VIIMEINEN LUKU
Sillävälin oli Frans Sforza Onnelasta kauhun majaksi muuttuneessa Milanon linnassa viettänyt surkeita päiviä ja öitä vielä surkeampia. Avutonna ja neuvotonna huuteli hän alinomaa kanslerin nimeä. Del Guasto oli käynyt hänen luonaan ilmoittamassa, että päällikkö oli päästänyt kanslerin puheilleen ennen koetusajan loppua, mutta että kansleri oli tehnyt odotettujen tunnustusten asemasta hänen korkeutensa nimessä niin mahdottoman hulluja ja rikoksellisia ehdotuksia, että ne pakottavat sotapäällikön nyt viipymättä ja muuten aivan ensimäisen uhkauksensa mukaan marssimaan Milanoon ja kohtelemaan hänen korkeuttaan kuin valtiopetturia ainakin. Del Guasto oli nauttinut kovasti herttuan kauhistuksesta ja kadonnut sitten kaupungista. Keisarillisen armeijan kiireesti lähetessä ja yhä kun se jo näkyi Milanon muureille, oli tuo horjuvainen ruhtinas kahden vaiheella antautuako vai tehdä vastarintaa, mutta viimein sai pari lombardilaista ylimystä hänet kunnian teille ja hänet itsensäkin valtasi sotaisa mieli, sillä suonissaan oli vielä tilkka iso-isänsä verta. Hän antoi pukea ylleen taiteellisesti taotut sotavarukset ja painoi ihanan, korkokuvilla kirjaillun kypärän heikkoon päähänsä.