Naapurimme; Margreta: Kaksi kertomusta

by Cornelia Levetzow

MARGRETA.

Provasti ja hänen vaimonsa istuivat pienellä penkillä mäellä tammen alla ja lepäsivät päivän vaivoista; lukuisa lapsiparvi pyöri heidän ympärillään iloisesti leikkien, kiipesipä pieni poika rohkeasti aina suuren tammen huippuun saakka äitinsä kielloista huolimatta.

Oli kaunis kesäilta, hiljainen ja rauhallinen; provasti poltti tupakkaa pitkästä piipusta; hänen kasvoissaan ilmaantui hyvyys, vaikka jotakin kummallista oli hänen katseessaan, joka siirtymättä ja tarkkaavana oli luotuna mäen juuressa olevaan suureen kiveen, ja kuitenkaan ei hän sitä huomannut, yhtä vähän kun hän huomasi iloisia peltoja, missä viheriä vilja lainehti, tahi orjantappurapensastoa valkoisine kukkineen, joiden suloinen tuoksu tulvaili hänen luokseen, tahi oivallisia lehmiä, hänen omaa karjaansa, jotka olivat niityllä laitumella, taikka tuota pientä juutilaista kylää, joka — vaikkei se läheltä nähden ollut juuri kaunis — näytti niin viehättävältä ruohoisen mäen juurella. Hän ei kaikesta tästä mitään huomannut; hänen ajatuksensa olivat kokonaan sisällisiä, ja, vaikka olikin näkevä, koski ulkomaailma häneen yhtä vähän kuin sokeaan.

Vaan mitä hän ajattelikaan? Siihen on helppo vastata; hän ajatteli sitä, mitä hän aina ajatteli: eri kielien yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia, sanojen yhteyttä ja alkujuurta.

Hänen ei olisi pitänyt ruveta papiksi, vaan tiedemieheksi, kieltentutkijaksi; ja kuitenkin hän oli innokas pappi, vaan se hän oli pakosta; hänen halunsa oli vaan opintoihin, ja hänen tuli suuresti ponnistella voimiaan kohotakseen kuopasta, johon hän hengellisesti oli vajonnut. Hän oli muuten niin hyvä, hänen sydämensä niin rakkautta täynnä, hänen uskonsa niin luja, ja kun hän väliin pani tieteelliset tutkimuksensa syrjään, oli hän hyvin viehättävä, iloinen, vieläpä lapsellinen, hän katseli silloin mielihyvällä ja ihmetellen tavallisimpiakin esineitä, ikäänkuin ne olisivat olleet aivan uusia, hämmästyttäviä ilmiöitä.

Mutta jos tuo kelpo pappi ei silmiään käyttänyt, niin käytti hänen vaimonsa omiaan sitä paremmin. Siinä hän istui niin levollisena silmälasit ohuella nenällään ja kutoi sukkaa, vaan ajatukset eivät olleet yhtä levolliset, ja silmät vilkkuivat kaikkiin suuntiin; ei mikään voinut jäädä niiltä huomaamatta, ei sekään, että tarhapiika seisahtui pähkinäpensasten alle ja puhui pari sanaa — ne olivatkin tietysti pari pitkää sanaa — armaansa, myllärin rengin kanssa.

"Kyllä hän on saava kuumaa," ajatteli provastin rouva, "niin, Herra tiesi, miten kävisi, ellen minä kaikkea valvoisi," ja samassa hän loi mieheensä vähän ylvästelevän katseen; hän ei miestään käsittänyt, ei ollut häntä koskaan käsittänyt. Olihan kieli sellaista kuin se oli; sillä voi lausua ajatuksensa kirjallisesti ja suullisesti, tehdä itsensä muilta ymmärretyksi, ja sehän lie pääasia; minkälaista se muinoisina aikoina oli ollut, kuinka se oli syntynyt, sehän oli vallan yhden tekevää, ja hän piti provastia ihmisenä, jonka ajukammio ei ollut aivan järjestyksessä. Kuitenkin hän häntä rakasti; provasti oli hyvä mies, mutta ei ensinkään käytännöllinen; niinkuin lapsi, kun hänen tuli jotakin toimittaa; rouva taas oli käytännöllinen, ja se oli suuri siunaus provastille, että oli saanut hänet, arveli hän.

"Mutta missä Margreta viipyy?" kysyi rouva katsellen ympärilleen.

"Hän tulee heti," huusi pikku Paavo, jolla oli mitä avarin näköala ylhäällä puun latvassa; "minä näen hänet puutarhassa; nyt hän avaa puutarhan veräjän."

Äiti suuntasi terävän katseensa puutarhaan päin, josta kahdeksantoista vuotias Margreta läheni. Hän oli korkeakasvuinen, solakka tyttö, silmänsä olivat kauniit, siniset, posket rusottivat terveydestä, hymynsä oli herttaisinta, äänensä ja naurunsa sointuvinta. Hän kiirehti kepein askelin polkua myöten ja heilutti kirjettä kädessään.

"Aatteles, äiti," huusi hän, "minä olen saanut kirjeen Emililtä, ja hän tulee pian."

"Pian?"

"Niin, odotapas niin saat kuulla: hänen ystävänsä Villiam Höeg — muistathan hänen usein puhuneen hänestä, se nuori mies, joka peri niin äärettömän paljon rahaa englantilaiselta äitiltänsä — on tarjonnut hänelle vapaan matkan ulkomaille. Eikö se ole hauskaa? Armas Emil. kuinka se minua ilahuttaa! Jumalan kiitos, että hän jo on suorittanut tutkintonsa. — Nyt, äiti, aikoo hän tehdä pienen poikkeuksen tänne, ja yhtyy ystävänsä kanssa Hamburgissa. Hän tulee jo huomenna!"

Nuori tyttö teki pienen hyppäyksen ja ojensi kauniita pyöreitä käsivarsiaan, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.

Äiti näytti tyytyväiseltä, vaan kuitenkin miettivältä, sukankudin oli vaipunut alas hänen polvelleen.

"No niin," sanoi hän verkalleen, "minusta se on myöskin onnellinen tapaus; nuorilla on hyötyä siitä, että saavat nähdä maailmaa; sitäpaitsi hän ehkä voi tehdä edullisia tuttavuuksia; kaikissa tapauksissa hän saa harjoitella kielten puhumista. Vaan mitä nyt! Minne Margreta joutui?"

"Hän juoksi takaisin puutarhaan," kuului tammen latvasta, "hän poimii kukkia ja sitoo kiehkuroita; tai tuossa hän tulee vesikannu ja pieni harava kädessä; kyllä tiedän minne Greeta aikoo mennä, äiti, varmaankin Ludvigin ja herra Jensenin haudoille." Rouva pudisteli päätään, ikäänkuin olisi arvellut tyttären tehneen hyvin tarpeettoman matkan; sitte kääntyi hän miehensä puoleen ja sanoi hänen käteensä tarttuen:

"Koll kultaseni, tahdotko ottaa huomataksesi minun puhettani?"

Tämä käänsi katseensa pois kivestä ja silmäili vaimoansa voimatta tehdä eroitusta näiden molempien esineiden välillä.

"Emil tulee kotiin huomenna."

"Emil tulee kotiin huomenna," matki hän mitä soinnuttomimmalla äänellä; sitte hän äkkiä voimakkaalla ponnistuksella kokosi ajatuksensa; katseensa sai eloa, ja iloisella isällisellä tunteella kysyi hän:

"Tuleeko Emil huomenna kotiin?"

Kun rouva Koll tämän myönsi, katsoi hän erittäin tyytyväisenä ympärilleen, poimi jalkojensa juurella olevan pienen kukkasen, joka juuri oli yöksi sulkenut teränsä, ja selitti että se oli mitä kaunein kukka, jota voi nähdä.

"On ihana ilta, ystäväni, tavaton ilta, ja poikani tulee; no, se täytyy myöntää, ne ovat iloisia uutisia. Kaikki on niin kaunista ja verevää! Vilja on niin korkeata, oikein ihmeellistä. Vaan kas, tässä kasvaa 'miekkoja'; ottakaamme niistä joitakuita mukaamme antaaksemme linnulle, toisten kanssa voimme tapella; tulkaa tänne Paavo, Risto, Antti! Vai niin, pikku Miinakin tahtoo päästä mukaan, niin, hän saa istua isän käsivarrella."

"Nyt minä menen," sanoi rouva kohauttaen olkapäitään; "sinä tulet mukaan. Sohvi, ja luet minulle sanomalehtiä."

Vaan Margreta astui reippaasti polkua myöten, joka vei ruispellon läpi kirkkomaahan; sieltä täältä poimi hän kukan ja liitti sen kukkavihkoon.

Kirkkomaa oli mitätön, huonosti hoidettu ja rikkaruohojen peittämä; ainoastaan siellä täällä näkyi jälkiä rakkaasta ja huolellisesta hoidosta. Margreta asetti kukkavihkon pienelle lapsen haudalle, haudalle veljen, jota hän tuskin muisti; kiehkuran hän ripusti yksinkertaiselle, valkeaksi maalatulle puuristille, jossa oli luettavana nimi Henrik Jensen.

Hän oli ollut pitäjän koulumestari, sukulaisitta, ystävittä; nyt eli tuon vanhan nuoren pojan muisto ainoastaan nuoren, uskollisen tytön sydämessä, joka seisoi kumartuneena haudan ylitse, kasteli kukkia, haravoi ja puhdisteli, joten pieni hauta tuli somaksi ja sieväksi.

Hän oli hänestä pitänyt aina siitä saakka kun hän viisivuotisena tyttöriepuna oli istunut hänen polvellaan ja kuunnellut hänen satujaan; hän oli hänet opettanut soittamaan kirkon pieniä urkuja ja veisaamaan kauniita virsiä; niitä oli hän veisannut vanhukselle, kun hän oli kuolemaisillaan, ja niin kalpeana makasi vuoteellaan, ja hänen silmänsä samassa siunaavina olivat kiintyneet tyttöön — sitä hän ei koskaan unohtanut.

Alkoi jo tulia pimeä, kun hän päätti työnsä; hänen tuli rientää kotiin, jossa hänellä oli paljo toimittamista, sillä Margreta oli reipas tyttö, oikein reipas tyttö.

Ennen täysikasvuiseksi tuloansa ja sisartensa kanssa käydessään Bokedalissa, paronin perheen luona, jonka kotiopettajatar heitä yhdessä paronin omien lasten kanssa opetti, oli pappilassa taloudenhoitajatar, vaan vaikka tässä toimessa oli useita ja hyvin erinkaltaisia naisia, olivat he kuitenkin kaikki toistensa kaltaisia siinä suhteessa, etteivät voineet toimittaa askareitaan rouva Kollin mieliksi. "Pikku Greeta, joka etupäässä rakasti rauhaa ja jolla oli hyvä sydän ja erittäin ahkerat kädet, auttoi parhaan taitonsa mukaan ja tuli pian huomaamaan, ettei kuitenkaan ollut aivan mahdotonta tehdä äitin mieliksi.

"Luulen kyllä voivani ne toimet suorittaa," ajatteli hän itsekseen 16 vuotta täyttäessään, "ja sitten syntyisi meille lepo ja rauha: ne rahat jäisivät sitte säästöön, ja nyt, kun Emilin opinto maksaa niin paljo, olisi se kyllä tarpeen; sopiihan kuitenkin koettaa."

Ja koetus onnistui; tuo nuori tyttö nousi ylös leivosenkin noustessa, ja kaikki sujui häneltä niin hyvin ja helposti. Ne olivat tosin epärunollisia asioita nuo toimet, maidon kuoriminen, voin kirnuminen, juuston valmistaminen ja voileipien tekeminen, mutta uskollinen, rakkautta uhkuva mieliala, jolla hän tämän teki, jalostutti askareet. Joka päivä jälkeen puolisen pelasi hän isänsä kanssa sakkia, ja kahvin juotua teki hän hänen kanssaan pienen kävelyretken, hiljaa ja levollisena, kun isä oli ajatuksiinsa vajonnut, ja viserrellen kuin pieni iloinen lintu, kun isä oli halukas häntä kuulemaan. Iltapäivällä hän hoiti puutarhaa vanhan Loonan avulla; se oli hänelle virvoitukseksi, ja jos hänelle jäi joku lyhyt joutoaika, hiipi hän tiheään niinipuumajaan lukemaan jotakin hyvää kirjaa; harvoin kuitenkin tapahtui, että hän siellä sai rauhassa istua. Kristo ei saanut selkoa läksyistään, hänen täytyi häntä auttaa; pikku Miina oli repinyt suuren reijän hameesensa, se oli Greetan korjattava, ennenkuin äiti sai sen nähdä; Paavo ja Antti olivat riitautuneet ja olivat tukkanuottasilla, ja hänen täytyi käyttää kaikkea hellää, vaan vakavaa sisarellista valtaansa heitä sovittakseen; ja näiden huolien ja puuhien jälkeen tuli neljätoista vuotias Sohvi ja pyysi niin sydämestään häntä, seuraamaan itseään vähän metsään, jota pyyntöä ei voinut kieltää.

Kun Margreta joskus kävi tervehtämässä nuoria neitoja, ikäkumppaniansa ja uskottuja ystäviänsä, ja näki heidän neulovan mitä kauniimpia päänalusia ja jalkatuoleja, joihin syntyi kukkasia heidän kättensä työstä, ja kun hän ajatteli, että päivä oli kokonaan heidän omansa, että he saattoivat lukea, soitella ja kävellä aivan oman mielensä mukaan, niin tunsi hän kyllä itsensä sidotuksi ja arveli, että he olivat häntä paljoa onnellisemmat; mutta eikö hän taas ollut paljoa hyödyttävämpi? hän luuli melkein myös olevansa enemmän rakastettu ja tarpeellinen. Monet äänet huusivat lukemattomia kertoja päivässä: Margreta, Margreta, missä on Greeta? Hänkin oli onnellinen, niin, hän ei tahtonut elämäänsä heidän kanssaan vaihtaa.

Rouva Koll oli merkillinen nainen; hän tiesi kuinka kukin asia oli tehtävä ja taisi oivallisesti saada eloa ihmisiin, mutta itse hän ei kyennyt toimeen, tahi ehkä oikeammin ei tahtonut. Sukkia hän kuitenkin kutoi sekä suurille että pienille; sitä taas ei Margreta olisi voinut tehdä. Useat kerrat päivässä kävi tuo sievä, siisti pikku rouva ympäri talossaan ja tarkasti, josko kaikki kävi niinkuin piti, ja onneton silloin se, joka oli ollut huolimaton!

Vihdoinkin oli Emilin kamari kunnossa. Peilipöydällä oli lasissa kauniita niittykukkia ja lehtiä, kaikki hajutonta, jottei hänen unensa tulisi häirityksi. Kulmassa riippui suuri tupakkipiippu ja kukkaro, jonka Margreta itse oli kutonut ja joka oli täynnä tupakkaa, sillä Emil tuli isäänsä ja oli vasta silloin oikein hyvällä tuulella, kun hänellä oli piippu suussa. Mielikirjat eivät myöskään olleet unohduksissa; vanha viulu, jota hän poikana oli vinguttanut, riippui seinällä, onkivapa seisoi nurkassa, valkoiset ikkunaverhot, äsken ylösripustetut, häälyivät edes takaisin avonaisessa ikkunassa; kaikki näytti niin ystävälliseltä, raittiilta ja siistiltä, nuori tyttö katseli tätä tyytyväisenä ja riensi sitte omaan pieneen kamariinsa. Kello oli jo paljo, Emil saattoi kohta tulla, ja hän tahtoi ensin vähän pukeutua.

Margreta ei ollut turhamielinen; hän ajatteli kuitenkin seistessään peilin edessä palmikoiden paksua, kiiltävää, vaaleanruskeata tukkaansa, että olisi hauskaa, jos hän Emilin mielestä oli kasvanut edukseen. Vaalean sininen puku pantiin ylle ja sen päälle yksinkertainen musta esiliina, ja nyt hän oli valmis ja hiipi hiljaa ulos huoneesta puutarhaan; Emil antoi tavallisesti vaunujen seisahtaa ja astui itse edellä saapuakseen odottamatta; nyt tahtoi Margreta mennä häntä vastaan.

Hän oli niin iloinen; hän katseli pieniä lintuja, jotka nousivat niin korkealle ilmaan — oi, suloista oli matkustaa; se kun saisi olla mukana; mutta seuraanhan minä tavallaan mukana, ajatteli hän; saanhan nähdä kaikki, jospa vaan toista kättä hänen kirjeittensä kautta.

Kun Margreta oli astunut melkoisen matkan, kuului äkkiä Emilin rakas, hyvin tuttu ääni; samassa seisoikin hän hänen edessään.

"Sinä arvasit, että minun piti tulla tätä tietä, armas Greetaseni; oi, annappas kun oikein katselen sinua, kuinka näytät kauniilta ja olet tullut suureksi! Mutta, olinhan unohtaa, minulla on mukanani rakas vieras; niin, voit tuskin häntä nähdäkään, polku on niin kapea, että hän on aivan piilossa takanani. Se on Villiam Höeg; hänelle tuli äkkiä halu seurata minua tänne; nyt jäämme tänne kolmeksi viikoksi."

Margreta hämmästyi vähän, kun hän näki tuon hienon, nuoren herran, joka seisoi hattu kädessä ja katseli häntä veljen olkapään yli; hän rohkaisi kuitenkin pian mielensä, sillä hän oli liian suora ja luonnollinen ollakseen hämillään; sitä paitsi näytti vieras niin hyvältä ja ystävälliseltä, ja vierasvaraisuus oli hänen mielestään pyhä velvollisuus.

Vapaalla, vaan kuitenkin naisellisella tavallaan ojensi hän hänelle kätensä ja kiitti hänen Emilille osottamastaan ystävyydestä ja siitä, että nyt oli tullut heitä tervehtimään.

Oli kun jo olisivat kauvan olleet tuttavia, ja niinhän he olivatkin veljen kautta. Margreta ei koskaan ollut nähnyt niin iloisia ja onnellisia kasvoja; oli mahdotonta uskoa, että murhe tahi edes vakavat ajatukset koskaan olisivat nostattaneet pilveä hänen avonaiselle, kirkkaalle otsalleen.

He saattoivat käydä vaan perättäin; Margreta kävi edellä, sitte tuli
Villiam Höeg ja Emil viimeisenä.

"Me puhelimme juuri teistä ja teidän perheestänne, kun te tulitte," sanoi nuori mies, samassa kiinnittäen kourallisen ruiskukkia olkihattuunsa, jonka hän sitte asetti reippaasti kallelleen kiharaiseen päähänsä; "Emil on minulle esittänyt kaikki olonne, nyt luulen todellakin tuntevani teidät kaikki sekä sisällisesti että ulkonaisesti."

Provastin rouva hämmästyi kyllä, mutta oli myös hyvin tyytyväinen tuon rikkaan nuoren miehen sinne tuloon; tuhansia iloisia tulevaisuuden toiveita kuvastui heti hänen ajatuksiinsa; vaan hän oli, niinkuin tiedämme, hyvin ymmärtäväinen nainen ja salasi sen vuoksi täydellisesti ilonsa niin suuren kylmyyden varjoon, kuin kohteliaisuus salli.

"On vähän ajattelemattomasti, rakas Emilini, että olet kutsunut herra Höeg'in tänne; mitähän houkutusta voisikaan yksinkertainen pappila tarjota ylellisyydestä pilaantuneelle nuorelle herralle?"

"Sinä et häntä tunne, äiti kulta; hän ei ole vähääkään vaatelias, mutta jos aijot kursailla häntä ja olla häntä kohtaan kylmä ja vieras, niin on hänen olonsa täällä ulkona tuntuva erittäin ikävältä."

Mutta pastori Koll pudisti lämpimästi vieraan kättä ja pyysi hänen olemaan pappilassa niinkuin kotonaan — kehoitus, jota Villiam heti noudatti.

Kun Margreta vähää senjälkeen tuli kutsumaan seuraa illalliselle huvimajaan, näki hän ihmeekseen Antin istuvan vieraan polvella, ja pikku Miina taas, joka muuten oli niin ujo, istui rohkeasti hänen käsivarrellaan ja mellasti hyvin tuttavasti pienillä, palleroisilla käsillään hänen kiharoissaan.

"He ovat oivallisia, vilkkaita lapsia; tuo pieni tyttö on teidän näköisenne; me olemme jo hyvät ystävät," ja hän heilutti lasta ilmassa.

Aurinko oli tuskin noussut seuraavana päivänä, kun Margreta hiljaa hiipi puutarhaan koppa käsivarrella ja veitsi kädessä; hän tahtoi hyvään aikaan ottaa kasviksia ja valmistaa Emilin tietämättä hänen mieliruokaansa aamiaiseksi. Ei kulunut paljo aikaa, kun hän kuuli askeleita, ja kun hän äkkiä katsoi taakseen, seisoi veikko herra käärittynä yönuttuunsa ja piippu hampaissa aivan hänen vieressään, iloisen ja miettivän mielenrauhan kuvana; hänen ystävänsä, vaaleissa kesävaatteissa, olkihattu päässä ja sikari suussa seisoi taampana ja näytti vähemmin miettivältä, vaan enemmän huolettomalta ja onnelliselta.

Margreta oli tottunut siihen, että Emil joutoaikoina seurasi häntä kaikkialle; hän ei siis ensinkään ihmetellyt, että he seurasivat häntä maitokamariin, missä he huvittelivat itseään syömällä kerman viilipytystä. Puhe sujui niin sukkelasti. Margretalla oli niin paljon kyseltävää, heillä niin paljo kerrottavaa, Emil kertoi levollisella tavallaan. Villiam elävästi ja vilkkaasti. Teatteri, kirjallisuus, seuraelämä — kaikki otettiin puheeksi ja käytettiin keskusteluaineeksi; vähän pintapuolista ehkä hänen arvostelunsa oli, mutta nuoren tytön mielestä se oli niin hupaista, ja parasta kaikista oli, että hänen hyvä sydämensä ilmaantui kaikessa.

Pappilassa syntyi elämää ja liikettä; vanha kuski ja verrattain yhtä vanhat ruunat saivat olla ahkerassa työssä; sitäpaitsi teki nuoriso pitkiä kävelymatkoja; Emil oli suuri kävelemisen ystävä ja tahtoi aina astua yhä kauemmas.

"Mutta jaksaako sisaresi?" kysyi Villiam ja katsoi tyttöön.

"Jaksaa kyllä! Greeta on reipas tyttö." Ja niin astuttiin eteenpäin.

Nuori vieras oli hänelle hyvin kohtelias; milloin hänen tuli levätä, milloin toi hän hänelle lasin maitoa ja Margretan tuli aina määrätä kävelysuunnan. Hänestä tuntui niin uudelta ja oudolta siten olla päähenkilönä.

Aika kului liian nopeasti, niin arveli jokainen, mutta ei se kenenkään mielestä nopeammin kulunut, kuin Villiamin ja Margretan.

Eräänä sunnuntai-iltapuolena — nuoret vieraat olivat silloin jo kolmatta viikkoa pappilassa — tuli Margreta kylän toisella puolella olevasta mökistä kantaen pientä tyhjää koria; hän oli vienyt vähän ruokaa eräälle sairaalle torpparille ja tuli nyt sieltä itkien — voi, hän oli nähnyt paljon kurjuutta ja surkeutta. Perheenisä makasi kovassa kuumeessa; ne kädet, joiden tuli elättää vaimon ja pienoiset, lepäsivät nyt voimattomina vuoteella. Hän ei voinut heitä auttaa, se tuntui niin raskaalta; hän oli mielestänsä liian onnellinen; oliko hänellä oikeutta olla niin onnellinen, saattoiko hän olla niin onnellinen maailmassa, jossa vallitsi niin paljon surua ja puutetta? Oi, jos Herra lähettäisi heille apua!

"Missä olette viipynyt niin kauvan, neiti Margreta?" kuului äkkiä Villiamin ääni; hän istui erään surkastuneen leppäpensaan alla ja piteli valkoista kukkaa.

Nuori tyttö astui hänen luokseen ja hiljaisella äänellä ja kyyneleet silmissä kuvaili hän sitä surkeutta, joka niin oli koskenut hänen sydämeensä.

"Te ette saa itkeä," sanoi hän; "voinhan minäkin vähän, Jumalan kiitos, auttaa; Hamburgissa nostan rahani, nyt katson, kuinka paljo minulla on täällä."

Hän otti esille rahakukkaronsa, laski matkarahat, juomarahat y.m. ja ojensi Margretalle lopun, sanoen:

"Kolmekymmentä kahdeksan taaleria; toivoisin rahaa olleen enemmän."

Tytön silmät loistivat ilosta ja kiitollisuudesta! Hän tahtoi heti kääntyä takaisin, hyvä sanoma ei saattaisi tulla liian aikaiseen; Villiam nousi ja seurasi häntä.

"Jumala kuuli rukoukseni," ajatteli Margreta; "mutta eikö ole kummallista? Ilo siitä, että voin tuoda apua, on kyllä suuri, vaan ei kuitenkaan niin suuri kuin ilo, jonka tunnen, kun ajattelen, että Emilin ystävä on niin hellätuntoinen, niin hyvä ja jalo."

Paluumatkalla pyysi Villiam häntä soittamaan urkuja, ja he menivät kirkkoon ja veisasivat yhdessä virren; oli niin kummallista, tyttö riensi ulos jälleen; sitte puhui hän hänelle herra Jensenistä heidän kulkiessaan kotiinpäin polkua ruispeltojen läpi. Villiam poimi terälehtiä useista valkeista kukista ja Margreta, joka kävi edellä, kuuli hänen mutisevan hampaiden välissä: "tapahtuu, ei, tapahtuu, ei."

Rouva Koll seisoi avonaisessa puutarhan portissa heitä vastassa.

"Tule kanssani sisään, tyttöseni," sanoi hän; "minulla on sinulle sana sanottava."

Greeta seurasi häntä kovin rohkeasti ja hämmästyi suuresti, kun äiti otti silmälasit nenältään — tämä tapahtui ainoastaan juhlatiloissa, muuten ne olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet nenään — ja pukeutui ankaraan muotoon.

"Minua pahoittaa, että olen pakoitettu puhumaan vakavasti kanssasi, tyttäreni, mutta sinä olet täysikasvuinen, Margreta, minkä seikan melkein voisi luulla sinun unohtaneesi, eikä ole soveliasta että sinä yksin käyskentelet nuoren herran kanssa; sinun tulee näyttäytyä omissa oloissasi olevaksi; anna Emilin ja hänen mennä ja jää sinä kotiin. Ei kukaan sinua niin rakasta kuin äitisi, tyttöni; minun olisi pitänyt sinua ennen varoittaa; sydämen rauha on kallis asia, jota ei voi tarpeeksi huolellisesti suojella. Nyt matkustaa herra Höeg pois eikä luultavasti koskaan enään palaja tänne. Olo täällä on ollut pieni vaihtelevaisuus tuolle keikarimaiselle, nuorelle herralle, pieni idyllimäinen välikohtaus, joka hyvin lyhyessä ajassa on häviävä hänen muistostaan; kas, se asia meillä tulee olla selvänä. Hän ei saa viedä mukanaan kenenkään mielen rauhaa lähtiessään, ja jos kohta me emme häntä voi unohtaa, tahdomme häntä kuitenkin muistella vaan miellyttävänä seuraihmisenä."

Margreta ei sanaakaan vastannut tähän pitkään puheesen; hän oli ehkä vähän kalpea, vaan seisoi aivan levollisena siksi kun äiti ensin suudeltuaan hänen otsaansa ja sanottuaan häntä järkeväksi Greetakseen oli mennyt matkaansa, mutta sitte puhkesi hän kyyneliin; kaikki hänen sydämensä jänteet värisivät; tyly käsi oli paljastanut hänen pyhimmät tunteensa, joiden olemassa oloa hän ei itsekään ollut tietänyt.

Hän ei koskaan enään tule tänne! Oliko se mahdollista? Niin, kenties hän ei koskaan enään saisi häntä nähdä; se oli mahdollista, mutta se ei ollut mahdollista, että hän kokonaan voisi heitä unohtaa; äiti ei häntä tuntenut; hän ei ollut häntä tänään nähnyt, kun hän istui leppäpensaan alla ja luki rahansa hatussaan auringon paistaessa suoraan hänen sääliväisyydestä ja hyvyydestä loistaviin kasvoihinsa. Oli miten oli sydämen rauhan kanssa; hän tahtoi kernaammin menettää sen kuin ettei koskaan olisi häntä nähnyt. Oi, hän ei tahtonut häntä muistella ainoastaan satunnaisena tuttavana, hän tahtoi häntä muistella jalona ystävänä, veljenä; mutta kun hän näin ajatteli, oli kun Emil olisi joutunut varjoon, ja hän hämmästyi, pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa, että hän säilyttäisi häntä hyvänä, hurskaana ja hänen tahtoonsa mukaantuvana.

Sitte hän valeli silmiään kuumalla vedellä; hyvin murhellinen hän kyllä vielä oli, vaan kuitenkin maltillisempi ja levollisempi; hän aukaisi ikkunan antaakseen tuulen virvoittaa hänen hehkuvia poskiaan, ja katso! aivan seinustalla kasvoi pieni valkoinen kukka; se hymyili niin veitikkamaisesti hänelle, ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "tapahtuu, ei, tapahtuu, ei."

Siitä päivästä alkaen oli Margretalla aina niin kiire, kun piti mentämän kävelylle, ja kun he tahtoivat puhella hänen kanssaan kyökissä, oli hän puutarhassa, ja kun he tulivat sinne, seisoi hän makuukamarissa ja toimitti silitystyötä. Emil oli aivan suutuksissaan; "näin hullusti ei koskaan ennen ole ollut: luulenpa tosiaankin että Greeta on koko talossa ainoa, joka kykenee jotakin tekemään."

Villiam Höeg ei sanonut mitään, vaan näytti alakuloiselta ja onnettomalta; sitä ei Margreta huomannut, sillä hän ei uskaltanut katsoa häneen, mutta rouva Koll huomasi sen kyllä, ja hän hymyili niin veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "hyvin käy."

Ne olivat ikäviä päiviä; pikku Greeta, joka ei kuitenkaan aina voinut olla toimissa ja jonka mieli oli niin alakuloinen ja kummallinen Villiamin seurassa, ikävöi vaan heidän poislähtöänsä; teeskenteleminen oli hänen luonnolliselle ja suoralle mielialalleen vaivaksi. Miksi ei hän ollut niinkuin ennen? Hän oli oikein suuttunut itseensä; hän arveli itsekseen olevansa tuhma ja kummallinen, mutta asia ei siitä parantunut.

Päivää ennen heidän lähtöänsä, istui koko perhe katetun suklaatipöydän ääressä; kaikki olivat hyvällä tuulella ja iloisia paitsi vieras ja Margreta, mutta sitä ei kukaan huomannut.

"Nyt on herra Höeg nähnyt kaikki kauniit kohdat ympäristöllä," sanoi rouva Koll; "vaikka, totta tosiaankin, metsävuorella, jossa on lähde ja niin kaunis näköala, ette ole ollut; sepä ikävää."

Se oli kipene viskattuna ruutitynnyriin; provastin rouva tiesi kyllä, mitä sanoi.

"Voihan sitä auttaa," sanoi Sohvi vilkkaasti; "voimmehan mennä sinne tänään."

"Niin, niin, äiti, saammeko, äiti, niin olet niin hyvä?" huusivat lapset yhtä suuta.

Äiti suostui vihdoin asiaan; Greetan tuli laittaa retkitarpeet kokoon ja asettaa kaikki järjestykseen, ja päivällisen syötyä ajoi kahdet vaunut pihalle, vanhat ja uudet, joiksi ne kutsuttiin.

Vaikka Villiam tuhat kertaa kernaammin olisi tahtonut istua vanhoissa vaunuissa, pakoitettiin hän kuitenkin suurimmalla kohteliaisuudella istumaan provastin ja hänen rouvansa kera.

"Minä en voi mitenkään sallia, että te ajatte tuossa vanhassa romussa, lapsille se on hyvä kyllä, ja Margretan täytyy myös olla siellä heitä hoitamassa; ne ovat niin vallattomia, tuollaiset pienet."

Itse asiassa oli tämä matka rouva Koll'ille hyvin ikävä; Villiam oli huonolla tuulella eikä puhunut sanaakaan hänen kanssansa; provasti ja hänen poikansa istuivat takaistuimella ja keskustelivat tieteellisistä aineista sanomattomaksi riemuksi toisilleen.

Metsämäki oli kaunis paikka, ja jos matka sinne ylös olikin vähän vaivaloinen, niin kannatti se vaivan, kun seisoi huipulla ja katseli seutua aina rantaan saakka, joka näkyi etäällä välkkyvänä tumman sinisenä juovana; kaksitoista kirkkoa saattoi nähdä, useita metsiä ja monta viehättävää, viheriöivää kenttää.

Jeppe ammensi padan vettä täyteen lähteestä ja valmisti, miten taisi, kivistä tulisijan. Nuoriso kokosi kuivia oksia ja tanssi tulen ympärillä, kun se oikein leimusi liekkiin; sitte tuotiin renkaat; viheriällä, tasaisella paikalla huipulla sopi oivallisesti viskellä renkaita.

Margreta hiipi hiljaa pois ja istuutui sammalistoon luonnollisen maavallin taakse vähän matkan päähän muista, ja hän kuuli heidän riemuitsevan ja nauravan; niin hänkin oli ennen tehnyt. — Voisiko hän sitä milloinkaan enään tehdä? Sitä hän ei luullut, ja niin hän puhkesi itkuun.

"Onhan kaikki niinkuin ennenkin," ajatteli hän; "minulla on rakas isäni, kelpo, järkevä äitini, siunattuja pikku siskoja, onnellinen koti — synnillistä on olla tyytymätön!" ja niin hän itki vielä rajummin.

Mutta kuka tuolta tuli? Se oli hän. Hän tuskin ennätti pyyhkiä pois kyyneleet, ennen kuin hän seisoi hänen vieressään; kuitenkin oli Villiam niin liikutuksen vallassa, ettei hän huomannut hänen itkeneen.

"Minun täytyy puhua kanssanne, neiti Koll, en voi tätä kauvemmin kestää. Nyt matkustan huomenna, Margreta, ja teillä ei ole ollut lohduttavaa sanaa minulle lausuttavana, vaikka minä olen kärsinyt niin paljon ja te muuten olette niin hyvä. Ei ole kauniisti teiltä tehty niin äkkiä vetäytyä pois, niin täydellisesti hyljätä minut sanaakaan sanomatta. Ymmärtäkää minua oikein, minä en ole siksi itserakas, että mitenkään panisin pahakseni, ett'ette minusta huoli — päinvastoin, kuinka raskaalta se tuntuukin, voin sen hyvin käsittää, mutta en voi ymmärtää, että teillä, joka olette niin ystävällinen kaikkia muita kohtaan, yksin järjettömiä luontokappaleitakin, ei ole ollut ainoatakaan lohduttavaista, ystävällistä katsetta minulle. Oi, te olette ollut hyvin kylmä: teidän olisi tullut minua lohduttaa, kuin hyvä sisar, teidän olisi sääliväisellä ja lempeällä tavalla pitänyt huomauttaa minulle, ett'ette tahdo tulla vaimokseni — eikö niin?"

Margreta itki uudelleen ja oli kuitenkin halukas hymyilemään, niin häiriintynyt, niin sanomattoman onnellinen hän oli.

"Eikö niin, Margreta?"

"Ettehän ole milloinkaan sitä minulta kysynyt," kuiskasi hän aivan hiljaa, mutta nuorukainen kuuli sen kuitenkin; hän katsoi vakavasti häneen, ja toivo välkkyi hänen katseessaan.

"Jumalani, olisinko erehtynyt? Margreta, nyt kysyn sitä teiltä."

Ilman epäilystä ojensi neito hänelle kätensä; Villiam seisoi kuin muuttuneena hänen edessään, loistaen onnesta.

"Jumala sinua siunatkoon, rakas tyttö!" sanoi hän; "nojaa käsivarteeni — tämä kätönen on siis minun, sinä et sitä tempaa pois; oi, minä olen melkein liian onnellinen!"

Rouva Koll istui sill'aikaa eräällä puun kannolla ja kutoi sukkaa ja katsoi milloin valkeaan, joka loi punaista valoa ruskeihin puiden runkoihin ja Jeppe kuskin leveään, yksinkertaiseen naamaan, milloin iloisiin lapsiin, jotka viskelivät rengasta; isä otti osaa leikkiin, mutta hän ei ollut oikein kätevä; sitä paitsi hän vaipui ajatuksiin juuri kun tuli rengasta vastaan ottaa. Vähän väliä väänsi äiti päätään vähän syrjään nähdäkseen, eivätkö molemmat nuoret — hän oli huomannut heidän pois-menonsa — pian näyttäytyisi. Kun he vihdoin käsityksin tulivat, ei hän ensinkään hämmästynyt, vaan jatkoi sukan kutomistaan mitä levollisimmalla tavalla.

Villiam meni suoraan provastin luokse.

"Herra provasti, minulla on teille pyyntö."

"On minulle erittäin mieleen, jos voin olla teille avuksi, nuori ystäväni."

"Paraimman omaisuutenne tahdon teiltä ottaa; uskallatteko uskoa minulle tyttärenne?"

"Tyttäreni! Margretan! Nyt jo!"

Isä loi katseen tyttäreensä ja ensimmäistä kertaa oivalsi hän, että hän oli viehättävän kaunis, kun hän siinä seisoi punastuen ja kyynelissä hymyillen, ja tämä liikutti häntä niin kovasti, että hän ehdottomasti huudahti:

"Häntä itseäänkö rakastatte? Ettekö ainoastaan rakasta tuota ulkonaista suloa, joka muutaman vuoden kuluttua on hävinnyt!"

"Sinä tuomitiet häntä väärin, isä kulta," sanoi Greeta kainosti, "hän rakastaa minua juuri samasta syystä kun sinäkin; sen hän tekisi sittekin vaikka olisin punatukkainen ja rokonarpinen — eikö niin?"

Villiam arveli vähän ennenkuin vastasi:

"Suoraan sanoen, rakas Margretani, luulen että tuskin olisin ajatellut sinua niin, että olisin sinuun tutustunut, jos olisit ollut rokonarpinen, mutta voin myös vakuuttaa, että nyt edeskinpäin sinua rakastaisin, vaikkapa, minkä Jumala tapahtumasta varjelkoon, tulisit semmoiseksi."

Provasti katsoi häneen ystävällisesti.

"Suoruus on päähyve," sanoi hän, "vaan älkää panko pahaksenne, jos teen muutamia kysymyksiä sille miehelle, jolleka minun tulee uskoa lapseni. Hän on lämpösydäminen, hurskas ja viaton tyttö, mutta tottunut saamaan johtoa, hän on nuori ja monessa suhteessa vielä kehkeentymätön ja tarvitsee siis tukea. Kuinka on teidän uskonne laita?"

Nuori mies katsoi hyvin kummastuneena provastia, hetkisen aikaa seisoi hän vakavana ja ajattelevaisena, mutta vastasi sitte äkkiä:

"Minä tunnustan evankelis-luterilaista uskontoa."

"Te tunnustatte sitä suullanne, mutta teettekö sitä myös sydämellänne? Ainoastaan se mies, jolleka Jumalan sana on koko elämäänsä johtava voima, voi tehdä vaimonsa onnelliseksi."

Rouva Kollilla oli vaikea hillitä itseään; mitä hänen miehensä arvelikaan? Niin verrattoman etuisa avioliitto oli hänen tyttärelleen — halvalle maapapin tyttärelle — tarjona, ja kuitenkin hän teki estelyksiä.

Kosija ei kuitenkaan näkynyt ensinkään aikovan suuttua, vaan vastasi hyvin vaatimattomasti, ettei hän ollut läheskään niin hyvä kuin hänen tuli olla, vaan että hän aina oli pitänyt uskontoa suuressa kunniassa ja että hän toivoi aikanaan parantuvansa.

Provasti taputteli häntä olkapäähän ja katsoi häneen lempeästi, melkein hellästi.

"Te olette hyvä," sanoi hän, "sydämellinen ja hellä, ehkä liian hellä, mutta te ette ole, ainakin minun luullakseni, tarpeeksi lujamielinen; teidän luonteenne lujuus on vähemmin kehkeentynyt, kuin mitä se tavallisesti teidän ijällänne on; se tulee luultavasti siitä, että olette säästynyt vastoinkäymisen ankarasta, vaan usein hyödyllisestä koulusta. Vaan vielä yksi asia: mikä te oikeastaan olette?"

"Herra Jumala, Koll kulta, herra Höeg on varakas; siinä suhteessa ei ole mitään estettä olemassa."

Nuori mies katsoi appeensa hämmentyneenä, melkein nöyränä.

"Ei ainoastaan tarpeellisen toimeentulon tähden, Andrea," jatkoi provasti levollisesti, "tulee omistaa hyödyllistä asemaa; tulee, näet, hyödyttää isänmaataan ja lähimmäisiään, tulee kehittää lahjojaan ja tehdä niin paljo hyvää kuin mahdollista. Sitä paitsi tulee itsenäisen miehen voida elättää itseään ja omaisiaan luottamatta perittyihin rikkauksiin; ja jos kohta ette vielä mitään olekaan, niin on teillä, joka olette niin nuori, kaiketi kuitenkin tarkoitus tahtoa tulla joksikin."

Nyt riensi Emil, joka muiden kanssa oli seissyt syrjässä ja kuunnellut, ystävälleen avuksi.

"Villiam on ylioppilas parhaalla arvolauseella; hän on oppinut, sivistynyt poika, jolla on taipumusta moneen asiaan. Tieteellisessä suhteessa voi luullakseni toimittaa enin, jos ei ole sidottu, vaan kylläksi riippumaton voidakseen yksinomaisesti antautua niihin opintoihin, joihin on paras taipumus," ja Emil ajatteli samassa, kuinka onnellisia hän ja isä olisivat olleet, jos heidän laitansa olisi ollut sellainen.

"Jos kohta en mitään olekaan," sanoi Villiam hiljaa, "niin toivon kuitenkin Jumalan avulla tulevani oikein hyväksi puolisoksi."

"No niin, huomaan kyllä, että sydämestänne pidätte tosistanne; te olette mielestäni kaksi lasta, mutta hyviä lapsia, ja senvuoksi luotan siihen, että Herra on ottava teidät suojaansa ja lahjoittava teille runsaimman siunauksensa, niinkuin minä nyt annan sen teille minun puolestani."

Hän sulki heidät syliinsä; he olivat kaikki kolme erittäin liikutettuja. Sitte tuli äitin vuoro; hän oli aivan mielen liikutuksen vallassa — tämä oli niin odottamatta tapahtunut. Mutta sydämessään ajatteli hän: "siitä saavat kiittää minua," ja hän oli mielestään niin äärettömän viisas, kun hän itse asiassa oli vaan viivytellyt nuorten onnea ja hankkinut heille raskaita, murheellisia päiviä.

"Minun ei koskaan mieleeni tullut," sanoi Emil, "että sinä voisit mieltyä Margretaan, sinä, johon ei edes Köpenhaminankaan hienot kaunottaret mitään vaikuttaneet. Minä olen aina ajatellut häntä pieneksi papin rouvaksi, mutta rakkaampaa lankoa en milloinkaan olisi voinut saada."

Pienoiset riemuitsivat ja syleilivät uutta veljeään; Jeppe kuski raappasi jalkaansa ja toivotti onnea, hurrasipa vielä niin että metsä kaikui.

"Kyllä minä valmistan kahvin," kuiskasi pikku Sohvi, "on parasta että rupean ajoissa opettelemaan, nyt kun pian menetämme sinut, Greeta. Muuten voin sanoa sinulle, että ensimmäisenä iltana, kun yhdessä astuitte sisään, ajattelin, että teistä kyllä tulisi pariskunta, mutta sinä et saa sitä kenellekään sanoa, sisar kulta, sillä silloin he tekisivät minusta pilkkaa aamusta iltaan."

Margreta etsi taas suojaa pienen maavallin takana; hän kaipasi yksinäisyyttä. Hän heittäytyi polvilleen ja kiitti Jumalaa sydämensä pohjasta; oi, kuinka autuaallista oli saada häntä oikein rakastaa! Jos hän nyt vaan voisi tehdä miehensä oikein onnelliseksi!

Ja Villiam tuli ja tarttui hänen käteensä aivan saman ajatuksen vallassa.

"Suokoon Jumala, että voisin sinut onnelliseksi tehdä, rakas tyttö! Oi, Margreta, isäsi on mainio mies; minä en ole milloinkaan kunniassa pitänyt ketään ihmistä niin suuressa määrässä kuin häntä. Vakuutan, että äsken, kun hän puhui minulle, olin vähällä luopua sinusta; minä tunsin selvästi, ett'en ollut mahdollinen sinulle, että minun melkein tuli peräytyä, mutta sitä en voinut; sen kautta olisin riistänyt sydämen rinnastani, ja eihän sitä sovi ihmiseltä vaatia."

"Se olisikin ollut suuri synti minua vastaan", vastasi tyttö, ja sitte istuutuivat ja puhelivat menneistä murheista — kumpaistenkin mielestä ne olivat olleet kauheita — sekä nykyisyyden ja tulevaisuuden onnesta.

Provastin rouva istui yhä vielä levollisena kannollaan ja kutoi sukkaa, vaan hän ei läheskään ollut niin iloinen kuin olisi saattanut luulla, ja siihen oli syytä; hän oli turhan tarkka järjestyksen ihminen, ja häntä rasitti suuressa määrässä nähdä Sohvin tottumattoman käden liikkuvan ruokakorissa etsimässä kahvipapuja. Voi, sellaisia kärsimyksiä tulisi hän usein saamaan kestää, joka päivä, kun Greeta heidät jättäisi; niin, vanhimman tyttären naittamisella oli myös varjopuolensa, vaikkapa joutuisikin rikkaisin naimisiin.

"Sinä rypistät pöytävaatteen, rakas Sohvi, sokeri valuu pussista; pudotit nyt teelusikan — ei, tätä en voi kestää!"

"Enkä minä myöskään," sanoi Sohvi, joka yhä enemmän hämmentyi ja oli valmis itkemään; "jospa te, äiti, kääntyisitte poispäin, ettekä katsoisi tänne, niin asiat menisivät itsestään."

Vihdoin oli kahvi valmis, ja tuo pieni seura istui ruohostoon valkoisen pöytävaatteen ympäri; tarjoukset maistuivat kaikille hyvältä, paitsi Greetalle, joka mielenliikutuksen tähden ei voinut mitään nauttia, ja äitille, jonka mielestä ei mikään ollut niinkuin piti; kahvi oli liiaksi kiehunutta ja Sohvi oli kömpelö tyttö ja sen lisäksi vielä vähän nenäkäs.

"Huomenna en voi matkustaa," sanoi Villiam.

Emil näytti tyytymättömältä, mutta provasti selitti että oli parasta lykätä matkaan lähtö viikkoa tuonnemmaksi, ja niin tapahtuikin.

Illalla istui Villiam muitta mutkitta vanhoihin vaunuihin, ja hän kertoi Greetalle, että hän ei luullut rouvan hänestä pitävän ja että hänellä oli vähän aavistusta siitä että hän oli tätä avioliittoa vastaan.

"Nyt minulla siis on oikeutta olla luonasi," sanoi hän seuraavana aamuna seistessään kyökissä ja katsellen kuinka Margreta sotki vehnätaikinaa niin että kätöset kävivät ponnistuksista aivan punaisiksi; "sinä oletkin liiaksi työllä rasitettu, kultaseni; Jumalan kiitos, minä toivon voivani hankkia sinulle paremmat päivät, niin että voit saada aikaa lukemiseen, jota niin rakastat; englannin kieltä tahdon sinulle opettaa, sitä osaan yhtä hyvin kuin tanskan kieltä. — Oi, kuinka suloista silloin on oleva! Sinä saat oivallisen pianon; sillä laulusi on kyllä itsessään taikka urkusäestyksellä viehättävä, vaan paras on kuitenkin paras. Kamarineito tulee sinulla myös olla — ei, et saa ensinkään vastustella, ystäväiseni, se on aivan välttämätöntä. Muuten et saa luulla aikovani laittaa talouttamme suurenmoiseksi, en suinkaan, sillä, näetkös, jos rupeaa suurentelemaan, niin eivät rahat kauvas riitä; mutta jos on kohtuullinen, niin pysyy rikkaana ja on keinoja kaikkiin."

"Se on juuri minun mieleeni," vastasi Margreta ja löi kätensä yhteen; "niin juuri minäkin ajattelen; kamarineito on vaan minusta liikaa, mutta jos semmoinen minulla tulee olla, niin tahdon hänen tältä seudulta."

Ja hän ajatteli voivansa ilahuttaa ja auttaa myllärin Inkeriä, joka oli käynyt rippikoulua silloin kuin hänkin, ja joka oli niin taitava ja siivo, vaan nautti äitipuoleltaan kovaa kohtelua.

"Sinulla on tuntehikas sydän, Margretani," sanoi Villiam viimeisenä iltana kun yhdessä kävelivät, "minä luulen sinun rakastavan kaikkia ihmisiä; kun tapaamme jonkun ja sinä heitä tervehdit, niin on sinun tervehdyksissäsi 'hyvää päivää' tahi 'hyvää iltaa' sydämellisyys sellainen, että tuntee sinun todellakin toivovan heille hyvää ja että heidän murheensa ja riemunsa koskevat sinuun; mutta he katsovatkin kaikki minuun ikäänkuin tahtoisivat sanoa: sinä saat suuren aarteen — oletko sen ansainnut?"

"Ystäväin, sinä huolestutat minua, sinä asetat minut liian korkealle; minä olen vaan hyvin tavallinen tyttö, älä muuta luule, Villiam, muuten petyt, muuten et tule olemaan minuun tyytyväinen."

"Lähtekäämme nyt jo matkaan," sanoi Emil seuraavana aamuna, "kyllä hyvästijättämistä jo on tarpeeksi asti kestänyt."

"Hyvästi siis, Margreta; maaliskuussa tulen täysi-ikäiseksi, silloin matkustan heti Englantiin ja saan raha-asiani järjestykseen; toukokuussa tulen noutamaan morsiantani."

"Jos Jumala suo," sanoi tyttö ja hymyili kasvot kyynelissä.

Hänestä tuntui vähän tyhjältä ja ikävältä heidän lähdettyään, mutta hän oli tervejärkinen tyttö, eikä liian tunteellinen ja hentomielinen, eikä eroaika ollut niin pitkä; hän saisi usein kirjeitä, ja Jumala oli kyllä suojeleva Villiamia ja saattava hänet takaisin hänen luokseen; ja sitte hän pyyhki kyyneleet poskiltaan ja rupesi jälleen ajattelemaan kotolaisiaan.

Ja aika kului, monta ja pitkää kirjettä kulki edestakaisin; lehdet putosivat puista, päivät kävivät lyhyiksi, illat pitkiksi, ja kaikki naiskädet pappilassa olivat ahkerassa työssä huomenlahjain valmistamisessa. Sohvi kävi rippikoulua, ja Margreta neuvoi häntä taloustoimissa, vaan hän oli vähän muistamaton ja epävarma, vaikka hän koetti tehdä parastaan, ja sisko oli aivan huolissaan ajatellessaan niitä ikävyyksiä, joita Sohvin tuli kärsiä, ellei hän hyvin taitaisi hänen sijaansa täyttää. Greeta ei kuitenkaan ollut niin turhamielinen, että olisi tahtonut tulla kaivatuksi ja palkitsemattomana muistelluksi.

"Tehkää nyt vaan kaikki mitä voitte häntä auttaaksenne," sanoi hän Stinalle, sisäpiialle, ja Sissalle, kyökkipiialle, ja he lupasivat varmaan. — Mitäpä he eivät olisikaan Greeta neitille luvanneet?

Ulkona oli pimeä ja kylmä; tuuli kävi ja lunta satoi, mutta pappilan salissa oli lämmin ja valoisakin, ainakin niin kauvas kuin kahdesta kotitekoisesta, kiiltävissä kynttiläjaloissa komeilevasta tali-kynttilästä lähtevä valo ulottui. Ompeluneulat kiikkuivat ylös alas, kudinneulat edes takaisin; paljon ei puheltu, mutta itsekukin ajatteli omia asioitaan ja rakensi ilmalinnojaan. Margretan ajatukset liikkuivat siinä kodissa, jonka Villiamin rakkaus hänelle lahjoittaisi; tämä ei ollut hänelle aikeitaan ilmoittanut; kaikki tulisi olemaan odottamatonta.

Provasti istui sohvan kolkassa ja veteli savuja raskaasta piipustaan, hänen huulensa olivat vetäytyneet hymyyn, hän piti kädessään pientä, vanhaa kirjaa, arvaamattoman kallista, sanskritin kieltä. Kristo ja Paavo lukivat myös, mutta ei suinkaan huvikseen; ne olivat seuraavan päivän läksyjä, ikävää kielioppia, monia vaikeita vuosilukuja sisältävää historiaa ja latinan lukukirjaa; väliin kuulustelivat he toistensa tietoja. Pikku Antti rakensi korttilinnaa, oikein korkeata: sen piti olla Greetan kartano, mutta kun se oli valmis ja seisoi siinä niin komeana, hajosi huippu; se tempasi muita osia mukanaan — voi, sitä ei voinut auttaa, vaan kuitenkin, kaksi alakerrosta jäivät seisomaan, niin että hän sittekin sai pienen hauskan kodin. Miina juoksenteli ympäri ja leikki nukkensa kanssa; vähän väliä hiipi hän pois uunin luo, kohosi varpailleen ja tunnusteli eivätkö omenat jo olleet paistuneet pehmeiksi. Ja pieni lintu, joka oli sijoitettuna viheriöiden kukkaruukkujen väliin Margretan kukkapöydällä, heräsi, ja kun se huomasi valoa, luuli se jo olevan aamun ja alkoi visertää.

Tämä oli eräs ilta, ja ennen sitä oli ollut monta samanlaista, ja sitä seurasi monta samanlaista.

Ja sinivuokot pilkistivät esiin, ja vähää sen jälkeen tuli esikköjä ja orvokkia; niitä löytyi runsaasti pienessä ha'assa myllyn luona, ja sinisilmäinen Inkeri istui ikkunassa ja katseli kirkkaita keltaisia ja valkoisia värejä, ja sitte näki hän mitä iloisimpia tulevaisuuden unia. Olihan hän nyt jo huomattava henkilö, hän oli oppinut kiharoitsemaan tukkaa ja ompelemaan muotivaatteita kaupungissa.

"Saanpa nähdä suuren Köpenhaminan," ajatteli Inkeri, "kuusikymmentä taaleria saan palkkaa; sehän on koko omaisuus, mutta minä panenkin osan säästöpankkiin ja lähetän vähän kotiinkin; he kyllä tarvitsevat apua; ja puettuna aijon käydä kuin pieni nukke ja saan sitä paitsi aina olla rakkaan Greeta neitin luona — sekin yksin on jo suuri onni."

Sohvi oli nyt päässyt ripille; hän puuhaili ja askaroitsi aamusta iltaan ja hänen täytyi sen lisäksi joutohetkinään harjoitella pelaamaan tuota jäykkää ja ikävää sakkipeliä.

"Nyt sinun täytyy luvata minulle, kulta siskoseni," pyysi Margreta, "ettet laiminlyö isää missään suhteessa, siitä asiasta olen hyvin huolissani, mene joka päivä hänen kanssaan kävelemään ja pelaa hänen kanssaan ainakin yksi sakkipeli päivässä; pidä huolta siitä, että löytyy tupakkaa hänen tupakkalaatikossaan ja tuoreita kukkia hänen kirjoituspöydällään; talvella sinun tulee usein lämmittää hänen huonettaan; itse hän sen aivan unohtaa ja voisi helposti vilustua pahan päiväiseksi. Sitte sinun täytyy myös minulle luvata oikein pitää huolta pikku Miinasta eikä antaa hänen juosta poikain kanssa, ett'ei hän tulisi liian rajuksi. Ja muista, että sunnuntaisin, kun tulet kirkosta, pistäyt katsomassa vanhaa Leenaa, siitä hän pitää hyvin paljo, äläkä myös unohda antaa Loonalle, torpparin vaimolle, kaakkua joka kerta kun meillä leivotaan ja vähän ryynijä ja lihaa silloin tällöin; ja hautoja, Sohvi, niitä tulee sinun myös hoitaa ja minun tähteni joskus kiehkuralla koristaa."

Vihdoinkin toukokuulla tulivat sulho ja Emil: jälkimäistä oli matka erittäin huvittanut; edellinen arveli matka-ajan olleen liian pitkän, mutta nyt se, Jumalan kiitos, jo oli mennyt — ja hänen rehelliset kasvonsa loistivat onnesta.

Hääpäivänä oli kaunis ja lämmin ilma; tosin kyllä silloin tällöin sateli, mutta "se oli niinkuin pitikin olla" — arvelivat vanhat kylässä — "sateli kultaa morsiamen kruunuun."

Kaunis oli morsian; hän näytti niin hurskaalta ja leppeältä, niin onnelliselta ja kuitenkin niin liikutetulta. Sulhanen loisti ilosta; vihkimystoimen aikana tuli hän kuitenkin hyvin vakavaksi, vuodattipa kyyneleitäkin.

Koko seudun väestö saapui juhlapuvussa kirkkoon, ja siellä ei löytynyt ainoatakaan, sen uskallamme varmaan sanoa, joka ei toivonut kaikkea hyvää morsiamelle.

Tielle oli sirotettu kukkasia ja lehtiä; kylän nuoriso oli ollut ahkerassa työssä, löytyipä kunniaporttikin, jonka huipulla oli iso lippu, kirkon portaiden edustalla.

Bokedalin paronin väki olivat päivällisillä pappilassa; nuoret tyttäret olivat morsiusneitoina; toinen oli sitonut ystävälleen myrttikiehkuran, toinen ommellut morsiusnenäliinan.

Rouva Koll kiitteli heitä ja saneli heille paljo kohteliaisuuksia, ja sitte katseli hän heitä tarkoin ja ajatteli, että koska he eivät läheskään olleet niin kauniita kuin Margreta ja kun ei heillä ollut läheskään niin järkevää äitiä kuin hänellä, niin he aatelisuudestaan ja rikkauksistaan huolimatta tuskin milloinkaan saattaisivat päästä niin hyvään avioliittoon, ja hän myhähteli ja oli sydämessään hyvin tyytyväinen.

Kun lähtöpäivä koitti, olivat "uudet vaunut" ynnä niiden edessä "ruunat" jo portaiden edessä; pikku Inkeri istui hattulaatikko polvella ja kyynelsilmin Jeppe kuskin vieressä; heidän tuli pian lähteä tullakseen oikeaan aikaan höyrylle; arkut ja kapsäkit olivat jo ennen lähetetyt "vanhoilla vaunuilla." Ja Margreta jätti kaikille hyvästi, kerran, kaksi, kolme, kauvimmin hän kuitenkin viipyi suljettuna isänsä syliin. Rouva Koll itki oikein sydämestään; hän unohti kokonaan järkevyytensä, ja hän kuiskasi: "kyllä minä olen kärsivällinen Sohville," ja se oli parasta mitä hän taisi sanoa.

Talonväki seisoi vaunujen ympärillä; Margreta ojensi kätensä jokaiselle erittäin; sitte nosti Villiam hänet vaunuihin; Jeppe läiskytti piiskalla; Musti ulvoi surkeasti, ikäänkuin se olisi aavistanut, että hän, joka sitä niin usein oli hyväillyt, antanut päästää hänet kahleista ja antanut sille makupaloja, matkustaisi pois takaisin palaamatta.

"Onnea ja siunausta!" huudettiin heidän jälkeensä. Vaunut pyörivät nopeasti pois; hän nyökkäsi hyvästijätöksi päätään teille ja poluille, puille ja rakennuksille, kylälle ja kirkolle. Myllyn edustalla seisoi Inkerin perhe ja viittasi ja tervehti, mutta ne jäähyväiset eivät niin raskaalta tuntuneet.

Ja höyrylaiva äännähti niin kummallisesti; pikku Inkeriä värisytti; se tuntui melkein tukahutetulta kiljunnalta, ja sitte nousi musta savu korkealle ilmaan, pyörät loiskuivat vedessä, tuntui oikein kamalalta, ja pikku Inkeri arveli että tästä varmaankin tulisi kurja loppu.

Oli sumuinen ja viileä aamu; Villiam kääri kaapun hyvästi nuoren vaimonsa ympäri ja istui senjälkeen hänen viereensä.

"Oi, kuinka olen iloinnut tästä hetkestä, kuinka olen uneksunut tästä matkastamme kotiimme, ja todellisuus on kuitenkin tuhat kertaa parempi. Vaan sinä olet murheellinen — älä sitä salaa, Greeta, se on niin luonnollista; minä pidän sinusta vaan enemmän, kun tunnet niin suuren rakkauden omaisiasi kohtaan; tiedänhän kuitenkin että minulla on ensi sija sinun sydämessäsi — eikö niin?"

"Niin on, enkä minä sinua tahdo kyyneleilläni vaivata."

Hän koetti rauhoittaa mieltänsä ja puheli iloisesti miehensä kanssa, mutta outo tunne vallitsi kuitenkin hänessä, sen lisäksi hän oli vähän kipeä laivan häilyvistä liikkeistä, kivihiilihajusta ja sumusta. Inkeri oli mennyt makuusijalleen, hän oli sairas, enemmän kuin koskaan ennen oli ollut, ja hän luuli aivan varmaan kuolevansa.

"Olen utelias kuulemaan," sanoi Villiam, "mitä tulet pitämään kodistamme; oudolta sinusta on varmaan tuntuva kadun äärellä asuminen, mutta kotimme on terveellä ja raittiilla paikalla; se on Bredgaden varrella, ja siitä sinä pian voit tulla Langelineen [suosittu kävelypaikka Köpenhaminassa, josta on näkyala salmelle] hengittämään meri-ilmaa. Me menemme usein kävelemään ja ajelemaan, ja kun sinua haluttaa päästä maalle, niin lähdemme pienelle maatilalle, Lindebackaan, jonka olen isoäitiltäni perinyt — siitä en luullakseni ole ennen sinulle puhunut — ja siellä syömme viiliä ja marjoja."

Vihdoin oltiin matkan perillä; pikku Inkeri ryömi esiin kalpeana ja surkean näköisenä, mutta kuitenkin iloisena että kaikki oli hyvin ja onnellisesti päättynyt. Margreta tahtoi mieluimmin mennä jalkaisin; ilma ja liike olisi häntä virkistävä.

"Tämän kadun varrella me asumme," sanoi Villiam, ja hänen kasvoistaan loistava onni kuvastui myös hänen vaimossaan.

Inkeri katseli kaikin puolin ympärilleen, katseli ylös ja alas korkeita huoneita — kaikki oli erittäin komeata! Konsulin suuri kartano siellä kotona ei täällä näyttäisi miltään, ja hän oli itsekin mielestään niin vähäpätöinen.

Villiam soitti kelloa, portti aukeni — mutta kuka sen aukasi? Inkeri väänsi päätään kaikkialle, siellä ei löytynyt ketään; se oli niin kummallista, melkein pelottavaa, se oli taikatemppujen tapaista.

Astuinkäytävä oli valoisa, leveä ja mukava; ensimmäisessä huoneessa seisoi jäykkä ja korea palvelija, joka aukasi heille pääovet.

Tämä ei ollut ensinkään Greetan mieleen; hän oli toivonut, ettei heillä olisi palvelijoita — mutta ehkä ei voinut toisin olla.

Villiam riisui häneltä nopeasti matkavaatteet; hänellä oli kiire näyttämään hänelle asuntoa.

"Kas tässä on eteishuone, mitäs siitä pidät? Ja tässä on sali ja ruokahuone."

Ne olivat kolme suurta, korkeata huonetta; kalusto oli Margretan mielestä erittäin kallisarvoinen. Tulisivatko nämä loistohuoneet — sellaisilta ne hänestä näyttivät — todellakin olemaan hänen kotinsa, tulisiko hän täällä viihtymään? Olihan Villiam sanonut, ettei hän tahtonut tehdä suuremmoisia varustuksia. — Eikö tämä hänen mielestään ollut suurenmoista? Hän oli ajatellut kotinsa aivan toisellaiseksi, ja kuitenkin oli Villiam tehnyt tämän niin kauniiksi hänen tähtensä; hänen tuli olla kiitollinen ja onnellinen. Ja hän katseli kuvapatsaita, tauluja, komeita, kullattuja peilejä ja marmoripöytiä, avattua flygeli-pianoa, ommeltuja mattoja, pöytäkelloja, lamppuja ja kynttiläkruunuja.

"Niin maukasta ja kaunista!" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, ja hän ajatteli että kaikki tämä sopi Villiamille, hänen luonnolleen ja kasvatukselleen; hänelle itselleen ei se oikein sopinut, ainakaan ei hän vielä voinut siihen oikein perehtyä. Villiamin huone häntä enin miellytti; se oli pieni, eikä läheskään niin komea.

"Oletko tyytyväinen?"

"Mitenkä muuten? Mutta nyt tahdon nähdä kyökin ja Inkerin huoneen."

"Kyökin? Niin, tyttöseni, sen saat kernaasti nähdä; mutta muuten ei sinulla tule olemaan mitään tekemistä kyökkiosastossa; minä olen saanut oivallisen kyökkipiian, oikein aarteen, joka voi hoitaa kaikki, vaan joka myös tahtoo sitä hoitaa ilman mitään sekaannusta; sillä ehdolla on hän pestattu. Sinä näytät aivan hämmästyneeltä, ystäväni; tietysti sinä annat määräyksiä, ainoastaan töistä sinä olet vapaa. — Kas tässä on Fredrika; olkaa hyvä ja näyttäkää rouvalle kyökki ja mitä täällä muuten voi olla katsottavaa."

Fredrika oli suurikasvuinen, siisti tyttö, valkoinen palttinaesiliina edessään; hän niiasi hyvin sievästi ja selitti olevansa valmis käskyä noudattamaan, mutta hänen kohteliaisuutensa ilmoitti kuitenkin selvästi, että "tämä oli hänen osastonsa." ja kun hän aukasi kaapit ja ovet, muistui Margretalle mieleen vanha kuski kotona, kuinka tämä, kun hän lapsena oli pyytänyt saadakseen nähdä hänen taskukellonsa sisustaa, oli hampaittensa välissä mumissut "ainoastaan tämän kerran vaan."

Kello 6 seuraavana aamuna astui Margreta täydessä pukimessa saliin. Ei kukaan muu ollut vielä noussut, ei ääntä kuulunut; niinpä tosiaankin, täällähän ihmiset nukkuvat parhaimpina aamuhetkinä; siihen hänenkin pian piti tottua; olihan aivan tarpeetonta, että hän nousi ylös, eihän hänellä ollut mitään tehtävää, ei mitään laiminlyötävää.

Ja hän astui edes takaisin noissa suurissa huoneissa ja katseli monia erilaisia esineitä, jotka kaikki olivat hänen. Se oli niin kummallista. Sitte hän otti kirjan ja istui lukemaan. Kuinka usein hän ennen oli toivonut saavansa olla häiritsemättä; nyt hän oli, ja hänen mielestänsä olisi ollut hupaista, jos joku noista rakkaista pienistä häiritsijöistä siellä kotona olisi juossut sisään ja vaatinut hänen hoitoansa.

Kyyneleitä alkoi vieriä hänen poskilleen, mutta äkkiä hän maltti mielensä; oli kiittämätöntä itkeä, kun oli syytä olla niin onnellinen, kun rakasti ja nautti vastarakkautta. Hän hengitti syvään muutaman kerran, ikäänkuin poistaakseen rinnastaan taakan, ja ajatteli: mikä minua vaivaakaan? Se tulee varmaankin Köpenhaminan ilmasta, sanotaanhan sen olevan niin väsyttävän.

"On ihana ilma, Margretani," sanoi Villiam, kun hän vihdoin astui sisään; "niin pian kun olemme syöneet aamiaista, menemme yhdessä kävelemään. Pidätkö sukulaadista? Minä juon sitä tavallisesti joka aamupuoli."

"Minä pidän siitä paljo," vastasi hän, mutta hänestä oli hirmuista komeilemista joka päivä elää niin kuin siellä kotona oli tehty ainoastaan juhlina ja syntymäpäivinä, ja kun hän tuli aamiaispöydälle, joka oli ainoastaan heille kahdelle katettu, ja näki lohia, munia, merirapuja, kylmää kananpojan paistia, sallateja, ja jälkiruokia, menetti hän kokonaan ruokahalunsa. Vaan Villiam söi vahvasti.

"Täällä Köpenhaminassa voi saada sangen hyvää ruokaa," sanoi hän, "ja kuitenkin vakuutan, ettei mikään kaikesta tästä minusta maista niin hyvältä kuin sinun kotileivottu vehnäleipäsi pappilassa."

Aamiaisen jälkeen puki Margreta ylleen uuden silkkilevätin ja uuden olkihatun. Inkeri selitti, ettei mitään kauniimpaa ollut koskaan nähty.

"Joko lähdemme, Villiam?"

Hän tarkasti häntä ja puhkesi nauruun.

"Minä pöllö!" sanoi hän, "joka en tuota ole ajatellut! Et sinä voi mennä ulos tuo kömpelö hattu päässäsi ja tuo inhottava musta levätti ylläsi; ne ovat aivan vanhan muotisia. Ystäväni, älä pane pahaksesi, mutta kasvosi ja vartalosi ansaitsevat todellakin paremman kehyksen."

Huoaten Margreta jälleen riisui päältään hatun ja levätin, huoaten puki hän ylleen kallisarvoisen saalin ja kepeän, hienon hatun, joka heti tuotiin kaupungilta. Oliko hän joutunut oikealle paikalleen?

"Nyt näytät enkeliltä," sanoi Villiam ja asetti hänen käsivartensa omaansa; palvelija aukasi ovet, ja he menivät kävelemään ja tervehdyksille.

Villiamin lähin sukulainen oli eräs hänen isänsä serkku. Eversti Höeg oli lehtimies; hänellä oli ainoa tytär, pieni sievä kuusitoista vuotias tyttö. Eversti oli perin rehellinen soturi, hyvä ihminen, vaan ennen kaikkia hellä isä; hän oli Villiamille osottanut suurta hellyyttä, ja hänellä oli suuri ansio isättömän ja äidittömän pojan huolelliseen kasvatukseen; hän rakasti häntä sydämestään ja oli toivonut että lähemmät siteet olisivat heitä toisiinsa yhdistäneet. Tieto Villiamin kihlauksesta oli pettynyt toivo; ne unet, joiden hän oli parin vuoden perästä toivonut toteuntuvan, olivat nyt ainiaaksi hävinneet. Ne eivät siis olleet suotuisimpia tunteita, joilla hän vastaan otti tuota pientä juutilaista papintyttöä, joksi hän häntä kutsui.

"Hän on kyllä sievä, mutta hänessä on vähän varsinaista sisältöä; hänen puheensa ja käytöksensä ovat jokseenkin kömpelöt; minä en ymmärrä, että Villiamilla oli niin pienet vaatimukset kasvatuksesta ja tiedoista, mutta mitäs tehdä? Kun lapsi saa tahtonsa täytetyksi, niin se ei itke."

Tällainen oli everstin tuomio, ja kun hän eräässä piirissä kävi oraakelista, niin tuomittiin koko siinä piirissä samalla tavalla; ainoastaan yksi nousi tätä vastaan, hänen oma tyttärensä, pikku Paulina; hänen mielestään uusi serkku oli kauniimpi ja parempi kuin kukaan hänen tuttavistaan.

Ja päivät kuluivat; Emil sai apulaispaikan, ja hänkin joutui siis pois. Margreta näki kaikki, mikä pääkaupungissa katsomista ansaitsi; he tekivät tuttavuuksia ja joutuivat maailman hälinään; parhaimmat puvut eivät olleet Margretalle tarpeeksi hyvät; Villiam toivoi, vieläpä vaati, että hän kaikissa suhteissa loistaisi. Kuinka mielellään hän olisi tahtonut olla yksinkertaisesti puettuna; kaikki tämä komeus poltti häntä, mutta hän ei tahtonut mielellään vastustella peläten surettavansa häntä. Kerran sanoi hän kuitenkin:

"Enkö saa luopua tästä kiinalaisesta saalista ja antaa rahat köyhille?"

"Aivan kernaasti saat antaa rahat pois; suloiselta tuntuu tehdä muita onnelliseksi kun on itse onnellinen, mutta saalin saat kaikissa tapauksissa pitää."

Margreta lähetti apua hätää kärsiville sanomalehti-ilmoitusten mukaan, mutta tämä ei tuottanut hänelle läheskään samaa iloa kuin silloin, kun hän oli ennen antanut vaikka vähänkin, sillä se oli tapahtunut itseuhrauksen kautta; hänen oli itse täytynyt luopua tarpeistaan voidakseen muita auttaa, ja hän oli tuntenut ne, joita hän autti.

Joka päivä oli niin pitkä, vaikka he nauttivat kaikenlaisia huvituksia; hän istui ja ompeli nojatuoliin punaisia ja valkoisia orjantappuranruusuja ja pyökkioksia, ja tätä tehdessään hän ajatteli kuinka paljon hän ennen oli hyödyttänyt näillä käsillään, ja kuinka kallista se työ oli, jota hän nyt niillä toimitti.

Hän taisteli kuitenkin rohkeasti masentaakseen alakuloista mieltänsä ja ollakseen onnellinen, ja Villiam luuli hänen onnelliseksi.

Kesä oli hyvin kuuma; Margreta uneksi kodin puutarhan varjokkaista käytävistä, lehmusmajoista, suuresta tammesta ja rauhallisesta kirkkomaasta. Pikku Inkeri uneksi viileästä piilipuiden varjostamasta myllylammesta, sukulaisistaan ja ystävistään; siellä hän oli tunnettu ja rakastettu, mutta täällä — kuitenkin lohdutti häntä hänen kaunis uusi hameensa. — Vahinko vaan, ettei kukaan siellä kotona voi minua nähdä, ajatteli hän.

"Sinä näytät vähän kalpealta ja väsyneeltä, oma Margretani," sanoi Villiam eräänä päivänä; "huomenna lähdemme Lindebackaan; se on varmaan sinua virkistävä, mutta silloin meidän tulee varhain olla ylhäällä."

Niin, häntä virkisti viileän aamuilman hengittäminen, viheriöiden niittyjen, monien lemuavien heinäsuovien näkeminen; se oli oikein siunaukseksi! Ja kuta enemmän he kaupungista poistuivat, sitä enemmän kodikkaalta hänestä tuntui. Oli kun olisi hän tuntenut ojan reunalla istuvat ja sinikukista kiehkuroita sitelevät pienet, vaaleatukkaiset lapset ja nuoren maitotytön, joka kantoi kaksi loistavasti puhdistettua leiliä; oli kun olisi hän tuntenut läävän luona istuvan ja sukkia kutovan paimeneukon, joka nousi seisaalleen ja maahan saakka kumartaen tervehti heitä; pieni koirakin, joka vinkuen seurasi vaunuja, oli hänelle hyvin tuttu, ja kulkukauppias, joka väsyneenä, pahkasauvaansa nojaten vaelsi tietä pitkin, kuumuuden ja taakan tehdessä kulkua vaivaloiseksi, tuntui hänestä vanhalta ystävältä; vaan niinpä hän olikin; hän nosti hattuaan ja iloisesti hämmästyen hän epäselvästi äännähti; se oli Perttu ukko — sama, jolta hän joskus oli ostanut ja jolle hän aina oli jotakin tarjonut.

"Nyt olemme pian perillä, mutta saan edeltäpäin pikku eukolleni ilmoittaa, ett'emme kenties ole ensinkään tervetulleita. Kartanoa hoitaa eräs kummallinen vanhus, joka oli isoäitini oikeana kätenä, äreä ukko, jolle ei mikään ole mieliksi ja joka aina on napisevalla ja moittivalla tuulella; mutta hän on hoitanut kartanoa neljäkymmentä vuotta, sen vuoksi en henno häntä eroittaa."

"Sepä olisikin suuri vääryys koko ikäkauden palveluksen perästä. Oi, kuinka täällä on kaunista, tuolla, missä tie kääntyy alas kirkkaalle, siniselle järvelle päin; kas, kuinka kauniina huoneukset pilkistävät esiin viheriöiden puiden välillä; se on oikea paratiisi."

"Sitä en juuri voi sanoa; vaan miten onkin, niin tämä on Lindebacka."

Margreta tarkasti tuntijan silmällä hyvin hoidettuja latoja ja ulkohuoneita; hän katseli muhkeita lehmuksia ja kurkisti aitauksen yli puutarhaan, joka oli siistitty ja "hyödyllinen," vaan kaunis se tosin ei ollut; ainoat siellä löytyivät kukkaset olivat muutamat suuret tulpaanipensaat.

Koira kopissaan joutui aivan raivoon, kun vaunut ajoivat pihamaalle; piika, joka ammensi vettä kaivosta, pudotti hämmästyksissään täyden sangon kaivoon takaisin.

"No, herranen aika, herrasväki on täällä! Olli, Olli, herrasväki on täällä!"

Olli ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi pitää kiirettä; levollisin askelin astui hän vaunujen luo ja otti verkalleen harmaan huopahatun harmaasta päästään.

"Hyvää päivää, Olli; toivota meille onnea, tämä on nuori vaimoni; hän halusi nähdä ympäristöä täällä. Kas niin, tyttöseni, annappas, kun autan sinut alas vaunuista; niin, täällä on kaikki vähäistä ja yksinkertaista, mutta koska olet mielistynyt seutuun, niin aijon tulevana vuonna repiä alas tuon rakennuksen ja rakentaa sinulle kauniin huvilan sijaan."

"Älä sitä tee, silloin en siitä enää pitäisi; onhan rakennus sitä paitsi vahva ja kaunis; olisi anteeksi-antamatonta, olisi syntiä repiä sitä alas. Katsoppas haikaraa, kuinka vakavana hän istuu, ja täällä on pääskysen pesiä, se ennustaa onnea. Minä oikein rakastan tätä paikkaa, Villiam; täällä, jossa isoäitisi on elänyt ja toiminut, jossa hän on sinua ajatellut, sinua rakastanut ja surussaan poikansa kuolemasta saanut sinusta lohdutusta, täällä on mielestäni pyhä paikka."

Olli seisoi raskas avainkimppu kädessä ja katse poistumatta luotuna
Margretaan tämän puhuessa; hän unohti kokonaan aukaista ovea.

"Sinä olet oikeassa, Margretani; isoäidin perintö on pidettävä pyhänä; et saa luulla olevani kylmäluontoinen, vaan minä häntä tuskin muistankaan — älä näytä niin murheelliselta; jos minulla olisi ollut sukulaisia, niin et sinä täydellisesti, niin kokonaan omistaisi rakkauttani. — Mutta Ollin tarkoitus näyttää olevan antaa meidän seistä täällä ulkona."

Avain helisi lukossa; oli kummallinen ummehtunut ilma sisällä, vaan Margreta aukasi äkkiä ikkunat, niin että puhdas ilma virtaili sisään; hän nojautui ulos ja katseli järveä, joka oli aivan lähellä välkkyvän peilin kaltaisena tuoreessa viheriässä kehyksessä.

Tomu peitti vanhanaikaisia huonekaluja; hän pyyhki sitä pois ja katseli sitte kutakin osaa erikseen; korkeaselkäisiä tuoleja, suurta seinäkelloa, korkeita, kapeita peilejä, joita ylhäällä kaunisti kullatut enkelit sinisellä pohjuksella.

Ikkunan luona oli ebenpuinen silkkiompeluksilla kirjaeltu nojatuoli, se ei ollut muiden näköinen ja olikin joutunut sinne myöhemmin; nuori englantilainen nainen oli sen anopilleen ommellut, ja Margreta katsoi surumielisesti noita vaalenneita värejä, jotka olivat kadottaneet tuoreutensa ja loistonsa. Sohvan yläpuolella oli maalaus, joka kuvaili kahta pallisilla olevaa poikaa; ne olivat Villiamin isä ja eversti; he näyttivät iloisilta ja suruttomilta, ja kummallista oli ajatella, että toinen jo kauvan sitte oli kuollut ja toinen harmaapäinen vanhus.

"No, ystäväni, oletko nyt tarpeeksesi ennättänyt katsella kaikkia näitä merkillisyyksiä? Kas tässä tuo Olli aamiaista."

"Mitä talossa löytyy," sanoi vanha Olli jonkinlaisella ylpeydellä, osoittaen pöytää, johon lumivalkealle vaan karkealle liinalle oli asetettu suuri juusto, suuri viilipytty, vati kukkurallaan mansikoita, lautanen munia ja lautanen paksuja sianlihaviipaleita.

Puutarhaan vievät ovet olivat auki; orjantappuraruusujen ja jasmiinien lemu tunkesi huoneesen; mehiläiset lensivät ulos ja sisään pesissään; varpuset nokkivat rohkeasti punaisia kirsimarjoja huolimatta suuresta linnun pelätyksestä, joka häilyi edes takaisin.

"Täällä on todellakin hauskaa, se minun täytyy myöntää; mutta mitä sinulla on siinä, Olli?"

"Se on mettä, herra; saanko luvan juoda nuorikkojen maljan?"

"Sinä olet oikea noita, Greeta; olethan lumonnut tuon vanhan karhun — älä suutu, Olli, — ja tehnyt hänestä sivistyneen ihmisen."

"Maljanne siis, ja tulkoon teille vastedes enemmän halua oleskelemaan täällä kuin tähän saakka. No, nyt on ateria päätetty, niinkuin näkyy; korjaa pöytä, Anna Maija. Ei, herra, saatte luvan odottaa hetkisen vielä; tässä on tilikirjat, teidän täytyy ne tarkastaa."

"Jumala minua niistä armollisesti varjelkoon! Sitä en tee, enkä minä huoli ensinkään siitä, että Olli rypistää otsaansa. Tilit ovat parhaassa järjestyksessä, siitä olen aivan vakuutettu; minä kiitän teitä siitä, että niin oivallisesti toimitte ja järjestätte täällä. Minä olen aivan tyytyväinen, ja siinä lienee tarpeeksi."

Nuori mies otti hattunsa ja pakeni nopeasti puutarhaan.

Vanhuksen kasvoihin ilmaantui niin huomattava synkkyys ja katkeruus, jonka tähden Margreta kiirehti sanomaan: "Jos pidätte asian niin tärkeänä, niin minä kernaasti tahdon niitä tarkastaa."

"Jumala teitä siunatkoon ja kiitoksia! Tässä on kaikki; minun mielestäni kumminkin tulisi hänen uskollisesta ja monivuotisesta palveluksestani osoittaa minulle tuon vähäpätöisen oikeuden, vaan ei edes sitäkään; minua harmittaa sellainen kohtelu."

"Te ymmärrätte miestäni väärin, Olli; hänen käytöksensä on juuri todistuksena hänen rajattomasta luottamuksestaan teihin."

"Sitä ei ole vaikea saavuttaa, armollinen rouva; hän sanoisi samaa jokaiselle konnalle; hän tahtoo olla vaivoista vapaa; jos maatila tuottaa paljo tai vähä, se on hänelle yhden tekevä. Kun väliin istun omissa ajatuksissani, tuntuu kuin elämäni olisi hukkaan mennyt. Miksi raadan ja teen työtä? Mitä hyötyä on siitä, että pellot ovat paraiten viljeltyjä koko ympäristöllä ja maatila enin tuottava? Minua suututtaa, kun ajattelen, että meidän renkien ja piikojen työn hedelmän hän ehkä polttaa sikarreissa. Olkaa rauhassa, rouva hyvä, minä en aijo sanoa mitään loukkaavaa, mutta aivan hullua oli kun päärakennus olisi ollut alasrevittävä; minä en koskaan ole unohtava, että te puhuitte sen puolesta, en koskaan unohtava, että tahdotte vaivata itseänne katsomalla näitten paperilippujen läpi. Niin, rouva vainajan aikana kävivät asiat täällä toisin; hän johti ja hallitsi itse, ja uskollinen palvelija tuli huomioon otetuksi; hän oli oppinut, kaunis ja aatelissukua, mutta kumminkin kävi hän kyökissä, olutkeittiössä ja kehräsi talvella. Sitte tuli Fredrikin opiskella, ja meidän täytyi supistaa tarpeitamme, mutta asiat menivät kuitenkin hyvin, ja sitte, juuri kun hän oli päättänyt, juuri kuu luulimme hänestä iloa saavamme, kiiruhtaa hän kihlaamaan englantilaisen neitosen. Sieltä ei tänne tule mitään hyvää; englantilainen otti meidän laivamme; siitä on nyt kauvan sitte, mutta mieli pysyy samallaisena; se on ainakin minun ajatukseni. Rikkauksista ei ollut loppua; he tulivat ajaen neljällä hevosella, ja nuori rouva oli käärittynä silkkiin ja pitseihin; näytti siltä kun olisi hänet voinut puhaltaa kumoon; en tiedä sopiiko sitä kutsua kauneudeksi. Vanha rouva piti hänestä ja näytti hänelle kaikki talossa; kananpojat ja porsaat tuli hänen myös nähdä; minä astuin jälessä ja näin kuinka varovasti hän sipsutteli, ettei silkkikengät likaantuisi; hän teki myös viittauksia Fredrikille, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa, että tuo oli kummallista, että hänen äitinsä vei hänet sinne; kas, sitä en milloinkaan anna anteeksi. Seuraavana vuonna sai hän pienen pojan; hän oli myös englantilaiseksi tehtävä eikä saanut isoisänsä nimeä. Vanha rouva oli sylikummina ja hän sanoi kyllä: 'hän on herttainen ja hyvä rouva, tuo minun poikani vaimo; Olli ei saa olla hänelle nurjamielinen,' mutta siinä kohdassa minun täytyi olla rouvalle tottelematon. Sitte kuolivat molemmat kuumetautiin rikkauksistaan huolimatta eräällä siellä käynnillään; pojan, joka heidän poissa ollessaan oli meillä, me pidimme; silloin minä rakastin häntä kun silmäterääni, mutta sitte, kun rouva kuoli, joutui hän pois, ja yhä selvemmin huomasin, että hän mieleltään tuli äitiinsä, sillä ulkomuodoltaan on hän aivan isänsä kaltainen; kun minä nyt en oikein pitänyt hänen äitistään, niin väheni myös rakkauteni poikaan; mutta se korottaa hänen arvoansa minun silmissäni, että hän on valinnut teidän vaimokseen; hänen isoäitinsä ja minä emme olisi paremmin hänelle voineet valita. Mutta tässä seison ja lörpöttelen; voitteko saada selvää vareksen varpaistani, rouvaseni?"

Hänen kertomuksensa oli syvästi liikuttanut Margretaa; hän oli vähän suutuksissaan, mutta hän kunnioitti kuitenkin Ollia ja sääli häntä. Tilit olivat pian tarkastetut; sitte näytteli Olli hänelle kaikki paikat talossa ja hän oli iloissaan Margretan asioiden ymmärtäväisyydestä. Hän viskasi herneitä kauniille kyyhkysille ja taputteli suurta äreätä Musti koiraa, kunnes tämä näytti aivan kesyltä.

"Kuka on tuo vanha vaimo, Olli?"

Ennen kun Olli ennätti vastata, läheni vanhus, paksuun sauvaan nojaten; hänen harmaa tukkansa pilkisti esiin ahtaan päähineen alta; hän niiasi sen verran kuin ikä salli.

"Minä olen Hannun Briita, teidän luvallanne: minä olen ollut täällä monta, monta vuotta, ennenkuin Ollikaan tähän taloon tuli; silloin oli iloisia päiviä; olin nuori ja minulla oli hyvät päivät; en ajatellut, että vanhoina päivinä saisin paimentaa pikku karjaa ja perata puutarhaa. Se on vanhalle selälle vaivaloista. Ettehän, rouva hyvä, suorapuheisuuttani paheksune?"

"Hän on todellakin liian vanha; jonkun muun tulee sitä tehdä, Olli."

"Olkoon niin, rouva hyvä, mutta nähkääs, omin luvin en voi sellaista tehdä; minä en voi olla antelias sellaisella, joka ei ole minun omaani. Rouva vainaja määräsi, että hänen tulisi täällä saada kuolinpäiväänsä asti elatusta, ja jotain hyötyä arvelin hänen kuitenkin voivan tehdä, vaan jos niin on ett'ette tahdo…"

"Ei, sitä en tahdo, enkä myöskään tahdo, että Olli niin paljon raataa ja työskentelee. Ettehän enää ole nuori ja olette jo niin paljon toimittaneet."

"Miksi hyväksi? Ei kukaan tiedä, ei kukaan näe sitä."

"On silmä, joka seuraa uskollista palvelijaa kaikissa hänen toimissaan; sitä sanoo sisällinen tunne — eikö niin?"

"No, eukkoseni, oletko jo valmis? Sinä olet todellakin liian myöntyväinen. Nojau käsivarteeni ja menkäämme järvelle päin. Vaan sinä näytät niin vakavalta."

Hän olikin vakavalla mielellä; hän ajatteli vanhaa Briitaa, ja häntä suretti, että Villiam, joka soi kaikille niin hyvää, ei ottanut selkoa asioista eikä pitänyt huolta siitä, että ainakin hänen omilla alustalaisillaan olisi hyvä olo.

"Katso, Greeta, tämä on minun venheeni; toisella kerralla voimme purjehtia. Tuo pieni punainen talo tuolla on metsävartijan; keltainen rakennus kylän päässä on pappila; ne ovat varmaankin provastin lapsenlapsia, jotka viskelevät 'voileipiä' rannalla."

Nuori rouva riensi pienokaisten luo; hän ajatteli omia pikku siskojaan; he katselivat kummastellen kaunista, hienopukuista naista, joka heitä niin sydämellisesti suuteli, ja pikku tyttö ojensi hänelle suuren kukkavihkon.

Margreta katseli valkoisia kukkia ja ajatteli sanoja: "tapahtuu, ei, tapahtuu, ei;" ja hän muisteli luulleensa tulevansa täydellisesti, sanomattoman onnelliseksi, ja nyt… Rakastiko hän Villiamia nyt vähemmin? Oi ei, ei, ei! Hän pusersi hänen käsivarttaan ikäänkuin löytääkseen suojaa tätä ajatusta vastaan. Ei, hän ei häntä vähemmin rakastanut, vaan toisella tavalla; Villiam ei ollutkaan, niinkuin hän oli luullut, virheetön ja turhamaisuuksia vailla; tosin kyllä hän pilkkasi toisten ja omaa käytöstään, vaan hän ei sitä muuttanut ja kuitenkin hän oli niin erinomaisen hyvä; Margreta oli mielestään kiittämätön; eihän ihminen voi olla täydellinen — oliko hän sitä itsekään? Vaikuttiko hän miehessään hyvää? Hän pelkäsi, ettei hän vaikuttanut hänessä mitään.

Samassa määrässä kun kesä kului, väheni myös Margretan iloisuus, joka siellä kotona oli ollut niin vilkas; hänen poskeltaan hävisi osa sen punasta ja silmästä osa sen loistosta. Tehdä työtä muiden eteen, uhrata voimansa muiden edestä, oli muuttunut hänen toiseksi luonnokseen; nyt oli hän pakotettu aina olemaan päähenkilönä; kaikki häntä palvelivat, mukaantuivat hänen tahtonsa jälkeen ja olivat hänelle kaikessa apuna, Se komeus ja hyvä elämä, jota hänen täytyi viettää, vaikka se soti hänen periaatteitaan vastaan, olivat vähällä riistää häneltä kunnioituksen häntä itseään kohtaan. Kun hän oli kävelyllä ja näki ahkeran työmiehen ja pienen väsyneen lapsentytön, niin hän heitä sekä kadehti että häpesi. Hän oli mielestään haudattu ruusuvuoteelle, joka hänet vähitellen tukehuttaisi.

Vähitellen tapahtui Villiaminkin mielentilassa muutos; tuo melkein kiihkoinen onnellisuus, minkä hän ennen oli tuntenut, väheni; hänen olentoonsa tuli jotakin enemmän joka päiväistä, ja kun hän aamiaisen jälkeen mukavasti oikaisi jäseniään pehmeässä nojatuolissa, sanoi hän tavallisesti: "no, tyttöseni, mitä meidän nyt tulee tehdä saadaksemme tämän päivän kulumaan?"

Ystävänsä nuoren miehen ajoilta, jotka alussa olivat vetäytyneet hänestä pois, tulivat jälleen näkyviin, veivät hänet seuraansa ja auttoivat häntä parhaan taitonsa mukaan kuolettamaan aikaa.

Margreta kävi levottomaksi. Rakastiko hän vaimoaan vähemmin? Eikö hän enää ollut miehelleen kaikki? Siinä tapauksessa oli vika hänessä, Margretassa, ajatteli hän; hän itse oli usein ääneti ja surumielinen, hänen täytyi koettaa miestään huvitella — ja hän tutki tavattomalla innolla kaikkia lehtiä voidakseen puhella hänen kanssaan valtiollisista asioista, mutta siitä hän ei paljo kiitosta saanut.

"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Ja minä kun aina olen ollut siitä iloinen, ettet koskaan ole puuttunut valtiollisiin asioihin? Ei mikään niin vähän sovellu naiselle."

"Etkö tahdo pelata sakkia, Villiam?"

"Tietysti kernaasti, jos se sinua huvittaa."

Hän ei koskaan enää pyytänyt häntä sakkipeliin; Villiamin tähdenhän hän sitä oli tahtonut. Eikö hänellä siis ollut mitään keinoa saadakseen ajan hänelle hupaisemmaksi, hänelle, jonka edestä hän olisi sydänverensä vuodattanut?

Päivässä oli viisitoista, kuusitoista pitkää tuntia; suuret pöytäkellot sen ilmaisivat kuuluvalla tavalla; ainoastaan yhtenä näistä tunneista oli hän oikein iloinen; silloin istui hän miehensä pienessä huoneessa ja oppi englannin kieltä.

Seuraelämässä ei Villiam läheskään aina ollut häneen tyytyväinen.

"Minun mielestäni sinun pitäisi voida tehdä itsesi enemmän huomatuksi kuin esim. eilen; ethän sinä lausunut melkein sanaakaan."

"Mitä minun piti sanoa? Ensin kertoi koko seura juttuja jahtimestarin perheestä; minä aivan mykistyin hämmästyksestä, kun kuulin kuinka huonoja he ovat; ja sitte kun he saapuivat ja kaikki olivat niin ystävällisiä ja kohteliaita heitä kohtaan, mykistyin huomatessani heidän kavaluuttaan."

"Bravo, Greeta; siitä heidän pitää saada tietoa."

"Oi ei, Villiam; jos sinä minua rakastat, niin älä siitä puhu."

"No, niin olen siis siitä puhumatta; mutta sinun täytyy luvata minulle laverrella aika lailla ja puhella tyhjästä, niinkuin toisetkin; muuten sanovat he, että olet yksinkertainen."

Ja hän koetti laverrella, niinkuin Villiam oli toivonut, mutta hänestä tuntui kuin kadottaisi hän hyvän ajatuksensa kaikista ihmisistä, ja vaikka hän huolellisesti vältti kaikkea kavaluutta, kaikkea panettelua ja imartelua, oli hän mielestään kuitenkin vähemmin suora, vähemmin todellinen ja vähemmin hellä.

Väliin tunsi hän olevansa voimaton ja väsynyt.

"Sen vaikuttaa Köpenhaminan ilma," sanoi Villiam, "mutta keväällä matkustamme vanhempiasi tervehtimään ja sitte lähdemme ulkomaille, niin kyllä jälleen voimistut."

Hän hymyili, mutta tuntui niin kuin hän ei edes toivoisikaan voimistuvansa, kuin olisi elämällä, joka oli hänen edessään kuin tasainen maantie, ilman esteitä tahi taistelua, vaan vähän houkutusta.

"En koskaan ole nähnyt sinua niin kauniina," sanoi Villiam eräänä talvi-iltana, katsellessaan nuorta vaimoaan, joka oli baalipukimessa.

Hän olikin tavattoman iloinen, ja ylpeydellä huomasi Villiam sitä ihmettelyä, minkä hänen vaimonsa kauneus ja sievä tanssi herätti; vaan äkkiä huomasi hän hänen kalpeana ja liikutettuna menevän erääsen syrjähuoneesen; hän riensi hänen jälkeensä.

"Armas Margretani, oletko sairas?"

"En, en vähääkään, mutta minä en voi enempää tanssia. Sinä varmaan olet minua ymmärtävä. Tuo nuori tyttö tuolla, jolla on heleänpunaset orjantappuraruusut, valitti äsken, että hänen kavaljeerinsa, tohtori Grön, kutsuttiin pois; vähää sen jälkeen palasi hän takasin, ja kun tyttö puheli lääkärin vaikeasta kutsumuksesta, sanoi hän: 'se oli vaan tässä kartanossa; vinttikerroksessa on eräs kuolon kielissä; on niin harmittavaa kun he yhä lähettävät minua hakemaan, vaikka jo ennen olen sanonut, ettei enää mitään apua löydy' — ja sitte he tanssivat, Villiam, ja musikki soitti; vaan meidän, meidän täytyy täältä pois, meidän täytyy kotiin — eikö niin?"

"Älä vaan puhu siitä kellekään; älkäämme tehkö itseämme naurettaviksi Antakaa anteeksi, rouva, meidän täytyy lähteä kotiin; vaimoni ei voi hyvin."

He istuivat umpinaisissa vaunuissa; ulkona oli pimeä ja kylmä: yövartija huusi kello 1; Villiam ei lausunut sanaakaan, ja Margreta oli ahdistettu, niin murheellinen, niin peloissaan, että oli tehnyt miestänsä vastaan.

Kun he saapuivat kotiin, meni Villiam heti huoneesensa; Margreta seisoi hetken epätietoisena; sitte kolkutti hän hiljaa miehensä huoneen ovelle.

"Sinä et saa olla minuun suuttunut. Villiam; minä kyllä tiedän, että suuressa kaupungissa aina on sairaita ja kuolevaisia, vaan ei kuitenkaan itse juhlakartanossa. Ajattele kuinka häiritseväistä soitto on kärsivälle, kuinka tuskallinen hänen vuoteensa äärellä oleville. Kun isä kotona meni sairasta ripittämään, etsin aina yksinäisyyttä rukoillakseni; oi, se on juhlallinen hetki, jolloin sielun tulee astua Jumalan kasvojen eteen. — Sinä varmaankin minua ymmärrät, sinä et myöskään olisi voinut tanssia, kun tiesit että lähimmäinen saman katon alla taisteli viimeistä taisteluaan. Oletko minuun suuttunut, Villiam?"

"Suuttunut!" hän sulki hänet syliinsä ja nyyhki: "Oi Margreta! Jumala olkoon minulle armollinen!"

"Suuttunut!" toisti hän; "olisinko suuttunut sinuun sentähden, että olet viaton, lempeä ja hyvä; niin huonoksi en kuitenkaan ole tullut; niin huonoksi en, Jumalan avulla, milloinkaan ole tuleva. — Minä muistan isäsi sanat: 'hän on nuori, voitteko olla hänelle turvana?' Oi, minä olen huono turva, minä, joka en osaa edes itseänikään turvata. Useasti ajattelen, että menen taaksepäin, että yhä enemmän häviän tyhjyyteen; pitäisikö minun myös vastustella sinussa löytyvää hyvää, Margreta?"

Margreta suuteli hänen kalpeata otsaansa; hän löysi sanoja, jotka voivat häntä lohduttaa ja rauhoittaa, sanoja, jotka saattoivat herättää hänen itseensä luottamustansa. Villiam ei ollut hänelle milloinkaan ollut niin rakas kuin nyt, kun hän nöyrästi ja vilpittömästi tunnusti virheensä. Ja hän rukoili palavasti, että Jumala saattaisi heidät molemmat oikealle tielle — kuinka, sitä hän ei tiennyt, sen tuli Hänen viisaudessaan määrätä!

Lähinnä seuraavina päivinä oli Villiam vakava, mutta tämä haihtui vähitellen, ja hän tuli ainakin näennäisesti entiselle mielialalleen.

Pikku Inkeri ilmoitti eroavansa toimestaan; hän ei voinut kauvemmin kestää istumalla piilosilla ja katselemalla pihalle. Hilpeä mieli oli hänet jo aikaa jättänyt, ja nyt hän jo rupesi myös kuihtumaan.

Hänellä oli kyllä ollut erittäin hyvä olo, ja vieläpä sen lisäksi monta huvitustakin, mutta hän ei jaksanut alinomaa istua neulomassa; sitäpaitsi oli niin ikävää istua yksin, ilman että oli edes kissaakaan seurakumppanina; ei edes hyvä ruokakaan maistanut, kun se oli yksin syötävä; tätä kaikkea ei palkinnut se, että sai kantaa neitin nimeä ja käydä puettuna valkoisissa alushihoissa ja nyörikengissä.

Margreta oli mielipahoillaan Inkerin aijotusta poismuutosta, vaan
Villiam selitti olevansa iloinen päästessään kauvemmin näkemästä pikku
Inkerin surumielisiä kasvoja ja että heidän tuli saada sijaan oikein
sukkelan tytön, joka oikein ymmärsi tukkaa kähäröidä.

Lindebackassa he eivät olleet käyneet, mutta nuori rouva oli lähettänyt vanhalle Briitalle naulan kahvia ja lämpimän talvipuvun; Olli oli saanut kirjoja ja tupakkaa.

"Te ette näytä terveeltä," sanoivat Margretalle ystävät ja tuttavat. Hän tunsikin olevansa heikko, ikäänkuin häneltä olisi puuttunut sisällistä voimaa, ja jonkinlaisilla sairauden tunteilla näki hän kevään lähestyvän ja luonnon puhkeevan eloon. Hän ei edes halannut päästä kotia tervehtimään; hän pelkäsi, että he huomaisivat hänessä tapahtuneen muutoksen.

Eräänä päivänä huhtikuun loppupuolella kolkutti nuori rouva kirja kädessä tavallisuuden mukaan miehensä huoneen ovea, mutta ei mitään kutsuvaa "astu sisään!" kuulunut.

"Olisiko hän mennyt ulos?" ajatteli hän ja aukasi oven; ei, hän oli kotona; kalpeana kuin ruumis ja tuijottavin katsein istui hän sohvalla.

Hän joutui hirveän kauhun valtaan, tuskan, johon verrattuna kaikki hänen entiset murheensa olivat mitättömät.

"Villiam, oletko sairas? Herra Jumala, Villiam, sano minulle!"

Villiam nousi seisaalleen.

"Minä en ole vähääkään sairas; suokoon Jumala, ettei minua mikään muu kuin se vaivaisi, vaan se on pahempaa. Margreta parka, sinun tähtesi se minua enemmän surettaa; yksin olisin sen kohta voinut kestää. Ajatteles, se englantilainen kauppahuone, johon olin antanut rahani, on tehnyt konkurssin, me olemme köyhät."

"Vai niin, se on mielen liikutus, joka on tehnyt sinut niin kalpeaksi ja kätesi kuumeesta lämpimäksi. Herralle kiitos, ett'et ole sairas!"

Villiam kohotti päätään ja katsoi vakaasti, melkeinpä ankarasti häneen.

"Margreta, onko tämä sielun lujuutta vaiko kevytmielisyyttä?"

"Ei kumpaakaan; se on rakkautta sinuun; jos vaan saan pitää sinut, olen onnellinen. Luuletko minun rakastaneen tätä rikkautta? En, sitä en ole tehnyt; se on melkein seissyt välimuurina minun ja onneni välillä. Se kuorma, jonka luulit helpommin voivasi yksin kantaa, ei ole minulle mikään kuorma; minulle oli rikkaus taakkana, joka minua painoi ja sorti."

"Etkö sinä siis ole ollut onnellinen?"

"En, sillä minä en ole ollut oikealla paikallani; minä en mennyt eteenpäin parempaan; se oli vaan kummallista paikallaan olemista; elinvoimani oli niinkuin halvaantunut; luulen tuskin, että olisit minut kauvan saanut pitää."

"Margreta!"

"Oi, älä pelkää! Sinä et minua kadota; sydämeeni virtaa eloa, voimaa ja rohkeutta; minä tunnen, että Jumala lähettää tämän meidän hyödyksemme, mutta minä ymmärrän varsin hyvin, ett'et sinä, joka olet kasvanut rikkaudessa ja ylöllisyydessä, heti voi niin ajatella."

"En, sitä en voi; minä en voi virittää mitään riemuvirttä meidän onnettomuudestamme; minä näen kohtalomme suoraan silmiin: köyhyyttä."

"Olemmeko veloissa, Villiam?"

"Veloissa! Eikö siinä ole kyllä, ett'ei meillä ole mitään, millä elää; käsitätkö sinä tämän asian oikein?"

"Entäs Lindebacka?"

"Lindebacka! Siitä ei maksa puhua!"

"Siinä on kaksisataa tynnyrinalaa maata, niin hyvää ja hyvin viljeltyä kuin missään muualla koko Tanskassa, kiitos vanhan Ollin. Isoäitisi asui siellä; me voimme myös siellä asua, ja sinä saat nähdä, Villiam, tarpeellinen vaimosi on sinulle oleva, ja kuinka onnellisiksi me tulemme. Älä loukkaannu minuun iloisesta mielestäni; kaikki on aatoksissani niin valoisata; jos nyt vaan voisin sinua lohduttaa!"

"Minun velvollisuuteni oli sinua lohduttaa, Margreta, ja tässä seison niin ymmärtämättömänä, vaan ei kuitenkaan enää onnettomana. Me alamme nyt alusta, niinkuin niin moni ennen meitä on tehnyt. Usko minua, minä en ainoastaan rakasta sinua suuresti, vaan kunnioitan, ihmettelen sinua. Useimmilla miehillä olisi tällaisissa suhteissa murheittensa lisäksi itkevä ja valittava vaimo, vaan minun vaimoni seisoo rohkeutta ja luottamusta täynnä valmiina vastaan ottamaan ja voittamaan kaikki uhkaavat vaikeudet."

He istuivat sohvalle; Margreta piteli miehensä molempia käsiä omissaan; hän teki suunnitelmia, hän itki, hän nauroi. Ensimmäistä kertaa hän nyt oikein puheli hänelle rakkaudestaan, ja Villiam sai luoda katseen hänen sieluunsa, josta hän tuli huomaamaan, ettei se rikkaus, jonka hän oli kadottanut, ollut mitään verrattuna siihen, minkä hän vielä omisti.

"Kiitos, Margreta, sinä olet minulle tehnyt enkelin työn — Jumala sinua siunatkoon! Nyt voin levollisesti ajatella asioitani; huomenna jo matkustan Hamburgiin, sieltä Londoniin katsoakseni, josko mitään voi pelastaa; minä epäilen sitä, mutta tahdon tehdä velvollisuuteni ja koettaa kaikki."

Inkeri istui ja ompeli pienessä kamarissaan, jonka ikkuna oli pihalle päin, kuu nuori rouva, vähän kalpeana, vaan loistavin silmin ja kasvot kirkastettuina, astui hänen luoksensa.

"Onpa hyvä, että lähdet meiltä, pikku Inkeri," sanoi hän veitikkamaisesti, "sillä nyt en voi enää kauvempaa pitää kamarineitoa. Me emme enää ole rikkaita, Inkeri: meidän tulee jättää tämä suuri kartano ja muuttaa maalle, ja siellä tulee paljo työtä ja puuhaa."

"Onko se totta, onko se aivan totta? Enpä luullut tuon rikkauden milloinkaan loppuvan. Isä kyllä aina sanoi: 'köyhyys kestää, rikkaus haihtuu,' vaan en luullut sen niin pian ja äkkiä tapahtuvan … ja te kun olette niin hyvä!" Inkeri nyyhki. "Vaan en kuitenkaan teitä jätä, sitä en voi; minä olen nuori ja vahva, minä tahdon teidän edestänne raataa ja työtä tehdä."

"Kiitos, uskollinen pikku Inkeri! Onnettomuudessa oppii tuntemaan oikeat ystävänsä. Mutta niin pahasti eivät asiat kuitenkaan ole."

Ja Margreta kuvaili kaunista maatilaa kirkkaan järven rannalla ja suurta metsää niin elävästi, että Inkeri pyyhki pois kyyneleensä ja piti heidän kohtaloansa ennemmin kadehdittavana kuin surkuteltavana; ja kun hän jäi yksin, lauloi hän niin korkealla ja kirkkaalla äänellä, että kuului aina kyökkipiialle asti, joka ajatteli: "kas tuota vahingosta iloitsevaa olentoa, joka iloitsee siitä, että herrasväki on joutunut kurjuuteen, ja että minä menetän paikkani."

Seuraavana päivänä läksi Villiam matkaan. Hän oli levollinen, vaan hyvin vakava.

"Minä jätän kaikki sinun huostaasi, Margreta," sanoi hän, "järjestä ja aseta niinkuin parhaaksi näet. Jää hyvästi, uskollinen vaimoni, hyvästi!"

"Tule pian takaisin, Villiam! Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon!
Hyvästi rakkaani, joka olet minulle kaikki!"

Margreta kumartui ulos akkunasta siksi ettei vaunuja enää näkynyt; sitte riensi hän Inkerin luo.

"Nyt meidän pitää ottaa esiin kaikki ne pukuni, joita paitsi voin toimeen tulla; niistä aina voi jotakin saada; ainoastaan sinisen silkkihameen, josta mieheni niin paljon pitää, pidän itselleni; muuten on pappilasta tuotu vaatevarastoni hyvä kyllä. Sitte lähetämme hakemaan huonekalujen kauppiaan, joka voi ostaa osan huonekaluista; loput me pidämme, sillä minä tahdon laittaa kaikki kauniiksi Lindebackassa, ettei mieheni missään suhteessa tarvitse kaivata sitä mukavuutta, johon hän on tottunut."

Margreta käveli edes takaisin huoneissa innokkaasti miettien, mitä voisi myydä, ja mitä jättää, kun hänen miehensä setä, eversti Höeg, astui sisään.

Tämä huomasi hämmästyksellä hänen punaiset poskensa ja vilkkautta osoittavat kasvonsa ja huudahti tyytyväisenä:

"Huhu on luultavasti nyt niinkuin tavallisesti tehnyt hyttysestä elefantin; se tiesi kertoa, että Villiamin omaisuus oli hävinnyt. Minä riensin heti tänne tarjoomaan kaiken vallassani olevan avun, vaan minua ilahuttaa, ettei sitä tarvitakaan."

"Oi, minä kiitän teitä sydämestäni; pikainen apu on kaksinkertainen apu; vaan Jumalan avulla tulemme kyllä toimeen, vaikka huhussa kyllä on perää."

Hän pyysi häntä istumaan ja selitti sitte suoraan mielen tilansa ja tuumansa.

"Nyt te kyllä minua ymmärrätte, setä kulta, kun sanon, että tämä onnettomuus, joksika maailma sitä kutsuu, tuntuu minusta vapauttamiselta. Me vietimme niin mukavata, kiirutonta elämää, jommoista ainoastaan vanhuksilla elämänsä ehtoolla hyvin käytetyn, hyödyllisen elämän jälkeen on oikeus viettää. Me olisimme kyllä voineet, ja meidän olisi epäilemättä täytynytkin itsellemme velvollisuuksia määrätä, ei ainoastaan nauttia, vaan myöskin vaikuttaa; vaan sitä me emme ymmärtäneet, ja meidän tulee kiittää Jumalaa, että hän on armollisesti vienyt meidät pois tästä hyvästä elämästä — joka vähitellen olisi meitä köyhdyttänyt sekä hengellisesti että ruumiillisesti — että hän on pakoittanut meitä työhön, sillä työttä lepo ei ole suloinen. — On todellakin suuri helpoitus, että Villiam on poissa; häntä olisi rasittanut nähdä vierasten käyvän tinkimässä meidän tavaroistamme ja huoneiden vähitellen tyhjentyvän. Kun hän palajaa takaisin, toivon kaikki jo olevan hyvässä järjestyksessä rakkaassa Lindebackassamme. Ensimmäinen tekoni on oleva eron antaminen palvelijalle ja piialle, niin, se tapahtuu jo tänä päivänä; minä voin kernaasti maksaa kolmen kuukauden palkan ja ruokarahat; tämä on kun pisara meressä verrattuna meidän kalliisen talouden hoitoomme."

Eversti katsoi ystävällisesti häneen; hän näytti hänestä niin hyvältä, niin järkevältä, niin kauniilta; hän oikein toivotti mielessään onnea Villiamille vaimon valitsemisessa, ja oli samassa niin sydämestään iloinen, ettei hänen oma tyttärensä nykyisissä suhteissa ollut joutunut hänen veljensä pojan vaimoksi.

"Teidän käytöksenne ja koko teidän ajatustapanne kunnioittavat teitä suuressa määrässä, nuori ystäväni, teillä on jalo ja rohkea sielu, ja minä olen katsova suureksi kunniaksi, jos saan olla teille turvana Villiamin poisollessa."

Ja tuo ylpeä vanha upseeri tarttui kunnioittavasti pienen juutilaisen papintyttären käteen ja suuteli sitä.

Kyökkipiika sai rahansa; hän oli hyvin äreä, kohotti nenäänsä korkealle ja meni; palvelija taas, jolla ei ollut ollut niin paljon tilaisuutta syrjästä ansaita, oli hyvin tyytyväinen saadakseen jonkun aikaa olla omana herranaan.

Tuskin olivat he lähteneet ennenkuin pikku Inkeri hiipi kyökkiin, jonne hän ennen ei ollut uskaltanut mennä; ja hän kurkisteli pöytien alle, hyllyille, ruoka- ja höystetavarakaappeihin. Sepä oli hauskaa; nyt hän sai hallita siellä. "Minä kyllä pidän huolta päivällisestä," sanoi hän iloisena.

Mitä hän nyt valmistaisi? Löytyi paljo hyviä ja hienoja ruokalajeja, vaan hän pudisti päätään kaikelle, Piti saada jotakin muuta, jotakin uutta, joka oikein maistuisi. Hän tunsi ilmassa, mitä melkein piti olla, ja sitte päätti hän valmistaa munamaitoa ynnä vehnäleipäkuutioita sekä paistettua silliä ja potaatia.

Hän sai suuret kiitokset laitoksistaan; ei mikään voinut maistaa paremmalta taikka tehdä parempaa vaikutusta.

Vähän väliä kävivät tuttavat vierailemassa, toiset todellisesta ystävyydestä, useimmat uteliaisuudesta, nähdäksensä kuinka Margreta vastaanotti tapauksen, ja nämä lausuivat teeskenneltyjä lohdutuksia, antoivat epäkäytännöllisiä neuvoja ja tekivät sopimattomia kysymyksiä; hyvin harvat tulivat muista syistä; he ajattelivat, että kun hänen kuitenkin täytyi — mikä heitä erittäin suretti — myydä suuren joukon kalleuksistaan, niin saattivat he yhtähyvin niitä ostaa; huonekalujen kauppiaat tarjosivat niin hävyttömän vähän; sellaiset ihmiset käyttävät aina tilaisuutta hyväkseen. Ja Margreta kiitteli heitä ystävällisesti, vaan huomasi pian, että he tarjoilivat vielä vähemmin kuin huonekalujen kauppiaat.

"Kuinka on mahdollista, että hän voi olla niin levollinen, niin tyytyväinen? Hän mahtaa olla kevytmielinen tahi välinpitämätön, tai…" ja äänet hiljennettiin ja sanoja kuiskailtiin petollisesta konkurssista ja että he ainoastaan muodon vuoksi olivat omaisuutensa kadottaneet.

Vaan eversti iski nyrkkinsä pöytään, temppu minkä hän, hienon maailman mies, teki ainoastaan silloin, kun hän oli todellisesti suuttunut, ja lausui äänellä, joka oli niin äreä kuin jos hän olisi komentanut uppiniskaisia sotilaita:

"Margreta nauttii minun rajatonta kunnioitustani; nöyränä ja tyytyväisenä mukaantuu hän onneensa ja on kiitollinen siitä, ettei hän ole kadottanut mitään, jota rakastaa, vaan ainoastaan tyhjää korua ja turhuutta, johon hänen sydämensä ei milloinkaan ole ollut kiinnitettynä. Me, maailman lapset, emme varmaankaan — ainakin tunnen sen itsessäni — voisi olla käytöksessämme hänen kaltaisiaan, vaan sitä enemmän tulee meidän hänen käytöstään kunnioittaa. Mitä minuun tulee, niin pidän sen minua kohtaan tehtynä loukkauksena, jos joku hänestä lausuu pahaa sanaa."

Mutta nuori rouva järjesti kaikki levollisesti ja tarkasti, ajattelematta mitä maailma tuomitsi. Kun kaikki rätingit olivat maksetut — höyste- ja lihakauppiaan rätingit olivat ihmeen suuret eivätkä ensinkään todistaneet Fredrikan rehellisyyttä — oli hänellä vielä jäämäänkin melkoinen summa säästörahaksi, johon ei saanut koskea.

Toukokuun 10 päivänä tuli itse Olli häntä noutamaan. Olli nautti oikein sydämestään iloitsevan; englantilaiset rahat, jotka vaan olivat tuoneet onnettomuutta, olivat menneet; nyt pääsi Lindebacka jälleen kodin ja olopaikan arvoon; hänen vaikutuksensa tuli hyödylliseksi ja siunaukseksi. Ja hän läimäytti aika lailla piiskallaan ja katseli ylpeydellä pientä kaunista ajopeliä, "rouva vainaan uusia vaunuja," jotka ostettiin Villiamin ristiäisiksi ja joiden edessä tuliset, ruskeat hevoset korskuivat.

Margreta katseli ympärilleen tyhjissä huoneissa; hän katseli kartanoa seistessään vaunujen luona; sitte ojensi hän kätensä everstille, suuteli ystävällistä Paulinaa, ja he läksivät.

Pikku Inkeri istui Ollin vieressä; hän oli kuin lintu, joka oli päässyt häkistään; hän haasteli, hän otti ohjakset Ollin käsistä itse ajaakseen, eikä Olli suuttunut; näytti siltä kuin tuo ankara vanhus olisi erittäin mieltynyt iloisen tytön seuraan.

Margreta oli ääneti ja mietteisin vajonneena; oikein iloinen hän ei voinut olla ennenkuin hänellä taas oli Villiam kotona, ennenkuin hän näki hänet onnellisena rauhallisessa kodissa, ennenkuin hän kokemuksesta sai tietää, etteivät supistuneet elämän ehdot ja mukavuuden puutteet liiaksi hänen mieltänsä painaisi.

Lindebackassa käännettiin kaikki mullin mallin, maalattiin ja pantiin uudet seinäpaperit. Kauvan ei kestänytkään ennen kuin siitä tuli mitä sievin pikku koti, niin hauska, niin kaunis, niin valoisa; hän ei voinut miellyttävämpää ajatella; jos nyt vaan Villiamkin oli samaa mieltä.

Vanha Olli oli kyllä vähän nyreissään noista monista muutoksista, vaan itse asiassa oli hän vallan tyytyväinen; ainoastaan hänen omaa huonettansa, hänen puutteellista, pimeätä, tyhjää huonettaan ei saanut liikuttaa; vaan siitä huolimatta varusti Margreta hänelle pienen puutarhaan päin antavan kamarin mukavine nojatuolineen, kirjoituspöytineen, kaappineen ja oikein mukavine vuoteineen. "Niin voi Olli oleskella, missä hän tahtoo," sanoi hän veitikkamaisesti, ja pitkää aikaa ei kulunutkaan, ennenkuin hän oleskeli siellä päivin ja pian hän jäi sinne yöksikin.

Puutarhamaa kaivettiin; kauniita käytäviä ja kukkapenkereitä valmistettiin; siihen työhön otti Inkeri innolla ja halulla osaa. Eräänä päivänä kun hän iloisesti laulellen hääri nuorten mansikka-istutusten kastelemisessa, syöksi kauhean suuri koira hänen eteensä, ja kun hän pelästyneenä hyppäsi syrjään, seisoi hän koiran isännän, nuoren metsävartijan edessä, joka kantoi suurta kalaa. Tämä nosti hatun päästään, kumarsi syvään ja sanoi:

"Antakaa anteeksi, rouva, minä etsin Olli Hansonia; hän ei ollut kamarissaan, sentähden luulin hänen olevan täällä; minä tahdoin vaan jättää hänelle tämän hau'in."

"Minä en ole rouva, nimeni on neiti Aabye," vastasi hän veitikkamaisesti, ja näytti siltä kuin nuori mies olisi tullut iloiseksi saadessaan kuulla, ettei hän ollutkaan rouva. Tyttö saattoi hänet kartanoon, jota vieras tuskin saattoi enää tunteakaan; sitte söi hän aamiaista Ollin kanssa ja sai vihdoin itse rouvalta tietää, että pikku neiti Aabye, poskikuopistaan ja iloisesta luonteestaan huolimatta, oli tyttö, jonka sydän oli oikealla paikallaan, tyttö, joka oli kestänyt koetuksensa.

Siitä hetkestä alkaen oli nuorella Lundilla vähän väliä asiaa Lindebackaan; milloin tahtoi hän kysyä Ollilta neuvoa jossain asiassa, milloin toi hän kalaa, metsäriistaa, vieläpä kukkiakin omasta puutarhastaan. Sattui niin sopivasti, että hän sai puhella Inkerin kanssa, ja hän kehoitti tyttöä käymään tervehtimässä hänen äitiään, joka oli niin yksin.

Nuori tyttö katseli joka päivä kamarinsa ikkunasta metsävartian asuntoon, jonka oven edustalla kasvoi kaksi pähkinäpuuta, ja hänen mielensä teki mennä sinne, vaan rohkeutta siihen hänellä ei oikein ollut. Hän näki vanhan äitin istuvan auringon paisteessa kehräämässä; hän näytti niin ystävälliseltä ja lempeältä; Inkeri piti mielestään jo hänestä, ja sitte huokasi hän ja ajatteli kaikenlaista.

Pappilan väki ajatteli myös usein nuoria naapureitaan; erittäin kuvitteli hyvä rouva innokkaasti mielessään heidän kurjuuttaan, ja usein vettyivät hänen silmänsä heitä ajatellessaan.

"Lorup kulta," sanoi hän eräänä päivänä miehelleen tarjotessaan hänelle tarjooman riisipuuroa ynnä paksua kermaa, "minä menen heitä tervehtimään; heidän tulisi kyllä tulla ensin tänne, mutta siitä en väliä pidä. Auttaminen ja lohduttaminen on suurin iloni."

"Väliin voipi myös tulla sopimattomaan aikaan, Katriseni," muistutti konsistorineuvos lyhyesti.

"Sinä olet kunnon mies, Lorup, vaan oikeata tunteellisuutta sinussa ei ole."

Tämän lausuttuaan pyyhki rouva kyyneleen lihavalta poskeltaan ja otti enemmän sokeria ja kermaa puuroonsa ajatellessaan pientä puhetta, jonka aikoi pitää noille nuorille onnettomille ihmisille. Hän, näet, erittäin mieluisasti saarnaili ja teki itse mielestään sen paljoa paremmin kuin miehensä. Tämä oli yksi tuon hyvänluontoisen rouvan keppihevosia; toinen, jota hän enemmän salaa ratsasti, oli lääkärinä oleminen. Hänellä oli kokonainen apteeki, joka oli koko maailman käytettävänä; siinä oli enemmän tai vähemmän viattomia aineita, niinkuin vetoplaastaria, tanskan kuninkaan rohtoja, kuohupulveria, johanneksen kukkateetä, tohtori Morrisonin pillereitä, revalenta arabica'a — jonka yhtäläisyyttä hernejauhojen kanssa hän ei milloinkaan tahtonut myöntää — ja jonkinlaista viheriäistä kummalliselta haisevaa nestettä, joka oli yleinen apukeino tauteja vastaan yleensä, vaan koleraa vastaan erittäin.

Pieni paksu rouva oli yhtä punainen kuin hänen hattunsa nauhat, saapuessaan Lindebackaan, ja niin hengästynyt, että hänen täytyi levätä tien vieressä olevalla penkillä. Siinä hän järjesti ajatuksiaan ja muistutteli puhettaan.

Ei sovi kieltää, että rouva Lorup vähän hämmästyi nähdessään kauniin tyytyväisen nuoren emännän noissa sievän siisteissä huoneissa, joihin verrattuina hänen omansa jäivät aivan varjoon. Hänen kyyneleensä ja lohdutuspuheensa piti säästää sopivampaan tilaisuuteen; tässä ei ollut ensinkään syytä puhella maltillisuudesta, kärsivällisyydestä, siitä, ettei tule kiinnittää sydäntään maallisiin asioihin; tässä ei ollut mitään syytä tarjoomaan suojaansa, vaan kun rouva Lorup oli vähän ennättänyt toipua, tuli hän aivan tyytyväiseksi ystävällisestä vastaanotosta ja ajatellessaan sopivaa seuraelämää.

Nyt oli kaikki valmiina Villiamin vastaan otoksi — kuinka pian hän saapuisi? Viimeisessä kirjeessään, joka ilmoitti, ettei mitään saanut pelastetuksi, kirjoitti hän: "minä tulen, kun minua vähimmin odotat."

Oli heidän hääpäivänsä; Margreta täytti kukkamaljat kukilla ja pyökkipuun oksilla, ja koristeli itseään parhaan mukaan. Hänellä ei, vastoin tavallisuutta, ollut rauhaa; hän ei voinut olla paikallaan kymmentä minuutia.

Taivas oli niin sininen, niin selkeä, ei ainoatakaan pilven hattaraa näkynyt, aallot loiskuivat niin viehättävästi; metsä oli äsken lehtiin puhjennut, niin kaunis. Margreta astui polkua pienelle mäelle, josta voi nähdä maantielle. Hän saapuu aivan varmaan tänään!

Hän ikävöi häntä niin sydämestään, ja kuitenkin hän pelkäsi saavansa nähdä hänet alakuloisena ja masennettuna, pelkäsi, ettei hän voisi häntä lohduttaa.

Kas, tuolla näkyy tomupilvi kaukana, hyvin kaukana! Minkä vuoksi se panee hänen sydämensä sykkimään niin rajusti, kuin tahtoisi se rinnan särkeä? Voihan se olla mitä hyvänsä, vaan Margreta ei ajatellut eri mahdollisuuksia; hän riensi yli kenttien maantielle. Ne olivat postivaunut; yksi mies istui niissä, se oli hän, se oli luonnollista, hän tiesi sen. Mies hyppäsi alas vaunuista, ja hän lepäsi miehensä sylissä.

"Jumalan kiitos, että taas olet täällä!"

Margreta katsoi häneen, ikäänkuin olisi tahtonut lukea hänen sielussaan. Villiam näytti erinomaisen iloiselta, vaan muuttuneelta; hän oli Margretan mielestä tullut pitemmäksi; hänen katseessaan loisti voimaa, hänen hymyssään miehuullista vakavuutta, hänen käsivartensa lepäsi hellästi ja ikäänkuin suojelevana vaimonsa vyötäisillä.

"Tänään vuoksi sitte, Margreta! Ei, älä luule, että sitä päivää surumielisyydellä muistelen; tämä päivä tuntuu mielestäni vielä suloisemmalta; minun rakkauteni on myös jalostunut; se on tullut vakavammaksi, syvemmäksi, todellisemmaksi."

Margreta tarttui hänen käsivarteensa; hän oli niin kiitollinen
Jumalalle, niin nöyrä, ja kuitenkin niin ylpeä hänestä.

Kun he astuivat pappilan puutarhan ohi, seisoi rouva Lorup siellä ja nyökäytti heille päätään ja viittoi heille käsimuiskuja. Nuori metsävartija, joka tuli Lindebackasta, jonne hän oli vienyt kaloja, nosti hatun päästään hymyillen ikäänkuin olisi iloinnut Margretan onnesta.

"Mutta, Margreta," huudahti Villiam, "onhan täällä aivan niinkuin oli kotona sinun vanhempiesi luona: kaikki katsovat sinuun, ikäänkuin oikein sinua rakastaisivat."

Hän saattoi miehensä puutarhan läpi sisään; hänen hämmästyksensä oli sekä naurettava että liikuttava.

"Armas ystäväni, voin tuskin uskoa silmiäni; olethan tehnyt ihmeitä; ja minä, joka olin varustaunut pitämään kaikki hyvänä sellaisena kun ne olivat; onhan täällä niin erinomaisen kaunista, kauniimpaa kuin mitä meillä ennen oli, niin kaunista, jommoiseksi ainoastaan sinun rakkaudesta rikas sydämesi sen voi tehdä."

Sitte pudisti hän Ollin kättä ja sanoi tahtovansa, että Olli tahtoisi hänelle perin pohjin opettaa maanviljelystä; hymyilevä Inkeri katsoi häneen kummastellen.

"Eihän tuo ole Inkeri! Noita kasvoja en tunne enää! Eihän sillä pikku tytöllä, joka tahtoi meidät jättää ja palata kotiinsa, ollut tuollaiset kasvot."

Kaikki nauroivat. Sitte juotiin kahvia, ja kaikki oli niin miellyttävää ja maistui Villiamista niin oivalliselta.

"Tämän vehnäsen olet itse leiponut, Greeta; minä tunnen sen niin hyvin pappilan ajoilta; Sohvin tekemät eivät oli läheskään niin hyviä. Sinä näytät kummastuneelta, mutta sen minä voin paraiten arvostella; minä tulen suoraa tietä sieltä ja tuon mukanani lämpimät terveiset niiltä, jotka ovat sinulle rakkaat. Isäsi on kelpo mies; me ymmärrämme toisiamme, ja minä rohkenen sanoa, että me olemme tosi ystäviä. Äiti ei oikein voi sitä minulle anteeksi antaa, että omaisuuteni joutui häviöön; hän viittaili siihen, että minun olisi pitänyt kiinnittää rahat maatiluksiin täällä kotimaassa. 'Kyllä maalla viisaita löytyy, kun merellä vahinko tapahtuu' — eikö niin, vai mitä sinä arvelet?"

"Niin luulen minäkin. Vaan omaa huonettasi et vielä ole nähnyt,
Villiam."

Hän saattoi hänet hänen kauniisen, varjokkaasen kamariinsa.

"Täällä on sanomattoman hauskaa, Margreta; tässä on tuntuva oikein hauskalta istua ja tehdä työtä. Sinä katsot minuun, oma vaimoni — niin, minä olen kyllä ennen ollut laiskuri ihminen, vaan Jumalan avulla on nyt muutos tapahtuva. Muistatko mitä isäsi sanoi: 'Itsenäisen miehen tulee luottamatta perittyihin rikkauksiin voida elättää itsensä ja omaisensa.' Sen voin tehdä! Oi jos tietäisit, kuinka se ajatus tekee minut onnelliseksi; me voimme tulla toimeen, vaikkapa ilman Lindebackaakin, tätä isoäitini perintöä. — Istu tänne viereeni, Margreta, niin saat kuulla. Jo aivan nuorena tunsin, synnyltäni englantilaisena ja tanskalaisena, tarpeen isäini kielelle kääntää, mitä minua Englannin kirjallisuudessa ihastutti; niin, minä alotinkin sitä tekemään, vaan olin liian epävakava työtä päättääkseni; nämä kokeet olen minä nyt näyttänyt eräälle kirjakauppiaalle, jonka mielestä ne olivat hyvät ja joka jätti minulle enemmän töitä ja lupasi minulle kestävää tointa. Se on Jumalan siunaus, Greeta, ei ainoastaan sen lisäyksen tähden, joka siitä meidän tuloillemme syntyy, vaan myös ja vielä enemmän sen terveellisen vaikutuksen tähden, minkä se on minun mielentilaani tekevä; ja se tuntuu minusta samassa lahjana äiti vainajaltani — hänen kauttansahan minä niin täydellisesti olen englannin kieltä oppinut. — Sinun ei tarvitse miestäsi hävetä, Margreta; hän voi sen kuorman kantaa, mikä hänelle on määrätty. Sinä et myöskään häntä häpeä, päin vastoin — minä luen pienen lumoavan vaimoni välkkyvästä silmästä ja hänen loistavasta hymyilystään, että hän miehestään ylpeilee."

* * * * *

Oli vanhan vuoden viimeinen ilta, ilta, joka on merkillisen juhlallinen kaikille niille, jotka aatoksiinsa johdattavat menneet päivät.

Lindebackan salissa olivat punaset ikkunaverhot ikkunain eteen levitetyt; tuli räiskyi ja leimusi niin hauskasti ja iloisesti tulisijassa; Margreta makasi sohvalla, vähän kalpeana, vaan onnellisena; kehto seisoi aivan lähellä häntä, ja hän katseli pienokaista uinailevaa poikaa, ja hän katsoi mieheensä, joka aatoksiin vajonneena seisoi sen äärellä.

"Niin, Margreta, me tahdomme kiittää Herraa tästä vuodesta; kaikki, minkä se on mukanaan tuonut, on hyvää. Se on minulle opettanut, mikä siunaus minulla on sinun puhtaassa sydämessäsi, sinun rikkaassa rakkaudessasi; se on opettanut minulle elämän totuutta, vaan samassa elämän arvoa; nyt on minulla yhtä vaikeata saada aikaa riittämään kuin minulla ennen oli saada sitä kulumaan; se on lahjoittanut meille tämän aarteen, pienen poikasemme, jota toden totta emme tule heittiöksi kasvattamaan. Kaiken tämän on vuosi meille antanut, vaimoni, ja se on vienyt meidät lähemmäksi Jumalaa; toivokaamme, että voimme sanoa samaa vuoden päästä; toivokaamme, että voimme tuntea tulleemme paremmiksi, silloin olemme myös onnellisemmat, jos se on mahdollista."

Ja Margreta kääri käsivartensa hänen kaulansa ympäri, ja ajatteli: "se ei ole mahdollista."

Mutta palvelusväellä oli hauskaa. Vanha Olli tuli mitä iloisimmalla tuulella ja kantoi sylissään punssimaljaa, ja kaikkein mielestä se lemusi niin hyvältä. Olli täytti lasit ja esitti herrasväen maljan; se tyhjennettiin riemulla. He hurrasivat ja toivottivat onnellista uutta vuotta, niin että kuului pitkät matkat.

Vaan Inkeri, missä hän oli?

Niin, jos tahdot hänet nähdä, niin saat astua routaista polkua myöten, joka narisee jalkaisi alla; välkkyvät tähdet kyllä osottavat sinulle tietä metsävartijan pieneen taloon. Suljettujen luukkujen kautta tunkeuu esiin pieni kapea valojuova lumelle. Siellä sisällä on pikku Inkeri.