyt, ei juuri tähän keisariin, vaikkei hän olisi ollutkaan espanjalainen. Hän ei voinut pitää minkään arvoisena tuota mitätöntä poikaa, jota ei ollut nähnyt, ja joka ei ollut käynyt Italiassa eikä halunnut sinne edes tullakaan.
Tosin oli keisari Pavian taistelun jälkeen kirjoittanut. Victorialle kirjeen ja onnitellut häntä, että hän oli Pescaran puoliso. Mutta juuri näissä parissa rivissä näytti kuvastuvan hallitsijan kurja luonne ja enimmän harmitti ylevää rouvaa tuo hänen mielestään arka ja ulkokultainen nöyryys, jolla nuori keisari antoi voitosta jumalalle ja pyhimyksille kaiken kunnian. Vaikka Victoria itsekin oli kiitollinen taivaisille, piti hän tuollaista nöyryyttä sentään miehelle ja valtiaalle sopimattomana. Ehkä olikin tähän taivaan ylistelyyn syynä se, ettei kaunis voitto ollut etäällä olevaa keisaria innostanut ja että hän tahtoi halpamaisesti niukentaa Pescaran laakereja? Siksi oli tietysti taivas tehnyt kaikki! mutta miehensä maineesta, oli Victoria kiihkeän mustasukkainen. Ja miten epäjalo olikaan Kaarle ollut! Hän ei raaskinut antaa sotapäällikölleen, jolle sai olla kiitollinen Italian omistamisesta, edes paria kurjaa italialaista kaupunkirähjää! Ei, moista pikkusielua ei voinut edes kavaltaa, hänestä voi enintään erota jättäen hänet oman onnensa nojaan.
Silloin häikäisi Victoriaa väkevä salama, sama, joka oli karkoittanut kanslerin ja Guicciardinin Vatikanin kattojen suojaan. Syrjäkatua oikaisten saapui Victoria juuri kun sade alkoi kohista Pantheonin portaille ja sen uljaaseen esipihaan. Käymättä mahtavaan temppeliin sisälle, nojautui hän viilenevää ilmaa hengittäen erääseen noista tiheään ryhmitetyistä, valtavista pilareista ijäkkään rakennuksen räystään alla ja aatoksensa liiteli varhaiseen muinaisuuteen, jonka hyveitä ajan köykäinen kuvittelu ihaili, vaikkei pitänyt niitä esikuvinaan tai edes ymmärtänyt niiden yksitoikkoista jäykkyyttä ja ankaraa todellisuutta.
Vaipuneena entisaikain muisteluun piti, hän Corneliaa ja Lucretiaa, noita muinaisuuden hyveekkäitä naisia, kuin sisarinaan. Olihan hänellä itselläänkin toki edes kaksi nimeä, jotka helähtivät tuiki roomalaisilta ja olivathan naiselliset paheet, hänestä yhtä kaukana kuin noista jaloista olennoista. Ne suorat ja ylpeät vaimot olivat synnyttäneet maailman valloittajia. Virgiliuksen suurenmoinen "Te rege imperio" [Sinä olet keisarina hallitseva], jota Victoria oli itsekseen niin usein kuiskaillut, valtasi hänet nyt aina kyyneliin asti. Hän meni temppeliin, laskeutui polvilleen ja salamoita leimuavan kupukaton alla hän käsiään väännellen rukoili, etteivät Rooma ja Italia vaipuisi orjuuden kuiluun, rukoili kristillisiä jumaluuksia ja yhtä kiihkeästi Olympon herraa, joka hänen yllään ukkosena kumisi, rukoili kaikkea sitä, mikä voi pelastaa ja yhdisti merkillisesti ja samalla luonnollisesti eri jumaluudet murrosajan tapaan.
Kun hän lähti Penthconista — miten kauan hän lieneekään ollut siellä polvillaan, sitä ei hän ajatellut — kirkastui juuri Italian taivas ja tavallista kulkuaan, kevein, tasaisin askelin jatkoi hän matkaansa palatsiinsa.
Nyt kiersivät hänen ajatuksensa jälleen Pescaraan. Eivät jaksaisi espanjalaisia karkoittaa maasta nämä naiskätöset, siihen kykenisi ainoastaan Pescara, joka voi johtaa omansa voittoon, jos vain nainen ja viisaus häntä siihen kehoittaisivat. Saattoiko Victoria sitä toivoa? Oliko Pescara niin hänen vallassaan? Victorian täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän heidän pitkästä, vilpittömästä avioelämästään huolimatta tuntenut täysin Pescaran sisintä olemusta. Victoria muisti ulkoa hänen kasvonsa, eleensä, pienimmätkin tapansa. Hän oli varma siitä, että tuo siveä mies oli hänelle uskollinen eikä siinä erehtynyt. Victoria ylpeili siitä, että Pescara häntä jumaloi ja holhoi kalleimpana omaisuutenaan ja kohteli häntä mitä suurimmalla rakkaudella ja huolenpidolla, samalla hellästi ja kunnioittavasti. Heidän yhdessä olonsa autuaina hetkinä, joita sotaretket ja leirielämä alinomaa keskeyttivät, heitti Pescara mielestään suunnitelmansa, karttansa ja Liviuksensa ja katseli vain vaimoaan ja tämän kanssa sinistä merenkalvoa ja väikkyviä purjeita. Pescara pyyteli Victoriaa soittamaan luuttua, sulki silmänsä ja kuunteli. Hän keksi vaikeita ongelmia aiheiksi Victorian sonetteihin ja tarkisti joskus hänen ylimalkaisten ajatustensa ja laajain käänteittensä muotoja, sillä olipa hän itsekin muinoin,— vankina olonsa pakollisella loma-ajalla — runoillut, eikä suinkaan häpeäksi haarniskoidulle soturille, Victorian kunniaksi laulun "Lemmen ylistys".
Mutta voitoistaan ei tuo nuori ja vielä suurempia voittoja kaipaava uros kertonut vaimolleen koskaan mitään, sillä hän varoi, kuten sanoi, vaimoaan sekä ikävystyttämästä että verellä tahraamasta. Sotaretki oli hänen mielestään pitkäin kärsimysten polku, joka johti teurastuslavan verilätäköihin. Politikasta sekä menneestä että vallitsevasta puhui hän Victorialle sangen harvoin, joskin lienee kerran sattunut mainitsemaan, että ylväintä työtä maailmassa on ohjata näkymättömin käsin ihmisiä ja tapahtumia ja ken sitä hyvää kerran saa maistaa, se ei muista herkuista huoli. Kuitenkin tuumi Pescara tavallisesti, että politikka on vain saastainen markkinatori, jonka ilettävässä liejussa hänen vaimonsa ei pitäisi tahrata hameensa puhdasta lievettäkään.
Victoria myönsi itselleen, että tuo pettämättömän tarkkanäköinen Pescara oli hänelle sentään käsittämätön ja hänen ajatuksensa ja uskonsa häneltä salassa.
Niinkö tosiaan? Oliko hänen miehensä sielussa häneltä kiellettyjä ovia ja suljettuja kammioita? Hänen sotaherran suunnitelmiaan ja valtiomiehen toimiaan ei Victoria halunnut tietää, mutta hän tahtoi tyystin tuntea hänen kunnianhimonsa ja omantuntonsa. Ja nyt kun Pescaran oli tehtävä hirvittävä, ratkaiseva päätös, nyt ei Victoria tosiaan antaisi karkoittaa itseään hänen kamppailevalta sydämeltään, nyt ei hän vieroittuisi miehestään pelkillä hyväilyillä ja leikkipuheilla, nyt tahtoi hän olla apuna ja toimia yhdessä hänen kanssaan. Olihan hän jo antanut Pescaralle sielun raikkauden ja puhtaan nuoruuden! Olihan hän Colonnain sukua! Ja kruununkin hän hänelle vielä tarjoo! Vaikka Pescara sen hylkää tai sitten ottaa hänen käsistään ja painaa päähänsä, joka tapauksessa tahtoo Victoria olla hänen kanssarikollisensa tai kanssauskollisensa, itsetietoinen osa hänen vaikenevasta sielustaan. Olisipa hän jo Pescaran luona! — Sydän ja askeleet polttivat häntä, niin kärsimätön hän oli. Nyt asteli hän jo poikki Apostolin torin, missä häntä vastaan tuli haarniskoitu nuorukainen, joka oli häntä odottanut palatsin portilla.
— Olin levoton tähtenne, ylhäinen rouva, kun kantotuolinne ja saattueenne palasivat Vatikanista ilman Teitä, tervehti nuorukainen. — Mutta vihdoinpa saavuitte, kummini, jos saan sanoa teitä siksi, joksi olen lapsuudestani tottunut ja mikä on oikeuteni. — Mitään vastaamatta nousi Victoria hänen kanssaan ylös portaita nojautuen vastahakoisesti hänen käsivarteensa.
Tätä tavanmukaista palvelusta ei Victoria voinut häneltä kieltää, vaikka nuori mies olikin hänestä hyvin vastenmielinen. Sillä Del Guasto — se oli nimensä — oli Pescaran sisarenpoika ja Avalosien sukua kuten Pescarakin. Viisitoistavuotiaina molemmat olivat Pescara ja Victoria nostaneet pojan yhdessä kastemaljasta. Näin oli kastetoimituksen järjestänyt Victorian isä, sotapäällikkö Fabritius Colonna saadakseen nähdä lemmikkinsä, nuoren soturin ja kukoistavan tyttärensä saman kastemaljan ääressä ja suodakseen heidän ihailla toistensa ryhtiä ja kauniita kasvoja.
Sitten hoiteli Victoria kuin omaa lastaan tuota ruumiiltaan sopusuhtaisesti kehittynyttä ja tulista poikaa, joka kallisarvoinen kastemyssy päässään oli perustanut hänen ja Pescaran avioliiton ja jonka vanhemmat olivat aikaisin kuolleet. Olisipa hän vain poikasena pysynyt! Kasvojen hempeyden haihtuessa hävisi myös hänen sielunsa rakastettavuus. Kaunis profiilinsa sai korppikotkan ilmeen ja yhä rajummiksi käyristyvät petolinnun piirteet ja hänessä heräävä kovasydämisyys teki hänet Victorialle vastenmieliseksi ja kartettavaksi. Pescara oli sitten vienyt pojan sotaan ja yksinomaan jumaloimansa päällikön koulussa oli hänestä kasvanut uhkapää soturi, joka Pavian taistelussa alotti voiton lyömällä Parkmanerin, mutta myös tunnoton, julma ihminen, joka viime vuonna, kiireisellä peräytymismatkalla Provencesta, antoi silmäänsä räpäyttämättä sytyttää tuleen ja polttaa poroksi talon, minkä kellariin parvi hänen miehiään oli jäänyt juopottelemaan myöhästyen paluumatkalta.
Mutta vielä pahemmasta oli Victorian nyt häntä toruttava, niin konnamaisesta työstä, että Victorian naiselliset tunteet olivat aivan kuohuksissa. Nuori mies oli saava kuulla kunniansa astuessaan ensi kertaa tämän tuoreimman rikoksensa jälkeen Victorian eteen. Victoria tiedusteli, tuliko hän Pescaran luota ja mitä hänellä oli asiaa. Del Guasto vastasi, että hänet oli lähetetty noutamaan herratarta Novaraan. Hän sanoi tietävänsä, ettei hän herratarta miellyttänyt, vaan ei ollut voinut kieltäytyä sotapäällikön vaatimasta tehtävästä, minkä markiisi uskoi vain varmimman soturin suoritettavaksi. Teiden virkkoi Del Guasto olevan nykyjään yhtä epävarmani kuin ajan tapahtumainkin ja lausui olevansa pahoitettu kehoittamaan markiisitarta valmistautumaan matkalle varhain huomenaamuna ja kehui hehkuvansa halusta palata jälleen leiriin, missä joka hetki odotetaan sotaa, joten hän ei voi viipyä sieltä kauan poissa. Milano, Venetsia ja hänen pyhyytensä vakuuttavat kilpaa rauhaa: siis tulee sota. — Tämän olemme jo kauan tienneet. Liittolaisilta puuttui vain suotuisa hetki. Mutta. — Del Guasto astui hieman taapäin — jotain toista, uutta, jotain tavatonta sain kuulla matkallani Keski-Italiassa enkä tarvinnut edes kuunnella. Kaupungeissa ja majataloissa kohisi se selkeästi kuin suihkukaivot toreilla. Totta on, että liikuin valenimellä ja palvelija muassani. — Hän vaikeni vähän ja katseli Victoriaan tarkoin, palavin silmin kuten seuraten jonkin jännittävän metsästyksen kulkua tai vaaniskellen hiiviskelevää vakoilijaa.
— Puhukaa, Don Juan, kuiskasi Victoria.
— Teille, madonna, joka palaatte Vatikanista, ei liene mikään salattua ja eihän tämä ole edes salaisuus, vaan kuten sanoin, julkista kuiskailua, kateeniloista, kostonhimoista naurun hihitystä, italialaisten vaivoin pidätettyä riemua, yleistä isänmaallista puhetta ja kerskumista, josta minun täytyy kaikella kiiruulla ilmoittaa sotapäällikölle. Sillä hän ei tiedä asiasta vielä mitään. Niin luulen, lisäsi hän ilkeästi.
Victoria kalpeni. — Mitä kuiskaillaan? kysyi hän ahdistuksissaan. —
Kenestä? Eihän vain Pescarasta?
— Juuri hänestä. Kaikkialla. — Del Guasto puhui hiljemmin. — Kerrotaan että sotapäällikkö luopuu keisarista ja hieroo sopimuksia hänen pyhyytensä ja Italian valtioiden kanssa.
Victoria säpsähti nuorukaisen hehkuvan aistillista kasvojen ilmettä. —
Entä Pescara…? virkkoi hän käsittämättömästi.
— Kadehdin päällikköäni! haaveksi Don Juan. — Sellaiset kapinat ja nautinnot! Italia heittäytyy hänen turviinsa, hän sitä mairittelee, sen kukistaa ja hylkää… oi, hän leikkii kuin kissa hiirellä! — Ja Del Guasto teki kädellään sieppaavan liikkeen.
Victoria suuttui hillittömästi. — Ilkiö, huusi hän, olenko kysynyt sinulta mitä Pescara tekee? Luuletko sinä voivasi sen tietää? Olenko antanut sinulle luvan tulkita häntä!… Kuin kissa hiirellä… inhoittavaa! Siten leikit sinä Julialla, kunniaton!
Mainittu Julia oli ylhäistä novaralaista sukua ja oppineen mestari Numa Datin pojantytär, lääkärin, joka oli parantanut Pescaran peitsenhaavan. Del Guasto oli asunut lääkärin talossa, vietellyt tyttösen ja muuttanut sitten pois. Hyljätty pakeni häpeänsä tuskassa Novarasta iso-isänsä rehellisten kasvojen edestä kauas Roomaan ja meni luostariin ja hän oli polvillaan rukoillut mahtavaa Colonnaa, että tämä armahtaisi häntä ja pelastaisi hänen kunniansa.
Victorian mainitessa sanan "kunniaton" puraisi Del Guasto rajusti huultaan. — Vaietkaa, rouvani, virkkoi hän. — Punnitkaa sanojanne. En ole kunniaton nyt, vaan olisin sitä, ellen olisi hyljännyt Juliaa. En puhu Avalosien ja Datien sukuverten eroavaisuudesta, vaan yksinomaan siitä, ettei minulle enemmän kuin muillekaan kunnon miehille kelpaa morsiameksi langennut, vaan puhdas nainen.
Victorian hellä sydän kiehahti. — Sinähän itse viettelit tuon onnettoman hyväilyilläsi, vakuutuksillasi, ehkäpä pyhillä lupauksilla ja valoillakin! Sen sinä teit! Väitätkö valheeksi?
Del Guasto vastasi: — En. Mutta se tapaus oli sotaoikeuden tuomiota, sillä vaino vallitsee miehen tahdon ja naisen viattomuuden välillä. Minä viettelin häntä. Miksi ei hän vastustanut? Miksi antautui? Minkä tähden syytätte minua siitä, että hän oli heikko ja että häntä nyt halveksin ja katson ylön?
Rajaton inho väristi Victoriaa. — Ilkiö! voihki hän.
— Madonna, lyhensi nuori mies keskustelun. — Tämä on kiusallinen puheen aihe ja Te tuotatte sanoillanne minulle tuskaa. Esitän siis Teille tuomioistuimen. Kun saavumme Novaraan, käymme sotapäällikön eteen ja Te nostatte kanteen minua vastaan. Minä puolustan itseäni ja sotapäällikkö, joka tuntee maailman ja sen järjestyksen, vannaan minut vapauttaa. Nyt lähden luotanne. Minun täytyy vielä palkata väkeä, sillä en voi olla näinä levottomina aikoina varma matkanne turvallisuudesta ilman vankkaa vartiostoa. — Hän kumarsi ja lähti pää pystyssä.
Victoria kääntyi hänestä vihoissaan ja meni vastapäisestä ovesta ulos. Raikasta ilmaa kaivaten laskeutui hän alas puistoon. Päivän viimeisten säteiden loistaessa kulki hän palatsin taa korkeiden muurien ympäröimään sopukkaan, joka kasvoi täynnä laakereja ja myrttejä ja jota sadepisarat raikastivat. Hän meni puistikon päähän huvimajaan.
Oli vielä siksi valoisaa, että hän vaivoin saattoi eroittaa kirjaimet uudesta testamentista, minkä hän ohimennen oli ottanut kirjastosta ja jota tutkimaan hän nyt asettui nojaten palavaa otsaansa ristiin pantuihin käsiinsä. Julian ja Pescaran vielä vaikeampaa kohtaloa ajatellen liukuivat hänen katseensa sameina pitkin sivuja ja täysin povin hengitti hän tuoretta ilmaa. Hetken päästä huomasi hän mitä hän luki: Herran kolmasti yritettyä kiusausta korvessa. Hän luki enemmän sielullaan kuin silmillään tuota kertomusta, jonka hän jo lapsuudestaan muisti ulkoa.
Hän näki pahanhengen tulevan vapahtajan luo, joka torjui kiusaajan sofismeja uskollisuuden ja kuuliaisuuden yksinkertaisilla sanoilla. Kun kiusaaja teki yrityksiään yhä kiukkuisemmin, osoitti ihmisen poika kylessään tulevan keihään haavan paikkaa… Samassa muuttui valkea puku kirkkaaksi haarniskaksi ja rauhaa tarjoava oikea käsi pukeutui panssariin. Nyt painoi Pescara kätensä haavalleen, joka sormien välitse kuulsi ja kiusaaja esiintyi pitkässä, mustassa juristin takissa ja ilveili kuin silmänkääntäjä. Tämän oli Colonna näkevillään avoimen raamatun lehdiltä. Mielikuvituksissa leikittelyistä tuskastuneena karkoitti hän ne sielustaan ja katsahti ylös.
— Kuka olet, mitä sinä tahdot? huudahti hän hämmästyneenä ja hänen edessään seisova tumma olento vastasi: — Olen Girolamo Morone, haluaisin jutella Victoria Colonnan kanssa. — Victoria muisti nyt, että paavi oli esitellyt tuon miehen hänelle tänään ja huomasi myös palvelijansa, joka oli saattanut vieraan sisään. Palvelija sytytti tulen lamppuun, joka riippui katossa herrattaren kohdalla, toi ripeästi kanslerille jakkaran ja poistui samalla kun markiisitar kirkastuvassa valossa alkoi voida tarkastaa öisen vieraansa rumia, mutta voimakkaita kasvoja, jotka häntä melkein miellyttivät.
— Kovin myöhäänpä tulette luokseni, virkkoi Victoria. — Mutta Teillä on kai miehelleni asiaa, jonka voitte kauttani suorittaa. Matkustan hänen luokseen huomenna varhain.
— Itse aion käydä pian Pescaran luona, vastasi Morone, enkä puhu nyt kanssanne hänestä, vaan yksinomaan Victoria Colonnasta, jota minä ja koko Italia kunnioitamme, ja ihailemme, mutta jolle minä olen pahastunut ja jota nyt aion syyttää.
Mikä oikeuttaa Teidät noin minulle puhumaan? aikoi markiisitar kysyä, vaan virkkoikin oitis herttaisesti: — Minkätähden aiotte minua syyttää? Mikä on rikokseni, Morone?
— Se että kätkette kirkkaat ja ihastuttavat kasvonne näytelmäin ja kirjain joukkoon ja elätte varjojen ja satuolentojen mailla. Että ensimäistä Cesaria inhotte ja viimeistä hellitte, että Troian kohtaloa surette ja oman kansanne unohdatte, että Prometheuksen siteitä itkette eivätkä Italian kahleet tuota Teille huolta. Kolme naista on Italian kahlinnut!
— Mitkä kolme? kysyi Victoria.
— Ensimäinen oli Beatrix Este. Kun Mauri, hänen ijäkäs puolisonsa, painoi hänen upeille huulilleen suudelman, kuiski nainen, että diademi sopisi hänen kellerville palmikoilleen; viisaan Maurin pauloivat nuo kellervät kiharat ja hän myrkytti veljensä pojan, Milanon perijän.
— Sitä kyytä!
— Surmatun kivuloisella pojalla oli ylpeä ja tulinen vaimo, Aragonian Isabella, joka vihasi leppymättömästi Beatrixiä ja tahtoi nuorilla, väkevillä käsillään nostaa puolisonsa, kuihtuvan pojan, tältä vääryydellä riistetylle valtaistuimelle; vaimo vannotti ja vaati isäänsä, Neapelin kuningasta, kunnes tämä alkoi Mauria uhkailla.
— Onneton nainen!
— Mauri ei ollut millänsäkään niin kauan kuin Florensin hallitsija, nuori Medici oli hänen puolellaan. Mutta tämäpä olikin lelu vaimonsa, korskean Alfonsine Orsinin käsissä ja vaimo sai aikaan sen, että houkkio mies rikkoi ystävyytensä ja liittolaisuutensa Maurin kanssa. Silloin kutsui Mauri avukseen muukalaiset.
— Kurja!
— Kolme on Italian kahlinnut. Neljäs, Te, sen vapauttakoon!
— Kansleri. En ole vanhuksen, en nuoren pojan, en houkkien enkä jonkun muun sellaisen puoliso, joka antaa vaimon itseään hallita… ja minä en kruunua himoitse! — Victoria lensi purppuran punaiseksi.
— Herratar, virkkoi kansleri, kruunu himoitsee. Teitä. Armahtakaa kansaanne, puhukaa Pescaralle sen puolesta! En pyydä Teitä häntä mairimaan, viettelemään ja juonilla kietomaan! En liittoudu kanssanne, en valmista osajakoja. Annan Teidän lähteä ja kiidän, kilpailen kerallanne kumpi meistä ehtii ennen hänen luokseen. Ja jos Te ehditte ennen, niin syleilkää hänen polviaan, puhukaa sydämenne kyllyydestä ja rukoilkaa: — Pescara, minä olen Italia ja virun jatkaisi juuressa. Nosta minua ja paina minut rintaasi vasten!
Victoria heltyi ja kanslerikin ihan itki.
— Ylhäinen rouva, lausui hän, mikä olen minä Teidän kanssanne näitä asioita puhumaan! En ole kelvollinen koskemaan huulillani edes hameenne lievettä. Ludvig Mauri, kaikkein jalomielisin herrani, korjasi minut Milanon kadulta ja soi minun hypellä jaloissaan kuin pienen, leikkisän villakoiran. Hänen luonaan nautin opetukseni ja hänen hovissaan ja myöhemmin hänen palveluksessaan sain tarkastella aikani ihmisiä ja elämää, koko vuosisadan hillitöntä riemukulkua.
Mauri parka! Kova onni ja ranskalaiset veivät hänet Locheen, niissä hän sai kymmenen pitkää ajastaikaa kitua vankeudessa. Hänen viimeisenä vuotenaan tapasin hänet siellä vielä; sillä olin silloin, asiain pakosta, ranskalaisten palveluksessa ja kaipasin nähdä hyväntekijäni kasvoja. Kun ensin hänet näin, niin oikein säikähdin ja olin tuskin hänet tuntea. Hän oli kuin henki: vankila ja kurjuus olivat merkillisesti kirkastaneet hänen kasvonsa. Vasta kun hän alkoi puhua, tunsin hänet entiseksi herrakseni. Hän hymyili ja lausui tuolla hänelle ominaisella, verrattoman hienolla tavalla: "Sinäkö, Girolamo? Kunnon mies, kun tulit minua katsomaan. En minä ole äkeissäni siitä, että menit vihamiesteni palvelukseen. Asiat voivat sinut siihen pakottaa ja mikäli sinua tunnen, olet kerran vielä oleva poikieni uskollinen ystävä ja neuvonantaja kun onnenpyörä toisin kääntyy. Sinusta on nyt tullut kypsynyt valtiomies eikä sinussa huomaa huonon koulun jälkiä. Muistatko vielä, miten kehoitin sinua säilyttämään hassut eleesi ja kohtuuttomat liikkeeni, joilla nyt sait uudet ystävät valtaasi?"
Niin laski hän leikkiä ylevämielisesti jonkun aikaa, mutta jatkoi sitten vakavasti ja lausui: "Arvaatko Girolamo, mikä täällä työttömyydessä aina painaa mieltäni? Ei oma kohtaloni, vaan Italian ja yhä alinomaa vain Italian. Suren sieluni syvimmästä, että naisen houkuttelemana kutsuin avukseni muukalaiset, joiden kanssa te nyt saatte taistella ja joista uhkaa tulla häiritsevä osa valtioruumiiseenne. Mutta tiedänpä miten jälleen pääsette vapaiksi. Sitä koetti Valentine», se Cesar Borgia, pelkän pahan avulla. Mutta Girolamo, poikaseni, pahaa saa käyttää vain varovaisesti ja pienin annoksin, muuten se tappaa koko yrityksen. Sitä koettaa nyt myös tuo Roverilainen paavi Julius, joka ukonpilvenä hyökkää muukalaisia vastaan, mitkä hän itse kuten minäkin, hankki maahan. Mutta vanhus hukkaa voimansa vaivoissa, pian on hänen uhmaava henkensä häilyvä tuonen mailla ja häntä seuraa vain tavallinen ylimäinen pappi, mikä on liian heikko Italiaa parantamaan, mutta kyllin vahva estämään muita sitä parantamasta.
"Kaikkein rakkahin Girolamo, en usko Italian viimeisen hetken vielä tulleen, sillä se on kuolemattomuuteen luotu; mutta tahtoisin säästää sitä orjuuden kiirastulelta. Muista, poikaseni: näen silmistäsi, että sinulla kerran on osa siinä tapahtumain hurjassa tanssissa, joka kiitää Lombardian ylitse. Jos yhtäkkiä ilmestyisi näistä vaihtuvista muodostumista mahti ja näiden hetkellisten olemusten joukosta yksilö, ei ilkimys eikä pappi, vaan soturi, jonka rautaisen anturan astuntaa voitto seuraa, niin antaudu hänelle, ruumiinesi, sieluinasi, olipa hän sitten mitä sukua tahansa, kunhan ei vain ole muukalainen! Missä kavaluutta ja valhetta tarvitaan, — sillä ilman niitä ei valtakuntia perusteta — siinä toimi sinä, poikaseni, mutta hän pysyköön moitteetonna!"
Kansleri hypähti ylös istualtaan. Innostuksessaan eksyi hän huomaamattaan — eikä kiihtynyt Victoriakaan sitä huomannut — kauas totuuden rajapyykeiltä. — Ja tuon valitun apuna! huudahti Morone, olkoon mitä ihanin ja puhtain nainen! Italian täytyy saada nähdä hyvät avut ruumillistuneina, että voisi niitä elämässään seurata. Tapain turmelus ja siveyden verhojen repiminen meidät tuhoaa. Tässä suhteessa on meidän saatava voitto vielä suurempi kuin tappotantereilla ja liikutettava taikasauvaa mahtavampaa kuin sotapäällikön valtikka. Näen sielussani hänet, tuon avujen kuningattaren, papittaren, joka holhoo pyhää tulta, valtiuden ylläpitäjän, ja hosianna! koko Italia on häntä kiittävä ja ylistäen seuraavaa! — Näytti kuin olisi kansleri aikonut heittäytyä nöyrästi Victorian jalkoihin, mutta vetäytyikin takaisin ja kuiskasi hämillään: — Näin sanoi Ludvig Mauri vankeudessaan.
Victoria ummisti silmänsä, sillä hän tunsi että ne säteilevät autuasta riemua ja hehkuivat kuin auringot.
Silloin virkkoi kansleri: — Olen väsyttänyt Teitä, jalo rouva, silmänne painuvat umpeen. Teidän on oltava jalkeilla varhain aamulla ja olette nyt kovin uuvuksissa. — Ja tuo viekastelija katosi pimeään yöhön, joka sillä välin oli kattanut ikuisen kaupungin.