Jumalainen näytelmä

by Dante Alighieri

JUMALAINEN NÄYTELMÄ: PARATIISI

Ensimmäinen painos ilmestyi 1914.

Ensimmäinen laulu[1]

Hän, kaiken alkuliike, kunniallaan maailmat täyttää, sitä sädehtien eriävästi eri osain mukaan.

Taivaassa, jolle valo suurin virtaa, oon ollut, nähnyt seikat, joit' ei kenkään voi kertoa, ken sieltä astuu alas.

Näät lähestyissä toivojensa määrää niin sielu siihen syventyy, ett' taida palata muistomme ei taapäin enää.

Mut mitä koota mielen aarre-aittaan pyhästä voinut valtakunnast' olen, se olkoon lauluni nyt aihe ainoo.

Hyvä Apollo, viime työtäin varten tee minut astiaksi arvovaltas, niin että antaa laakeris voit kalliin.

Parnasson toinen huippu kylläks ollut on mulle, mut on tarvis molempia, jos mieli jatkaa tietä alkamaani.

Poveeni astu, sinne mahti loihdi, min tunsit silloin, koska jäsentensä tupesta Marsyaan[2] sa ilmi vedit!

Oi, jumal-voima, jos niin vaihdut minuun, ett' ilmi tuoda pyhän valtakunnan ees varjon voin, mi mielehein on jäänyt,

tulevan näät mun lempipuusi luokse, sen lehdin pääni laakeroivan, jotka ansaitsen aiheellain ja suopeudellas.

Niin harvoin, Taatto, niitä korjatahan voittoihin caesarin tai lauluniekan (häpeä, rikos ihmistahtojemme),

iloa että tuottaa iloiselle kai Delphoin jumalalle lehvä Peneun,[3] kun siihen kurkoittaa ees muudan meistä.

Säentä pientä tuli suuri seuraa: paremmin äänin rukoillaan ehk' kerran mun jälkeheni, että Cirra vastais.[4]

Maailman lamppu[5] eri liesi-aukoin kohoopi kuoleville; mutta siitä, mi kolmeen ristiin kehää neljä liittää,

parempaan rataan, tähteen parempahan taas yhtyin lämmittämään käy se vahaa maailman, sille luonteen, leiman antain.

Näin tänne aamu, tuonne ilta tullut juur' oli kautta aukon moisen; tummui jo toinen, toinen seestyi pallonpuoli.

Beatricen näin ma kääntyneenä käteen vasempaan, katsomassa kohti Päivää; niin sit' ei tähdännyt lie kotka koskaan.[6]

Ja niinkuin ensi sätehestä säde taas toinen lähtee, ylös läikähtäen, pilgrimin lailla kotiin palaavaisen;

niin hänen asenteestaan, jonka silmä sieluuni heitti, syntyi omanikin: enempi kuin on tapa katsoin Päivään.

Näät paljon siell' on mahdollista,[7] jota ei mahda mainen voima, vuoksi paikan tuon tehdyn juuri ihmisheimollemme.

En kauan sitä sietänyt, vain kotvan, mut ympärilleen räiskyvän sen näin ma kuin raudan, jonk' on ahjo kuumentanut.

Ja näytti äkkiä kuin päivä päivään ois liittynyt ja Hän, mi voi, ois taivaan toisella koristanut Auringolla.

Beatrice seisoi kaikin katsein pyöröön ijäiseen[8] kiintyneenä; mutta minä pois siitä silmät siirsin, katsoin häneen.

Mun muuttui hänen katsannostaan mieli kuin ruoko-ruoastansa muuttui Glaucus,[9] jumalten kumppaniksi mennen mereen.

Ei yli-ihmisyyttä sanoin saata kuvailla; siksi vertaukseen se tyytyy, kokea moista joll' on ollut armo.

Olinko vain se itsestäin, min viimeks loit, Rakkaus, sa taivaan vallitsija? Sa tiedät sen, mi valollas mun nostit.[10]

Kun nyt tuo kehä, joka ikuisesti sua ikävöi, mun kiinti huomioni sävelin,[11] joita sinä jaat ja suistat,

niin paljon palavaa näin kantta taivaan tulesta Auringon, ett' eivät sade ja virrat järveä niin laajaa laita.

Tuo suuri valkeus ja soinnun uutuus mun sytti syytä niiden tietämähän; halua moista tuntenut en koskaan.

Siks hän, mi näki mieleni kuin minä, tuon myrskyn tyynnyttääkseen suunsa aukas ja vastasi jo ennen kuin ma kysyin

ja alkoi: »Itse väärin mielikuvin teet itses tuhmaksi, niin ettet huomaa, mitä sa huomaisit ne luotas heittäin.

Et ole päällä maan kuin luulet, mutta salama kiidä kodist' oikeasta niin nopsaan ei kuin sinne kiidät sinä.»

Ens epäilyni haihduttain nää sanat hymyili lyhvet mulle hän; mut uusi pahemmin jo mun vietti verkkohonsa.

Siks lausuin: »Lepään kummastuksestani jo suuresta, mut nyt ma ihmettelen, mua kuinka keveät nää aineet kantaa.»

Hän huoahtaen hurskahasti silmät mua kohden suuntas äidin kaltaisena, mi lapsukaistaan hourivaista katsoo.

Ja virkkoi: »Kaikki seikat keskenänsä on järjestyksessä, ja tää on muoto,[12] mi Luojan kuvaks luomakunnan tekee.

Olennot ylväät täällä nähdä saavat sen ikivoiman merkit, jok' on mitta, min mukaan sääntö tuo on luotu kerran.

Ja järjestykseen, josta puhun, liittyy jokainen luonto eri lajeinensa ens syytään lähemmä tai loitommaksi.

Siks eri valkamia päin ne liikkuu merellä suurell' olevaisuutemme; jokaista vaisto synnynnäinen ajaa.

Sepä se tulen kuuta kohden nostaa, se ihmissydämen saa sykkimähän, maanpiirin piirittää ja koossa pitää.

Eik' yksin luomakuntaa järjetöntä tään jousen nuoli nouda, mutta niitäi joill' omanaan on rakkaus ja äly.

Kaitselmus, joka järjestää tuon kaiken, myös valkeudellaan taivaan tyynnyttävi tään, jossa kiertää kehä kiireellisin.

Ja niinkuin paikkaan ennakolta säättyyn vie meidät voima jousen tuon, mi kantaa jokaisen, jonka kohtaa, autuaihin.

On totta, niinkuin aina muoto yhdy ei taideniekan[289] tarkoituksen kanssa, kun siihen taipumaan ei aine altis;

niin tältä radaltaan myös joskus luotu pois poikkeaa, kun siihen saa se vallan, sen suunta vaikka oisi toinen aivan.

Ja niinkuin nähdään pilvilöistä tulen putoovan, niin ens aikehestaan painuu päin maata sielu huvin huonon vuoksi.

Syy suurempi ei sulia ihmetellä nyt nousuasi kuin jos korkealta vuorelta joen juoksevan näät alas.

Sinussa ihme ois, jos estehistä vapaana tuonne alas jäänyt oisit, kuin liekki vilkas maahan jäisi hiljaa.»[13]

Ja kohden taivasta hän kasvot käänsi.

Toinen laulu

Te kaikki, joita kaipuu kuulemisen ajanut seuraamaan on pursin pienin mun laivaani, mi laulain merta kulkee,

takaisin kääntykää, oi, rannoillenne ja älkää ulapalle uskaltako; kenties, mun kadottain, te eksyisitte!

Vesillä vierin, joill' ei käynyt kukaan; Minerva tuulen suo, Apollo johdon ja Musat mulle Karhun merkin näyttää.

Te toiset harvat, jotka kurkoititte jo varhain leipää Enkelein, mi täällä elättää, mutta kyllästä ei koskaan,

te hyvin voitte aavan aallot soutaa ja vanaveessäin seuraella, ennen kuin sulkeuu se eessä kokkapuunne.

Niin kummastuneet matkamiehet Kolkiin ei mainehikkaat nähden, kuinka kynti vakoja Jason,[14] kuin te kummastutte.

Janomme ainainen ja synnynnäinen, mi meiss' on valtakuntaan luojan-luomaan vei meitä kiireesti kuin taivas kiertää.

Beatrice ylös katsoi, häneen minä; ja tuokiossa, jossa tuskin nuoli levähtää, lentää, jättää liipasimen,

jo siellä olin, missä seikat kummat kiinnitti katseeni; ja siks hän, jolle mun huoleni ei outo olla voinut,

kauniina, lempeänä kääntyi minuun: »Luo Luojan nosta mielen kiitos», lausui, »hän ensi tähteen saattanut on meidät.»

Minusta tuntui, meitä pilvi kattoi sees, sankka, luja, kiilto-kirkas niinkuin timantti, johon silmä Päivän sattuu.

Tuo ikihelmi sisähänsä meidät näin sulki, kuten vastaan ottaa vesi säteitä valon, silti särkymättä.

Jos olin kappale—ett' toinen toiseen ulottuvainen mennä voi, min pakko on olla niin, kaks kappalta jos yhtyy,

tajua sit' ei täällä järki—pitäis halumme palaa näkemään se ydin, miss' yhtyy meidän luontomme ja Luoja.

Mit' uskomme, se siellä ilmi käypi, ei todistettuna, vaan selviönä kuin ensi totuus, johon uskoo luotu.

»Madonna», vastasin, »niin hartahasti kuin voinen vain ma Häntä kiitän, joka mun nosti maailmasta kuolevien.

Mut lausukaa, mitk' ovat merkit synkät[15] tään tähden, jotk' on aikaan saaneet, että maan päällä Kainin taru liittyy siihen.»

Hymyili, haastoi hän: »Jos kuolevaisten erehtyy mielipide siinä, missä ei telkimiä avain aistin avaa,

sua haavoittaa ei ihmetyksen nuolten tulisi enää, koska näät, kuin lyhvin jää siivin järki jälkeen aistimien.

Mut virka, mitä itse tuumit tuosta.» Ma näin: »Mi täällä meist' on ihme, aikaan sen saa kai kappaleiden tiheys, ohuus.»

Hän näin:[16] »Sa varmaan huomaat hairahduksen tuoss' uskossasi, jos vain kuulet, mitä ma sitä vastaan todistella mielin.

Osoittaa kiintotähtein taivas monta valoa, jotka laadultaan ja kooltaan esiintyy teille erikaltaisina.

Jos tiheys, ohuus tämän aikaan saisi, yks voima ainoo jokaisessa asuis, jaettu suhtein, suuri taikka pieni.

Mut eri voimain täytyy olla tulos aineiden alkumuotojen, ja niistä jäis yksi vain, jos oikea ois väittees.

Jos ohuus taas ois syynä seikan himmeen, min juurta etsit, ois tää tähti joko niin aines-ontto jostain kohdastansa,

kuin uskonet, tai niinkuin ruumihissa lihava laihaan liittyvi, tään tähden volyymi vaihtuisi kuin kirjanlehdet.

Jos edellinen totta ois, se näkyis Auringon-pimennyksissä: kuun läpi, kuin kaiken ohuen, sen säteet paistais.

Mut niin ei käy; siis toinen vaihto-ehto on tutkittava, ja jos sen ma murskaan, sun väittees vääräksi on todistettu.

Jos läpinäkyvä ole tää ei ohuus, sill' olla täytyy raja, jonka yli sen vastakohta salli ei sen mennä,

ja siksi toiset säteet taapäin taittuu kuin säteet värilliset heijastuvat lasista, jonk' on alla lyijynpinta.

Nyt virkkaa voit, ett' tuolla tummempana näkyvi säde kuin taas toisin paikoin, kun syvempää se siellä heijastuvi.

Harhasta tuosta vapauttaa sun voipi kokemus, jos sa joskus koetat sitä, mi lähde lienee tietovirtojenne.

Sa ota kolme peiliä; kaks siirrä itsestäs yhtä kauas, kolmas niiden väliltä, kauimpaa, sun silmääs käyköön.

Päin niitä kasvot selkäs taakse valon sytytät, sattuvaisen peiliin kolmeen, ja jokaisesta vastaas välkkyväisen.

Vaikk' etäisimmän heijastus ei ole niin laaja kuin on muiden, silti huomaat sen hohteen samanlaiseksi kuin muiden.

Ja nyt—kuin paljastuu mit' all' on lumen, säteiden lämpimien singahtaissa väristään, kylmyydestään entisestä—

kun niin oot paljastunut järjessäsi, valolla valistaa niin kirkkahalla sun tahdon, että totuus siitä tuikkii.

Jumalanrauhan taivaan[17] alla kaartuu yks kappale, min voimaan perustuvi olemus kaiken siihen sisältyvän.

Seuraava taivas, joll' on silmää monta, tuon voiman jakaa eri tähtiin, jotka sen alle kuuluu, erilaisna kukin.

Muut taivas-piirit eri keinoin käyttää päämääräkseen ja siemenekseen voimat, ne erilaiset, jotka niissä piilee.

Elimet maailman nää vaikuttavat, kuin nähnet nyt, ain astehittain, että alempaan ylemmästä voima virtaa.

Nyt huomaa tarkkaan, mitä tietä kuljen totuuteen tullakseni etsimääsi, ett' yksin sitten kaahlata sa voisit.

Pyhien piirein liike, voima tulee ahjoista liikuttajain autuaiden kuin rautiolta vasaran on varmuus.

Ja taivas, valoin monin kaunistettu, kuvastaa, jäljentää kuin leimamerkki tuon syvän aatteen,[18] joka vierittää sen.

Ja niinkuin sielu, tomuhunne säätty, jakautuu eri jäseniin, jotk' ovat taas eri tarkoitusta varten luodut;

näin ylin järki hyvyytensä jakaa ja monistaa sen eri tähtiin, mutta ijäti kiertää omaa yhteyttänsä.

Jokainen voima eri lailla yhtyy kalliisiin kappaleihin, antaa elon ja niissä asuu niinkuin sielu teissä.

Laps luonnon liedon, voima sekoitettu tuo loistavi nyt läpi kappaleiden kuin ilo kautta ihmis-silmäterän.

Se aikaan saa, ei tiheys eikä ohuus, ett' eri lailla eri valot välkkyy: se muoto-aate on, mi hyvyytensä

mukahan kirkkaan luo ja himmeänkin.»

Kolmas laulu

Se Aurinko, mi lemmell' ensin sytti mun sydämein, syin, vastasyin ol' ilmi totuuden kauniin kasvot tuonut mulle.

Ja minä, näyttääkseni vakaumustain tät' uutta, varmaa, kohotin nyt pääni, mikäli sopi, puhuaksein hälle.

Mut näky ilmestyi, mi itsehensä niin kiinsi katseheni kaiken halun, tuo tunnustus ett' unohtuikin multa.

Kuin läpi lasin kuultavan ja kirkkaan tai vetten välkkyväin ja hiljaisien, mut ei niin syväin, ettei pohja paistais,

näkyvät kasvojemme ääriviivat niin vienot, ettei valko-otsan helmi nopeemmin satu meille silmäterään;

niin näin ma hahmoja, ne haastaa tahtoi, ja minä jouduin harhaan vastakkaiseen kuin poika tuo,[19] min lähde loitsi lempeen.

Siks heti kuin ma heidät nähnyt olin, vain valhekuviks heitä luullen, käännyin ma katsomaan, ken moiset heijastutti.

En mitään nähnyt; suuntasin nyt katseen valohon armaan saattajattareni, mi hymyellen pyhin silmin loisti.

»Äl' ihmety, jos hymyilen ma hiukan», hän virkkoi, »lapsellista luuloasi, mi jaloin käydä viel' ei totta tohdi,

vaan työntää tyhjyyteen sun nyt kuin aina. On tosi olennoita, jotka näet, vuoks sanan syödyn tänne määrättyjä.

Puhele heille, kuuntele ja usko! Totuuden valo, jok' on onni heidän, pois päästä enää heit' ei liukahtamaan.»

Ja haamuun päin, mi haastelemaan näytti heist' innokkaimmalta, ma käännyin, lausuin kuin mies, mi hämmentyy vuoks liian kiihkon:

»Oi henki, luotu onneen, nauttivainen suloutta ijäis-elon suuren hohteen, jot' arvaa ei, ken tuntenut ei sitä!

Sua kiittäisin, jos ilmoittaisit mulle nimesi ynnä autuutenne laadun.» Hän heti vastas silmin hymyilevin:

»Tahdolle oikealle rakkautemme on ovi auki kuin on rakkauden, mi itsensä kaltaisiksi kaikki tahtoo.

Maan päällä nunna olin; ja jos mieles mua tarkkaan muistelee, en oudoks sulle jää siksi, että oon nyt kaunihimpi.

Minussa tunteva oot taas Piccardan;[20] on mulla, seurass' autuaiden muiden, nyt autuus taivahassa hitaimmassa.

Tunteemme, joita sytyttää voi tuleen vain Pyhän Hengen riemu, alistuvat ilolla hänen järjestyksehensä.

Tää onni vähäiseltä näyttää; suotu se meille on, kun osaks laiminlöimme lupauksemme tai kokonansa joskus.»

Ma hälle: »Jotain jumalaista loistaa ihmeellisillä kasvoillanne, joka kuvanne kuolevaiset himmentävi.

Siks vitkaan vasta mulle muisto palas; mut nyt mua auttaa, mitä virkoit, siksi helpompi mieleen palauttaa on kuvas.

Mut lausu: Te, tääll' iki-autuahat, kai kaihoatte paikkaa korkeampaa, enemmän nähdä, enemp' ystäviä?»

Hymyili hän ja muutkin varjot ensin;[21] hän sitten vastasi niin iloisena kuin hehkunut ois ensi lemmen tulta:

»Ah veli, tahtojamme viihdyttävi rakkauden voima, joka pyytää sallii vain omaamme, ei ikävöidä muuta.

Jos toivoisimme ylemmäks, nuo toiveet sotisi vastaan Hänen tahtoansa, mi täällä määrännyt on meille sijan.

Tapahdu moist' ei taivahissa näissä; elämä rakkaudessa välttämätön on täällä, jos sen luonnon oikein huomaat.

On olennaista tälle autuudelle Jumalan tahtoon liittyä niin liki, ett' yhdeks yhtyy kaikkein meidän tahdot.

Asujat asteettaiset valtakunnan tään oomme, ja se kaikille on mieleen, myös Hälle, jok' on tahto tahtojemme.

Ja Hänen tahdossaan on meillä rauha: Hän meri on, päin jota kaikki liikkuu, min itse luo Hän ja min luonto muovaa.»

Tajusin nyt ma, kuink' on kaikkialla taivaassa paratiisi, vaikka samoin ylimmän hyvän armo siell' ei sada.

Mut kuin yks ruokalaji kyllästyttää ja toiseen viel' on himo ihmisellä ja tään hän ottaa, tuon hän kiittäin torjuu;

niin tein nyt minä sanoin ynnä liikkein tuon kankaan tullakseni tuntemahan, joss' ei hän sukkulaa viel' lyönyt loppuun.[22]

»Elämä pyhä, ansiot myös suuret», hän lausui, »nostanehet naisen[23] ovat, min mukaan päällä maan on huntu, puku,

ett' yljän luona, joka ottaa valat, jotk' antaa rakkaus hänen mieliksensä, ois kuoloon saakka valvonta ja uni.

Ma häntä seurataksein maailmasta jo nuorna luovuin, otin hunnun pyhän, sitouduin hänen sisarkuntahansa.

Mut miehet, pahaan tottuneet, ei hyvään,[24] mun ryösti luostarista lempeästä; eloni muuttunehen Luoja tuntee.

Ja hohde toinen tää, min oikealla minusta näät ja joka säteilevi valolla kaikella tään taivas-piirin,

voi saman virkkaa itsestään kuin minä: hän oli nunna, hänen päästään samoin pyhäisen hunnun varjo temmattihin.

Mut maailmaan kun takaisin hän tuotiin näin vasten tahtoaan ja tapaa hyvää, sydämen hunnun säilytti hän iki.

Se valo on Constanzan[25] suuren, hänen, mi Suevian toisen myrskytuulen kanssa kolmannen[26] synnytti sen viime mahdin.»

Hän haastoi näin ja laulaa alkoi: Ave, Maria, haihtui laulaen kuin raskas katoopi kappale veenpinnan alle.

Niin kauas seuras häntä katseheni kuin saattoi; vaan kun hänt' en nähnyt enää, ylimmän kaihoni taas neittä etsin

ja käännyin kokonaan Beatricen puoleen; mut salamat hän sinkos silmähäni, niin ettei ensin sietää voinut näkö;

siks viivähdin ma kysymyksineni.

Neljäs laulu

Välillä ruoan kahden, yhtä maukkaan ja läheisen, mies vapaa ennen nälkään nääntyisi kuin hän panis suuhun toisen.

Välillä suden kahden ahnaan lammas näin seisois, pelkäis yhtä paljon niitä; näin koira keskellä myös kahden kauriin.

Siks moiti en, en kiitä itseäni, jos vaikenin, kun oli pakko, kahden epäilyn yhtä paljon raastamana.

Ma vaikenin; mut kasvot kuvastivat toiveeni, kysymyksein lämpimämmin kuin sanoin tulkita ne tainnut öisin.

Beatrice teki niinkuin Daniel, koska Nebukadnezarin hän viihti vihan, mi väärin tämän julmaks saanut oli.[27]

Ja virkkoi: »Nään, kuink' kaksi toivettasi sua viskoo niin, ett' oma huoles sitoo itsensä eikä ilmi päästä tahdo.

Sa mietit näin: Jos hyvä tahto pysyy, syyn minkä vuoksi väkivalta muiden mun ansioini mitan pienentävi?

Se viel' on sulle epäilyksen aihe, kun sielu näyttää tähtiin palajavan niinkuin on mielipide Platon[28] juuri.

Nää kysymykset yhtä paljon painaa sun tahtoas, ja siksi käsittelen sit' ensin, jok' on sapekkaampi[29] niistä.

Serafi ei, mi enin Luojaan liittyy, ei Moses, Samuel, Johannes (kumman kahdesta ottanet), ei myös Maria

taivaassa toisess' istu istuimillaan kuin nämä henget, jotka näit sa juuri, eik' ole rajoitettu aika heidän.

He kaikki kaunistavat ensi kehää, mut eri autuus heillä on sen mukaan kuin kukin tuntee Luojan henkäyksen.

Nuo äsken näyttäytyivät merkitäkseen sen autuus-asteen, jok' on muista alin,[30] ei kuin sen heille määrännyt ois arpa.

Näin onhan puhuttava järjellenne, kun aistimuksista se yksin oppii, min sitten nostaa arvoon aattehien.

Siks Raamattukin tasollenne teidän alentuu, kun se Jumalalle kädet ja jalat antaa, muuta tarkoittaen.[31]

Ja Pyhä Kirkko ihmishahmoon teille Gabrielin, Mikaelin kuvaa ynnä sen, jolta Tobias sai näön jälleen.[32]

Sieluista mitä Timeus[33] haastaa, pidä sen kanssa yhtä ei, mit' täällä näet, kun sanan mukaan uskonee hän seikat.

Hän sanoo: sielu tähtehensä palaa, ja uskoo, että irtautui se siitä, kun luonto antoi sille ihmismuodon.

Kentiesi oppinsa on toinen sentään kuin sanat sanovat, kentiesi siinä on tarkoitus, ei niinkään naurettava.[34]

Jos tähdille, vuoks niiden vaikutuksen, hän jakaa tahtoo kunniaa tai herjaa, ehk' ampuu joutsellaan hän totta jotain.

Tuo aate, väärin tajuttu, niin kerran harhautti maailman, ett' tähdet saada nimiä voi Mars, Jupiter, Merkurius.

Epäilys toinen,[35] joka vaivaa sua, vähemmän myrkyllinen on; sen pahuus minusta voi ei sua etäännyttää.

Jos oikeutemme vääryydeltä näyttää useinkin silmään kuolevaisten, uskon todistus on se eikä harha-uskon.

Mut koska ymmärryksenne voi tähän totuuteen täysin tunkea, ma tahdon sun tyydyttää nyt sydäntoivehesi.

Jos väkivaltaa on se, ettei uhri tavalla millään tekijää sen suosi, ei anteeks saaneet oo nuo sielut silloin.

Näät tahto, jos se tahdo ei, ei kuole, vaan tulen lailla ylös nousee, vaikka painaisi tuhatkerroin voima raaka.

Mut jos se taipuu vähänkin, se seuraa jo väkivaltaa; ja niin teki nämä, palata jotka luostariin ois voineet.

Jos täydellinen heiss' ois tahto ollut kuin halsterill' Laurentius Pyhän[36] oli tai Muciuksen,[37] kättään kohtaan jyrkän,

ajanut ois se, heti kuin he pääsi, palaamaan elontielleen entiselle; mut harvinaist' on moinen tahdon tarmo.

Sanojen näiden kautta, jos ne olet tajunnut oikein, murtuu mielipide, mi muuten vaivannut sua usein oisi.

Mut toinen ahdinko[38] nyt tiesi sulkee niin eessä silmäis, ettet pääse siitä omilla voimillas, vaan ennen väsyt.

Totuuden tuon ma painanut oon mielees, voi ettei valehdella sielu täällä, ain liki ollen totta ensimmäistä.

Ja kuitenkin Piccarda kertoi sulle Constanzan huntuaan ain rakastaneen; sopivan näytä ei se sanoihini.

Jo usein, veli, sattunut on, että on vaaran välttämiseks tehty vastoin mielt' omaa, mitä ei ois tullut tehdä.

Niinkuin Alkmeon,[39] isän pyytämänä, emonsa oman murhas: täyttääksensä tunteita lapsen tunnottomaks tuli.

Täss' on sun huomattava, että tahtoon sekoittuu väkivalta, jonka vuoksi rikosta moist' ei voida anteeks antaa.

Vapaasti vaikk' ei tahto[40] suostu pahaan, se siihen suostuu sikäli kuin pelkää, jos kieltäytyy se, pahaa suurempata.

Jos nyt Piccarda sanaa tuota käyttää, vapaata tahtoa hän tarkoittavi, ma toista taas, mut totta kumpainenkin.»

Näin kuului laineläikkä äänen pyhän, mi lähti lähtehestä kaiken toden, jokaisen toiveheni tyydytellen.

»Oi ensi yljän armas, jumalainen», ma virkoin, »sa, min sanat sielun täyttää niin lämmittäin, ma yhä että virkoon!

Niin syvät ei mull' ole sielunkyvyt, ne että korvata vois suosionne; mut Hän sen tehköön, joka voi ja näkee.

Tajuan hyvin, ettei hengen jano asetu, ellei sitä neuvo Totuus, jonk' ulkopuoll' ei ole totta mitään.

Kuin peto luolassaan se siinä lepää sen löydettyään; ja se voi sen löytää, ois muuten turhaa kaikki hengen kaipuu.

Totuuden juurella kuin vesa versoo siks epäily, ja luonto meitä ajaa korkeuteen kukkulalta kukkulalle.

Kehoittaa, rohkaisee se kysymähän mun teiltä, Donna, kunnioittavasti totuutta toista, jok' on mulle himmee.

Inehmo voiko, tietää tahdon, muilla hyvillä, jotka vaa'assanne painais, lupaukset rikkomansa täällä maksaa?»

Beatrice katsoi minuun silmin, joista niin jumalaiset lemmenliekit hohti, mult' että voima voipui, pois ma käännyin,

loin maahan silmät tajutonna melkein.

Viides laulu

»Jos sulle rakkaus olennostain paistaa sen mitan yli, päällä maan mi nähdään, niin ettei silmäsi voi kestää sitä,

tuot' ällös ihmettele! Täydellinen sen tieto[41] aikaan saa, mi oppiessaan opitun hyvyydenkin tietä jatkaa.

Nään hengessäs jo heijastuksen tästä valosta ijäisestä, jonka näkö, vain kerran nähty, ikilempeen lietsoo.

Ja muu jos rakkautenne viettelevi, se vain on tuike valon tuon, mi väärin tajuttunakin läpi loistaa siitä.

Sa tietää tahdot, sanan syödyn voiko teolla muulla korvata, niin että vapaaksi sielu pääsis kantehestaan.»

Näin alkoi laulun tään Beatrice; niinkuin se, jok' ei puhettansa paloittele; hän sitten jatkoi esitystään pyhää:[42]

»Lahjoista suurin, jonka luova Luoja soi auliudessaan, joka hyvyytensä mukaisin on, jot' arvostaa hän enin,

ol' lahja tahdon vapaan;[43] omistavat sen kaikki järjelliset luodut, heille vain antoi Hän sen sekä antaa yhä.

Käy ilmi sulle, jos nyt tuumit tuota, lupauksen arvo kallis, jos sen laatu niin on, ett' Taivas suostuu, kun sa suostut.

Liitossa ihmisen ja Luojan aarre tuo suuri uhrataan, ja niinkuin sanon, se tapahtuu juur' tahdon toiminnalla.

Mit' tarjota siis korvaukseksi voitais? Jos luulet hyvin käyttäväs, mink' annoit, hyväksi kääntäväs työn luulet pahan.

Pääseikasta nyt sull' on selvä tieto; mut kun tään Pyhä Kirkko anteeks antaa, sanaani vastaan sotivan mi näyttää,

sun viel' on hetki pöydäss' istuttava; näät ruoka ankara, min saanut olet, apua vielä sulaaksensa vaatii.

Aukaise sielus siis mun puheelleni ja hyvin kätke se; ei tiedoks riitä tajuta vain, myös täytyy panna talteen.

Kaks seikkaa kuuluu tämän uhrin luontoon: se ensin, mikä uhrataan, ja toinen on itse lupaus, joka annetahan.

Tää toinen kestää voimassansa, siks kuin se täytetään, ja siitä täsmällisen edellä saanut jo sa tiedon lienet.

Siks juutalaisille ol' uhrin käsky niin ehdoton, vaikk' uhri itse voitiin toiseksi vaihtaa, kuten tiedät varmaan.

Näät toinen seikka: esine tään uhrin voi moinen olla, ettei synti mikään tapahdu, jos se muuksi muutetahan.

Mut älköön kukaan ominvalloin taakkaa harteinsa vaihtako, jos kääntynehet ei avain valkoinen, ei keltainenkaan.[44]

Ja houkaks usko joka muutos, missä suhtaudu korvaus ei korvattavaan ens uhrin lupaukseen kuin kuusi neljään!

Siks mikä arvollaan niin paljon painaa, se että vaa'at kaikki vaaputtavi, ei vaihdettaviss' ole muuhun hintaan.

Inehmot, pitäkää siis lupauksenne ja vakaat olkaa, vaan ei nopsat niihin kuin Jefta[45] lupaamaan ens antimensa!

Ois hänen tullut sanoa: 'Tein pahoin,' kuin tehdä pahempaa sen pitäin; päämies helleenien[46] myös yhtä houkka oli,

kun itki kauneuttaan Iphigeneia ja saattoi itkemähän tuhmat, viisaat, jotk' kuuli huhun moisest' uskonnosta.

Te kristityt, siks olkaa verkkaisemmat ja älkää niinkuin höyhen tuulen tullen; ei joka vesi teitä pestä saata.

On teillä uus ja vanha Testamentti ja Kirkon paimen, joka teitä johtaa: se riittäköhön pelastukseksenne.

Jos himo häijy teille toista huutaa, te olkaa ihmisiä, älkää karjaa, ett' teille nauraisi ei juutalainen![47]

Laill' lampaan älkää tehkö, äidin maidon mi jättää, huvikseen käy leikkiin lietoon, itsensä kanssa ilon kamppaeluun.»

Kuin kirjoitan, Beatrice mulle puhui; hän sitten kääntyi ikävöiden sinne, maailman muoto[48] miss' on vilkkahampi.

Vait'olonsa ja vaihdos kasvon-ilmeen mun hengen-himoni myös hiljensivät, vaikk' uudet pyrki kysymykset esiin.

Ja niinkuin nuoli, joka maaliin sattuu jo ennen kuin on jänne päässyt lepoon, me toiseen jouduimme nyt taivas-piiriin.

Niin iloisena valtiattareni tään taivaan valkeuteen näin astuvaksi, ett' tähti itse kirkkahammin kiilsi.

Ja tähden tään jos muoto muuttui, hymyi, ma kuink' en silloin, jonka luonto tehnyt on joka suhtehessa muuttuvaksi!

Kuin kalat pienet lammen tyynen, kirkkaan keräytyy katsomaan, jos heitetähän jotakin, jonka ruoaks luulla voivat;

niin tuhat hohdetta näin kiirehtivän päin meitä nyt, ja jokaisesta kuului: »Kas, siinä rakkautemme kartuttaja!»[49]

Ja kun ne luoksemme sai tulleheksi, iloa kuultavan ne näkyi kukin hohteessa kirkkaassa, mi niistä paistoi.

Lukija, aattele, jos alku tämä ei jatkuis, kuinka sulia tuskallinen ois lisää tietämähän mielenkaipuu!

Tajuat itsestäsi siis, mi kaiho minulla oli tila tietää noiden, jotk' oli eteheni ilmestyneet.

»Oi siunattu, sa, jolle armo suotu ijäisen voiton istuimet[50] on nähdä jo ennen kuin sa sodan maisen jätit!

Valoa, joka taivaat kaikki kaartaa, me hehkumme; ja siks, jos meiltä halaat sa tietoja, saat mielinmäärin syödä.»

Näin mulle puhui muuan henki hurskas, ja näin Beatrice: »Haasta, haasta heille vakaasti, usko niinkuin jumalihin!»

»Nään kyllä, kuinka asut valkeudessas omassa, jota heijastaa sun silmäs, kun hymyillessäs niin ne tuikahtavat.

Mut tiedä en, ken olet, sielu pyhä, en myös, miks asut tässä taivahassa, min kuolevilta säteet toiset verhoo.»

Valolle virkoin näin, mi ensin mulle puhunut oli, ja se tuosta tuli viel' entistäkin kirkkaammaksi paljon.

Kuin Aurinko, mi joskus hunnuttaupi valoonsa liikaan, koska usmat sankat ja hillitsevät haihtuneet on lämpöön;

näin säteisiinsä pyhä hahmo peittyi minulta vuoksi ilon suurentuneen, ja näin hän verhouneena vastas mulle

sen, mitä seuraava nyt laulu laulaa.

Kuudes laulu

»Kun Konstantinus[51] kotkan vastenpäivää radalta käänsi kantataaton, joka Lavinian otti, vuosisataa kaksi

ja yli pysyi Luojan lintu hiljaa sopessa Europan[52] ja kukkuloita lähellä, joilta ensin lähti lentoon.

Vallitsi pyhäin sulkain varjon alla, kädestä käteen mennen, maailmata; näin vaihtui valta, joutui käteen minun.

Ma keisar' olin, oon Justinianus,[53] mi vuoks ens Rakkauden, jonka tunnen, laeista otin liian pois ja turhan.

Jo ennen kuin ma työhön tuohon ryhdyin, ma yhteen luontoon Kristuksessa uskoin, en enempään, ja tyydyin uskohoni.

Mut Agapetus siunattu, mi silloin ol' ylipaimen, sanoillansa minut sai ohjatuksi oppiin oikeahan.

Hänt' uskoin ma ja selvään nyt ma näen oppinsa laadun, kuin sa nähnet toisen todeksi, vääräks toisen vastakohdan.

Kun tielle Kirkon nyt ma tullut olin, suvaitsi antaa mulle Luojan armo työn suuren aatteen, siihen antauduin ma

ja jätin aseet Belisariukselle,[54] jot' turvasi niin käsivarsi Taivaan, se että mulle oli merkki levon.

Tää vastaus ensi kysymyksees liittyy; mut laatu vastauksen pakottavi jotakin lisäämään mun vielä siihen,

ett' oivaltaisit, kuinka väärin tekee[55] ne, jotka nousee keisar-kotkaa vastaan sen anastain tai sitä uhmaellen.

Näe, mikä voima kunnioitettavaks sen tehnyt on!» Hän tuokiosta alkoi, kun Pallas kuoli kotkan vallan vuoksi.[56]

»Sa tiedät, Albass'[57] asui vuosisataa se sitten kolme, sikskuin taistelohon sai kolme vastaan kolmea sen vuoksi.

Myös tiedät, ryöstöstä sabinitarten Lucretian tuskaan saakka, kuinka voitti se lähi kansat kuninkaiden aikaan.

Ja tiedät, kuinka sitä kantoi Rooman jaloimmat, koska ryntäs Brennus,[58] Pyrrhus ja muutkin kansanpäät ja liittolaiset.

Niin sai Torquatus, Quinctius takku-tukka ja Deciukset, Fabiukset[59] maineen sen, jota mielelläin ma kunnioitan.

Se maahan löi arabialaiset[60] ylpeet, nuo, jotka Hannibalin johdoll' yli menivät alppein, mistä Pon on juoksu.

Sen kanssa nuorna Scipio ja Pompeius voittonsa voittivat, ja tuimaks tuli se kummulle,[61] min alla synnyit sinä.

Lähellä aikaa,[62] jolloin Taivas tahtoi lepoonsa lempeään maailman kaiken, sen Caesar otti Rooman mielen mukaan.

Työt kotkan silloiset Rhein-virta näki ja Var, Isère ja Saône ja Seine ja laakso jokainen, josta Rhônen uoma täyttyy.[63]

Ravennan jätti, Rubiconin yli se kulki, vaan tuo tapahtui niin nopsaan, sit' ettei seurata voi kieli, kynä.

Espanjaan viskas legionat, sitten Durazzoon, iskun niiltä sai Farsalus,[64] min tuska tuntui kuumaan Niiliin saakka.

Antandroon[65] taas ja Simoiin se näki, jost' oli noussut, Hektorin myös haudan, ja lens ja turmaks Ptolemaion tuli.

Taas salamana Juban[66] päähän iski, päin kääntyi länsimaailmaanne, josta Pompeiuksen jo sotatorvi soitti.

Seuraavan[67] johdolla mit' aikaan sai se, sit' Tuonelassa Brutus, Cassius ulvoo ja murehtii Modena ja Perugia.

Sit' itkee vieläi Kleopatra tumma, mi kotkaa paeten sai käärmeheltä niin äkillisen ynnä synkän surman.[68]

Punaiseen mereen saakka kaarsi kotka tuon johdolla ja maailmaan loi rauhan, niin että Janus-templi suljettihin.

Mut kaikki edelliset työt sen, joista nyt puhun, ynnä myöhäisemmät, piiriss' elämän maisen, sille alistetun,

vähäksi jää ja himmeäks sen rinnan, mit' teki sillä kolmas Caesar,[69] silmin jos kirkkain katsotaan ja mielin puhtain.

Jumalan oikeus, joka haltioi mun, näät hälle myönsi, käteen sen, min sanoin, suuruuden olla kosto Taivaan vihan.

Nyt hämmästy, ma mitä virkan vielä: Tituksen kanssa sitten kostamahan se riensi verisyytä synnin vanhan.

Ja koska Longobardin hammas[70] puri taas Pyhää Kirkkoa, sen siipein alla apuhun, voittoon Kaarle Suuri saapui.

Nyt näistä päättää saatat niiden suhteen, joit' yllä syytin, ynnä syntiensä, jotk' ovat turmionne kaiken lähde.

Yks yhteismerkin puolueesen sitoo, sen sijaan toinen keltaliljat keksii:[71] on nähdä vaikeaa, ken suurin syypää.

Muun merkin alla ghibellinit tehkööt temppunsa; sillä pahoin seuraa kotkaa, ken sen ja oikeuden erottavi.

Eik' uusi Kaarle[72] guelfinensä sitä lyö maahan, mutta peljätköön sen kynttä, mi leijonat jo suuremmatkin nylki.

Jo usein itki isän syytä pojat, älköönkä luulko, että vaakunaansa Jumala vaihtaa vuoksi Ranskan liljain!

Tään pienen tähden[73] kaunehena henget on hyvät, jotka niin on toiminehet, heit' että kunnia ja maine seuraa.

Ja kun näin harhautuen sinne lentää halumme, luonnollista on, ett' toden rakkauden säteet hitaammasti nousee.

Mut juuri palkan ynnä ansiomme vertailu onpi ilostamme osa, kun ovat kummatkin ne yhtä suuret.

Elävä oikeus näin meissä tunteet niin puhdistaa, ne ettei pääse pahaan mihinkään kääntymähän enää koskaan.

Kuin eri äänin sointu kaunis syntyy, niin eri asteet elämässä täällä luo tähtitarhain sopusoinnun armaan.

Sisällä päärlyn tämän päilyväisen palavi valo Romeon,[74] min suuret ja kauniit työt niin pahoin palkittihin.

Mut ei Provence, mi häntä vastaan oli, nyt siitä nauti; näät se väärään kulkee, ken toisen onnen turmionaan pitää.

Tytärtä neljä kuningattariksi Raimondo Berlinghieri naitti, tämän sai aikaan Romeo, mies vieras, halpa.

Sai hänet pyytämähän sanat kateet tiliä sitten tuolta vanhurskaalta, mi kymmenestä kaksitoista antoi.

Läks sitten köyhänä ja harmaapäänä palalta pala kerjäämään hän; miehen tuon mielen maailma jos tuntis, sitä

enempi kiittäis, vaikka nytkin kiittää.»

Seitsemäs laulu

Hosianna, Pyhä Herra Zebaoth, mi valkeudellas valtakunnissasi ylitse loistat tulten onnellisten![75]

Näin syventyen sävelmäänsä alkoi olento tuo nyt laulaa, kahden valon[76] kauniisti hänen päätään kaarrellessa.

Hän muiden kanssa liittyi karkelohon ja kipinöitä nopsemmin he multa äkisti peittyi välimatkan taakse.

Epäilin, itsekseni tuumin: »Virkan, tuon virkan kuulla valtiattareni, mi juomin vienoin sammuttaa tään janon.»

Mut kunnioitus, joka täyttää minut, kun kuulen vain ma äänet B ja ice[77] pään multa painoi niinkuin nukkuvalta.

Mua moisna sietää voinut ei Beatrice, vaan lausui, hymyn säteillen, mi tehdä tulessa miekkoiseks ois miehen voinut:

»Mikäli erehtyä en ma saata, sa mietit, kuinka rangaistuksi tulla voi kosto oikeakin oikeudella.

Pian sun ma päästän tuosta pulmastasi:[78] ja sinä kuuntele, näät sanat nämä ijäisen opin sulle lahjaks antaa.

Ei tahdon ohjaa omaks hyödyksensä inehmo, jok' ei siinnyt,[79] voinut sietää, siks itse heimoineen hän kirottihin.

Ja ihmisheimo heikko harhassansa näin virui monta vuosisataa, kunnes Jumalan Sana alas astui sinne,

hän missä luonnon, joka Luojastansa eronnut oli, henkilöönsä liitti teolla pelkäll' ikirakkautensa.

Älysi suuntaa siihen nyt, min sanon! Luojaansa yhtyneenä luonto oli kuin alkujansa hyvä ynnä puhdas.

Mut paratiisista vuoks syynsä oman se karkoitettiin, koska kääntyi tieltä totuuden ynnä totuus-elämästä.

Otettu jos on luonnon mukaan mitta tuon rangaistuksen ristinpuulla, koskaan niin oikea ei mikään olla voinut.

Mut myöskään niin ei väärä ollut mikään suhteessa henkilöön, sen kärsineesen, jok' yhtyneenä oli luontoon tuohon.

Yks työ siis tuotti eri tuloksia; kun mieleen Jumalan ja Judan oli tuo kuolo, vapis maa ja Taivas aukes.

Nyt sulle outoa ei olle enää, kun sanotaan, ett' oikeus-istuin ylin sittemmin kosti koston oikeankin.

Mut nyt ma näen, kuinka mieles mennyt on aatos aatokselta solmuun, josta se kaikin kaipuin irti päästä tahtoo.

Sa sanot: 'Tarkoin tajuan, min kuulen; mut miks tään tavan lunastuksellemme valitsi Luoja, viel' on pulma mulle.'

Tää päätös, veli, lepää haudattuna jokaisen silmiltä, min äly ole tulessa rakkauden ei kasvatettu.

Todella, koska tuohon kohtaan monen käy katse, vaikka sen vain harvat huomaa, ma kerron, miks ol' arvokkain tää tapa.[80]

Jumalan hyvyys, jolle kaikki karsaus on vierasta, niin hehkussansa palaa, ett' ikikaunis siitä siroittuvi.

Välittömästi mikä siitä virtaa, loputon on, näät sen ei laatu muutu, kun itse on se laadun leiman lyönyt.

Välittömästi mikä siitä virtaa, vapaata on, kun siihen vaikuttaneet ei ole eikä voineet seikat uudet.

Ja sitä miellyttää, mi hänt' on lähin; näät pyhä hehku tuo, mi kaikki kultaa, parhaiten palaa samankaltaisessa.

Näill' etuoikeuksilla varustettu ol' ihmisluonto, ja jos yks vain puuttuu, sen pakko langeta on korkeudestaan.

Vain synti sitä orjuuttaa ja tekee sen erilaiseksi kuin suurin Hyvyys, valosta tään kun vähän vain se seestyy.

Eik' arvoonsa se koskaan pääse, ellei se täytä onttoutta, min synti teki, vanhurskain rangaistuksin harhateistään.

Luontonne koska siemenessään rikkoi, näist' erotettiin etuoikeuksistaan kuin Paratiisista se karkoitettiin.

Ja ettei niitä jälleen voinut voittaa kuin kahta tietä, tajuat, jos siihen nyt järkes jännität, ma mitä puhun:

Tie yks: ett' anteeks antanut ois Luoja vain armostaan; tie toinen, että itse inehmo korvannut ois hulluutensa.

Nyt katsees syökse ikisyvyytehen Jumalan päätösten, mun puhettani, mikäli taidat, tarkoin seuratakses.

Inehmo rajoitettu voinut syytä ei sovittaa, kun langeta niin alas ei voinut nöyränä ja kuuliaisna

kuin ylös pyrkinyt ol' uhmassansa; ja siitä johtui, ettei itsekauttaan inehmo voinut sovitusta antaa.

Siks täytyi Luojan polkuansa omaa— yht' taikka kahta taikka kumpaistakin— inehmo auttaa eloon entisehen.

Mut koska teko tekijän niin paljon jalompi on, mit' enemmän se kuvaa hyvyyttä sydämen, mi synnyttää sen,

siks Hän, mi leimaa maailman, nyt käydä suvaitsi hyvyydessään tietä kahta, te että kohoisitte korkeuteenne.

Eik' ensi päiväst' asti viime yöhön niin suurta, juhlallista kenellekään tapahdu eikä ole tapahtunut.

Näät Luoja auliimp' oli antaessaan itsensä, että ihminen vois nousta, kuin jos hän itsestään ois anteeks suonut.

Muut tavat kaikki oikeutta täyttää ei oisi voineet, ellei nöyrtyneenä Jumalan poika lihaks tullut oisi.

Toiveesi kaikki että tyydyttäisin, palajan selittämään kohdan erään, nää seikat että näkisit kuin minä.

Sa sanot: 'Ilman nään ja nään ma tulen ja veen ja maankin, kaikin yhtymineen, häviävän ja kestävän vain hetken.

Ja sentään nääkin seikat luodut ovat.' Siis jos on totta, mitä sulle sanoin, tuholta niiden turvass' olla pitäis.

Ah veikko, Enkelit ja seutu kirkas, miss' olet nyt, vain voidaan luomiks virkkaa olennon täydellisen niinkuin ovat.

Mut nimittämäs alkuaineet ynnä muu kaikki myös, mi niistä muodostuvi, vain luodun voiman ovat voitteloita.

Tähdissä taivaan, jotka niitä kiertää, ne kaikk' on luodut, niiden aine luotu kuin myöskin voima, niitä muodostava.

Jokainen eläin sekä kasvi[81] elon saa ainesvoimasta, min sille säteet ja kiertoliike tähtein pyhäin kantaa.

Mut itse henkäisevi Hyvyys korkein inehmon sielun, rakkaudella täyttäin sen niin, ett' aina Tekijäänsä kaipaa.

Voit siitä päättää ylösnousemuksen myös laadun vielä, jos sa mielees johdat, mitenkä luotiin liha kuolevaisen,[82]

kun tehtiin ensimmäinen ihmispari.»

Kahdeksas laulu

Maailma kerran luuli pimeydessään, kehässä kolmannessa että Kypris[83] tuo kaunis lemmentulta houkkaa loistais.

Näin entiserheessänsä muinaiskansat ei yksin häntä kunnioittanehet rukouksin, uhrein, vaan sai kunniata

Dione ja Cupido[84] myös, joist' toinen ol' äiti hänen, toinen poika, jonka ties taru Didon helmass' istunehen.

Häneltä,[85] josta alan, sai he nimen tähdelle, joka silmin hyväilevi Auringon niskaa taikka kulmaluita.

En huomannut ma sinne nousemista; mut siellä-olon oivalsin ma, koska näin kaunistuneen valtiattareni.

Ja niinkuin säen liekin kesken näkyy ja niinkuin äänen äänten kesken kuulee, jos toinen pitää, toinen vaihtaa sävyn,

valossa tässä niin myös toiset valot nopeemmin taikka verkkaisemmin kiersi, mikäli, luulen, kukin tunsi Luojaa.

Pilvestä kylmästä ei tuuli tule, näkyen taikka ei,[86] niin rutto, ettei se tuntuis hitaalta ja hillityltä

hänelle, ken nää jumal-liekit näki tulevan kohti laaten karkelostaan, seraafein alkamasta seesteisimpäin.

Ja siitä, joka ensimmäisnä joutui, soi Hosianna niin, ett' aina olen ma ikävöinyt sitä kuulla jälleen.

Heist' eräs sitten vastahamme riensi ja yksin alkoi: »Kaikki oomme alttiit sun toiveilles, ett' ilon saisit meistä.

Kierrämme samoin piirein, samoin kehin, janoten samaa kuin ne vallat ylhät, sa joille kerran maailmassa lauloit:[87]

Te, joiden älyyn kolmas taivas taipuu; niin rakastamme, että hetken lepo sun mielikses ei ikävämpi meille.»

Kun kunnioittain valtiattareeni ma olin katsahtanut ynnä katseen hän mulle suonut suopean ja varman,

valohon käännyin, joka alttiuttaan niin oli tarjonnut, ja lausuin äänin nyt liikutetuin: »Virkkakaa, keit' ootte!»

Ah, kuin ja millaiseks hän kasvoi kautta tuon ilon uuden, josta sai hän lisän, kun moista pyysin, entisriemuihinsa.

Sellaisna lausui hän:[48] »En kauan ollut elossa; kauemmin jos oisin ollut, ei paljon pahaa oisi tapahtunut.

Jään suita kätköön onnen vuoks, mi verhoo mun säteillään ja minut peittää niinkuin kotelo sisällensä silkkitoukan.

Mua paljon rakastit, ja syystä; jäänyt näät maan jos päälle oisin, heelmin eikä vain lehdin tunteeni ois ilmi tullut.

Mua vartoi kerran valtiaakseen[89] ranta se vasen, jota huuhtoo aallot Rhônen, kun Sorguen veet on siihen velloutuneet,

Ausonian sarvi myös, mi kantaa Barin, Gaetan ja Crotonan kaupunkeja, merehen missä Trento, Verde vierii.

Säteili otsallain jo maan sen kruunu, Tonava jonka kaltaat kastelevi, kun jälkeen jättänyt on Saksan ääret.

Trinacria kaunis myös, min poukamata Pelorumiin Pachinumista saakka lyö itätuuli ynnä saartaa savu—

ei vuoksi Typheun, vaan tulikiven— ois valtiaita vartoneet mun kauttain Kaarlesta, Rudolfista syntyneitä,

jos huono hallitus, mi kiihkoon saattaa vasallikansat aina, ei ois saanut Palermoa huutamahan: 'Surmaa! Surmaa!'

Tään veljeni jos eeltä nähdä voisi,[90] köyhyyttä Katalonian hän saitaa jo karkkoaisi, ettei heitä loukkais.

Näät hänen taikka toisen huolta pitää on tarvis, ettei hänen laivallensa jo lastatulle lisää lastattaisi.

Luonteensa laaja ahtahaks on käynyt ja kaipais vallanhaltiaa, min huoli ei täyttää oisi omaa arkkuansa.»

»Oi valtias, kun korkean tään riemun, min minuun lietsot puheellas, ma luulen sun siellä, miss' on alku, loppu hyvän,

näkeväs niin kuin nyt sen näen minä, se mulle rakkaamp' on; ja rakkain siksi kun tunnet sen sa Luojaa tuntemalla.

Mun riemastutit; valista nyt myöskin, (näät sanas saanut mun on epäilemään) kuin siemen hyvä katkeran suo sadon.»[91]

Ma hälle näin. Hän mulle: »Toden jos sulle näyttää voin, sa kysymyksees saat kääntää kasvos kuin nyt käännät selän.[92]

Hyvyys, mi valtakunnat, joihin nouset, kaikk' kiertää, autuuttaa, luo kaitsentansa voimaksi näiden suurten kappaleiden.

Eik' yksin luodut kaikki kaitut ole mielessä Luojan itsetäydellisen, vaan myös, mi koskee heidän onneansa.

Siks mitä ampuneekin jousi tämä, se ennen määrättyhyn sattuu maaliin kuin nuoli, jonk' on johto ollut suora.

Jos niin ei ois, nää taivaat nousemasi sais aikaan tuloksia, jotka eivät ois töitä taitehen, vaan raunioita.

Ja näin ei olla voi, jos puuttuvaiset olennot, tähtein ohjaajat, ei ole, ja puuttuvainen Hän, mi niin loi heidät.

Tahdotko totuuden tään selvemmäksi?» Ma näin: »En, en, ma huomaan, ettei luonto väsyä saata välttämättömässä.»

Hän vielä: »Virka, pahemp' oisko, ellei inehmo kuuluis yhteiskuntaan maiseen?» »Ois», vastasin, »sit' todistaa ei tarvis.»

»Ja voiko ihminen sen, ellei elo ois mainen säätty eri säädyin, toimin? Ei, jos on oikeassa mestarinne.»

Hän johti, päätti tähän todistelun ja virkkoi: »Seuraa siis, ett' teoillanne ja elollanne eri juuret ovat.

Yks syntyään on Solon, toinen Xerxes, tuo Melkisedek, tuo taas mieheks syntyi,[93] min poika kuoli ilmaretkellänsä.

Näin luonnon-kierto, joka kuolevaista vahaanne leimaa, hyvin täyttää työnsä, mut samoin toimii, tölli lie tai linna.

Siks Esau siemenessä Jakobista jo eroo ja niin halpa siittää isä Quirinuksen,[94] Mars että sijaan pannaan.

Siitetty luonto aina siittäjänsä tulisi kaltaiseksi, ellei voima ja valta oisi Luojan kaitselmuksen.

Nyt eessäs on, mik' äsken takanasi; mut merkiks, että olet mulle ilo, suon sulle vielä erään täytelauseen.

Kuin kaikki siemen, joka joutuu väärään maaperään, luonto aina turmeltuvi, jos pahansuovan kohtalon se kohtaa.

Ja päällä maan jos pantais huomiota ain perustukseen, jonka luonto laskee, ois sitä seuraten myös kansa hyvää.

Te sitä vastoin kiinnitätte kirkkoon monenkin, joka syntyi kalvankahvaan, ja teette kuninkaaksi saarnamiehen.

Siks taivallatte polun ulkopuolla.»

Yhdeksäs laulu

Kun Kaarlesi, sa kaunis, oi, Clemenza, tuon oli opettanut, kertoi mulle hän vilpit,[95] jotka heimons' saisi tuta.

Mut »Vait», hän sanoi, »vuodet vieriköhöt!» Siks virkan vain, ett' oikea on suru kohtaava niitä, jotka teitä loukkas.

Ja henki jo tuon valon pyhän oli päin Päivää kääntynyt, jost' autuus virtaa, kuin kohden Hyvää kaikki-tyydyttävää.

Oi, sielut houkat, herjan, vilpin viemät, te, jotka Hyvää moista hyljeksitte ja turhuutehen kiinnitätte katseen!

Ja katso, toinen näistä hohtavista[96] mua lähestyi ja kirkkaudessaan kasvain osoitti tahtonsa mun mieleen olla.

Beatricen silmät, mua tarkkaavaiset, kuin äsken antoi mulle merkin armaan, hän että suostui sulotoivohoni.

»Ah vastaa, sielu autuas», ma virkoin, »pyyntööni heti ynnä näytä, että sinussa heijastella voin, mit' tuumin.»

Ja valo, mulle vielä outo, äsken jost' ääni lauloi, loihe lausumahan kuin se, jonk' ilo vain on tehdä hyvää:

»Tienoossa ilkeän Italian siinä,[97] mi välillä Rialton on ja Brentan, Piaven virranvetten, kumpu kohoo,

ei korkea, mut kummun kukkulalta laskeusi alas kerran soihtu,[98] joka sen seudun kaiken saattoi kauhun valtaan.

Olimme vesat saman juuren; minä Cunizza nimeltäin, ja täällä loistan, kun minut voitti valo tähden tämän.

Mut iloll' itsellein suon anteheksi syyn kohtalooni enkä sure sitä, mi rahvaallenne oudolt' ehkä näyttää.

Tää valo,[99] mulle lähin, taivahamme ihastus kirkas ynnä kallis, jätti maan päälle maineen, jonka sammumista

saa monet uottaa uudet vuosisadat. Siis päätä, kannattaako hyvin elää, ett' ensimmäistä elo toinen seurais!

Noin eipä tuumi nykyrahvas tämä, min rajat määrää Etsch ja Tagliamento[100] ja jok' ei kadu kuritettunakaan.

Mut pian on Padova värittävä veet suonsa, jotka huuhtelee Vicenzaa, kun niin on väärämielinen sen kansa.[101]

Ja missä Sile ja Cagnan[102] käy yhteen, päin pystyin eräs hallitsee, mut häntä jo varten valmistetaan linnunpaulaa.

Siks itkevä on Feltro paimenensa tuon pahan tekoja, niin riettahia, ett' tullut kukaan moisten vuoks ei Maltaan.[103]

Ois tarpeen sammiota liian laajaa, jos mieli mahtua Ferraran veren, ja uupuisi, ken unssein punnitseisi

tään papin kiltin vuodattamaa verta vuoks puolueen; mut moiset lahjat taitaa sopia hyvin seudun elintapaan.

Jumalan tuomioita heijastavat kuvastimet, joit' Troneiks[104] nimitetään, ja siks, min virkoin, oikeaa on meistä.»

Hän vaikeni, ja näytti kuin ois toiseen hän kääntynyt, näät samaan tanhupiiriin palasi hän, miss' ennen ollut oli.

Tuo toinen autuas, jo mulle kuulu, säteili silmänäni niinkuin hieno rubini, joka auringossa säihkyy.

Näät ilo synnyttävi siellä hohteen kuin hymy täällä, mutta helvetissä käy varjo tummaks sielun tuskan mukaan.

»Jumala kaikki näkee, hänet sinä», ma lausuin, »sielu autuas, niin että ei tahto mikään sua piillä saata.

Kuink' äänelläs, jok' iki tenhoo taivaat ja yhteissointuun soi serafein kanssa, pukuna joill' on kolmet siipiparit,

sa et mun toivoani tyydyttäisi? En vartois kysymystäs, jos sun nähdä syvältä voisin niinkuin sinä minut.»

»Avarin allas,[105] johon virtaa vesi merestä siitä, joka seppeleenä maanpiirin kaiken kiertää», näin hän alkoi,

»välitse rantain riitaisten niin kauas välähtelee, se että, ennen missä loi horisontin, luo meridianin.

Tään altaan äärell' asuin, Ebron, Macran välillä, joka juoksuin lyhvin leikkaa Toskanan maiden ynnä Genuan rajan.

Ja melkein samat päivänlaskut, -nousut Buggeall' on ja kotikaupungillain, min hurme kuumiks sataman sai aallot.[106]

Nimeni Folco[107] oli maassa tuossa, mi tunsi mun, ja niinkuin taivas tämä minuhun vaikutti, nyt siihen minä.

Enempi lempinyt näät ei lie Dido[108] Sikeuksen, Kreusan murheeks, siksi kuin tukka sopimattomaks sen näytti;[109]

eik' enemp' impi Rodopen,[110] min petti Demophoon, eikä myös Herakles, koska hän Iolea sydämessään kantoi.

Mut tääll' ei kaduta, vain hymyillähän; syyn muisto mennyt meilt' on; valta yksin, mi kaitsee, järjestää, on meille autuus.

Havaitaan täällä taide, luomakuntaa mi kaunistaa, ja viisaus, mi ohjaa alemmat alat ylempäinsä mukaan.

Mut että toivees, tämän taivaan luomat, sa kaikki täytettyinä täältä veisit, mun vielä täytyy etemmäksi mennä.

Sa tahdot tietää, ken mun vierelläni säteilee valkeudessa säihkyvässä kuin veessä kirkkahassa päivänpaiste.

Se Rahab[111] on, mi siellä rauhaa nauttii; hän yhdyskuntahamme kuuluu, hälle tää tarjoo korke'imman autuus-asteen.

Tää taivas, jossa maailmanne varjon on päätepiste,[112] hänet otti vastaan Kristuksen voittotieltä muita ennen.

Johonkin taivahasen jätettävä hän oli varmaan merkiks voiton, joka käsillä molemmilla[113] kerran saatiin.

Pyhässä maassa, joka paavin mieltä niin vähän murhettavi nyt, hän kerran ens voittokunniata Josuan auttoi.

Sun kaupunkis,[114] mi sen on saalas, joka muit' ennen kääntyi selin Luojahansa ja jonka niin on kyynelöity kateus,

tuon tuottaa, kylvää pahan kultakukan,[115] mi harhaan vienyt lampaat on ja vohlat, kun tehnyt suden on se paimenesta,

Sen vuoksi Evankelium laiminlyödään ja kirkko-isät, Dekretalioita vain tutkitaan, niin että reunat mustuu.

Sit' etsii paavi ynnä kardinalit; ei aatos heillä Nazzaretiin jouda, miss' siivet suihki kerran Gabrielin.

Mut Vatikani ja muut paikat Rooman pyhäiset, haudoiks urhojoukon tulleet, mi tietä Pietarin on taivaltanut,

pian pääsevät on irstaudesta irti.»[116]

Kymmenes laulu

Poikaansa silmäellen Rakkaudella, mi ijäisesti molemmista virtaa, tuo ensi Valta,[117] kielin-virkkamaton,

sen kaiken, minkä mieli, silmä tajuu, niin järjesti, ett' ilman nautintoa ei jää se, joka tuota katsoo, tuumii.

Lukija, nosta siis mun kanssain katsees tarhoihin Taivaan, sinnepäin se suuntaa, yks liike missä sattuu toista vastaan.[118]

Tuost' ala ihastella taidetyötä sen Mestarin, min sydän lempii sitä, niin ettei koskaan siitä silmä käänny.

Kas, siitä haarautuu se kehä vino,[119] mi kantaa planeetteja, tyydyttääkseen maailmaa, joka niitä kaipaa, kutsuu.

Ja ellei kiertyvä ois niiden rata, ois turhaa silloin paljon taivas-voimaa ja kuollut melkein joka mahti mainen.

Ja jos se oikeasta poikkeis paljon tai vähän, etelän ja pohjan ääriin maailman järjestys jo järkähtäisi.

Lukija, lautsallesi jääös siksi ja mieti itsekses, mit' tässä tarjoon, jos tahtos iloon on, ei uupumukseen.

Oon pöytäs kattanut; siis ota etees! Näät kaiken huoleni nyt aine vaatii, mi saanut mun on kirjaa kirjoittamaan.

Aurinko, luonnon suurin palvelija, mi Taivaan voimalla maailman leimaa ja valollansa ajan meille mittaa,

kun paikkaan päässyt oli, josta puhuin, se kehät kiersi, joiden kautta aina Italiaan se nopeammin näkyy.[120]

Ma olin luonaan;[121] vaan en nousuamme havainnut enempää kuin ihmislapsi ens aatettansa, ennen kuin se tulee.

Beatrice on se, joka ohjailevi hyvästä parempaan niin tuokiossa, ett' aika hänen tekojaan ei laske.

Kuink' olla täytyy loistavan, mi asuu Auringon syvyydessä, jonne astuin, kun väri ei, vain valo tuo sen esiin!

Neroni, taiteen, taituruuden käytän kuvaamatonta kuvaellakseni; sit' uskoa ja halata vain voidaan.

Ja ellei moiseen ylevyyteen riitä kuvitusvoimamme, ei ihme, koska ei silmä siedä kirkkaampaa kuin Päivä.

Niin loisti täällä neljäs perhe Isän[122] tuon korkean, mi ravitsee sen, näyttäin, hän kuink' on Pyhä Henki myös ja Poika.

Beatrice alkoi: »Kiitä, kiitä Päivää sa enkelien, jonka armo tätä sun nostanut on aistein havaitsemaan!»

Niin altis milloinkaan ei ihmissydän lie ollut hartauteen ja Luojan puoleen kaikella sielullaan ja mielellänsä

kuin sanat nuo nyt kuullen olin minä; ja kaikki rakkautein niin Häneen kääntyi, Beatricen että unho peitti multa.

Tää siit' ei suuttunut, vaan hymyeli, niin että silmillänsä nauravilla sekoitti sielun yhteyden hän multa.

Valoa monta, kirkkaampaa kuin Päivä, keräytyi meidän ympär' kiehkuraksi, kauniiksi nähdä, kauniimmaksi kuulla.

Näin joskus tytär myös Latonan[123] vyöttää kupeensa, kun niin täys on ilma usmaa, se että kiinni pitää uumen-soljen.

Hovissa Taivaan, josta maahan palaan, iloja on niin kallisarvoisia, kauniita, ett'eivät ne siirry sieltä,

ja niistä yks ol' liekkilaulu näiden; ken siivity ei sinne lentääksensä, mykältä taivas-tiedot tiedustakoon!

Kun kolmasti meit' oli kiertänehet palavat Auringot nää lauluin, tanhuin, kuin kiertää tähdet kiintopisteitänsä,

neidoilta näyttivät ne, joilta vielä ei tanhu loppunut, vaan jotka vartoo sävelten uutten alkamista vaiti.[124]

Sisältä erään soi nyt: »Koska säde se säde, josta tosi rakkaus syttyy ja joka rakastaen kasvaa, karttuu,

sinussa niin jo moninkerroin loistaa, ett' tuo se portaita sun näitä, alas joit' astuta ei jälleen nousematta.[125]

Ken maljastansa suita viinin kieltäis janoosi, enempi ei vapaudessa se ois kuin vesi, jok' ei mereen virtaa.

[126]Sa tahdot tietää, ketkä ovat kukat sen seppeleen, mi silmin lempii Naista kaunista, taivaisiin sua kunnostavaa.

Ma kuuluin lampaisiin tuon karjan pyhän, Dominikus jot' ohjaa tiellä sillä, mi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan.

Tää lähin oikealla mulle veli ja mestar' oli, Kölnin Albert; minä taas itse Tomas oon Aquinolainen.

Jos muutkin tahdot tulla tuntemahan, sanaini mukaan siirtyköön sun silmäs tät' autuasta piiriämme pitkin.

Säteissä noissa Gratianus hymyy, mi valtaa maallista ja hengellistä niin auttoi, että Paratiisi mieltyi.

Tää tässä taas, mi kuoromme on kaune, se Pietar' oli, joka lesken lailla Pyhälle kirkolle toi aartehensa.

On kaunein keskellämme viides valo, mi moista rakkautta uhoo, että maailma kaikki siitä kuulla halaa.

Siin' asuu ylväs sielu, johon syvä niin viisaus pantiin, että totuus totta jos on, ei toinen siihen noussut tietoon.

Sen soihdun loimon liki tässä näet, mi lihaan liitettynä ilmi enin on tuonut enkelien työt ja luonteet.

Valossa tuossa pienemmässä hymyy se puolustaja kristillisten aikain, min oppi paljon Augustinust' auttoi.

Valosta valoon jos nyt sielus silmän kohotat mukaan ylistyksieni, jo kahdeksannesta sa kuulla tahdot.

Siin' nähdäksensä hyvän kaiken nauttii Se pyhä sielu, joka valaisevi maailman viekkaan tosi kuulijalleen.

Se ruumis, josta hänet karkoitettiin, Cieldauross' on, ja alta tuskan ynnä maanpaon pääs hän tähän rauhan paikkaan.

Näe vielä, kuinka loistaa, henkii, hehkuu tääll' Isidorus, Beda ja se Rikhard, mi yli-ihminen ol' aatostyöltään.

Tää, josta katsees minuun kääntyy, valo on hengen, joka aatteiss' ankarissa tulevan myöhään kuolemankin katsoi.

Se valo ijäinen on Sigier'n, joka kouluissa luennoiden Olkikadun[127] totuudet karsaat syllogismein sinkos.»

Kuin kellon kutsuessa meitä aamuin, kun Luojan morsian käy tervehtimään ylkäänsä, että tämä häntä lempis,

ja kellon osat toinen toistaan ajaa, niin että 'ping-pang' suloisesti soipi sydämet alttiit rakkaudella täyttäin;

ma samoin näin tuon sädepiirin käyvän nyt liikkumahan, liittäin äänen ääneen niin moni-sointuisesti, että moista

vain kuullaan, missä ijäinen on ilo.

Yhdestoista laulu

Oi huolta houkkaa kuolevaisten heimon kuink' ovat puutteelliset päätelmänne, jotk' alas lyövät siipienne lennon!

Lain-oppiin yksi, lääketietoon toinen syventyi, kolmas papinpaikkaa haki, pyys valtaa neljäs, rikos, vilppi myötään.

Tuo rosvosi, tuo julkitoimen otti, tuo uupui orjuudessa lihanhimon ja tuo taas uppos omaan laiskuuteensa.

Sill' aikaa minä, tuosta kaikest' irti, Beatricen kanssa taivahille nousten niin kunniakkaan voitin vastaan-oton.

Palannut taas kun joka varjo[128] oli pisteesen kehän äskeiseen, taas hiljaa kuin kynttilä se kantimessaan seisoi.

Ja liekin sisältä, mi ensin mulle puhunut oli, valkeudessaan kasvain minulle loihe muudan lausumahan:

»Ijäisen ollen valon kirkastama, ma siihen katson, siitä löydän aattees ja myöskin niiden alkusynnyt syvät.

Epäilet, tahdot, että sanoin selvin, avoimin selittäisin haasteloni, niin että ois se ymmärrykses mukaan,

kun lausuin äsken näät:[129] 'se hyvin höystää,' ja taas:[130] 'ei toinen siihen noussut tietoon'; mut täss' on tarpeen tehdä tarkka ero.

Kaitselmus, joka hallitsee maailman syvällä neuvollaan, min pohjaan koskaan ei kantanut eik' kanna silmä luotu,

sääs kaksi ruhtinasta[131] seuralaisiks sen morsion, min ylkä huutain kovaa itsensä vihki hälle verin pyhin,

hän että astuis armastansa kohden, ois turvassa ja oma yljän yksin, sivulla urhon kahden uskollisen.

Yks heistä hehkui tulta serafien, taas toinen viisautensa vuoks maan päällä kerubein kirkkautta kauas paistoi.

Toisesta haastan, sillä kumpaa heistä vain kiittänenkin, kahta kiitän silloin, näät samaan kumpikin ne pyrki maaliin.

Välillä on Tupinon ynnä joen, mi virtaa vuorelta Ubaldon pyhän, maa heilimöivä, rinne vehmas, jolta

Perugia, kautta Porta Solen, kylmän ja kuuman saa, ja suree taempana Nocera, Gualdo kohtaloaan kovaa.[132]

Rinteellä tällä, missä on se loivin Aurinko[133] kerran syntyi maailmalle kuin usein luona Gangeksen se nousee.

Ken puhuu paikasta siis siitä, älköön Ascesiks sitä mainitko, ei kyllin se sano, sanoo vasta oikein: Itä.

Tyyssijastaan[134] se viel' ei loitoll' ollut, kun alkoi maan jo tuta antaa voiman hänelle suodun suurta lohdutusta.

Jo nuorna näät hän riitaan joutui kanssa isänsä vuoksi naisen,[135] jolle ovet kaikk' kiinni ovat niinkuin kuolemalle.

Ja eessä hengellisen virkakunnan ja isänsä hän nai tuon naisen, sitten mi aina rakkaammaksi hälle kävi.

Ens miehestänsä leskenä hän yli ykstoista sataa vuotta hyljittynä ol' odottanut kosijaansa uutta.

Ei auttanut, ett' tiettiin, kuinka hänet löys kauhistaja maailman Amyklaan[136] majassa tyynnä, kun hän kutsui tuota.

Eik' auttanut, ett' uljas, uskollinen hän oli Kristukselle ristinpuulla, sill' aikaa kun Maria alhaall' itki.

Mut etten liian hämärästi haastais, tajua Köyhyys ja Franciscus noiksi rakastavaisiks, joista pitkään puhuin.

Se riemu, rauha, joka heistä paistoi, herätti kummastusta rakkautta ja suloisuutta pyhän mietiskelyn,

niin että avojaloin arvon Bernhard[137] lepohon tuohon juoksi, juostessaankin viel' ehtivänsä luullen liian verkkaan.

Oi, outo rikkaus! Oi, tosi hyvyys! Egidius,[138] Sylvester samoin seuras myös ylkää, rakkaudesta morsiameen.

Läks sitten tämä mestari ja isä naisensa kanssa ynnä perhekunnan, joill' oli vyö jo nöyrä uumenillaan;

pelosta eikä katsonut hän alas siks, että ol' hän poika Bernardonen, ei siks, ett' oli näkö hällä halpa.

Ei, lailla valtiaan hän päätöksensä esitti jyrkän Innocentiukselle, näin saaden veljeskunnalleen ens luvan.

Kun sitten karttui lauma köyhä hänen, min elo kumma kunniaksi Taivaan paremmin lauluin oisi laulettava,

niin toisen kruunun kultalehdin vihki Honoriuksen kautta Henki Pyhä taas ylipaimenen tään tahdon hurskaan.

Halaten marttyyriutta kun hän sitten sulttaanin korskan eessä Kristuksesta[139] ja hänen seuralaisistansa saarnas,

havainnut kypsäks ei hän kääntymykseen maan kanssa sen; siks ettei aikaa hukkais, Italian yrttitarhaan taas hän palas.

Välillä Tiberin ja Arnon vuori on jylhä, siinä viimeks vihki Kristus haavoilla hänet kaksivuotisilla.[140]

Kun tää, mi hänet valikoi niin hyvään, pois kutsui hänet saamaan Taivaan palkkaa, jonk' oli ansainnut hän nöyryydellään,

hän perinnöksi oikeaksi jätti rakastamansa naisen veljillensä, kehottain heitä lempeen uskolliseen.

Sen naisen helmasta tuo kirkas henki palasi omaan valtakuntahansa, ja hänen ruumiilleen ne paarit riitti.

Nyt mieti, mikä oli virkaveli,[141] ken purtta Pietarin ol' arvollinen merellä aavall' ohjailemaan oikein!

Ja mies se oli patriarkka meidän, niin että ymmärrät: ken häntä seuraa, hän hyvän kantaa lastin laivassansa.

Mut hänen laumansa niin uutta ruokaa[142] nyt himoo, ettei toimeentulla voi se jakautumatta eri laitumille.

Ja mitä etempänä lampahansa hänestä harhailee, sen tyhjempinä ne utareiltaan kotihinsa palaa.

On niitäi, jotka vaaran nähden liki pysyvät paimentaan, mut harvat on he; kaavuiksi heille vähä vaate riittää.

Siis jos mun sanani ei heikot liene, jos tarkasti mua kuunnellut sa olet ja pannut mielees, mist' on ollut puhe,

lie osittain ees tyydytetty toivees, ja puun sa nähnet, jota hakatahan, ja munkin ymmärrät, ken äsken lausui:[143]

'mi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan'.»

Kahdestoista laulu

Tuon sanan viimeisen kun lausuneeksi ol' liekki armoitettu tuskin saanut, taas kiertää alkoi pyhä myllynkivi.[144]

Mut ennen ensi kierron täyttymistä sen toinen saarsi, liikkehensä liittäin sen liikkeeseen ja laulunsa sen lauluun;

lauluun, mi meidän Seireenit ja Musat niin voitti suloisilla soinnuillansa kuin valo suora valon heijastuneen.

Kuin läpi pilven hennon kaarta kaksi, joill' ompi väri ynnä suunta sama, saa aikaan Iris, Junon juoksutyttö,

ja ulommainen sisemmästä syntyy tuon ikävöivän immen[145] sanain lailla, min poltti lempi pois kuin päivä kasteen,

ja ovat merkkinä nyt ihmisille liitosta Luojan ynnä Noan, että maailman vedet eivät paisuis enää:

samoinpa myös nää ijäisyyden ruusut kahdessa kiehkurassa kiersi meitä, ett' ulommainen sisemmästä vastas.

Nyt tanhu ynnä liekkein laulu-ilo ja riemu leimahdella vastatuksin sätehin hilpein sekä valoin vienoin

vapaasti loppui, saman-aikaisesti, kuin silmät aukeevat ja sulkeutuvat yhdessä liikuttajan mielen mukaan.

Valoista uusista yks alkoi haastaa nyt sisältään, ja ääni sen mua veti kuin pohjoiseen magneettineula kääntyy.

Hän lausui: »Rakkaus, mua kaunistava, päämiestä toista muistamaan mun käskee, min vuoks tääll' omaani niin kiitetähän.

On oikein: missä toinen, siellä toinen; päämäärän saman vuoks he taistelivat, siks kunniakin sama heille tulkoon.

Armeija Kristuksen, jot' ollut kallis ol' asestaa, se viiriänsä seuras hitaasti, arkana ja rivein harvoin,

kun Keisari,[146] min valta kestää iki, sen auttoi ahdingosta vaikeasta, ei vuoksi ansion, vaan armon yksin.

Ja morsiolleen, kuten mainittihin, kaks antoi sankaria, joiden sanat ja teot kansan harhauneen taas liitti.

Maan äärillä,[147] mi lempeen länsituulen lähettää aukaisemaan ensi lehdet nuo uudet, joill' Europa vaatehditaan,

ei etähällä meren mainingeista, min taa niin usein matkan pitkän tehnyt Aurinko kaikilt' ihmisiltä piilee,

sijaitsee onnellinen Callaroga sen suojass' suuren kilven, kahta linnaa kaks jalopeuraa jossa vartioipi.

Siell' ylkä uskollinen kristin-uskon, tuo urho hurskas syntyi, ystävilleen niin armas, julma vainolaisillensa.

Ja tuskin luotuna jo täytti hänet niin vilkas voima, että profeetaksi hän äidin teki äidinkohdussansa.

Kun vahvistunut oli kastemalja[148] hänen ja Uskon liiton, josta hyvää kosolti koitui heille kummallekin,

niin nainen, hänen puolestaan mi puhui, unessa näki heelmän ihmeellisen hänestä heilivän ja seuraajistaan.[149]

Ja että nimi oisi miehen mukaan, soi henki, että nimitettiin hänet sen omaks, jolle kokonaan hän kuului:

Dominicus, niin häntä mainittihin. Hänt' ylistän kuin peltomiestä, Kristus min otti avuksensa viinitarhaan.

Ol' oppilas hän Kristuksen ja airut, näät ensi rakkaus, mi nähdä voitiin, hänellä Kristuksen ol' ensi käskyyn.

Löys imettäjä hänet usein maassa makaavan hiljaa, valvoen, kuin virkkaa ois tahtonut: Tään vuoksi[150] tullut olen.

Oi taattonsa, sa Felix todellinen, oi maammonsa, sa todella Johanna,[151] jos oikein tulkitut nuo sanat lienee!

Ei vuoksi maailman—kuin monet juoksee Taddeuksen ja Ostialaisen teitä—[152] vaan rakkaudesta mannaan todelliseen

nous pian oppiin hän niin korkeahan, ett' alkoi viljellä hän viinitarhaa, mi kohta kuihtuu hoidon puuttehessa.

Eik' istuimelta, joka ennen oli köyhille hurskahille alttihimpi— vuoks itsens' ei, vaan kehnon istujansa—

anonut anteeksi hän puolta summaa,[153] ei ensi vapaan viran onneakaan, ei kymmenystä, jok' on Herran köyhäin,

pyys lupaa taistella hän harhaunutta maailmaa vastaan, vuoksi touon, jonka nää neljäkolmatt' tähkää sua nyt saartaa.

Opillaan, tarmollaan hän sonnustihe, arvolla kulki apostolisella kuin koski, jonk' on juoksu vuolas, jyrkkä.

Ja iski joukkoon väärä-uskolaisten voimalla, joka siinä suurin oli, miss' suurimman hän kohtas vastustuksen.

Hänestä lähti sitten monta virtaa; katolilaista kastelee ne tarhaa, niin että tuoreemmat sen pensaat ovat.

Jos moinen oli toinen pyörä vaunun[154] sen, jost' on Pyhä Kirkko puolustaunut ja kukistanut keskeisetkin kiistat,

pitäisi selväks sulle käydä toisen myös erinomaisuus, jost' äsken Tomas mua ennen kuvan loi niin ylistävän,

mut rata, jonka piirsi kehä korkein tuon pyörän, autio on aivan: missä oi' ennen viinikivet, on nyt home.[155]

Seuransa, joka ennen astui suoraan vain hänen jälkiään, niin muuttunut on, ett' taapäin varpaat, kannat eespäin tähtää.

Mut pian korjuun tullen heelmät nähdään tuon huonon hoidon, koska rikkaruoho on vaikeroiva, ettei pääse aittaan.[156]

Ma myönnän, kirjamme jos lehdet kaikki luettais, löytyä vois vielä joku, miss' seisois: 'Olen sama kuin ennen.'

Mut ei Casalen, Acquaspartan[157] ois se, näät sieltä saapuu moiset miehet säätyyn, ett' yks on tiukka liian, toinen höllä.

Ma sielu olen Bagnoregiolaisen Bonaventuran,[158] joka ajalliset unohti huolet tointen vuoksi ylhäin.

Illuminato tääll' on, Augustinus, nuo ensimmäiset avojalka-köyhät, köys vyöllä Luojan ystäviksi tulleet.[159]

On Ugo da Sanvittore heidän kanssaan ja Pietro Comestor ja Espanjan Pietro, min maineen kunnia kakstoist' on kirjaa.

Profeetta Natan, ylipaimen kirkon Krysostomus, Anselmus ja Donatus, mi ensi tieteen seikat selvitteli.

Raban on täällä, loistaa vierelläni apotti Joakim, Kalabrian miesi, profeetan hengell' lahjoitettu muinen.

Niin suurta sankaria[160] kiittämähän sai tänne minut veli Tomaan hehku ja hienous, joka puheestansa puhui,

eik' yksin mua, vaan tään seuran kaiken.

Kolmastoista laulu

Kuvailkoon, tajuta ken tahtoo oikein,[161] nyt mitä näin (ja kuvan säilyttäköön kuin kallio, sill'aikaa kuin ma kerron).

Kuvailkaa tähteä viistoista, eri tienoita taivaan valaisevaa, ilman kaikk' kerrostumat sätein säihkyttävää!

Ja vaunut Otavaisen, joill' on tilaa yöt päivät vierrä meidän taivahalla, niin ettei katoo ne, jos vehmar kääntyy.

Kuvailkaa vielä sarven suu, jok' alkaa kärjestä akselin, min ympär' kiertää ens taivas; vielä, että muodostuneet

nää sielut kahdeks tähtimerkiks oisi, tapahan Minoon tyttären,[162] kun tunsi tää jäsenissään kuolon kylmän väreet;

ja että toisen säteet paistoi toiseen ja että kumpikin ne karkeloivat, sisemmän ulommaista silmäillessä.

Näin varjon heikon sikermästä sieluin ja kaksoiskarkelosta saada voitte, mi kiersi paikkaa, kussa olin minä.

On meille niin se yli ymmärryksen kuin on Chianan[163] juoksu verrattuna nopeuteen taivaan kiire-kiertoisimman.

Soi siell' ei laulut Bakkoksen, Apollon, vaan kaiken Jumal-luonnon Kolminaisuus, jost' inhimillinen on yksi osa.

Kun kyllin kestänyt ol' laulu, tanssi, nuo valot pyhät meihin kääntyi, saaden uudesta askareestaan auvon uuden.

Virkahti noista sopusointuisista nyt valo, joka mulle kertoi äsken Jumalan köyhän miehen kumman elon:

»Kun lyhde yksi valmis on ja vilja sen talteen otettu, jo toista puimaan mua ajaa armas voima rakkauden.

Sa luulet: rinnassa, min kylkiluusta tuo luotiin kaunis-poski, jonka himo niin kallihiksi kävi maailmalle,

ja rinnassa tuoss' iskemässä keihään mi ennen, myöhemmin niin paljon korvas, se että vastas kaiken synnin määrää,

niin paljon valkeutta kuin ihmisluonto voi mahduttaa niiss' asui, antamata sen voiman, joka kumpaisenkin teki.

Siks sitä oudoksut, mit' yllä sanoin, kun kerroin, ettei hänen vertaistansa ois ollut, jonka valo viides kätkee.[164]

Nyt silmäs aukaise mun sanoilleni,[165] näe väitteeni ja uskos suhtautuvan niin totuuteen kuin piiriin keskipiste.

On kuolematon sekä kuolevainen vain heijastusta aattehen min siittää Herramme rakkaus; näät valo tämä

elävä, joka lähtehestään virtaa— ei Hänest' erillään, ei Rakkaudesta, mi heidän kerallansa kolminaistuu—

hyvyydessänsä säteens' yhdistävi yhdeksään taivaaseen, kuin heijastimeen, yhdeksi itse ijäisesti jääden.

Sielt' alimpiin se asioihin virtaa niin heikenneenä porras portahalta, ett' tuokioittain vain se vaikuttavi.

Tarkoitan hetki-vaikutteilla näillä ma luotuja, joit' taivas-liike siittää siementä ilman taikka siemenestä.

Mut vaha niiden, kuin sen muovaajakaan, ei ole samanlainen; siks voi muoto ihanteen peittää vähän taikka paljon.

Ja siksi sama puu voi heelmän kantaa, lajinsa mukaan, hyvän taikka huonon; näin synnytte te myöskin eri kyvyin.

Jos vaha valmistettu täysin oisi ja Taivas korkeimmassa voimassansa, esiintyis leimamerkin täysi loisto.

Mut luonto aina tuossa virheen tekee kuin taideniekka, joll' on tottumusta, mut jonka koura täräjääpi työssä.

Jos Näkemyksensä[166] taas lämmin Rakkaus kirkkaasti kiintää Alkuvoimallansa, se täydellisnä aineeseensa tarttuu.

Näin tehtiin kerran maa, ett' arvollinen se kruunulle ois luomakunnan kaiken; näin kerran Neitsyt siunatuksi tuli.

Hyväksyn siis sun mielipitees; koskaan ei ihmisluonto ole ollut moinen kuin noiden kahden, eikä moiseks tule.

Jos puhettani nyt en jatkais, varmaan sanasi ensimmäiset oisi silloin: 'Tuo kuinka siis on vailla vertaistansa?'

Mut että näkyis, mikä näy ei vielä, sa muista ken hän oli, kuinka pyysi hän silloin kuin ol' hällä vaalinvalta.

Niin lienen haastanut, sa että voinet kuvailla kuninkaan, mi viisautta pyys hyvin käyttääksensä valtikkaansa.

Ei pyytänyt hän tähti-liikuttajain[167] lukua tietää eikä summaa, minkä suo välttämätön kera puolinaisen,

ei onko primum motum myönnettävä tai voiko piirtää puoli-ympyrähän ken kolmiota ilman suoraa kulmaa.

Jos tään, ja mitä äsken lausuin, huomaat, kuningasviisauden verratonta älyä tähtää nuoli aatokseni.

Sanaani[168] 'noussut' jos nyt silmäs siirrät, tajuat, tarkoitin ma valtiaita; on heitä monta, mutta harva hyvä.

Puheeni täten tarkistaa sun täytyy; ja näin se yhtyy uskoosi, mi sulla ens taatost' on ja Riemust' ihmiskunnan.

Tää olkoon jaloillesi lyijy, että laill' uupuneen sa hidas oisit seikkaa epäämään, myöntämään, jot' et sa tiedä.

Näät houkkain parvess' on se tuiki tuhma, ken miettimättä myöntää taikka kieltää; hän kumpaisessakin on yhtä houkka.

Useesti tapahtuu näät, että taipuu päin mäntyyn mielipide liian nopsa, ja sitten järjen sitoo itserakkaus.

Ken totta kalastelee taitamatta, hän rannalle ei tullut turhaan yksin, vaan vielä pahempana sieltä palaa.

On tuosta esimerkit maailmalle Bryson,[169] Parmenides, Melissus, monet vaeltajat, jotk' eivät tietä tienneet.

Näin Arius, Sabelliuskin,[170] jotka tekivät raamatulle veitsen virkaa ja turmelivat oikean sen hahmon.

Myös älkööt liian nopsat tuomitsemaan inehmot olko lailla sen, mi laihon jo ennen kypsymistä arvostelee.

Näät pitkin talvikautta korren olen karuna, piikkisenä nähnyt, mutta se vihdoin kantoi kukan latvassansa.

Ja nähnyt haaksia oon, jotka suoraan, nopeesti halkoi merta kaiken matkaa, mut hukkui satamaansa saapuessa.

Siis älköön joka ukko, akka luulko viisautta Luojan tuntevansa, nähden kuink' yksi varastaa ja toinen uhraa:

tää ehkä lankee, nousee edellinen.»

Neljästoista laulu

Kehästä keskukseen tai myös päinvastoin lasissa pyöreässä liikkuu vesi, jos sisältä tai ulkoa on sysäys.

Mieleeni johtui, mitä sanon minä, äkisti, koska lausumasta lakkas tuo sielu kunniakas Tomaan pyhän.

Näät hänen puheensa ja Beatricen muistutti mulle tuota vertausta;[171] ja hänen jälkeensä tää alkoi haastaa:

»On ystävälläin tarve, vaikka sano hän sit' ei sanoin eikä aattehinkaan, totuuden toisen[172] pohjaan saakka päästä.

Siks virkkakaa: tää valo, josta välkkyy hahmonne, jääkö ijäisesti teille sellaisna niinkuin nyt se säteilevi?

Ja jos se jää, te kertokaa, se kuinka siit' asti huikaise ei silmiänne kuin jälleen näkyviksi teidät tehdään?»

Kuin tanhuajat piiritanssin, yltyin ilosta ynnä hurmiosta, liikkuu vireemmin sekä laulaa äänekkäämmin,

niin pyynnön pyhän, innokkaan tuon soiden uus ilo täytti piirit taivahiset, min ilmi toi he tanhuin, ihmelauluin.

Ken valittaa, tääll' että kuolla täytyy elääkseen ylhäällä, hän virkistystä ijäisen kasteen[173] tuntenut ei koskaan.

Hän, yks ja kaks ja kolme, kaiket ajat elävä, hallitseva kolminaisuus, rajaton itse, kaikki-rajoittava,

nyt virsin kolmin tuli virketyksi, sointuivat sieluin äänet niin, ett' oisi se palkka runsas joka ansiolle.

Valosta valkeimmasta[174] tanhupiirin pienemmän kuulin silloin äänen kauniin kuin Enkelin, mi Maarialle haastoi.

Se vastasi: »Niin kauan säteilevä on rakkautemme, joka meitä verhoo, kuin kestää riemu paratiisin tämän.

Oleva verho on kuin rakkautemme, rakkaus kuin kyky nähdä Luojaa, kyky taas tää kuin armo ylivuotavainen.

Kun ruumis pyhä, kirkastettu jälleen yllemme puetaan, on kaunistuva tää olentomme täydellistyessään.

Siks kasvava on kirkkaus, min saamme ylimmän Hyvän armost' ainoastaan ja jonka kautta voimme nähdä Häntä.

Niin kasvaa täytyy myöskin näkemisen, myös kasvaa rakkauden, mi siitä syttyy, ja kasvaa valon, jonka tuottaa tuli.

Mut niinkuin hiili, josta liekki liehuu, tuon voittaa valkealla hehkullansa, niin ettei himmene sen loisto oma,

niin hohdon tään, mi ympäröitsee meitä, lihamme, joka alla maan nyt makaa, myös kerran voittava on kirkkaudessa.

Väsytä meitä valo ei niin suurkaan, elimet ruumiin koska voimistuvat kaikelle, mistä nautinnon me saamme.»

Niin valmiit oli kuorot kumpaisetkin ja alttiit amen tuohon lausumahan, niist' että näkyi ruumistensa kaipuu,

ehk' ei vain omain, mutta maammojenkin ja taattojen ja muiden lempimäinsä, heist' ennen kuin nää ikiliekit tuli.

Mut katso! Silloin ympäriltä kirkkaus tasainen yhtyi valoon entisehen kuin koska valkenevi taivaanranta.

Ja niinkuin illan suussa taivahalle heikosti heijastuvat uudet soihdut kuin vuoroin totta ois ne, vuoroin harhaa;

minusta tuntui niin, ett' aloin nähdä ma uutten olentojen karkelohon tuon kaksoispiirin ympärille käyvän.

Oi, Pyhän Hengen tosi leimahtelu! Se kuinka äkkiä ja kirkkahana mun silmihini häikäistyihin sattui!

Mut mulle näyttäytyi Beatrice kaunis, hymyileväinen niin, hän että multa jää niiden joukkoon, joit' ei muisti tapaa.

Samalla silmäni taas saivat näön ja näin ma siirtyneeni korkeampaan autuuteen yksin kera vallattaren.[175]

Tajusin hyvin, että noussut olin, ma kiihkeästä tuikannasta tähden mi tavallista palavammin puunsi.

Kaikesta mielestäin ja kielelläni kaikille yhteisellä kiitin Luojaa vuoks armon uuden tään nyt hartahasti.

Eik' ollut sammunut viel' uhriliekki mun sydämeni, ennen kuin jo tunsin sen olleen Jumalalle otollisen.

Sisältä kahden säteen hohtavia punertui loistoja näät silloin; huusin: »Oi, valo-Luoja, kuinka heidät puet!»

Kuin linnunrata tahdin suurin, pienin välillä välkkyy maailmoiden napain, niin että on se ihme oppineille,[176]

niin säteet tähti-kirjaellut merkin tuon pyhän piirsi Marsin syvyytehen kuin ympyrähän kaksi ristin viivaa.

Nyt muistin voima voittaa nerouteni; ristillä tuolla salamoi näät Kristus, niin etten kuvaa arvokasta löydä.

Mut ristinsä ken ottaa, Häntä seuraa, on anteeks suopa, mit' en kerro, silloin kun hälle näkyy salamassa Kristus.

Ylhäältä alas, kahtahalle myöskin tuon ristin viivaa valot liikkui, loistain kirkkaammin ohimennen ynnä yhtyin.

Noin tomuhiukat suorat taikka vinot, nopeat, hitaat, pitkät, lyhyet, aina vivahtavaiset sätehessä liikkuu,

mi usein leikkaa hetkiseksi varjon, jonk ihmislapsi suojaksensa laatii älyllä ynnä työllä taidokkaalla.

Kuin viulut, harput monikielisellä sointunsa suloudella senkin hurmaa,[178] ken ymmärrä ei nuotin merkitystä;

niin valot, jotka siirtyi silmissäni, soi pitkin ristiä niin armahasti, ett' tenhouduin, ma vaikk' en virttä kuullut.

Tajusin hyvin hymnilauluks äänet, näät sanat 'Nouse, voita!'[177] saapui mulle kuin sille, jok' ei ymmärrä, vaan kuulee.

Niin iki-ihastuin ma lauluun tuohon, mua ettei mikään siihen saakka ollut sitonut kahleilla niin suloisilla.

Puheeni ehkä rohkealta tuntuu ja hylkivältä silmäin hurmaa, jotka on mulle lepo katsehen ja kaipuun.

Mut joka huomaa, että leimat kaiken kauneuden yltyy ylemmäksi nousten ja etten silmiään viel' ollut nähnyt,

suo anteeks, mistä itseäin ma syytän syyn torjuakseni, ja myöntää totta mun haastavan; näät täällä pyhä ilo

ei pääty, vaikka puhdistuu se nousten.

Viidestoista laulu

Nyt hyvä tahto, jok' on tunnusmerkki rakkauden oikean ja suoran, kuten on väärän tunnus omanvoiton pyynti,

pysäytti kaiustaan tuon lyyryn kauniin[179] ja pyhät hiljensi sen kielet, joita kädellään Taivas virittää ja soittaa.

Oikeille pyynnöille kuink' olla kuurot olennot vois ne, jotka rohkaistakseen mua pyyntöön, vaikenivat kaikk' yhtaikaa?

On oikein, että tuskaa ääretöntä se saa, ken rakkaudesta ajalliseen tuon ikirakkauden yltään riisuu.

Kuin taivaall' illan tyynen, seijaan joskus äkisti nähdään tulen tuikahtavan, niin että silmä, äsken varma, säikkyy,

ja näyttää niinkuin tähti muuttais majaa, mut sieltäpäin, se josta syttyi, sammui, näy yhtään hävinneen ei valkeutta;

niin kädelt' oikealta juureen saakka tuon ristin näkyi juoksevaksi tähti sikermästään sen päälle paistavasta.

Eronnut kehästään ei hohtokivi, vaan välkkyvätä laitaa kiiti, näyttäin tulelta, jota alabaster peittää.

Niin näytti hellältä Ankiseen varjo, kun kohtas poikansa Elysiumissa;—[180] jos suurint' uskoa voi laulajaamme.

»O sanguis meus, o superinfusa gratia Dei! Sicut tibi, cui bis unquam coeli janua reclusa.»[181]

Näin valo tuo; ma ensin katsoin häneen ja sitten käännyin valtiattareeni, mut molemmista hämmästyin ma heistä.

Näät hymy paistoi hänen silmistänsä sellainen, että luulin katsovani ma pohjaan autuutein ja Luojan armon.

Iloisna näkemään ja kuulemahan lisäsi henki äskeiseen nyt jotain niin syvällistä, etten ymmärtänyt.

Eik' ehdontahdon piiloillut hän multa, sen pakko aikaan sai; näät aatoksensa pään yli kulki kuolevaisen miehen.

Ja koska tunne-palon kaari oli senverran jäähtynyt, ett' ihmiskyvyn mitalle lausehensa laskeutuivat,

tään hätä ensiksi mä kuulin: »Ollos siunattu Sinä, Kolmess' Yksi, joka niin olit laupias mun siemenellein!»

Ja sitten: »Poika, janon pitkän,[182] armaan, min antoi lukeminen kirjan suuren, sen, joss' ei valkea, ei musta muutu,

tulosi viihtänyt on liekin tämän sisällä, josta haastan; kiitos Naisen, ken lentoon korkeaan soi siivet sulle.

Sa uskot, että aattees saapuu luoksein Ens-aattehesta niinkuin ykkösestä säteilee viisahalle viis ja kuusi.

Ja siks et kysy, ken ma oon ja miksi iloisemmalta kuin on kukaan toinen ma näytän tässä seurass' iloisien.

Ja uskot oikein; eläväiset täällä vähemmät taikka suuret, peiliin katsoo, miss' ennen mietintää jo miete näkyy.

Mut että pyhä rakkaus, joss' aina ma valvon sielun silmin, saaden tuosta suloisan kaihon, pääsis täyttymykseen

suin suorin, liedoin, pelkäämättä puhu ja lausu tahtos, lausu julki kaipuus; on siihen vastaus jo valmis mulla.»

Beatriceen katsoin; tämä kuuli ennen kuin puhuinkaan ja mulle merkin hymyi, mi siivet tahtoni sai kasvamahan.

Ma sitten aloin:[183] »Tunne ynnä järki tulivat teillä tasapainoon silloin, kun ilmestyi Ens-Tasapaino teille.

Näät Auringossa, jok' on lämmittänyt, valaissut teitä, niin ne tasan ovat, ett' uupuu vertaukset kaikki siinä.

Mut kuolevaisten viisaus ja tahto on eri-sulkahinen siiviltänsä, syyn vuoksi, jok' ei teille tuntematon.

Siks kuolevaisna epäsuhdan tunnen tuon povessain ja nyt vain kiitän miellä hartaalla isän-tervehdyksestänne.

Topaasi kirkas, joka kallehinta kaunetta tätä kaunistat, ma pyydän, nimesi että minun kuulla soisit.»

»Vesani oi, min varronnasta mulle jo ilo versoi, kantataattos olen!» Näin loihe lausumahan hän mulle ensin.

Ja sitten:[184] »Hän, jost' ottanut on heimos nimen ja joka kauemmin kuin vuosisadan jo kiertää vuoren ensi reunaa, oli

mun poikani, sun isäs-isän isä; siis hyvin sopii, että teoillasi lyhennät hänen väsymystään pitkää.

Firenze, muurin vanhan saartamana, se josta vieläi kellonlyönnit kuulee, siveä oli, raitis, rauhallinen.[185]

Diademit puuttui, käsikäädyt silloin, prameilu naisten, vyötkin jotka ovat kauniimmat katsoa kuin kantajansa.

Kun tytär syntyi, peljännyt ei isä avio-ijän ynnä myötäjäisten menevän oikeasta määrästänsä.[186]

Taloja ihmistyhjiä ei ollut, viel' osoittanut Sardanapal ei myöskään, kuin komeaksi huoneen tehdä saattaa.[187]

Viel' ylipäässyt Montemalon ollut Uccellatoio ei, mi rappiossaan tulevi voitetuks kuin nousussaankin.[188]

Bellincion Bertin näin mä käyvän soljin vain luisin, nahkaisin, ja puolisonsa palaavan peililt' ilman maalin kuorta.[189]

Ja näin ma Nerlojen ja Vecchioiden[190] vain nahkajakkuun tyytyvän ja heidän vaimoinsa värttinään ja rukkipyörään.

Oi onnen naiset! Kukin varma oli hautansa paikasta eik' autiossa vuoteessa maannut Ranskan vuoksi kukaan.[191]

Yks valvoi kedoll' uutterasti, lastaan kielellä sillä laulattain, jost' isän on ilo ynnä riemu äidinrinnan.

Taas toinen värttinätä väänsi, kertoi perheelle hiljaa kuulevalle tarut nuo Troijalaisten, Fiesolen ja Rooman.

Cianghella, Lapo Salterello joku pidetty silloin yht' ois ihmehinä kuin nyt Cornelia tai Cincinnatus.[192]

Niin kauniin, uskollisen kansan keskeen, niin rauhallisen kansalaisen eloon ja kotihin niin suloiseen Maria,

manattu huudoin äänekkäin, mun antoi jo kastehessa Battisteron vanhan nimeksi pantiin mulle Cacciaguida.[193]

Moronto oli veljeni ja toinen ol' Eliseo; naisen, josta sukunimes sinäkin sait, Pon-laakso mulle antoi.

Samosin Konrad keisarin jo sotaan ja hän mun otti ritareinsa parveen, niin miekantyöni häntä miellyttivät.

Ma hänen kanssaan sodin vasten saastaa tuon opin, jonka joukko oikeutenne jo valtaa; vaan syy Paimenen on siinä:

Ja siellä kansa paha tuo mun päästi viekkaasta maailmasta, jonka rakkaus niin monta sielua vie turmiohon:

marttyyrina ma tähän saavuin rauhaan.»

Kuudestoista laulu

Oi raukka veren-aateluus, ei ihme minusta enää milloinkaan, jos täällä alhaalla, joss' on turta tuntehemme,

sa ylvästelyyn heimot houkuttelet: myös siellä, missä vaiston tie on varma, taivaassa, tarkoitan, ma ylvästelin.

Oot vaippa, vaikka nopsaan lyhentyvä; jos joka päivä jatketa ei sitä, sen aika leikkaava on sakseillansa.

Sanalla te,[194] jot' ensin Rooma sieti, mut vähemmän nyt kannattaa sen kansa, kohotin ääneni ma vastaukseen.

Beatrice, syrjempänä hiukan, tuota hymyili lailla tyttösen, mi yski ens erheelle Ginevran romaanissa.[195]

Näin lausuin: »Taattoni te ootte, suotte rohkeuden kaiken mulle haastamahan ja itseäni enemmäks mun teette.

Niin monet riemun virrat täyttää mielen minulta, että iloitsee se itse, kun kestää voi sen eikä siitä halkee.

Puhelkaa, kallis kantataatto, ketkä ol' esi-isänne ja mitkä vuodet lapsuudessanne muistiin merkittihin?

Ja kuinka suuri Johanneksen Pyhän[196] ol lauma silloin, ketkä arvokkaimmat olivat siellä toimiin ylhäisimpiin?»

Kuin tuulen puhaltaissa leimahtavi tulehen hiili, näin ma valon tämän heleemmin loistavan mun hellyydestäin.

Ja niinkuin kaunistui se katsehelle, niin äänin vienommin ja lempeämmin, mut kielellä ei nykyisellä tällä,[197]

se lausui: »Päiväst' asti Aven suuren ain päivään, jona äitini, nyt pyhän vapautui kohtu mua kantamasta,[198]

viissataa kertaa, vielä kymmeniä kahdeksan, kääntyi Leijonaan tää tähti sen jalkain juuress' syttyäkseen jälleen.

Isäini lailla paikass' synnyin, missä vuotuisten kilpa-ajoin kilpailija kaupungin viime kuudennekseen saapuu.

Tää isistäni riittäköön; he keitä olivat, mistä sinne tullehia, siistimpi siit' on vaieta kuin haastaa.[199]

Sen ajan aseelliset, jotka asui välillä Kastajan ja Marsin, oli nyt siellä elävistä viides osa.[200]

Mut kansalaisto, jonka sekoittanut nyt Campi on, Certaldo ja Fighine,[201] viel' oli puhdas viime seppäniekkaan.

Parempi kuinka oiskaan moinen kansa nyt naapureina ja ett' oisi rajat kaupungin vain Galluzzoon,[202] Trespianoon,

kuin ett' on sisäpuolia se, ja sietää Aguglionen,[203] Signa-konnan katku, jotk' on jo valmiit virkojanne myömään!

Tuo josp' ei joukko, enin turmeltuva,[204] ois emintimä keisarille ollut, vaan suopea kuin pojallensa äiti,

mies Simifontin, nyt Firenzen, rahaa mi vaihtaa, kaupustaa, ois mennyt kotiin, miss' iso-isänsä ol' kerjäläinen;

suvulla Contin viel' ois Montemurlo, Aconessa myös Cerchit vielä asuis ja Grave-laaksossa kai Buondelmontit.

Sekoitus kansan aina ollut alku on kaupunkien kurjuuteen, kuin ruumiin on rappiohon ruoka liian runsas.

Rutommin usein sokko sonni kaatuu kuin sokko lammas, ja yks miekka purra voi viiltävämmin, paremmin kuin viisi.

Jos vaarin otat, kuink' on käynyt Lunin ja Urbisaglian ja kuinka heidän rataansa seuraa Chiusi ja Sinigaglia,[205]

et oudoksu, et kummaksu sa kuulla, mitenkä sukukuntain surma koituu, kun kaupungeillakin on perikato.

Kaikk', kaikki, mik' on teidän, kuolee kerran kuin tekin; vaan on elon aika lyhyt, ja pitkä-ikäiseen jo kuolo piilee.

Ja niinkuin rannan paljastaa tai peittää kuun-taivaan kierto lakkaamatta,[206] samoin on kohtalo Firenzen kaupunginkin.

Siks ällös ihmettele, jos ma kerron sinulle suurista Firenzen, joiden jo maine kätkeynyt on ajan kera.

Oon nähnyt[207] Ughit, Alberichit, Grecit, Filippit, Catellinit ja Ormannit, nuo vaipuissaankin kuulut kansalaiset.

Oon nähnyt vanhat suvultaan ja suuret della Sannellat niin kuin myös dell' Arcat, Ardinghit, Soldanierit ja Bostichit.

Vierellä portin,[208] jota kuulumaton nyt painaa rikos raskas niin, se että voi aikaansaada haahden haaksirikon,

asuivat Ravignanit, joista heimo on kreivi Guidon ynnä muiden, jotka perivät suuren Bellincionen nimen.

Tais hallituksen taidon della Pressa ja suvussa jo Galigajon oli kultainen kahva sekä miekankannin.[209]

Jo suuri pylväs oli Kärpän, suuret
Sacchettit, Giuochit, Gallit ja Fifantit,
Baruccit, häpeilevät Chiaramontesit.

Puu, josta polveutui Calfuccit, oli jo suuri, ja jo Arriguccit, Sizit valitut oli neuvos-istuimille.

Oi, millaisina heidät näin, nyt syöstyt vuoks ylpeytensä! Ja Firenzen kaune[210] ol' luodit kultaiset, kun suurta tehtiin!

Tuo oli isäintapa niiden, jotka nyt piispanhiipan vapaaks tullen kertyy lihaansa lihoittamaan konsistoriin.[211]

Se suku julkea,[212] mi kyynä vainoo pakenevaista, vaan jo lampaaks leppyy, jos sille näyttää kukkaron tai hampaat,

jo nousi, vaan niin alahalta, että pahaksi pani Ubertin Donato, kun appi hälle suvun moisen antoi.

Luo vanhan tarun Fiesolesta tullut jo oli Caponsacco, ja Giuda ja Infangato kuului kansalaistoon.

Sanani tosi on, vaikk' uskomaton: se portti, josta sisäkaupunkihin käy tie, sai nimen Pera-perheen[213] mukaan.

Jokainen, joka kilvessänsä kantaa suurherran[214] vaakunaa, min maine vielä vuotuisin Tomas-juhlin uudistetaan,

sai hältä oikeudet ja ritar-nimen; vaikk' kansanpuolueesen kallistuvi se, jonka kilven kultajuova kiertää.

Jo oli Gualterottit, Importunit ja vieläi rauhallisemp' oisi Borgo,[215] jos häirinneet ei naapurit ois uudet.

Se talo, josta teille tuska tuli vuoks vihan oikean, mi kylvi surmaa ja päätti teiltä kaikki päivät liedot,

se sukuinensa oli kunniassa: Oi Buondelmonte, kuinka pahoin teitkään, kun muiden neuvosta sa immen petit!

Iloitsis moni, joka suree, Luoja jos ois sun hukuttanut Ema-jokeen, ens kerralla kun kaupunkiin sa tulit.

Mut vartijalle Vanhan sillan, tuolle patsaalle katkenneelle, uhri tuoda Firenzen täytyi viime rauhassansa.

Sukujen näiden ynnä muiden aikaan niin onnellisna nähnyt oon Firenzen, sill' ettei ollut edes syytä surra.

Sukujen näiden aikaan kunniassa, hurskaana näin sen kansan, eikä kukkaa Firenzen[216] vienyt vainolaisen peitsi,

ei puuntanut se puolueiden vihaa.»

Seitsemästoista laulu

Sellaisna kuin luo Klymenen hän, joka viel' itaroittaa isät lapsillensa, kyselemähän saapui synnyntäänsä,[217]

ma siinä seisoin; sellaisena näki Beatrice hänet ja tuo soihtu pyhä mi vuokseni jo vaihtanut ol' paikkaa.

Siks Valtiattareni virkkoi: »Päästä sanoiksi kaihos hehku, jotka kantaa sun oman sielus leimaa leimuavaa.

Ei niin, ett' tietoamme kartuttaisi sun puhees, vaan ett' tottuisit sa julki janosi tuomaan sammutettavaksi.»

»Oi kallis juureni, niin ylhä, että näät ennen luomista jo luodut seikat tajuten pisteen,[218] missä ajat kaikki

on nykyisiä, niinkuin ymmärtävät maan lapset, ettei koskaan kolmiohon voi mahtua kuin yksi tylsäkulma!

Kun seurassa Vergiliuksen olin vuorella, jolla sielut lääkitähän, ja matkallani kuolon valtakuntaan,

ma vastaisuudestani ankaria sanoja kuulin,[219] vaikka pantsaroitu hyvinkin olen vastaan kohtaloa.

Toiveeni täyttyis siksi nyt, jos kuulla ma saisin, mikä mua vartoo arpa, näät nuoli tietty satu ei niin syvään.»

Valolle samalle näin virkoin, ennen mi mulle oli haastanut, ja ilmi toiveeni toin Beatricen mielen mukaan.

Eik' arvoituksin,[220] jotka houkkaa kansaa kietoivat ennen kuin ol' kuollut Luojan karitsa, kantaja maailman synnin,

vaan sanoin säntillisin, selvin vastas minulle isän-rakkaus, hunnutettu ja näkyväinen autuus-hymyilyssään:

»Ajallinen, mi ainehenne äärten ja mittain ulotu ei ulkopuolle, kuvastuu kaikki Luojan katselmukseen.

Mut siit' ei välttämättömyyttä voita se enempää kuin pursi virran viemä katseesta, johon heijastuu sen kulku.

Ja sieltä, niinkuin urkuin harmoniat suloiset saapuu korvahan, nyt näkyy silmääni aika, joka kypsyy sulle.

Kuin jättää sai Hippolytus Ateenan[221] vuoks emintimän häijyn, julman, viekkaan, niin sunkin pakko jättää on Firenze.

Sit' tahdotaan ja siihen pyritähän; ken tuota tuumii, koht' on onnistuva, miss' itse Kristus joka päivä myödään.[222]

Syyn saapa kansan suussa on, ken hävii, kuin tavallista; mutta todistaja oleva toden loukatun on kosto.

Sun kaikk' on jätettävä kalleimpasi, syvimmin lempimäs; ja tää on nuoli maanpaon jousen sulle ensimmäinen.

Kokea saat sa, kuinka syödä karvas on leipä muiden sekä kuinka raskaat on nousta, laskeutua mieron portaat.

Mut enin painava sun hartioitas on seura huono,[223] tuhma, jonka kanssa kurjuuden alhoa tuot' astuskelet.

Ilkeyttä houkkain, kiittämättömyyttä sa heiltä niität; vaan senjälkeen pian punertuu otsa heiltä eikä sulta.

On heidän raavas-raakuutensa käypä niin julki, ett' on sua kaunistava, kun ollut olet oma puolueesi.

Tyyssijas, ensi lietes lämpö suopeus oleva suuren on Lombardialaisen,[224] mi ylös portaita vie kotkaa pyhää

ja jok' on hoitava niin hyvin sua, ett' teillä pyyntö ja sen täyttäminen jää toiseen järjestyksehen kuin muilla.

Sa hänen luonaan tapaat sen, min syntyyn tää tähti vankka vaikutti niin syvään, tekonsa että kuuluisiksi tulee.

Vuoks nuoruutensa huomattu ei vielä hän ole, sillä yhdeksän vain vuotta nää häntä kiertäneet on piirit pyhät.

Mut ennen kuin Gascognelainen pettää ylevän Henrikin, lyö tulta hänen kykynsä halveksua rahaa, vaivaa.

Tekonsa jalot tunnetuiksi tulee, niin ettei niistä kieliänsä vaiti voi pitää hänen vainolaisensakaan.

Sa häneen usko ynnä suosioonsa; monien kohtalot hän muuttaa, vaihtaa rikasten sekä kerjäläisten osat.

Tuo muistoos kirjoitettu olkoon, mutta sit' älä sano…» Ja hän kertoi paljon, jot' tuskin uskoo, ken sen itse kokee.

Ja jatkoi: »Poika, selitys on tässä sen, mitä sulle lausuttiin; nää paulat aurinkokierron harvan taa vain piilee.[225]

Sua tahdo silti vihaamaan en kansaas; näät elos jatkuva on siitä yli kuin heidän vilppinsä saa rangaistuksen.»

Kun vaieten tuo pyhä sielu näytti valmiilta kankaan kudontaan, min hälle ma olin virittänyt kangaspuille,

ma aloin niinkuin se, mi neuvon vielä epäillen vaatii joltakulta, joka rakastaa, näkee, tahtoo vilpitöntä:

»Näen, taatto armas, kuinka ratsastavi mua vastaan aika antaaksensa iskun, mi tuntuvin on sille, ken ei torju.[226]

On silloin paras olla kaukaa viisas, menetä muita etten lauluillani, jos multa riistetähän paikka rakkain.

Ma maailmassa tuskan äärettömän ja vuorella, min sulokukkulalta mun tänne nosti silmät Naisen kauniit,

valosta valoon sitten halki Taivaan oon kuullut moista, joka, jos sen kerron, monelle maistuva on katkeralta;

mut jos ma pelkään totta tuoda julki, epäilen, saanko elää niiden kesken, oleva joille on tää aika vanha.»

Se valo, jossa loisti löytämäni tuo kalleus, nyt vasta leimahtikin kuin kultapeili, johon päivä paistaa.

Ja vastas: »Varmaan omatunto, oman häpeän taikka muiden hämmentämä, sanasi arvaava, on ankariksi.

Mut silti jätä kaikki sievistely, tuo julki kaikki, mitä nähnyt olet, ja kynnet tuntekoon se, joss' on syyhy.

Näät laulus vaikka karkealta soiskin ens kuulemalla, jättää terveellisen ravinnon voi se vatsaan sulattajan.

Siks olkoon huutos niinkuin myrskytuuli, mi enin puskee puita korkeimpia; tää koituva on sulle kunniaksi.

Siks sulle näytetty on taivahissa ja vuorella ja syvyyksissä vaivan vain olentoja, jotka tuntee maine.

Näät kuulijan ei mieli tyydy eikä hän usko esimerkkiin, jonka juuret on tuntemattomat ja piilotetut,

ei epäselviin todistuksiin myöskään.»

Kahdeksastoista laulu

Nyt itseksensä pyhä sielu[227] nautti sanoistaan; omastani nautin minä, suloisen sekoittaen katkeralla.

Ja Nainen, joka Luojan luo mua johti, nyt virkkoi: »Muuta mieti, muista, olen lähellä kaiken väärän keventäjää.»

Päin käännyin ääntä hellää lohdutuksen, mut ryhdy kuvaamaan en rakkautta pyhäistä, joka silmistänsä paistoi.

Epäile vain en valtaa sanojeni, vaan muistoakin, jok' ei itsens' yli avutta toisen voi niin loitos lentää.

Niin paljon kertoa ma saatan toki, ett' tunteheni häntä katsellessa muut toivot kaikki tuntui unohtaneen,

niin kauan kuin tuon ijäisyyden ilon, Beatricesta mi suoraan loisti, mulle auvoksi heijastivat kasvot kauniit.

Mun hurmas hymyllään hän kirkkahalla ja lausui: »Käänny, kuuntele, ei yksin mun silmissäni paratiisi ole.»

Kuin kasvoin ilmehestä joskus näkyy maan päällä tunne, jos se on niin suuri, se että sielun kokonansa valtaa,

niin leimunnasta pyhän liekin, jota nyt kohti käännyin, näin ma tahdon haastaa minulle vielä asioita muita.

Hän näin:[228] »Tää viides aste puun, joll' elon on lähde latvassaan ja heelmää kantaa pudottamatta koskaan lehtiänsä,

on asuinsija autuaiden, ennen taivaaseen tuloaan niin kuuluisien, heist' että runottaret kaikki hyötyi.

Siks katso ristin poikkipuuta: kenet ma nimitänkin, sulle ilmestyvi kuin ukonvaaja nopsa pilvest' iskee.»

Samassa sanoi Josuan hän nimen; välähdys pitkin ristinpuuta kulki eik' ollut valo hitaampi kuin ääni.

Nyt ylväs Makkabeus mainittihin; näin valon toisen, joka kulki kaartain, ja riemu oli ruoskansiima hyrrän.

Valoa kahta tähystin ma tarkkaan kuin silmä seuraa haukkaa lentävätä; ne oli Roland sekä Kaarle Suuri.

Senjälkeen Renouard ja Vilhelm veti katseeni pitkin ristinpuuta, vielä Robert Guiscard ja myöskin herttu Gottfrid.[229]

Nyt sielu, joka haastanut ol' äsken, valoihin muihin liittyi, mulle näytti, mik' oli taituri hän taivas-kuoron.

Taas käännyin oikealle saadakseni Beatricen sanoista tai liikkehistä lähimmän tehtäväni osoituksen.

Ja näin niin seijahina silmät hänen, niin riemukkaina, että entisetkin näkönsä voitti hän ja viimeisenkin.

Kuin ihminen, mi hyvää tekee, tuntee ilostaan joka päivä kasvavasta, hyveensä että edistyy ja varttuu,

niin huomasin ma oman kiertotieni avartunehen kera Taivaan, koska näin ihanampana tuon Ihmettären.

Ja niinkuin tuokiossa naisen posket taas vaihtuu valkeiksi, kun kasvoiltansa ujouden punan poistunut on kuori,

niin näkyi silmääni, kun käännyin, katsoin tään tähden valkeutta hillittyä, kuudennen,[230] joka sisälleen mun otti.

Näin tässä sainiossa Jupiterin siin asuvaisen lemmenliekin kieltäin omaani[231] silmihini kirjoittavan.

Kuin linnut, rantamalta pyrähtäneet, ravinnost' onnitellen toistaan, pitkään tai pyöreähän parveen järjestyvät,

sisällä valojen niin sielut pyhät nuo kiersi laulain ynnä kirjaimiksi D:n, I:n ja L:n kirkkahiksi yhtyi.[232]

He ensin tanhus oman laulun mukaan; taas hetkeks seisahtivat, vaikenivat, tekivät noista kuvioista yhden.

Oi laulun Luojatar, mi pitkän ijän neroille suot ja kunnian ja heidän taas kauttaan kaupungeille, valtioille!

Säteesi salli mulle, että voisin näyt piirtää muille niinkuin näin ne itse; sun voimaas kertokoon nää säkeet niukat!

Viis kertaa seitsemän he näyttäytyivät näin kerakkein ja ääntiöin; ma vaarin niist' otin, mikäli ne piirtyi silmään.

Diligite iustitiam ol' alku tuon kirjoituksen, mulle kirkastuvan; ja loppu näin: qui iudicatis terram.

M-kirjain sanan viidennen taas heidät keräsi järjestykseen niin, ett' tähti hopeina paistoi, kulta kulmillansa.

Valoja vaipuvan näin muita sinne,
M missä kärjistyi, ja jäävän laulain
Hyvyyttä kiittämään, mi luokseen vetää.

Ja sitten—niinkuin kekäleitä lyöden tuhansin kipinöitä tuikahtavi, joist' ennustusta houkat joskus etsii—[233]

valoja samoin sieltä sinkoavan ma näin, ja nousevan sen mukaan, minkä suo mitan Aurinko, mi niitä syttää.

Kun paikallensa palanneet ne oli, näin kotkan pään ja kaulan ilmestyvän hohteessa tuossa eriskummaisessa.

Ei tarvis mallia sen Taideniekan, on itse mallinsa, ja hältä tulee, se vaisto lintujen, mi pesät muovaa.

Ja toinen parvi autuas, mi ensin liljoina näytti M:ään liittynehen, vain vähin liikkein täydensi tuon kuvan.

Ah, sulotähti, mitkä jalokivet osoitti mulle siellä, oikeutemme ett' anti taivaan on sun kaunistamas!

Rukoilen henkeä, mi sun on liikkees ja voimas alku, katsomaan, mist' tulee se savu,[234] joka himmentää sun hohtees;

ett' toisen kerran vielä suuttuis niille hän, jotka kauppaa temppelissä käyvät, marttyyriverin, ihmein muuratussa.

Oi taivaan sotajoukko, jonka näen, rukoile niiden eestä, jotka harhaan maan päällä johti esimerkki paha!

Miekoilla muinen sodat käytiin; nytpä se leipä riistämällä sieltä täältä, jot' Isä armias ei kiellä keltään.[235]

Mut sa,[236] mi kirjoitat vain ansaitakses, viel' elää, muista, Paulus, Petrus, kuolleet sun tärvelemäs viinitarhan tähden!

Voit vastata: »Niin mull' on mielihalu hänehen, joka yksin elää tahtoi[237] ja kuoli naisen tanssin vuoks', ett' tunne,

en Kalastajaa enkä Paavalia.»

Yhdeksästoista laulu

Tuo näkyi avosiivin kaunis kuva[238] mun eessäin, nautintohon autuaasen iloiset sielut kaikki yhdistäen.

Jokainen näytti rubinilta, jossa niin kirkkahana säde päivän paloi, se että heijastui mun silmihini.

Mit' on mun kuvattava nyt, ei koskaan sit' ääni soinut, muste kirjoittanut eik' uneksinut fantasia ole.

Puhuvan näin ja kuulin kotkan nokan, sanovan äänellänsä mun ja minä, kun selvään tarkoitti se me ja meidän.

Se alkoi: »Oikeutta tein, ja hurskas kun olin, nousin tähän kunniahan, jonk' yli toivo korkeinkaan ei lennä.

Maan päälle jätin moisen muiston, että pahatkin kiittää sitä, vaan ei seuraa mun töitäni, joist' aikakirjat kertoo.»[239]

Kuin lämpöä vain yhtä hiilet monet uhoovat, yks vain ääni rakkauden kuvasta kuului monen soivan sielun.

Ma virkoin: »Oi, te kukat aina kauniit ijäisen ilon, jotka tuntemahan mun saatte tuoksunne kuin yksi tuoksuis!

Pois multa puhukaa tää paasto pitkä, min vuoksi kauan nälkää nähnyt olen, kun päällä maan ei ruokaa ollut mitään.

Jos taivahassa, tiedän, Luojan oikeus kuvastuu toiseen valtapiiriin,[240] teidän myös piiriinne se hunnutonna heittyy.

Tunnette, kuinka teitä kuuntelemaan ma tarkistaun ja mikä aikaansaanut epäily on tään hengenpaaston pitkän.»

Kuin haukka, joka hupustansa pääsee, lyö siipiään ja päätä kääntää, tahtoo upeilla sekä uljuuttansa näyttää,

niin näin ma käyttäytyvän kotkan, jonka he muodostivat, jotka lauluin, yksin taivaassa tunnetuin noin kiitti Herraa.

Se alkoi: »Hän, ken mittarinsa käänsi maailman ääriin ja niin paljon siihen salaista, julkistakin järjesteli,

ei voinut voimallaan Hän kaikkeutta niin leimata, ett'ei ois kaiken yli Sanansa jäänyt siinä valtiaaksi.

Tuon varmentaa se, että ensi Ylväs,[241] jok' oli huippu kaiken luomakunnan, kun vartonut ei valkeutta, lankes.

Ja siitä näkyy, kuink' on kaikki luodut alemmat ahtait' astioita Hyvän rajattoman, joll' itsessään on mitta.

Siis tajuvoimanne, jonk' olla täytyy sen ylhäisimmän ymmärryksen säde, mi täyttänyt on luomakunnan kaiken,

luonteensa mukaan voi ei olla moinen, ett' erottais ei Alkuaan se paljon sen tuoltapuolen, minkä silmä näkee.

Vanhurskauteen siis ijäiseen se äly, min vastaan ottaa teidän maailmanne, sisälle tunkee niinkuin silmä mereen.

Näät vaikka rannalta se pohjan näkee, se nää ei syöveriin; on sielläi pohja, vaikk' katsehelta verhoaa sen syvyys.[242]

Valoa vain on se, mi ijäisestä seesteestä virtaa, muu on kaikki mustaa ja varjoa tai myrkkyä vain lihan.

Nyt kyllin auk' on sulle kätkö, joka elävän oikeuden peitti sulta, tuon, josta kysynyt jo oot niin usein.

Sa sanoit:[243] 'Syntyy Indus-virran maassa inehmo eikä kukaan siellä puhu, ei lue, kirjoita ei Kristuksesta.

Mut tahtonsa ja työnsä ovat hyvät, mikäli ihmisjärki näkee, ynnä sanoissa, elämässä synnittömät.

Hän kuolee kastamatta, uskomatta. Mik' oikeus tuomita voi hänet? Mikä on syntinsä, hän vaikkei uskonutkaan?'

Ken itse oot, mi istut tuomar-tuoliin älysi vaaksoin lyhvin päättämähän tuhanten peninkulmain päästä seikat?

Ken aatteitani viisastellen kysyy, sais kyllin syytä epäilyyn hän siitä, jos Raamattu ei yli teidän oisi.

Voi, madot maan, voi tylsät mielet! Koskaan Ens-Tahto, hyvä itsessään, ei poistu, pois itsestänsä, jok' on Hyvyys korkein.

On oikeaa, kanss' sen mi yhteen sointuu; ei sitä kiehdo mikään luotu hyvä, mi synnyttämä on vain Luojan säteen.»

Kuin ruokittuaan poikasensa kaartaa pesänsä päälle haikara ja häneen se katsoo, joka ravinnon on saanut,

niin näkyi—ja niin siihen katsoin minä— tuo lintu siunattu, min siivet liikkui niin monen tahdon leyhytteleminä,

ja lauloi lennostaan: »Kuin sulle soivat mun säveleeni, joit' et ymmärtele, niin ihmisille ijäinen on Oikeus.»

Kun sitten Pyhän Hengen hehkut kirkkaat kuvaksi samaks oli tyyntynehet, maankuuluiksi mi roomalaiset saattoi,[244]

se jatkoi: »Noussut tähän tähteen ketään ei vielä, uskonut ken Kristuksehen, ei ennen eikä jälkeen ristin-kuolon.

Mut katso, monet huutaa:[245] 'Kristus!' jotka hänestä tuomioll' on kauempana kuin moni, jok' ei häntä tuntenutkaan.

Heit' tuomitsevat Afrikankin kansat,[246] kun kahteen laumaan kaikki jakautuvat, ijäti kurjaan, iki-autuaasen.

Ah, kuninkaanne mitä kuulla saakaan, kun auki Persia sen kirjan näkee, mi kertoo heidän halpuutensa kaikki!

Näkyvä sieltä on Albertin töistä[247] se että hävittää hän Böhmin; pian tuo Luojan kynän liikkumaan on saapa.

Näkyvä murhe on, min Seinen yli tuo saatava on rahan-väärentäjä, mi kuolee ryntäyksestä metsäsian.

Näkyvä korska on se vallanhimo, mi miehet Englannin, Skotlannin huumaa, niin ettei maissaan toisiaan ne kärsi.

Näkyvä komeilu ja veltot tavat Espanjalaisen, samoin Böhmin herran, mi hyvettä ei tunne eikä tahdo.

Näkyvä merkiss' I:n on hyvyys Jerusalemin Ramman tuon, mut hänen paheensa kuvattuina M:n merkkiin.

Näkyvä tuon on itaruus ja halpuus, mi hallitsee nyt tulisaarta, missä Ankises päätti päivät pitkän ijän;

ja hänen pienuuttansa ilmi tuomaan paperi pieni mahduttaa saa paljon, niin ett' on teksti lyhennetty tarpeen,

ja ilmi ilkityöt se tuopi veljen ja sedän, jotka vetäneet on lokaan kaks kruunua ja suvun kunniakkaan,

ja Portugalin kuningas ja Norjan sielt' ilmi käy, ja Raschian herra, joka Venetsian rahan leimaa väärinkäytti.

Oi onnen Unkari, jos salli sortaa et enää itseäs! Oi myös, Navarra, takana vuorten ase-onnes piilee!

Ja kukin uskokoon tään entehenä, jo että Nicosia, Famagusta vuoks hirviönsä vaikeroi ja huutaa,

mi eroa ei muista vertaisistaan.»

Kahdeskymmenes laulu

Kun se, mi valaisee maailman kaiken, pois painuu pallonpuoliskolta meidän ja päivä kaikkialta katoavi,

näkyvi äkkiä taas taivas, valoin tuhansin, vaikka yhtä heijastavin, joit yksin äsken sai se valkeutensa.

Tuo taivas-ilmiö mun muistui mieleen, kun maailman ja kuninkaitten kuvan tuon vaikeni taas pyhä valtanokka.

Ja valot vilkkaat, vielä kirkastuen säkeitä haihtuvia, haihtuneita mun muistostani, loihe laulamahan.

Oi, sulorakkaus, hymy-hunnullinen, sa kuinka paloit noissa kynttilöissä, vain täyttämissä ajatusten pyhäin!

Kun laanneet oli enkel-lauluistansa nää kalliit hohtokivet, joilla näin ma koristetuksi kuudennen sen tähden,[248]

ma kuulin niinkuin virran kuohun kirkkaan, mi vierii paaterelta paaterelle ja osoittaa, kuink' on sen lähde runsas.

Kitaran kaulassa kuin ääni saapi sointunsa ynnä puhallettu ilma saa muodon päästen reikiin säkkipillin,

niin äkkiä ja arvaamatta kohu tuo kumma kulki pitkin kotkan kaulaa, mi soi kuin ontto ois se ollut aivan.

Se siinä ääneks muuttui, siitä lähti sanoina kautta nokan, joita sydän, ma kuhun kirjoitin ne, juuri vartoi.

»Sit' osaa minusta», soi laulu, »joka maisissa kotkissa voi sietää päivän säteitä,[249] katsele nyt tarkkaavasti.

Valoista, jotka minut muodostavat, näät silmistäni sinkoovaiset ovat korkeimmat koko tässä asteikossa.

Se, joka säihkyy silmäteränäni, ol' lauluniekka Pyhän Hengen,[250] kantoi hän arkin kaupungista kaupunkihin.

Nyt laulunsa hän arvon tuntee, oma mikäli siinä tahtons' ilmi tuli, siit' yhtä arvokkaan kun saa hän palkan.

Viidestä, jotka kulman kaaren viittoo, se, joka lähinnä on nokkaa, kerran lohdutti leskeä, mi suri lastaan.

Nyt tietää hän, kuink' kallihiksi käypi Kristusta olla seuraamatta, auvon koettuaan ja auvon vastakohdan.[251]

Seuraava kaaressa mun kertomassain ylemmän kulmakarvan, lykkäystä sai kuolostaan,[252] kun syvästi hän katui.

Nyt tietää hän, ett' iki-oikeus Taivaan ei muutu, vaikka tehdä arvon rukous maan päällä päivän tään voi huomiseksi.

Seuraava,[253] tilaa Paimenelle tehden, kerällä lain ja minun kreikkalaistui; tarkoitus hyvä pahan heelmän kantoi.

Nyt tietää hän, ett' työnsä hyvän seuraus tuo paha hänt' ei vahingoita, vaikka se turmelusta tuotti maailmalle.

Ja se, min kaaren alapäässä näet, ol' Vilhelm,[254] jonka surmaa maa se itkee, mi suree, että Karl ja Fredrik elää.

Nyt tietää hän, kuink' kuningasta Luoja rakastaa oikeaa, ja hohtavalla hän hahmollaan sen kyllä ilmi tuokin.

Ken uskois erheen maailmassa siellä, kehässä tässä että Troijan Rifeus on viides kaune valosarjan pyhän.

Nyt Luojan armosta hän paljon tietää mik' outoa on maailmalle, vaikka näkönsä kannakaan ei saakka pohjaan.»[255]

Kuin kiuru alla avaruuden laulaa sitten vaikenevi tyytyväisnä, sulouteen viime virren uuvahtaen,

niin näytti minusta nyt leimakuva tuo iki-ilon, jonk' on toivo tehnyt jokaisen seikan semmoiseks kuin on se.

Ja vaikka olin epäilyyni nähden kuin lasi värin peittämänsä suhteen, en vaiti varrota ma voinut, suusta

nää sanat: »Mitä mahtaa olla tämä?» omalla voimallansa tunkeutuivat; ja silloin sielut kirkkahammin juhli.

Nyt silmin vielä säihkyvämmin vastas minulle pyhä lintu, etten jäisi ma kauan kummastuksen kuorman alle:

»Nään, että uskot, mitä virkan sulle, mun vuoks, et tietäin, kuin ne tapahtuvat, siks, vaikka uskot, salass' on ne sulle,

teet niinkuin mies, mi hyvin tuntee seikan nimeltä, vaan ei olemukseltansa, jos sitä selvitä ei toinen hälle.

Regnum coelorum[256] väkivaltaa sietää rakkauden kuuman taikka toivon hartaan, mi voittaa saattaa Jumalankin tahdon;

ei niinkuin kuolevainen kuolevaisen, vaan Taivas tahtoo voitetuksi tulla ja voitettuna voittaa hyvyydellään.

Ens sielu silmäkulman ynnä viides sua kummastuttaa, koska heillä näet koristetuksi tämän enkel-kodin.[257]

He kuolleet pakanoina ei kuin luulet, vaan kristittyinä, uskoin Vapahtajaan vast'edes kärsivään tai kärsineesen.

Näät helvetistä, joss' ei käänny kukaan hyvähän tahtoon, luustoonsa tuo palas, ja palkka toivon palavan se oli;[258]

tuon toivon palavan, mi voimin kaikin rukoili luojaa, että ruumistuis hän ja muuttua vois vielä tahto miehen.

Se sielu mainehikas, josta puhun, lihaansa palas, siinä hetken oli ja uskoi Häneen, joka voi hänt' auttaa.

Ja uskoen hän tuleen moiseen syttyi rakkauden toden, että riemun tämän hän ansaitsi, kun toisen kerran kuoli.

Kautt' armon, joka lähtehestä läikkyy syvästä niin, ett'ei sen alku-aaltoon viel' ole koskaan luodun silmä nähnyt,

tää toinen rakasti niin oikeutta, ett' armost' armoon Luoja hälle katseen valisti lunastukseen vastaisehen.[259]

Hän siihen uskoi, sietänyt ei enää hajua pahaa pakanuuden kansain, vaan moitti, soimas heidän turmelustaan.

Ne kolme naista, jotka oikealla sivulla vaunun näit, ol' hälle kaste jo tuhat vuotta ennen kasteen aikaa.

Oi, armon-valitsemus, kuink' on juures etäällä niiden katsehilta, jotka ei syytä ensimmäistä täysin näe!

Ja teidän, kuolevaisten, arvostelmat on ahtaat; mekin, jotka Luojan näämme, viel' emme tunne joka valittua.

Mut meist' on suloinen tuo puute, sillä täss' autuudessa autuutemme kasvaa, me että samaa tahdomme kuin Luoja.»

Näin kuva jumalallinen tuo mulle suloisen rohdon antoi, että lyhyt näköni siitä selväks seijastuisi.

Ja niinkuin kielten helinällä hyvää säestää laulajata luutun-lyöjä, niin että laulu soreammin sointuu,

niin muistan, että hänen haastaessaan nuo valot autuahat kaksi,[260] niinkuin molemmat silmät räpäykseen yhtyy,

säesti heitä helohohtehillaan.

Yhdeskolmatta laulu

Taas kasvoihin jo valtiattareni ma olin silmät kiintänyt ja sielun, kaikista muista miettehistä vapaan.

Mut hän ei hymyillyt, vaan virkkoi mulle: »Jos nyt ma hymyilisin, vois sun käydä kuin kerran Semelen, mi tuhkaks paloi.[261]

Näät kauneuteni, kuten nähnyt olet, sikäli syttyy, kasvaa kuin me noustaan palatsin ijäisen tään portahia,

ja hehkuu niin, jos hillitä ei sitä, ett ihmisvoimas ois sen leimunnalle kuin lehvä, johon tuli taivaan iskee.

Olemme nousseet soihtuun seitsemänteen,[262] mi Jalopeuran povell' liekkivällä säteilee kirkkaammin sen voimaa juoden.

Suo mieles seuraella silmiäsi, tee niistä peilit kuvion sen kuultaa, mi tässä peiliss' sulle kangastuvi.»

Jos joku tietäis, kuinka katseheni näöstä nautti autuaasta hänen mun kääntyessä esineihin muihin,

hän ymmärtäis, mik' onni sentään oli totella taivaallista saattajaani, jos vastakkain hän vaa'itsee nuo seikat.

Kristallissa, jok' kiertäin maailmata nimeä kantaa päällikkönsä kuulun,[263] min hallitessa paha kaikki nukkui,

näin kullanväriset ma portaat[264] ylös kohoovan, valon läpivälkyttämät, niin ylös, ettei nähdä voinut silmä.

Ja alas asteita sen käyvän näin ma niin monta loistoa kuin kaikki valot taivaalta oisi siihen siroitetut.

Kuin päivän ensi koittehella naakat kokoontuu luonnonvaiston mukaan ynnä lyö lämmetäkseen ilmaa siivin kylmin,

ja osa lentää pois eik' enää palaa, taas toiset kääntyy samaan lähtöpaikkaan ja siihen kaartamahan jäävät toiset;

niin näytti minusta, kun katsoin hehkuun säenten, yhdess' saapuvaisten, koska ne heljät heittyi porras-astehelle.

Ja se, mi seisoi meitä lähimpänä, niin loisti, että lausuin itsekseni: »Tajuan hyvin rakkautes ma merkin.»

Mut hän,[265] joit' aikaa ynnä tapaa varron puheen ja vaitiolon, seisoo hiljaa; siks vasten toivoani viel' en kysy.

Siks hän, mi näki, kuinka vaikenin ma sen katselmuksissa, mi kaikki näkee, näin virkkoi: »Tyydytä jo kuuma halus!»

Ma virkoin: »Tosin vuoksi ansioni en oman vaatia voi, että vastaat; mut hänen vuoks, mi mulle sallii sanan,

ah, sielu autuas, mi piilet riemus sisällä, tee nyt mulle tiettäväksi, mik' on sun saattanut niin liki mua.

Ja lausu, miks ei tässä taivahassa soi Paratiisin sulosoinnut, jotka niin hartahina alemmissa helkkää.»

»Sun kuulos kuolevaisen on kuin näkös», hän vastas; »syystä siitä[266] ei soi laulu, mist' ei myös hymyile Beatrice täällä.

Pyhiä käynyt olen portahia näin alas vain sua ilahduttaakseni puheellain ynnä valo-vaipallani.

Ei rakkaus suurempi mua kiirehtänyt, se hehkuu yhtä suurna, suurempana tääll' ylhäällä, kuin näät sen leimunnasta;

vaan tunne rakkauden, mi meistä tekee maailman-kaitselmuksen orjat alttiit, tääll' arvat jakaa, kuten oivaltanet.»

»Nään kyllä», virkoin, »pyhä soihtu, rakkaus näiss' että kartanoissa riittää vapaa jo totteluhun ikikaitselmuksen.

Mut se on ymmärtää mun työläs, kuinka sa yksin juuri kumppaneistas tähän tekohon ennen muita määrättihin.»

Sanaani viimeiseen en päässyt vielä, kun valo kiertäin keskipistettänsä, nopean myllynkiven lailla pyöri.

Ja vastas rakkaus, mi asui siinä:[267] »Jumalan valkeus mun yltä valaa ja läpitunkee kotelon, miss' olen.

Ajuuni omaan yhtyneenä voima sen kohottaa mun niin, ma että näen Ylimmän Olennon, jok' on sen lähde.

Säteilemäni riemu siitä johtuu; mikäli kirkastuu näät sielun-silmäin, sikäli loistan Luojan rakkautta.

Mut sielu kirkkainkaan ei taivahissa, serafi ei, jok' enin näkee Luojan, voi selitystä kysymyksees antaa.

Näät Ikisäätämyksen onkaloihin syvälle niin sen tutkain tunkee, että ei sinne silmä kuolevainen kanna.

Ja päälle maan kun jälleen saavut, kerro tää siellä, ettei julkeneisi kukaan päämäärää tuota kohti käydä enää.

Valoisa tääll' on sielu, siellä tumma; siis päätä, kuinka päällä maan se mahtais, mit' ei se voi, sen vaikka Taivas korjaa.»

Sanansa mulle pani paalut moiset, ma että rajoituin vain kysymähän häneltä nöyrästi, ken ol' hän itse.[268]

»Niin nousevat Italian kahden rannan välillä vuoret kotiseutus luona, ett' ukkonen käy niitä alempana.

Ne Catria-kukkulaksi siellä kaartuu; sen alla luostari on yksinäinen ja vihitty vain kaitselmuksiin pyhiin.»

Näin kerran kolmannen hän mulle haastoi ja sitten jatkoi: »Palvelukseen Luojan lujenin siellä niin, ett' tyydyin ruokaan

mehusta öljypuun vain valmistettuun, keveesti kestin kylmän, kuuman ajat ja elin elämääni miettiväistä.

Tuo luostar' runsaat näille taivahille hedelmät kantoi; nyt ei kanna mitään, niin että pian selvinnee sen turhuus.

Pier Damiano olin siellä; Neitseen majassa rannall' Adrian kun asuin, nimeni Pietar' Syntinen taas oli.

Maist' elämääni vähän jäljell' oli, kun mulle tyrkättiin tuo hattu, joka pahasta pahempaan vain päähän vaihtuu.

Laihoina, avojaloin saapui Cephas[269] ja astia tuo Pyhän Hengen suuri jokaisen töllin ruokaan tyytyväisnä.

Mut raskaat nykypapit[270] tahtoo yhden, mi tukee toisen, joka heitä ohjaa, ja kolmannen, mi vielä liepeen kantaa.

He ratsunsa niin verhoo vaipoin, että eläintä kaks käy saman peiton alla: oi pitkämielisyys, mi moista siedät!»

Hän päätti. Näin nyt valoparvein aste asteelta alas kiertävän ja käyvän ja joka kierrokselta kaunistuvan.

Ne pysähtyivät hänen ympärilleen ja huudon päästivät niin kovan,[271] että ei siihen verrata voi mitään; minut

älyttömäks myös ukkonen tuo huumas.

Kahdeskolmatta laulu

Kuin laps, mi aina sinne juoksee, missä sen lohtu varmin on, ma tyrmistynyt myös käännyin oivaan ohjaajattareeni.

Ja hän kuin äiti, joka rientää pojan avuksi kalpean ja huohottavan ja haastaa äänin tätä tyyntäväisin,

nyt mulle: »Tiedät, olet Taivahassa, ja että Taivahass' on kaikki pyhää ja mitä tehdään, rakkaudesta tehdään.

Kuink' oiskaan laulu ja mun hymyilyni sun muuttaneet, nyt arvaat, koska tää huuto noin on sua hirvittänyt.

Tajunnut jos sen rukoukset oisit, sa tietäisit jo Herran koston, jonka näkevä olet ennen kuolematas.[272]

Korkeuden kalpa lyö ei liian varhain, ei liian myöhään, vaikka niin ehk' uskoo, ken sitä vartoo toivoin taikka kauhuin.

Mut käänny nyt myös puoleen näiden, olet näkevä heissä monet kuulut henget, jos, kuten sanon, silmäs sinne suuntaat.»

Ma katsoin, kunne käski hän, ja sata näin pyörylätä, jotka toisiansa säteilyin keskinäisin kaunistivat.

Ma seisoin niinkuin mies, mi itsehensä toiveensa kärjen painaa eikä tohdi kysyä, ettei työlästyisi toinen.

Ja suurin, heljin noista helmilöistä nyt esiin astui vastauksellansa vain tyydyttämään minun tahtoani.

Sisältä sen ma kuulin:[273] »Jos mun lailla näkisit rakkauden, mi meissä palaa, sa ilmi tuonut oisit aatoksesi.

Mut että vartoen ei viipyis sulta päämääräs korkea, ma kohta vastaan sun mietteeseesi, jota niin sa varot.

Huipulla vuoren sen, min rinne kantaa Cassinon, kulki paljon kansaa ennen erehtynyttä, tietävää ei toden.[274]

Ma ensimmäisnä siellä julki lausuin sen nimen, joka kuolevaisten maahan totuuden toi, mi niin nyt meidät nostaa.

Ja päälleni niin runsas paistoi armo, ma että harha-uskonnosta, joka maailman kiehtoo, pelastin sen seudun.

Muut valot nää kaikk' yksin-miettiviä ol' ihmisiä; heissä hehkui lämpö, mi kukat kasvattaa ja heelmät pyhät.

Tää on Macarius, tää Romualdus,[275] nää veljiäni, jotka luostareissa eläen sydämensä säilyttivät.»

Ma hälle: »Hyvyys, jota haastamalla osoitat mulle, ynnä hohtojenne katsanto kaunis, jonka nään ja huomaan,

mun luottamuksein niin on laajentaneet kuin ruusun Aurinko, min aukaisevi niin paljon se kuin aueta se jaksaa.

Siks pyydän, ja sa, taatto, vastaa mulle, niin suuren armon voinko saada, että näkisin sinut kasvot paljahina.»[276]

Ja hän: »Ah, veli, ylväs toivehesi toteutuva on viime taivahassa, muut kaikki missä täyttyvät, myös minun.

On siellä täysi, kypsä, täydellinen jokainen toivo; vain sen piirin osat ijäti pysyy paikallansa kukin.

Näät niill' ei paikkaa ole eikä napaa ja niihin saakka portahamme nousee, siks sinne ei sun kanna katsehesi.

Niin korkealle patriarkka Jakob kohoovan näki tikapuiden huipun, kun kulki Enkelit niit' ylös, alas.

Mut maasta jalkaansa nyt nosta kukaan[277] ei niitä noustakseen, ja luostar-säännöt paperin haaskuuta maan päällä ovat.

Ne muurit, jotka oli Herran majat, pesiksi paheen tulleet on, ja hiipat ne säkkejä vain jauhon tärveltyneen.

Mut koronkisko kovinkaan niin loukkaa hyvyytt' ei Luojan niin kuin saalis, joka sydämet munkkien nyt hulluttavi.

Näät kaikki, mitä Kirkko tallettavi, on niiden, jotka 'Luojan tähden' kerjää, ei suvun eikä vielä pahempien.

Mut liha kuolevaisten on niin heikko, ett' enempää ei kestä alku hyvä kuin tammen synnystä on terhoon saakka.

Kullatta, hopeatta Pietar' alkoi, ma aloin paastoin, rukouksin, nöyryys perustus oli Franciskani-kunnan.

Ja kummankin jos alkujuurta katsot ja näet, niissä niiden nyt on meno, sa huomaat: valkeast' on musta tullut.

Mut taapäin että Jordan kääntyi, että pakeni meri Luojan tahdon mukaan, ol' oudompaa kuin hän ett' tässä auttais.»

Näin mulle hän; ja sitten seurahansa hän liittyi, seura kaikki kokoon kertyi, kohosi tuulispäänä korkeutehen.

Tuo sulo Nainen heidän jälkeen ohjas vain viitaten mun noita portahia; niin luontoni hän voitti voimallansa.

Ja verrattava vauhtiin siipieni maan pääll' ei ole liike nopsin, missä on nousu ynnä lasku luonnollinen.

Lukija oi,[278] kuin totta toivon tuohon hartaaseen voittokulkuun, jonka vuoksi lyön rintaani ja itken syntejäni,

niin ennemmin et saanut sormeasi tulehen ois ja pois, kuin kaksoisien ma merkin näin ja siinä itse olin.

Oi, tähdet kirkkaat, oi, sa valkeus, voiman valtaisan täyttämä, ma jolle kaiken neroni velkaa oon, kuin olleekin se!

Keralla syntyi, kera teidän piili hän, jok' on taatto kaiken maisen elon, kun ensin hengitin Toskanan ilmaa.

Kun mulle sitten armo suotiin päästä sees-piiriin korkeaan, mi teitä kiertää, sain onnen tulla taivahanne tarhaan.

Hartaasti teidän puolehenne huokaa nyt sieluni, se että saisi kyvyn nousuunsa vaikeaan, mi viittoo, viehtää.

»Ylintä autuutta niin lähell' olet», Beatrice virkkoi, »että silmäis täytyy terävät olla nyt ja nähdä selvään.

Siks ennen kuin sa enemp' astut siihen, luo alas katsees, näe, kuinka paljon oon maailmaa jo jalkais juureen pannut;

niin että esiintyisit mielin liedoin, mikäli voit, tuon eessä voittoparven, mi riemuin saapuu ikipiiriin tähän.»

Ma katsoin taapäin kehään seitsemähän ja tämä taivaankappaleemme näytti niin pienelt', että hymyilin ma sille.

Ja viisain on se, ken sen piennä pitää, ja joka muuta miettii, toista toivoo, sen vasta mainita voi järkeväksi.

Latonan tyttären[279] näin hehkussansa, vapaana varjosta, min vuoksi uskoin ma muinen harvaks sen ja tiivihiksi.

Sun poikas näyn, oi Hyperion, siedin ma siellä, näin sen lähistöllä Majan, Dionen taivahisen piiritanhun.[280]

Näin sitten, kuinka isää ynnä poikaa Jupiter välittää, ja siellä selves minulle, miten majaansa ne muuttaa.[281]

Ja kaikki seitsemän ne näytti mulle niin nopeutensa kuin myös suuruutensa ja kuinka mitatut on matkat niiden.

Se soppi, josta meill' on kiista tuima,[282] myös näkyi merineen ja vuorinensa, kun kiersin kanssa iki-Kaksoisien.

Taas sitten kauniit näin ma silmät Naisen.

Kolmaskolmatta laulu

Kuin lintu, jok' on lehvän suojass' armaan pesässä maannut sulopoikinensa, yö jotka häitä kattanut on kaikki,

ja kaivatut nuo hahmot nähdäksensä ja niille ruokaa löytääkseen, mi vaiva samall' on vaikea ja hertas hälle,

jo ennen aikaa oksall' avoimella odottaa Aurinkoa innoin hartain ja tähtää tarkkaan, eikö aamu nouse;

niin pystyss' seisoi Valtiattareni ja tarkkas, kääntyneenä taivaan osaan nyt siihen, miss' on Päivän kulku hitain.[283]

Kun hänet näit tuoss' ikävöimisessään, ma tunsin niinkuin se, mi kaihoin toivoo ja luottaa toivehensa täyttymiseen.

Mut vähän kesti väli-aika niiden, tarkoitan varrontaa ja Taivaan kaiken kirkastumista eessä katseheni.

Beatrice lausui: »Katso, siin' on laumat Kristuksen riemukulun ynnä koko hedelmä kierrännästä näiden piirein!»[284]

Kasvonsa kaikki hehkuvan nyt näytti ja silmistänsä ilo moinen säihkyi, sivuuttaa että vaieten se täytyy.

Kuin kirkkain täysikuudan-illoin Trivia hymyilee keskell' impein ijäisien,[285] jotk' kaunistavat joka puolta taivaan,

niin päällä tuhantisten tuikkehien näin Päivän, josta valon sai ne kaikki kuin tähtösemme meidän auringolta.[286]

Ja halki noiden valomerten paistoi olento valoisa ja häikäisevä, niin ettei sietää sitä voinut silmä.

Beatrice, ah, sa opas armas, kallis!… Hän virkkoi: »Voima, joka voittaa sinut, niin suur' on ettei sitä suista mikään.

Tass' on se viisaus, täss' on se mahti,[287] mi ladut laittoi väliin maan ja Taivaan, joit' ennen toivottiin niin kauan turhaan.»

Kuin ukonvaaja pilvest' iskee siksi ett' avartuu eik' enää mahdu sinne, ja luopuu luonnostaan ja maahan kirpoo;[288]

niin suurtui sieluni näist' armauksista ja siirtyi ulos itsestänsä, enkä menoa tapauksen voi muistaa enää.

»Aukaise silmäs, olemustain katso! Oot nähnyt seikkoja, jotk' on sun tehneet hymyni kestämähän kelpoisaksi.»

Ma olin niinkuin mies, mi aavistavi viel' untaan mennyttä, mut turhaan, tuota taas mieleen johtaaksensa, ponnistelee,

kun sain tuon käskyn, joka kiitostani niin suurta ansaitsi, ett'ei se koskaan hävitä kirjasta voi menneisyyden.

Jos avuksein nyt kaikki kielet soisi nuo, joita Polyhymnia siskoinensa on sulomaidoin enin maistattanut,

sadatta osaa lauletuks en saisi totuudesta tuon hymyn taivahisen ja kuinka seesti sitä hahmo pyhä.

Näin kesken Paratiisin kuvailua hypätä täytyy pyhän laulunikin kuin sen, min eessä tie on noussut pystyyn.

Mut ken jos muistaa aiheen arvon ynnä harteiden heikkouden tään kuorman alla, ei moiti, jos ne siitä vapisevat.

Ei pikku pursille se väylä luotu, tää haaksi jota halkoella tohtii, ei miehille, jotk' itseänsä säästää.

»Sa kuinka rakastut niin kasvoihini, kaunista ettet katso yrttitarhaa, säteissä Vapahtajan kukkivata?

On tässä ruusu, jossa lihaks tuli Jumalan Sana; tuoll' on liljat, jotka hyvälle tielle tuoksullansa johtaa.»[290]

Beatrice näin. Ma, joka altis aivan hänt' olin tottelemaan, käännyin jälleen sotahan, jota silmät heikot kävi.

Kuin joskus nähnyt, vaikka varjoss' itse, oon kukkaniitun päivänpaistehessa, mi pilven haljennehen puhki säihkyy;

niin monet valohenkein laumat näin ma säteissä säihkyvissä korkeuden, en alkulähdettä, ne josta läikkyi.

Oi voima lempeä, mi niin ne leimaat! Sa ylös nousit, suoden silmilleni näin kyvyn nähdä, jok' ois niiltä mennyt.

Tuon kukan kauniin nimi,[291] illoin, aamuin rukoilemani, sitoi mielen multa, niin että valoon suurimpaan vain katsoin.

Kumpaankin silmääni kun kuvautunut ol' laatu ynnä koko tähden kirkkaan, mi voittaa sielläi niinkuin voitti täällä,

taivaasta alas liiti soihtu pieni,[292] kehäksi muovaeltu kruunun tapaan, mi sitä saarsi ja sen ympär' kaarsi.

Sävelet maiset sulosointuisimmat ja enin ihmismieltä kiehtovaiset sois suulla särkyneen vain ukkospilven

tuon verrattuna lauluun luutun, jolla safiri se nyt päänsä seppelöitsi jost' taivaan kirkkaan on safiri-sini.

»Oon enkel-lempi, joka kierrän pyhää iloa, helmastasi huokuvaista, jok' oli majapaikka kaiken kaipuun.

Ja olen kiertävä sua, Donna Taivaan, sikskunnes poikaasi sa seuraat piiriin ylimpään, jonka siitä kasvaa kauneus.»

Näin päättyi seppeleen tuon laulu, sitten muut valot kaikki valtavirteen yhtyi nimeä Maarian nyt ylistämään.

Kuningasmantteli,[293] mi kaartuu kaiken maailman yllä, jota henki Luojan ja täydellisyys elähyttää enin,

yllämme kaartui sisäpintoinensa niin vielä loitolla, ma etten nähdä sen kauneutta voinut paikastani.

Eik' ollut silmilläni voimaa myöskään tuon seppel-liekin tietä seuraamahan, mi nousi siemenensä läheisyyteen,[294]

ja niinkuin lapsi, äitiään mi kohden imettyänsä ojentaapi kädet tunteesta, joka ulkoliikkeeks syttyy;

niin valkeudet nuo ojentuivat kaikki nyt ylöspäin, ja siitä näin ma kuinka heill' oli lempi syvä Maariahan.

Mut näköpiirissäni ne viipyi sitten Regina coeli[295] ihanasti laulain; sen muisto mult' ei ole mennyt koskaan.

Kuink' onkaan suuri runsaus, mi mahtuu lippaisiin pyhiin näihin, jotka oli maan päällä kylvämään niin laaja-kädet!

Tääll' elo on ja itkun aarteest' ilo, mi saatiin Babylonin vankeudessa, kun kultaa kerran ylönkatsottihin.[296]

Ja täällä juhlii voittoansa, luona Jumalan ynnä Neitseen Poian ylvään, kerällä vanhan ynnä uuden liiton

hän, jolla avaimet on auvon tämän.[297]

Neljäskolmatta laulu

»Valiovieraat Lampaat ehtoollisen[298] tuon pyhän, joka ravitseepi teidät, niin että toivehenne aina täyttyy.

Jos Luojan armo hänen suonut maistaa on siitä, mikä pöydältänne putoo, jo ennen aikaa, jonka kuolo määrää,

pyyteensä ääretön te nähkää, suokaa hänelle pisara: te juotte aina lähteestä, josta aatoksensa tulee.»

Beatrice näin. Ja sielut liedot kääntyi kuin piirit ympär' kiintopisteittensä ja leimusivat niinkuin pyrstötähdet.

Ja kuten rattaat koneistossa kellon niin kiertää, että ensimmäinen näyttää kuin seisois se ja viimeinen kuin lentäis;

niin valopyörät, karkeloiden eri tavoilla, mulle autuudestaan antoi hitaamman taikka nopeamman tunnun.

Ma siitä, jonka kauneimmaksi katsoin, näin liekin liehuvan niin onnellisen, sen etten kirkkautta nähnyt kellään![299]

Ja kolme kertaa ympäri Beatricen se kiersi, laulaen niin tenhoovasti, sit' ettei mielikuvitus voi todistaa.

Siks sit' en kirjoita, ei sulka suihka, kun kuvat mielen, sanat kielen liian räikeit' on moiseen laskos-maalaukseen.[300]

»Oi, pyhä siskosein, mi hurskahasti niin pyydät, kautta lempes hehkun minut erotat kaunihista piiristäni.»

Pysähtyi sitten pyhä liekki, kääntyi ja henkäs puoleen Valtiattareni nää sanat, jotka mainitsin ma yllä.

Ja hän: »Oi ikivalo miehen suuren, mi Luojalta sai autuutemme ihmeen avaimet, joita hän maan päällä kantoi!

Hänt' tutki helpoista—ja vaikeistakin, jos tahdot—kohdista sen Uskon, joka soi muinoin voiman sulle merta käydä.[301]

Häll' onko rakkaus, toivo, usko vankka, sa ilmi saat, min silmä sinne kantaa, miss' seikat kaikki selvään kuvastuvat.

Tää valtakunta kosk' on kansoittunut kautt' uskon toden, hyvä on, häll' että on tilaisuus sen ylistystä laulaa.»

Kuin pulmaa miettiessä oppi-isän puhele teini[302] ei, vaan asestautuu todisteluhun, ei sen ratkaisuhun;

niin kaikin järkisyin jo jännittäysin ma hänen haastaessaan käydäkseni kysyjän moisen eessä moiseen rippiin.

»Sa, rakas kristiveli, virka: mikä on usko?» Kohotin ma pääni kohden valoa, josta sanat huokui nämä.

Beatriceen käännyin, joka merkit mulle nopeat viittoi, että läikyttäisin sisäisen lähteheni vettä ulos.

»Se armo», aloin, »joka korkealle Ens-Päällikölle suo mun tunnustauta, myös auttakoon nyt muotoon aatokseni.»

Ja jatkoin: »Kuin on totisesti meille, oi taatto, kirjoittanut veljes rakas,[303] mi oikeaan sun kanssas johti Rooman,

on usko uskallusta toivottuihin ja vakaa varmuus näkymättömistä; se minun mielestäin on uskon ydin.»

Ma silloin kuulin: »Oikein ajattelet, jos ymmärrät, miks ensin usko hälle ol' luottamusta, sitten varmuus vakaa.»

Ja minä: »Seikat syvät, jotka eessäin täss' avartuvat, kätketyt niin kauas on katsehelta heimon kuolevaisen,

ett' uskossa vain olemus on niiden, min päällä toivo kaunis, ylväs kaartuu; siks lujittuu se luottamuksen muotoon.

Ja tästä uskosta taas täytyy päättää pitemmä, vaikka silmä nää ei mitään; sentähden varmuudeks se vahvistuvi.»

Ma silloin kuulin: »Noin jos ymmärretty maan päällä oppi kaikki ois, ei tilaa sofistain nerouksille siellä oisi.»

Näin henkäsi tuo liekki rakkauden ja jatkoi: »Tutkittu jo kyllin tarkkaan on laatu ynnä paino myntin tämän.

Mut lausu, onko se sun kukkarossas!» Ma hälle: »On, niin seesnä, ehjänäkin, epäillä ettei voi sen leimasinta.»

Syvästä tuosta valohohtehesta soi sanat nyt: »Sa kuinka saitkaan kalliin sen aarteen, jok' on pohja kaiken hyveen?»

Ma hälle: »Pyhän Hengen runsas sade, mi vuotanut on pergamenttein vanhain ja uutten yli, johtopäätös-sarja[304]

se mulle ollut on, mi todistanut tuon mulle niin on, ett' on mulle kaikki muut todistelut sitä vastaan tylsät.»

Ma sitten kuulin: »Liitonkirjan vanhan ja uuden, jotka niin sun vakuuttavat, sanana Luojan kuinka voit ne pitää?»

Ja minä: »Etten erehdy, sen ihmeet takaavat, sillä niiden vuoks ei luonto lie lyönyt rautaa eikä tehnyt pajaa.»[305]

Soi vastaus: »Virka, mikä vakuuttaa sun, ett' totta on nää ihmeet? Ehkä siihen, mi juur' on todistettava, sa vetoot?»[306]

»Maailma kääntynyt jos kristin-uskoon», ma virkoin, »ilman ihmeit' on, se ihme jo satakertaa suurempi on muita.

Näät köyhänä ja paastoten sa tulit kedolle, kylvääksesi taimen hyvän, mi muinen oli viinipuu, nyt piikki.»

Kun tämä päättyi, kaikki kaaret Hovin tuon pyhän kaikui 'Kiittäkäämme Luojaa' sävelin, soivin siellä korkeudessa.

Ja hän, tuo ylhäinen, mi tutkimalla mua oksa oksalt' oli vienyt lehtein lähelle viimeisien, jatkoi jälleen:

»Jumalan armo, joka mieltäs hellii, avannut tähän saakka puhumahan on suusi, mitä puhua sen sopii.

Hyväksyn siis, se mit' on julki tuonut; mut nyt sun täytyy selittää, mit' uskot ja mikä syy sun uskomaan on saanut.»[307]

»Oi pyhä taatto, henki oi, mi näet sen, johon uskoit niin, sa että voitit päin hautaa juosten jalat nuoremmatkin»,

ma näin, »sa tahdot eessäs esittämään nyt olemusta uskoni tään alttiin ja myöskin syytä sen sa tiedustelit.

Ma vastaan: Uskon Luojaan ainoahan, ijäiseen, vankkumattomaan, min rakkaus ja kaiho kiertämään saa kaikki taivaat.

Syyt uskon tään ei ole fyysilliset tai metafyysilliset yksin, sillä sen toistaa totuuskin, mi virtaa alas

Moseksen, profeettain ja psalmein kautta[308] ja evankeliumin ja teidän, jotka sen kirjoititte Pyhän Hengen hehkuin.

Ja ijäis-olentoon ma uskon kolmeen, jotk' on yks kolmessa ja kolmess' yksi, niin että sanoa voi: on ja ovat.

Ja tämä syvä jumaluuden yhteys, jota nyt kosketan, on usein mieltäin valaissut oppiin evankeliumin.

Siin' alku on ja säen siinä, sitten mi liekiks suuremmaksi laajenneena minussa tuikkii taivaan tähden lailla.»

Kuin isäntä, mi iloviestin kuulee, syleilee palvelijaa, onnitellen tään vaiettua häntä uutisesta;

niin siunaten ja laulain kolme kertaa mua kiersi, koska vaikenin, tuo liekki apostolin, min määräyksestä olin

puhunut; niin hän puheeseeni mieltyi.

Viideskolmatta laulu

Jos tapahtuu, tää että laulu pyhä, min myötä-luoneet ovat maa ja taivas, niin että vuosiks siitä laihduin, voittaa

tuon vainon, joka lammashuoneen[309] kauniin mult' estää, missä nukuin karitsana, vihaten susia, sen sortajia;

palaava toisin äänin, toisin hapsin oon silloin, otan laulun laaker-lehvän ma luona kasteheni pyhän paikan.

Siell' astuin Uskoon näät, mi kuolevaisen lähentää Jumalaan ja jonka vuoksi niin Pietari mua kiersi kolme kertaa.[310]

Vastaamme liikkui valo toinen[311] kehän tuon saman, josta ensimmäinen saapui Kristuksen jättämistä sijaisista.

Iloiten lausui Valtiattareni: »Kas, katso ylhäistä, min vuoksi vieläi maan päällä käydään niin Galiziassa!»

Kuin kyyhky painauu luo puolisonsa ja toinen toista kuhertaa ja kiertää ja tahtoo tuolle hellyyttänsä näyttää;

niin näin nyt, kuinka toinen toistaan suuret nuo vallat tervehtivät kunnioittain ja kiittäin ruokaa, jota siellä syödään.

Mut koska päättyneet ol' onnittelut, eteeni vaieten he jäivät, hehkuin, niin ettei kestää sitä silmä voinut.

Hymyillen silloin Beatrice sanoi:[312] »Oi, kuulu henki, joka rikkaudesta oot kirjoittanut meidän temppelimme!

Tää korkeus kaiuta taas Toivon äänin; kuvailevas niin usein tiedät sitä kuin Jesus seestyi nähdä kolmen miehen.»

»Kohota pääs ja rohkaise nyt mieles, näät kaiken, mikä maasta kuolon saapuu, tääll' loistostamme täytyy tuleentua.»

Tuon lohdunsanan liekki toinen saattoi; kohotin silloin silmät kukkuloille,[313] jotk' äsken kuormallaan ne painoi alas.

»Kun tahtonut on Keisarimme[314] laupeus ett' ennen kuolemaas saat uskottunsa tavata pyhimmässä pylväistössä,

tään Hovin tarkoin nähdäkses ja Toivon tuon vahvistaakses itsessäs ja muissa, maan päällä joka hyvään lempeen liehtoo;

siis virka, millainen se on ja kuinka se kukkii sielussas ja mistä sait sen.» Näin jatkoi puhettansa toinen liekki.

Ja Nainen hurskas, joka johti lentoon näin korkeahan sulat siipieni, ehätti eestäni nyt vastaamahan:

»Pojista taistelevan Kirkon kukaan ei toivo niin kuin hän; se kirjoitettu on armeijamme valoon, Aurinkohon.[315]

Siks suotu hälle on Egyptist' ennen Jerusalem tää tulla näkemähän[316] kuin päättynyt on ase-aika hältä.

Kaks seikkaa muuta,[317] hältä kysyttyä, ei vuoksi tietämisen, vaan ett' toistais hän siellä, kuin sua miellyttää tää hyve,

ne hälle jätän; vaikeat ei ole eik' kerskuttavat ne. Hän vastatkohon, ja auttakoon hänt' armo Herran siihen!»

Kuin oppilas, ken mestarille vastaa vapaasti, alttihisti, minkä tietää, ett' etevyytensä vain ilmi tulis,

ma virkoin:[318] »Toivo odotust' on varmaa tulevan kunnian, min Luojan armo ja ansio myös ennen tehty tuottaa.

Tään valon mulle moni tähti antaa; mut ensin mieleeni sen valoi herran tuon korkeimman korkein lauluseppo.

Sa olet toivo kaikkein niiden, jotka nimesi tuntee, laulaa tuon psalmista ja ken ei tienne, että uskon häneen?

Mun kastoit sitten kirjees kastehella, niin että siitä täysi oon ja sataa sateesi annan yli muiden jälleen.»

Näin haastaessain, kuinka loiston tämän ylissä hohtavassa tuike syttyi, salaman-nopsaan saapuen ja mennen.

Soi sitten: »Rakkaus, jota hehkuu vielä hyveeseen tähän, mua seuranneeseen sotani loppuun sekä voitonpalmuun,[319]

mun tahtoo sulle henkimään, sa, joka iloitset siitä, ja mua ilahdutat, jos kerrot, mitä sulle Toivo lupaa.»

Ja minä: »Uudet ynnä vanhat kirjat päämäärän näyttää—ja ma seuraan sitä— sieluille, jotk' on Luojan ystäviä.

Jesaia[320] sanoo, että kaksoispuvun omassa maassa kukin kantakohon, ja heidän maansa on tää armas autuus.

Tään ilmestyksen siinä esittänyt sun veljes viel' on selkeämmin, missä hän puhuu vaattehista valkoisista.»

Nää sanat sain ma sanotuksi juuri, kun kuulin yltä 'Sinuun toivokohon' ja siihen yhtyi kaikki tanhupiirit.

Niin niiden keskell' liekki kirkas[321] syttyi, ett' talvin ois kuukausi pelkkää päivää, Kravussa jos ois moista kristallia.

Kuin nousee, astuu, yhtyy tanssiin impi iloiten kunniasta morsiamen, ei tähden suinkaan turhamielisyyden;

niin paistavan näin valon vahvistetun kahdelle noille, jotka kiertäin tanhus kuin sopi hehkuvalle rakkaudelleen.

Hän yhtyi lauluun ynnä tanssiin, heistä mun Valtiattareni silmä katsoi kuin morsiamen tyynen, vaiteliaan.

»Sa hänet näät, ken parmahilla ylvään lepäsi Pelikaanimme ja virkaan valittiin arvokkaasen ristin alla.»[322]

Näin Vallatar; mut silmänsä hän piti ain yhtä tarkkaavina jälkeenpäinkin kuin ennen sanomista näiden sanain.

Kuin se, mi silmät jännittää ja kokee näin nähdä pimennystä aurinkomme, näkemisestä sokeaksi tullee,

näin kävi mun tään viime liekin eessä; sill' aikaa sanat soi: »Miks silmääs kiusaat näkemään täällä, mit' ei täällä ole?[323]

Ruumiini Maassa maata on ja pysyy keralla muiden siellä, sikskuin määrään lukumme nousee Luojan säätämähän.

Täss' onnen luostarissa puvuin kaksin nuo valot kaks on vain, jotk' ylös nousi; vie viesti tämä teidän maailmaanne!»

Hän päätti; hiljeni jo liekkipiiri ja kanssa sen myös sulo-äänet, jotka pyhästä soivat tuosta kolmikosta;

laill' airoin, jotka äsken vettä viilsi, nyt väsymystä, vaaraa välttääksensä kaikk' yhdess' seisahtaa, kun merkki kuuluu.

Ah, kuinka sydämeni järkkyi, koska ma käännyin katsomaan Beatricen puoleen enk' enää nähnyt häntä,[324] vaikka olin

lähellä häntä, maassa autuaiden.

Kuudeskolmatta laulu

Mun huollen näköäni sammunutta tuo liekki kirkas, joka sammutti sen,[325] puhalsi sanat, jotka tarkkaavaksi

mun saivat: »Sikskuin näkös saat sa jälleen min olet minuun tuhlannut, on hyvä, sen että korvaat suusi haastelulla.

Siis ala, virka, kuhun sielus pyrkii; ja ollos vakuutettu, että näkös hävinnyt sulta ei, vain häikäistynyt.

Näät Naisella, mi sua johtaa kautta tään pyhän niitun, silmässään on kyky, jok' oli kädessään Ananiaalla.»[326]

Ma sanoin: »Tulkoon myöhään taikka varhain tahtonsa mukaan apu silmäin, joista tään tulenpolton toi hän sieluhuni!

Hyvyys,[327] mi on tään hovin riemu, alku ja loppu joka kirjan on, min Rakkaus lukevi mulle kovaa taikka hiljaa.»

Samainen ääni, joka poisti pelon minulta äkki-sokeudestain, vielä taas mulle antain halun haastamiseen

näin jatkoi: »Seulall' olet hienommalla sa seulottava; nyt sun virkkaa täytyy, ken tähän maaliin suunnannut on jouses.»[328]

Ma näin: »Kai järjen syyt ja arvovalta, mi tulee ylhäältä, tään istuttaneet minuhun rakkauden liekin lienee.

Näät hyvä, jonka hyväks myöntää järki, sytyttää rakkautta, sen suurempata, mit' enemmän se sisältääpi hyvää.

Olento, niin mi ylevämp' on muita, kaikk' että hyvä hänen ulkopuoltaan säteitä vain on hänen valkeudestaan,

muit' enemmän sen täytyy viehtää mielen jokaisen rakkaus, mi tuntee, tietää totuuden, jolla todistus tää lepää.

Tään toden järjelleni kirkastavi hän, joka näyttää, että ensimmäinen ijäisistä on substanseista Rakkaus.[329]

Sen kirkastaa myös Toden ääni itse, mi itsestään näin sanoi Mosekselle: 'Näkevä olet hyvyys-arvot kaikki.'[330]

Sa myös sen kirkastat, kun sanomasi tuon alat ylhäisen, mi maailmalle ylitse muiden huutaa Luojan salat.»[331]

Ja kuulin: »Ihmisjärjen vuoks ja vuoksi myös arvovaltain, siihen sointuvien, Jumala rakkautes on kaiken päämies.

Mut virka vielä, tuntenetko muita hänehen kieliä, ja soios, sua tuo rakkaus kuinka monin hampain puree.»

Tarkoitus pyhä Kristus-kotkan multa ei salaan jäänyt, sillä oivalsipa, hän kunne sanelmani tahtoi saattaa.

Siks jatkoin: »Kaikki hammas-haavat, jotka sydämen kääntää voivat luokse Luojan, mun rakkauttain on yhteis-auttanehet.

Olemus maailman, ja omanikin, ja kuolo Hänen, että eläisin ma, ja toivo joka uskovan, myös minun,[332]

tuon kera kertomani tiedon kirkkaan,[333] mereltä väärän rakkauden mun johtain on opastaneet rantaan oikeahan.

Ne lehdet, joita viinitarha kasvaa ijäisen Viljelijän,[334] mulle kalliit sikäli on kuin Hältä niiss' on hyvää.»

Ma vaikenin, ja kautta taivaan kaikui suloinen laulu; Valtiattareni mukana lauloi: »Pyhä, pyhä, pyhä!»[335]

Kuin valon sattuessa tuiman herää mies vuoksi silmäin kyvyn, kääntyväisen päin hohdetta, mi kalvosta käy kalvoon,

ja kuin hän näkemästään kauhistuvi, kun tiedotonna äkin niin hän herää, sikskunnes auttaa häntä arvostelu;

niin silmistäni kaikki suomut ajoi Beatrice säteell' omain silmiensä, tuhannen peninkulmaa tunkevien.

Näät enemmän kuin ennen näin ja kysyin ma hämmästyksin, mik' oi' loiste neljäs, min näin ma siinä meidän seurassamme.

Ja Valtiatar: »Sätehissä näissä imehtii Tekijätään ensi sielu,[336] min milloinkaan on luonut ensi Voima.»

Kuin lehvä, leyhyttämä tuulen, painaa pään alas, nousten jälleen voimallansa omallaan, joka ylöspäin sen nostaa;

niin hänen haastaessaan hämmästyen ma tein; mut sitten varmistuin ma jälleen halusta puheen, joka poltti mua.

Ja aloin: »Oi, sa heelmä, yksin luotu tuotteena kypsänä, oi Alku-Taatto, min tyttäriä kaikk' on morsiamet!

Niin hartaasti kuin voin ma pyydän, että haastaisit; tiedät tahtoni, ja että nopeemmin täyttyis se, en virka tuota.»

Useinkin turkis-eläin tuntee siten, ett' tuntehensa ilmi vavahtelee sen seurana mi ruumiinsa on verho;

ja samoin salli alku-sielu minun nyt nähdä läpi peittehensä, kuinka hänt' ilahdutti tehdä mielikseni.

Hän hengähti:[337] »Vaikk' et ilmi tuonut sa tahtoas, sen paremmin ma näen kuin sinä seikkaa, jok' on sulle varmin.

Kuvastimessa totuuden sen näen, mi kaiken heijastavi niinkuin on se, mut jota heijasta ei kukaan, mikään.

Sa tahdot tietää, milloin Herra pani mun siihen tarhaan ylevään, hän missä soi sulle voiman kiivetä näin ylös,

ja kauanko ma sit' ilosilmin katsoin ja tosi syyn tuon suuren eripuran ja mitä käytin kieltä, minkä keksin.

Siis, poikani: puun hedelmän ei syönti ei syy itsessänsä syy ollut moisen paon, vaan yksin yli rajamerkkein käynti.

Vergiliuksen mistä nosti Naises, tuhatta neljä kolme sataa kaksi ma siellä vuotta toivoin seuraan tähän.

Yhdeksän sataa kolmekymment' erää maan päällä Auringon näin palajavan valoihin kaikkiin, jotka on sen tiellä.[338]

Kadonnut kieli oli haastamani jo ennen kuin Nimrodin kansa oli työn alkanut sen, jok' ei valmistunut.[339]

Näät mikään järjen työ ei kestä iki, kun ihmismieli ijäisesti muuttuu taivaiden vaihteluiden tahdon mukaan.

On luonnon työ, ett' ihmisell' on kieli; mut millainen, sen luonto jättää teille niin tehtäväks kuin teitä huvittavi.

Manalan kuiluun ennen kuin ma astuin,
I oli maailmassa korkein Hyvä,
Hän, jolta onni on mua ympäröivä.

Eli se sitten oli; käy se laatuun, näät ihmistapa on kuin lehti oksan, mi haihtuvi ja toinen sijaan tulee.[340]

Vuorella korkeimmalla merten yli, ma elin synnissä ja synnitönnä ens tuokiosta siihen,[341] jolloin Päivän

neljännes muuttuu sekä kuudes seuraa.»[342]

Seitsemäskolmatta laulu

»Soi Isän, Pojan, Pyhän Hengen kiitos!» nyt kautta kaiken paratiisin kaikui, niin että hurmas minut laulun sulo.

Ma mitä näinkin, hymyilyltä näytti maailmankaikkeuden, ja tenhon saman minulle toisti kuulo niinkuin näkö.

Oi, mikä onni, auvo kuvaamaton!
Mik' elo täynnä rakkautta, rauhaa!
Mi runsaus himoton ja turvallinen!

Silmäini eessä soihtua nuo neljä[343] kimalsi, ja se, joka ensin tuli, nyt alkoi loistaa muita kirkkahammin,

ja muuttui muodoltaan senkaltaiseksi kuin Jupiter,[344] jos tää ja Mars ois tulleet linnuiksi, vaihtain sulkiensa värin.

Kaitselmus, joka siellä jakaa toimet ja hetken kunkin, oli kuoron kauniin jo vaientanut suuntaan jokaisehen,

kun kuulin: »Väriäni jos ma vaihdan, äl' ihmettele, sillä kun ma puhun, väriä vaihtavan näin kaikkein näiden.

Hän, jok on paikkani maan päällä vienyt,[345] mun oman, oman paikkani, mi vapaa Jumalan Pojan kasvojen on eessä,

mun hautani on viemäriksi veren ja loan tehnyt niin, ett' Enkel' Tuonen, mi alas lankes, iloita voi siitä.»

Värihin pilvein, milloin aamuin, illoin Aurinko niitä vastapäätä palaa, ma näin nyt verhoutuvan kaiken Taivaan.

Ja niinkuin nainen siivo, itsestänsä ijäti turvallinen, mutta toisen erheestä kuullenkin jo arastuva,

niin muutti näköään Beatrice myöskin; pimennys moinen Taivahassa ollut lie silloin, koska kärsi Voima korkein.[346]

Sanansa jatkui sitten, mutta ääni niin oli toinen, ettei kasvonsakaan sen enempätä olleet muuttunehet.

»Kristuksen morsian[347] ei kasvatettu verellä mun ja Linuksen ja Kliton, sit' että käytettäisi kullan tekoon,

vaan hankintaan tään elon autuahan on Sixtus, Pius, Urbanus, Calixtus verensä, kyyneleensä vuodattaneet.

Mielemme ollut ei, ett' oikealla[348] ois jälkeläisistämme ristin kansaa yks osa ollut, vasemmalla toinen;

ei myös, ett' avaimet nuo mulle suodut[349] olisi tulleet merkiks sotalipun, mi liehui vastaan muita kastettuja;

ei että kuvani ois leimaks tullut rahalla myötyin, vääräin valtuuksien, ma joist' oon kalvennut ja punastunut.

Paimenten puvuiss' ahnaat käyvät sudet, kun täältä katsoo, kaikill' laitumilla; ah, Luoja, miksi varjelukses viipyy?

Vertamme Cahorsit, Gascognelaiset[350] jo juomaan valmistuu; ah, kauniin alun oleva miksi oli loppu kurja!

Mut Kaitselmus, mi Scipion kautta turvas Roomalle vallan, maineen maailmassa, pian auttava on, kuten toivon, uskon.

Sa, poikani, min ruumis kuolevainen maan päälle taas sun vie, suus auki luo'os ja ällös peitä, mit' en peitä minä.»

Sumuista jäisistä kuin maahan sataa lumena ilmamme, kun sarvi Kauriin taivaalla Aurinkoa koskettavi,

niin seesteen päälläni näin seijastuvan hiuteista[351] voitollisen pilven, joka meit' oli siihen saakka saarreskellut.

Näköä niiden kauan katsoi, seuras katseeni, sikskuin pituus välimitan sen esti ylemmäksi lentämästä.

Nyt Nainen, nähden, etten enää ylös ma katsonut, näin sanoi: »Alas jo katso, nää, kuink' kääntynyt sa olet!»[352]

Siit' asti kuin ma ensin katsoin alas[353] nyt näin ma siirtyneeni kautta kaaren ens' zonin keskeltä sen päähän saakka,

niin että näin Odysseun harha-uran Cadizin takaa ynnä rannan melkein, Europa missä sulotaakaks tuli.

Viel' enemmän maa-sopestamme esiin ois käynyt, mutta Päivä riensi tietään minusta monen eläinpiirin-merkin päässä.

Mut mielein lempivä, mi aina kiersi Beatricea, nyt enemmän kuin koskaan katseeni tahtoi palauttaa häneen.

Mit' taide ynnä luonto luoneet ovat lumeiksi silmän, sielun voittaaksensa, inehmo-muodoin tai sen kuvastimin,

kaikk' yhdess' ei se oisi mitään, rinnan sen jumaluuden, joka mulle paistoi, kun käännyin katsantoonsa hymyilevään.

Ja voima, mulle jonka katseens' antoi, pesästä kaunihista Ledan[354] johtain mun saattoi taivahasen nopeimpahan.

Sen osat ylhäiset ja kirkkaat ovat niin samanlaiset, etten voi ma virkkaa, min niistä valitsi Beatrice mulle.

Mut hän, mi hyvin tunsi toiveheni, hymyillen alkoi ja niin riemu-kasvoin kuin iloinnut ois itse Luoja niillä:

»Maailman liike,[355] joka keskipisteen pitävi hiljaa, pyörittäissä muuta, täst' alkaa niinkuin rajamerkistänsä.

Taivaalla täll' ei paikkaa muuta ole kuin Luoja, jossa rakkaus se syttyy, mi kiertää tään, ja voima, min se kylvää.

Valo ja rakkaus sit' ympär' saartaa kuin tämä muita, ja sen piirin yksin Hän tuntee, joka niin sen vyöksi vyöttää.

Muu mikään määrää ei sen kiertämistä; se määrää kaikki muut kuin kymmen-luvun sen puoli määrää sekä viides-osa.

Ja kuink' on ajan kaikki juuret tässä maljassa, vaikka lehdet sen on muissa, nyt sulle täytynee sen selvä olla.[356]

Voi, ahneus,[357] mi kuolevaiset painat niin syvään kuiluun, ettei jaksa kukaan kohottaa katsettaan sun aalloistasi!

Kukoistaa ihmisissä tahto hyvä; mut alituinen sade[358] tärvelevi hedelmät parhaimmatkin hylkiöiksi.

Viattomuutta, uskoa nyt nähdään vain lapsissa, ja kumpainenkin karkkoo jo ennen kuin on poski parran saanut.

Sopertavainen vielä paastoo,[359] mutta kun kielen saanut suuhun on, hän ahmii jokaisen ruoan jokaisessa kuussa.

Ja moinen sopertava lempii, kuulee viel' äitiään, mut puhumaan kun oppii, tuon toivoo kuolleeksi ja kuopatuksi.

Näin hänen, joka illan, aamun antaa, myös tyttärensä kauniin tummuu iho, tuo valkea niin ensi katsannolla.[360]

Ja sinä, ettet hämmästyisi, huomaa, maan päällä ettei ole hallitsijaa![361] Siks ihmisheimo harhauukin tiellä.

Mut ennen kuin jää tammikuu ei talveen[362] vuoks sadas-osan, jonka laiminlyötte, niin jyly käyp' on ylätaivahissa,

ett' tuulispää, niin odotettu kauan on perään kääntävä, nyt miss' on kokka, ja lautan luotsaileva oikeahan;

ja kukka kantava on heelmän toden.»[363]

Kahdeksaskolmatta laulu

Kun hän, mi Paratiisiin johti minut, näin oli kurjain kuolevaisten elon nykyisen totuudellaan julkituonut;

sen lailla, jota takaa liekinloimu valaisee ja sen kelle kertoo peili jo ennen kuin sen katse, aatos tietää,

ja joka katsomahan kääntyy, totta puhuiko lasi, ja ne näkee yhteen niin sointuvan kuin sävel poljentohon:

niin mulle muisti kertoo tapahtuneen, kun katsoin silmihin ma kaunihisin, joist' Amor oli mulle ansan tehnyt.

Ja kun ma käännyin ja kun katseheni tapasi näkyväistä taivaan tämän, mi sattuu silmään, kun sen kierron huomaa,

näin pisteen,[364] mi niin vahvaa valkeutta säteili, että silmän häikäistyneen sen eessä sulkeutua pakko oli.

Jokainen tähti, pieninkin, sen rinnan näyttäisi kuulta, jos se suhtautuisi sen paikkaan niinkuin tähti tähden viereen.

Kentiesi saman matkan päässä niinkuin kuunkehä kiertää valolähdettänsä, mi luo sen silloin, kun on terhen tihein,

tuon pisteen ympär' tulipiiri kiersi[365] niin nopsaan, ett' ois voittanut se liikkeen nopeimman, joka kiertää maailmata.

Ja piirin tämän toinen kiersi, toisen taas kolmas, kolmannen taas neljäs, jota piiritti kehä viides ynnä kuudes;

sen jälkeen seitsemäs, niin laaja, että jo Junon airut liian pieni ollut sen kaarta kokonaan ois yltämähän;

näin kahdeksas ja yhdeksäs; mut kaikki sikäli kiersi hitaammin kuin oli etäällä kukin ensi ympyrästä.

Ja kirkkain oli liekki sen, mi lähin säentä puhdast' oli; luulen, siksi ett' enin totuutta se tuota imee.

Mun Valtiattarein, mi huomas huolen minussa syvän, virkkoi: »Taivas kaikki ja luonto riippuu pistehestä tuosta.

Lähintä kehää katso sen ja tiedä sen liike siksi ett' on nopein, koska tulisin rakkaus sitä liikuttavi.»

Ma hälle: »Maailma jos järjestetty niin ois kuin nään ma näissä taivahissa, ma oisin tyytynyt jo ennen-nähtyyn;

mut aistimaailmassa nähdä saattaa, ett' tähtitarhain jumalaistuu juhlat, mikäli loittonee ne keskuksestaan.

Siks jos on täyttyvä mun toiveheni täss' ihmetemppelissä Enkelien, min rajat vain on valkeus ja rakkaus,

mun kuulla täytyy vielä, miksi kuva ei pidä yhtä kera alkuperän; näät tuota itsekseni tuumin turhaan.»

Näin Vallatar: »Ei ihme, että sormes ei riitä avaamiseen solmun, joka lujennut on, kun koettanut ei kukaan.»

Ja jatkoi: »Ota, mitä virkan sulle, ja siihen kaikki älykeinos käytä, jos tahdot, että täyttyy toivehesi.

Maailmat aineen ovat ahtaat taikka avarat mukaan voiman sen, mi niiden osahan jokaisehen jakautuvi.

Suurempi tekee hyvää suurempata; suurempi, jos sen osat täydet ovat, hyvyyttä suurempata mahduttavi.

Niin taivas tää,[366] mi kanssaan kaikki kiertää maailmat, sointuu piirin kanssa yhteen, mi enin rakastaa ja tietää enin.

Ja siks jos järjelläsi mittaat voimaa, et ulkomuotoa sa substansien,[367] jotk' on sun silmissäsi ymmyrkäiset,

sen huomaat sopusoinnun ihmeellisen suuresta suureen, pienemmästä pieneen, voimansa kanssa joka taivahassa.»

Kuin kirkkaaks seijastuvi kansi taivaan puhaltaessa tuulen[368] siltä puolen sen mistä poski pohjoinen on lempein,

niin että usmat, sitä kaihtavaiset, pois haihtuu, hajoo sekä taivas seestyy hymyillen kaikin kaunein kappaleineen;

niin kävi mun, kosk' oli Valtiatar sanallaan selvällä mun seijastanut, ja totuus paistoi niinkuin tähti taivaan.

Ja kun hän vaikeni, niin lailla raudan sulavan, joka säihkyy säkeniä, niin säkenöi nää taivaantarhat kaikki.

Paloa niiden kukin seuras säen, niin että olivat ne lukuisammat kuin kerrattuina ruudut shakkilaudan.[369]

Kuorosta kuoroon hosianna kaikui päin kiintopistettä, mi paikallansa pysynyt ijäst' ikään on ja pysyy.

Ja hän, mi näki hengen-epäilyni, näin lausui:[370] »Ensimmäistä kehää kaksi serafit ja kerubit muodostavat.

Niin nopsaan seuraavat ne siteitänsä, ett' ois ne pisteen kaltaiset ja ovat, mikäli niiden sielun-silmät seestyy.[371]

Muut rakkaudet, niitä kiertäväiset, on valta-istuimia Luojan eessä kun päättävät ne ensi kolmiluvun.

Ja tiedä, että auvostuu ne kaikki, mikäli syventyvi silmä niiden totuuteen, jossa joka järki lepää.

Sa tästä näät, kuink' autuuden on pohja tuo näkö juuri sielun-silmän eikä rakastaminen, joka seuraa sitten;[372]

ja näön mitta ansioksi koituu, min tahto hyvä suo ja Luojan armo; näin edistyy se aste astehelta.

Tuo toinen kolmiluku, kukoistava täss' ikikeväässä, min kauneutta ei hävittää voi Oinaan merkki öinen,[373]

lakkaamatonta hosiannaa laulaa sävelmin kolmin kolmen riemukuoron tään kolmiluvun jotka muodostavat,

on jumaluuksia tään hierarkian: ens kuoro Valtain on ja toinen Voimain, taas kolmas nimeltään on Mahtajien.

Kehässä kahdess' seuraavassa kiertää Päät ynnä Arkki-enkelit; taas piirin viimeisen täyttää leikit Enkelien.

Nää kuorot ylöspäin kaikk' katsoo, alas taas vaikuttaa, niin että kohden Luojaa ne kaikki vetäytyy ja kaikki vetää.

Ja Dionysius[374] niitä katsomahan jäi moisin kaihoin, että lailla minun erotti ne ja nimet antoi niille.

Hänestä kuitenkin Gregorius[375] poikkes; mut koska aukes taivahassa tässä katseensa, itse itselleen hän hymyi.

Ja jos niin suuret salat julkituonut maan pääll' on ihminen, äl' ihmettele! Tuon täällä kertoi hälle se, ken näki,

ja paljon muuta taivahista näistä.»[376]

Yhdeksäskolmatta laulu

Niin kauan kuin Latonan lapsill' Oinas[377] on yllään ynnä Vaaka, uumenillaan taas yhteisvyönä horisontin piiri,

sikskunnes zenith tasapainon panee ja kumpainenkin tuosta vyöstä eroo ja vaihtaa hemisfäärejään, niin kauan

Beatrice, hymy kasvoillansa, pysyi nyt vaiti, katsoi tuohon pistehesen, min loistoa en ollut voinut kestää.

Hän sitten lausui: »Kysy en, vaan virkan, min tahdot tietää, siellä nähnyt olen sen, missä yhtyy aika ynnä paikka.[378]

Ei hyvää itsellensä hankkiakseen— mi ei voi käydä—mutta kunniataan Minänsä heijastuksin kuuluttaakseen

ijäisyydessä, ajan ulkopuolla, rajattomasti, mielen mukaan, Rakkaus ijäinen tuli muotoihinsa muihin.[379]

Sit' ennen myöskään horroksess' ei ollut, näät löytynyt ei ennen eikä sitten, kun vetten yli Herran henki liikkui.[380]

Yhdessä aine ynnä muoto puhdas olennon muodostivat täydellisen kuin kolme nuolta kolmijänne viskaa.[381]

Ja niinkuin lasissa tai kristallissa niin säde säihkyy, että kaikki siinä sen olemus on tulostansa saakka,

säteili niin myös Luojan kolmi-voima oliossansa, kaikki-yhteytenä, ja ulkopuolla alun niinkuin lopun.

Substansein kanssa yhteisluotiin, taattiin järjestys, sekä huippupaikan saivat ne, joissa ilmi tuli muoto puhdas.[382]

Puhtaalla aineell' oli paikka alin; keskeltä kiersi aineen ynnä muodon, se vyö, min milloinkaan ei vyöttö laukee.

Kirjoitti Enkeleistä Hieronymus,[383] ett' ennen monta vuosisataa luotiin ne kuin maailma muu tää muodostettiin.

Mut tämän totuuteni kirjoittaneet on monin paikoin Pyhän Hengen miehet, ja sen sa oivallat, jos vaarin otat:

Johonkin määrään myös sen järki näkee, sill' ei se myöntää voi, niin kauan että ois Liikuttajat toimetonna olleet.

Nyt tunnet, missä rakkaudet nää luotiin ja kuin ja koska; siksi kaihos hehkun lie kolme liekkiä nyt sammutettu.

Ei laskein päästä kahteenkymmenehen niin nopeaan kuin osa Enkeleistä järkytti elementtienne pohjan.

Muut pysyi, tarttui taiteeseen, min näet, niin iloiten, he että eivät koskaan eroa karkelostaan kaunihista.[384]

Sen ylpeys kirottu, min Tuonelassa näit kaiken maailman sa kuormain alla ol' alkusyynä lankeemuksen syvän.

Ne, jotka täällä näet, nöyrin mielin tunnusti Hyvyyden, mi heidät oli niin suureen älyyn kyvykkäiksi luonut.

Siks oma ansio ja armon valo[385] niin ylös nosti heidän katsehensa, heill' ett' on tahto luja, täydellinen.

Äl' epäile, vaan ole varma, että on ansiota armon vastaan-otto, mikäli tunne vain on sille avoin.

Nyt muiden auttamatta yhdyskuntaa voit tätä ympärilläs katsastella, sanani jos sa olet ymmärtänyt.

Mut päällä maan kun kouluissanne oppi sellainen luonnosta on enkelien, he että ajattelee, muistaa, tahtoo,

ma lisään, että näkisit sa selvään totuuden, joka siellä himmenevi, kun seikat sekoittavi moinen oppi.

Olennot nuo, jotk' oli onnen saaneet Jumalan kasvot nähdä, kääntänehet ei silmää hänestä, mi kaikki näkee.[386]

Siks katkaise ei heidän katsettansa esine uusi eikä tarvis heidän muistella aatoksia särkyneitä.

Näin valveill' uneksitaan, uskotahan maan päällä, tai ei uskota, mut rikos ja herja suurempi on jälkimmäisten.[387]

Te ette viisaustieteessänne tietä vaella yhtä; niin teit' itserakkaus ja halu näyttää eteviltä hurmaa.

Tääll' ylhäällä tuo sentään siedetähän mieluummin kuin jos itse Herran sanaa siell' ylenkatsotaan ja vääristellään.[388]

Ei muisteta, kuin paljon verta maksaa sen kylvö päällä maan ja otollinen kuink' on, ken nöyryydellä siihen turvaa.

Näkyäksensä kaikki kilpaa keksii väitteitä, jotka sitten saarnatahan, mut Evankeliosta vaiti ollaan.

Yks sanoo, että radaltansa kääntyi kuu kärsiessä Kristuksen ja esti Auringon valon maahan pääsemästä.

Taas toiset, että valo itsestänsä noin peittyi ja ett' Intian, Espanjan pimennys ollut ois kuin Israelin.

Firenzessä niin mont' ei houkkaa ole kuin noita jutteloita vuoden mittaan soi siellä kaikkialla saarnastuolit,

niin että palaa laitumelta lampaat nuo tuhmat syönehinä tuulta yksin; se heit' ei auta, ettei nää he vaaraa.

Apostoleille lausunut ei Kristus:[389] 'Menkäät ja saarnatkaatte turhuuksia', vaan antoi todellisen pohjan heille.

Se vain soi heidän huuliltaan, niin että sodassa Uskon sytytyksen heille ol' Evankeliumi peitsi, kilpi.

Nyt koukuin, kompasanoin saarnatahan, ja jos vain nauretaan, jo munkki tuosta on pöyhkä: vaadita ei enempätä.

Mut munkin-päähineessä moinen lintu pesivi, että jos hän näkyis, kansa tuon tajuis uskomansa armon laadun,[390]

min vuoksi kasvanut maan pääll' on tuhmuus, niin että juostaan joka lupaa saamaan sen tutkimatta todenperäisyyttä.

Näin Pyhän Antoniuksen[391] porsaat lihoo ja muutkin, pahemmat kuin porsaat, maksain rahalla, josta leimamerkki puuttuu.

Mut koska poikenneet jo loitos oomme, nyt silmäs käännä kohti tietä suoraa, ett' ajan kanssa lyheneisi taival.

Niin korkea on näiden Enkelien luku ja aste, ettei ihmiskieli, ei mieli koskaan sinne saakka pääse.

Ja jos sa muistat, mitä Daniel kertoo,[392] sa näet, ettei tuhansissa hänen lukua myöskään ole määrättyä.

Säteilee kaikkein yli Alku-valo ja heihin virtaa eri tavoin, niinkuin he eri laaduin ovat yhdistetyt.

Kun Luojan näkeminen määrää tunteen, niin rakkauden sulohehku heissä myös eri tavoin liekehtii ja palaa.

Nyt Iki-Voiman korkeuden sa huomaat ja laajuuden, kun peilit loi niin monet hän itseänsä heijastellaksensa,

yhdeksi itse jääden niinkuin ennen.»

Kolmaskymmenes laulu

Kun hehkuu kuudes tunti, lähes kuuden tuhannen peninkulman päässä meistä ja Maa luo varjon melkein vaakasuoran,[393]

valaistuu keskitaivas meille korkein, niin että yks ja toinen tähti alkaa lakata näkymästä silmällemme,

ja Päivän tytön samotessa kirkkaan nuo taivaan silmät perätysten, tähti tähdeltä, sammuu saakka kaunehimpaan.

Näin myöskin voittolauma, iloitseva ijäti ympär' pisteen häikäisevän,[394] mi saartaa sen, min saartamalta näyttää,

mun silmistäni vähitellen haihtui; siks kääntymään Beatriceen katseheni sai rakkaus ja puute näkemisen.

Hänestä mitä lauloinkin, jos kaikki se koottais samaan kiitosvirteen, kyllin nyt ei se oisi häntä kuvailemaan.

Näät kauneus,[395] jonka näin, niin suurta oli ja rajatonta, että Luojan yksin ma luulen siitä täysin iloitsevan.

Tulleeni myönnän tässä voitetuksi enemmän kuin on koskaan koomikkoa tai traagikkoa ainehensa lyönyt.

Näät niinkuin Päivä silmään heikkoon sattuu niin muistelu tuon hymyn hempeen multa vie muistin huonommaks kuin on se muutoin.

Ens aamust' asti, jolloin näin ma hänet elossa tässä, tuohon taivas-näkyyn runoni suotiin seuraella häntä.

Mut nyt mun täytyy laulamasta laata jo hänen kauneuttaan, kuin taideniekka jokainen korkeimpansa kohdattuaan.

Sellaisna, että suulle suuremmalle[396] kuin sointu soittimeni tään, mi kokee vain loppuun saattaa aihett' ankarinta,

ryhdillä, äänell' oppaan varman alkoi hän näin: »Me ainehesta suurimmasta[397] olemme tulleet Tulitaivahasen,

valohon henkisehen täyden Lemmen, Totuuden rakkautehen riemu-täyteen, ilohon, joka auvot kaikki voittaa.

Molemmat sotalaumat Paratiisin[398] näkevä oot, ja toisen sellaisena kuin näät sen jälleen viime tuomiolla.»

Salaman äkkiliekin lailla, joka niin sattuu silmään, että katoo kyky valoa nähdä voimakkaampaa siltä,

niin suuri kirkkaus minut ympär' saarsi ja verhos minut hohtehensa huntuun niin taajaan, etten nähdä voinut mitään.

»Ain' Rakkaus, tään taivaan autuuttaja, noin tervehtii, kun luokseen ottaa, tehden sopivaks liekilleen näin kynttilätä.»[399]

Tajunnut tuskin sanat lyhyet olin, kun huomasin jo, kuinka nousin kaikkein ma yläpuolle entisvoimieni.

Ja uusi syttyi näkö silmäin mulle, niin ettei ole valkeutta mitään, nyt jot' ei kestänyt ois katseheni.

Valoa näin ma niinkuin virran vettä[400] välillä välkkyvätä rannan kahden, joit' ihmeellinen kevätloisto verhos.

Elävät nousi säen-parvet siitä ja painui kukkiin kaikkialle, niinkuin rubinit, joita kulta heljä kiertää.

Taas niinkuin huumaamina tuoksun vaipui ne jälleen virtaan ihmeteltävähän, ja yks kun haihtui, kohta nousi toinen.

»Palava pyytees, halu hiillyttävä, mi sull' on näkemästäs selko saada, mua miellyttää mit' enemmän se paisuu.

Mut veestä tästä juoda tulee sinun, ei ennen näät sun janos suuri sammu.» Näin puhui silmieni Päivä mulle.

Ja jatkoi: »Virta ja topaasit, jotka nousee ja vaipuu ynnä kukkain hymy vain esivarjoja on totuutensa;

ei kuin niin vaikeat ois itsessänsä nää seikat, vaan sun puolellas on vika, kun viel' ei silmäsi niin kauas kanna.»

Niin kiihkeästi äidinmaitoon käännä ei lapsi kasvojaan, kun valveutumaan se sattuu tavallistaan myöhempähän,

kuin minä, saadakseni silmäin peilit paremmat, kallistuin nyt aallon yli, mi virtaa, että sielut täydellistyis.

Heti kun juonut siitä silmäluomen vain reunoin olin, näytti niinkuin oisi tuo virta pituudestaan pyöristynyt.[401]

Kuin naamioidut silmähämme näyttää toisilta, riisuttuaan lainahahmon, mi muodon oikean viel' äsken peitti;

niin kauneudeksi suuremmaksi vaihtui säkenet, kukkaset, ja Taivaan kaksi hovia[402] näin ma ilmi hohtelevan.

Oi, Luojan valkeus, jonka kautta näin ma totuuden vallan voittolauman ylvään, suo mulle voima kuvata tuo näky!

Ylhäällä siellä valo on, mi Luojan näkyväks saattaa luoduille, ja tämä saa rauhansa vain Hänen katsannostaan.

Niin kauas kaartuvi sen pyörökaari, sen kehä että vyöksi oisi liian avara Auringonkin uumenille.

Sen hohdon kaiken säde luo, mi heittyy Primum Mobilen kohtaan korkeimpahan, miss' elämän se saa ja valtavoiman.

Ja niinkuin veteen alla päilyvähän kuvastuu kunnas kauneuttaan katsoin, vihreintä vehmauttaan ja kukkiansa,

niin heijastuvan ympäri tuon valon tuhansilla näin porras-istuimilla ma niiden meistä, jotk on tuonne tulleet.

Ja jos sen alin aste valkeutta niin paljon kokoo, kuinka laaja, mahtaa tää ruusu olla ylälehdiltänsä![403]

Mut katsettain ei leveys eikä korkeus nyt huimannut, vaan tajusin mä täysin autuuden tämän mitan ynnä laadun.

Ei siellä ole etäisyyttä, sillä välittömästi missä Luoja ohjaa, myös merkityksetön on luonnon laki.

Tuon taivasruusun kupuun keltaisehen, mi aukee asteettain ja tuoksuttavi kiitosta Auringolle ikikevään,

kuin äänetöntä, joka haastaa tahtoo, Beatrice johti mua ja virkkoi: »Katso, kuin suur' on pyhäin valkoviitta-seura!

Kas, kuink' on laaja kaupunkimme kehä ja kuinka on jo istuimet niin täynnä, vain harvat että enää sieltä puuttuu![404]

Tuoll' istuimella, mihin katsees kiintyy vuoks kruunun, joka kimmeltää sen päällä, jo ennen kuin sa häitä näitä maistat,[405]

on ylväs Henrik istuva, mi maiden tulevi keisariks ja pelastavi Italian, se ennen kuin on valmis.

Sokea ahneus, teitä hulluttava, on tehnyt teidät kaltaisiksi lapsen, mi torjuin imettäjää kuolee nälkään.

Tuleva sitten Luojan tuomar-tuoliin on Päämies,[406] jok' ei salaa eikä julki käy hänen kanssaan tietä samaa. Mutta

vain vähän aikaa häntä sietää Herra pyhässä virassaan, hän sinne syöstään, miss' ansainnut on sijan Simon Magnus,

alemma painamaan Anagnin miestä.»

Yhdesneljättä laulu

Muodossa ruusun valkean siis mulle tuo näkyi pyhä sotalauma,[407] jonka verellään Kristus omaksensa vihki.

Mut toinen,[408] joka lentäin näkee, laulaa tuon kunniaa, mi rakkauden suo sille, ja hyvyyttä, mi loi sen sellaiseksi,

kuin mehiläisten parvi, jotka milloin menevät kukkiin, milloin palajavat taas sinne, missä hunajoituu työnsä,

nyt painui suureen kukkahan, mi lehdin niin monin kaunistettu on, ja sieltä taas ikirakkautensa kotiin lensi.

Kaikilla kasvot oli liekin-kirkkaat ja siivet kultaiset; muu kaikki paistoi niin valkeana, ettei voita lumi.

Kun kukkaan laski ne, ne toivat myötään rivistä riviin rauhaa, rakkautta, min sai he kupeitansa siivin lyöden.

Mut häirinnyt ei näkö eikä hohto niin monen vuoksi, jotka lentelivät väliä kukan ynnä Ylhäisimmän.[409]

Näät valkeus Jumalan niin tunkee läpi kaikkeuden, mikäli se ansaitsee sen, tuoll' ettei estäjää voi olla mitään.

Turvassa tämän auvon valtakunnan, min täyttää kansa vanha ynnä uusi,[410] päämäärä yks ol' rakkauden ja katseen.

Oi, Kolmi-valkeus, joka heille, paistain yks-tähtisenä, moisen rauhan annat, myös tänne katso meidän myrskyihimme!

Barbarit, tulleet tienohilta pohjan, Helice[411] joille joka päivä loistaa, vaeltain kanssa pojan lempimänsä,

kun Rooman näkivät ja työt sen ylväät he hämmästyivät; Laterani silloin muun kaiken maisen kauneudessa voitti.

Ma, joka tullut ajast' ijäisyyteen ja jumalaiseen kuolevaisest' olin, Firenzestä luo kansan terveen, hurskaan,

ma sitten kuinka en ois hämmästynyt! Välillä sen ja riemun väikyin enkä halunnut oisi haastaa taikka kuulla.

Pilgrimin lailla, joka virkistäypi valansa templin tutkimalla tarkkaan, toivossa kerran siitä kertoella,

elämän valkeudessa annoin katseen rivejä pitkin näitä kiitää, milloin kohota, milloin vaipua ja kiertää.

Näin kasvoja, jotk' kutsui Luojan lempeen hymyllään ynnä taivas-loistollansa, ja ilmehiä kaiken kauneuden.

Jo Paratiisin kaiken muodon oli mitannut katseheni, kiintymättä mihinkään osaan pitemmältä vielä.

Halulla jälleen syttyneellä käännyin nyt kysymähän Valtiattarelta, mit epäselvää mulla mieli hautoi.

Tarkoitin toista, tapahtuikin toista:
Beatricen luulin näkeväin, ja näinkin
Vanhuksen erään,[412] vaatteiss' autuaiden.

Niin silmistään kuin otsaltaankin loisti iloinen hyvyys, hurskas-ilmehinen, isälle kuuluvainen lempeälle.

Ma heti: »Missä on Beatrice?» Vanhus näin: »Että pääsisit sa toivos määrään, hän lähettänyt paikaltain on minut.

Ja jos sa katsot kehään kolmantehen[413] korkeimman rivin, siellä näät sa hänet sijalla, jonka sai hän ansiollaan.»

Kohotin vastaamatta katseheni ja kruunun[414] näin ma hänen kulmillansa säteistä ijäisyyden heijastuvan.

Jylinän taivahasta korkeimmasta niin kaukana ei kuolevainen silmä, sukeltakoon se merten syvyyteenkin,

kun siellä silmäni Beatricest' oli; kuvansa sentään selvään näin, kun meidän välillä estävää ei ollut mitään.

»Oi, Donna, jolta toiveeni saa voiman ja joka oot mun pelastuksekseni suvainnut jälkes jättää kuolon maille,[415]

kaikista ihmehistä, joita olen ma nähnyt matkallain, sun hyvyytesi ja mahtis laupeutta, voimaa kiitän.

Vapauteen oot mun orjuudesta tuonut[416] tavoilla kaikilla ja kaikin keinoin, jotk' oli sulla siihen vallassasi.

Minussa varjele tää runsas lahja, niin että sieluni, nyt tervehtynyt, ruumiista erois sulle kelvollisna.»

Näin rukoilin; ja kaukaisuudestansa hän hymyili ja katsehen loi minuun, taas sitten kääntyi ikilähtehesen.[417]

Näin hurskas Vanhus: »Että päähän saakka sa täysin pääsisit tään tiesi—siihen mun määrää pyhä rakkaus ja rukous—

tät' yrttitarhaa silmäs salli kiertää sen katselu on näkös teroittava kohoomaan korkeutehen jumal-säteen.

Ja Taivaan kuningatar,[418] jolle kaiken omistan lempeni, meit' armahtavi, kun olen uskollinen Bernhardinsa.»

Kuin sen, mi katsomaan Kroatiasta[419] on ehkä tullut Hikiliinaa meidän eik' kyllästy sen vanhan maineen vuoksi,

vaan virkkaa itsekseen, kun näytetään se: »Jumala tosi, Herra Jesus Kristus, siis sellainen sun oli katsantosi»;

niin oli mieleni mun katsellessa sen rakkautta, joka rauhan moisen täss' sai jo maailmassa miettein pyhin.

»Sa armon laps», hän alkoi, »tuntemahan autuutta tätä tule et, jos katsees vain alaspäin sa pidät suunnattuna.

Ei, katso kehään etäisimpään, kunnes sen näet Kuningattaren, min mieltä tää valtakunta tottelee ja kuulee.»

Loin ylös silmän; ja kuin huomenelta itäinen taivaanranta varjoon saattaa sen puolen, kunne Päivän soihtu sammuu,

niin laaksosta päin kukkulaa[420] nyt kulkein katseeni äkkäs ylä-äären osan, min valo loisti muuta voimakkaammin.

Ja niinkuin paikka, missä vaunut vartoo, joit' ohjas huonosti Phaeton,[421] hohtaa, mut himmentyvi kumpikin sen sivu;

niin keskikohdaltaan tää rauhan viiri kirkkaammin paistoi, vaan muu tummui valo taholta jokaiselta tasaisesti.

Ja juhlivan ma tuota keskikohtaa tuhannen Enkelin näin siivet auki, jokaisen eri hohtehin ja taidoin.

Hymyyvän heidän riemulauluillensa näin kauneuden,[422] mi katsehille muiden pyhien oli ilo, onni korkein.

Sanani joskin yhtä oisi runsaat kuin kuvausvoimani, en tohtis mitään yrittää virkkaa suloudesta hänen.

Kun Bernhard näki, kuinka katseheni lempensä kuuman esineesen kiintyi, hän tuohon katsoi nyt niin kaunihisti,

enempi näkemään ett' itse sytyin.

Kahdesneljättä laulu

Lemmellä katsoin armastansa Bernhard vapaasti opettajan toimen otti ja lausui sanat pyhät nää: »Se haava,

min lääkitsi ja umpeen sai Maria, sen iski, aukas hän, mi kaunihina nyt hänen jalkojensa juuress' istuu.[423]

Rivillä kolmansien istuimien ja hänen alapuollaan istuu Rakel Beatricen kanssa, kuten silmäs näkee.

Sara, Rebekka, Judith, runoilijan sen myöskin iso-isän äiti, joka tuskassa tunnon lauloi: Miserere![424]

asteettain paikoill' alemmilla istuu sikäli kuin ma heidät nimittäen lehdestä lehteen kuljen ruusunkukan.

Riviltä seitsemännelt'[425] alas, niinkuin siit' ylös, seuraa naiset Israelin, jakaen täten kaikki ruusun asteet.

Sen mukaan, kuinka katsoin Kristuksehen he uskoivat, he muurin muodostavat, mi halkaisee nää pyhät porraspaikat.

Sivulla tällä, missä lehdin kaikin on kukka kypsä,[426] istuvat ne, jotka uskoivat Kristuksehen saapuvahan.

Taholla tuolla, jonka puolipiirein paikoista toiset tyhjät on, ne istuu, jotk' katsoi Kristuksehen tullehesen.[427]

Kuin tällä puolla istuin kunniakas taivaisen Naisemme niin suuren eron muodostaa muiden alempainsa suhteen,

niin tuolla istuin Johanneksen suuren, ken kesti erämaan ja kuolon pyhän ja sitten kaksi vuotta helvettiä.[428]

Samana rajana on alla hänen Franciskus, Benediktus, Augustinus[429] ja muita, astehittain, tänne alas.

Ylevä nää nyt kaitselmus sa Luojan, näät kummankin tuon uskon-muodon[430] täytyy samaten täyttää tämä yrttitarha.

Ja tiedä, että alla rivin sen, mi jakaa keskeltä rajaviivat kumpaisetkin, ei istu kukaan omast' ansiostaan,

vaan toisen, vielä eräill' ehdoillakin; näät henget nää[431] on vapautettu ennen kuin heillä oli vaalinvalta vapaa.

Sen nähdä voit sa heidän kasvoistansa ja myöskin lapsi-äänistänsä heidän,[432] jos heitä oikein kuuntelet ja katsot.

Nyt epäilet[433] ja kätket epäilysi; mut solmun sulta kirvoitan ma kovan, sua jolla vangitsevi rikkiviisaus.

Ei kautta laajan tämän valtakunnan voi olla paikkaa satunnaista eikä surua eikä janoa, ei nälkää!

Ijäisen lain on järjestämää kaikki, mit' täällä näät, niin että tarkallensa sopivi sormus täällä aina sormeen.

Ei syyttä sieluille siis näille, jotka elohon totuuden on ehättäneet, jaettu ole eri arvo-asteet.

Kuningas, jonka kautt' tää valtakunta niin suurta nauttii rakkautta, rauhaa, ylemmä ettei tohdi toivo mikään,

iloisin tahdoin sielut luodessansa suo heille armoansa mielinmäärin ja erilailla; riittäköön se sulle!

Tään Pyhä Raamattu jo sanoo selvään[434] ja nimenomaan kaksoisista, jotka äitinsä kohdussa jo vihaan syttyi.

Siks sopii, että valo korkein kiertää kutakin seppeleenä armon mukaan, mi heidän kutreillansa kuumottavi.

Siis vuoks ei työnsä, ansionsa oman he sijaa saaneet eri astehilla, vaan vuoksi ensi näkövoiman eron.

Alussa aikain ensimmäisten riitti[435] autuuteen yksin usko vanhempien, viattomuuden yhtyessä siihen.

Kun mennyt oli ensi kausi, täytyi viattomuuteen miesten saada voimaa jo tulemalla ympärleikatuiksi.

Mut vihdoin, koska armon aika tuli, jäi sinne alas viattomuus moinen, jos puuttui kaste täysi, kristillinen.

Nyt katso kasvoja,[436] jotk' enin ovat Kristuksen kaltaiset, näät niiden kirkkaus vain voiman suo Hänt' itseänsä nähdä.»

Niin suuri auvo päällä Neitseen päilyi ja siitä siirtyi mieliin pyhiin,[437] jotka ol' luotu lentämähän korkeudessa,

ett' ennen mitä lienenkään ma nähnyt, mua ihmettänyt niin ei ollut eikä Jumalan kuvaa näyttänyt niin paljon.

Ja sama Enkeli,[438] mi ensin etsi maan päällä häntä, hänen eessään siivin avoimin lauloi nyt: 'Ave Maria!'

Ja vastas lauluun jumalallisehen autuuden kaikki kuorot kilpaa, että iloisemmilta näytti kasvot kunkin.

»Oi, pyhä Taatto, joka paikan kauniin sen jätit,[439] jossa istut ijäisesti, ja vuoksi mun tääll' alahalla viivyt,

ken on tuo Enkeli, mi riemuin moisin kasvoihin katsoo Kuningattaremme niin rakkahasti kuin hän oisi tulta?»

Näin taas ma luotin hänen viisauteensa, min kauneus oli Neitseheltä, niinkuin on Auringolta aamutähtösien.

Hän mulle:[440] »Sielun valppaus ja sulo, mikäli voi sit' enkelillä olla hänellä on, ja iloitsemme siitä,

näät hän se kädessänsä palmunlehvä Marian tuli luo, kun tahtoi kantaa Jumalan Poika tomun maisen taakkaa.

Mut sanojain nyt silmäs seuratkohon ja merkitköön päämiehet ylhäisimmät tään valtakunnan vanhurskaan ja pyhän.

Nuo, jotka autuainna ylhääll' istuu lähimmät ollen Kuningattaremme, kuin kaksi juurta ovat ruusun tämän.[441]

Hän, vasemmalla istuva, on isä, min himon julkeen vuoksi niin on paljon inehmon heimo kärsimystä saanut.

Taas oikealla Pyhän Kirkon isän sa vanhan näet, jolle Kristus kerran avaimet antoi tämän ruusun kauniin.

Ja hän,[442] mi näki ennen kuolemataan kaikk' ajat synkät kauniin Morsiamen, mi sortui peitsien ja naulain kärkiin,

vierellä istuu; toisen vierell' lepää taas opas,[443] jonka johdolla söi mannaa tuo kansa kapinoiva, kiittämätön.

Petrusta vastapäätä istuu Anna,[444] niin autuaana tyttärestään, että ei hosiannassakaan silmä käänny.

Ja Peritaattoamme vastass' istuu Lucia,[445] pyytäjä sun Naises ylvään, kun alaspäin sa laskit silmälaudat.

Mut koska unes hetket haihtuu,[446] päätän puheeni, niinkuin hyvä räätälikin myös puvun leikkaa kankaan määrän mukaan.

Silmämme suunnatkaamme Alku-Lempeen, niin että häneen katsoen sun silmäs, mikäli voi, sen tunkis kirkkautehen.

Mut ettet siipes nostain lankeaisi alemma, luullen ylös yltäväsi, on ansaittava rukouksella armo;

häneltä armo, joka voi sua auttaa; ja hartaudella sanojain nyt seuraa, niin ettei niistä eroo sydämesi.»

Tään nyt hän alkoi rukouksen pyhän:

Kolmasneljättä laulu

»Oi Neitsyt-äiti, tytär Poikas,[447] nöyrin ja korkein kaiken luomakunnan luotu, valittu Luojan ikineuvostossa!

Se olethan, jok' ihmisluonnon olet niin aateloinut, että Luoja itse ei halveksinut tulla luoduks siinä.

Sun kohdussas tuojalleen syttyi Rakkaus,[448] min hehkun kautta hempeän tää ruusu on kukoistanut rauhass' ijäisessä.

Tääll' olet Lemmen keskipäivä meille ja alahalla, kuolevaisten maassa, sa olet toivon lähde läikkyvainen.

Niin suuri, valtava oot, Valtiatar, ett' armon pyytäjän, ken ei sua etsi, sen siivetönnä kaiho kaunein lentää.

Hyvyytes yksin pyytäjää ei auta, vaan monta kertaa vapahasti lankee ja rukouksen eelle ennättävi.

Sinussa armo on ja sääli, laupeus ja ylevyydessäsi yhdistyvi se kaikki, mitä luoduissa on hyvää.

Nyt hän, mi nähdä tähän saakka saanut kuilusta syvimmästä kaikkeuden on yksitellen asteet henki-elon,

rukoilee voimaa suita armossasi niin suurta, että nostaa vois hän katseen nyt vihdoin viimeisehen Autuutehen.[449]

Vuoks oman näkemykseni en koskaan enemmän leimunnut kuin hänen, siksi rukoilen, ettei rukouksein ois turha,

ja että usmat kuolevaisuutensa sa kaikki haihduttaisit rukouksillas ett' ilmestyisi hälle Korkein ilo.

Rukoilen, Kuningatar kaikkivaltaas ma vielä, että säilyttäisit hänen tunteensa tervehinä näyn sen jälkeen.

Sun suojas voittakohon ihmisvaistot! Beatrice, katso, ja niin monta pyhää pyyntööni yhtyäkseen ristii kädet.»

Ne silmät, joita Luoja lempii sekä rakastaa, rukoilijaan kiintyi, näytti, kuink' kelpaa hälle esipyyntö hurskas.

Ijäiseen valoon suuntautui ne sitten, johonka varmaan kenenkään ei luodun niin kirkkaasti voi kimallella silmä.

Ma, joka lähestyin nyt viime rajaa kaihoini kaikkein, sammutin jo hehkut ijäisen ikäväni, niinkuin sopi.[450]

Hymyillen Bernhard mulle viittas, että katsoisin ylös; mutta itsestäni jo samaa tein, hän mitä tahtoi multa.

Näköni, silmän seijastuissa, tunki syvemmä aina säteesen tuon Valon ylhäisen, joka itsessään on Totuus.

Siit' eespäin suurempaa ma näin kuin kieli voi kertoa, näät sanat niinkuin muisto tuon ylenpalttisuuden eessä väistyy.

Kuin unessa jos jotain nähdään, siitä jää vaikutus viel' ollen valvehilla, mut vaikutuksen syy ei muistu mieleen,

näin minun käy, näät haihtunut on melkein näkyni aivan, mutta sulous, siitä mi syntyi, vieläi sydämeeni tippuu.

Näin myöskin lumi Auringossa sulaa, ja näin Sibyllan ennustukset[451] tuuleen keveillä kylvettihin lehtisillä.

Oi, Valo korkein, paistavainen yli niin ihmis-aatosten, suo sielulleni taas hiukka siitä, miltä näytit mulle!

Ja tee mun kieleni niin valtavaksi, kipinän että kunniastas antaa se voisi vastaisuuden ihmisille!

Näät jotakin jos muistuu mieleheni, jos soi se hiukan säkehissä näissä, paremmin ymmärretään voittos suuruus.

Niin tuima oli hohto säteen kirkkaan,[452] ett' uskon, varmaan öisin häikäistynyt, jos kääntänyt ma siitä silmät oisin.

Ja muistaa voin, ett' tuosta uljastuin ma enemmän kestämään niin että liittyi katseeni kera Voiman äärettömän.

Oi, armon runsaus, mi mulle antoi rohkeuden nähdä Ikivalkeutta, niin että siihen valo silmäin haihtui!

Sen syvyydessä näin ma yhdistyvän yhdeksi kirjaks' rakkaudella kaiken, sen, mikä kaikkeudessa näkyy hajan.

Oliot,[453] niiden lisäkkeet, ja niiden työtavat siellä kietoutuu niin kokoon, ett' yhdenlaist' on valo laulamani.

Maailmankaikkeuden yhteismuodon nähneeni luulen, koska laajemmaksi käy nautintoni laulaessa tätä.

Yks hetki suuremman soi mulle unhon[454] kuin kaksikymmentä vuossataa työlle, miss' Argoon haahta hämmästyi Poseidon.

Mun sieluni niin katsomistaan katsoi ihmeissään, liikkumatta, tarkkaavaisna, enempi syttyen vain katsonnastaan.

Tään valon eessä tulee sellaiseksi, siit' ettei silmää mihinkään voi muuhun inehmo kääntää vapaaehtoisesti.

Näät kaikki hyvä, johon tahto pyrkii, on koossa siinä ja sen ulkopuolla puutteellist' on, mi siinä täydellistä.

Sanani siitä, mitä muistan, käypä täst' asti lyhemmäksi on kuin lapsen, min kieltä kastaa vielä äidinrinta.

Ei siksi, että Valkeudella tuolla muut' ois kuin näkö aina yks ja sama, ijäti se, mik' ollut on se ennen.

Mut silmäni, mi katsoessa vahvoi, tuon Yhden katsannon niin mulle muutti, kun sillä aikaa itse muutuin minä.

Syvässä, kirkkahassa substansissa tuon Valon korkean näin kolme kehää,[455] väriltä eroovaa, mut yhtä suurta.

Kuin sateenkaaret näytti heijastavan niist' yksi toistaan, ja kuin liekki kolmas kahdesta uloskäyvän näytti tasan.

Kuink' onkaan kielen sanat tuhmat, heikot mun aatteillein! Ja näkemäini verran niin pienet, että kannata ei haastaa.

Oi Valkeus, ymmärtäjä, ymmärretty kautt' itses vain, mi itsessäs vain elät ja itseäsi rakastat ja hymyyt!

Se kaaristasi, joka näytti mulle valolta heijastunehelta,[456] koska ma tuokion sit' olin tuijottanut,

nyt näytti kantavan kuin ihmiskuvaa sisällään, mutta jumalaistunutta, siks häneen kääntyi koko katseheni.

Kuin matemaatikko; mi turhaan pyrkii mittaamaan ympyrätä eikä löydä aatetta etsimäänsä miettienkään;

niin näyn tuon uuden eessä olin minä: ma nähdä tahdoin, kuinka kehään sopi tuo kuva ja mik' oli suhde niiden.

Mut riittäneet ei siihen siivet omat;[457] salama äkkiä mun halki sielun löi häikäisten ja täytti toiveheni.

Jo vaipui korkea nyt kuvausvoima; mut kaihoain ja tahtoain nyt johti kuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus,

mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.