I.
Kussa onpi hauta-kumpu,
Kammio katettu kerran,
Joka on jo aika-kaudet,
Sata vuotta sammaltanut
Perhon jylhäkön perillä,
Uponnut unehuksihin,
Tuota ei tok' ansaitseva?
Kussa on se? Ellös, outo,
Kohtoa tätä kyselkö!
Missä metsän notkelmasta
Lampi laaksohon vetäyvi
Kapehimmin kankahalle,
Siihen on salattu hauta.
Lehvä-koivikko korea
Heiluttaa jo herttaisia
Latvojansa sen la'ella;
Mihin muinoin mullattihin
Tuonne tuo asunto tyyni,
Eipä tiedetä enähän.
Sä, ku säilytät paremmin
Muinaista, kuin ihmis-muisti,
Sano, armas Suomen neito,
Runotar jalo, selitä:
Ken on tänne tallettuna,
Kumpuhun kuka vajonnut?
Onko kuuluisa kuningas
Vaiko moisen vertahinen?
Eip' o'o kuuluisa kuningas
Eikä moisen vertahinen;
Haane vanhus tänne vaipui,
Talollinen tallettihin
Kuusin kunto poikanensa. —
Panen rannan partahalle,
Ylävälle väistä'ite,
Niin mä kerron kelpo miesten
Onnen kaunihin opetan,
Vielä kun kimeltelevät
Kanervissa kaste-helmet
Sekä päivä peittä'yvi,
Aurinko asuvi tuolla
Törmä-hongikon takana.
Haane, synnyin Suomalainen,
Täytti seitsenkymmenennen
Talvensa peru-talossa.
Vanha itse, vaanpa nuoret
Pojat ol' hänellä pulskat,
Kolme kaksoista paria,
Viisitoista vasta nuorin
Sekä vanhin seitsentoista
Ehtinyt elämän vuotta.
Kaikki kaunihit, vireät
Oli, kuin kevät-puroset
Tulvillensa turpuneina;
Vaanpa jos joku vel'istä
Oli oivemp' toisiansa,
Olipas to'ella Tuomas,
Vanhempi väli-parista.
Hän jos astui vaikka aivan
Repaleissa rienneskeli,
Ol' hän ihmehen ihana,
Niinkuin tähti tuikahtava
Resu-hattaran ra'osta;
Vielä joski vehke'ili
Melkeinpä mitä hyvänsä,
Eipäs tuota ensinkänä
Pannut kenkähän pahaksi.
Kuitenki näkyi kovasti
Vanhus häntä vainoavan;
Jos ei juuri häntä yksin,
Mutta muitaki veliä.
Lapsina ei laisinkahan,
Turvana tulevan päivän
Hellin heitä kohdellunna;
Rääkkäsi, kun renkilöitä,
Vieläpä vähän kovemmin,
Oikein orjien tavalla,
Lähes luontokappaleiden.
Täten pienistä pahoista
Elettyä ehti päivä,
Jona nuorimmat molemmat
Täytti vuotta viisitoista.
Armas seisoi aamu-rusko
Metsä-harjun hartioilla,
Eikä niin sirua pilven
Taivas-kannella tavattu,
Veljekset kun vuotehelta
Nousivat ol'en nojalta
Iloisna, kuin ilmoittuva.
Päivä kullassa kohova.
Vaanpa nyt vapisten kaikki
Läksi toisehen tupahan,
Kyl'ellänsä kussa loikoi
Isä vanhus itseksensä.
Pari nuorin nöyrimmästi
Astui nyt esihin ensin
Sekä alkoi aikehensa
Tarttuen käsihin taaton:
"Isä kulta, irroittaos
Meitä vaan tänähän työstä
Iloitaksemme yh'essä
Veljinemme vuodestamme
Jo nyt viisitoistannesta
Täytetystämme tänähän".
Kolkkona, kuin talvi, kuuli
Ukko tuon ja tuikeasti
Harmo-kulmansa kuroten
Laukesipa lausumahan:
"Mitä ei tänähän tehdä,
Huolena on huomennaki,
Viel' on kyntöä kosolta;
Kiirehesti kyntämähän!"
Nytkös vainen vainiolle
Veljet ääneti vetäysi,
Kunnekka kujasen suulla
Tuomas virkkoi toisillensa:
"Jos mä silmän säihkyväisen
Oikein oivalsin isämme,
Niin on nähtävä tänähän,
Kuink' on työllä kullan arvo,
Ehk' on halpaki hi'ellä,
Josta voi joka pisaran
Myy'ä männyn neulasehen.
Nyt on äsken näyttäminen,
Mitä miehissä kykyä;
Sillä päivän päätettyä
Tutkinto kova tulevi".
Täten Tuomas. Tuostapahan
Varomasta aurat vaipui
Maahan mainion rutosti.
Kohta päivän koittehesta
Aina laskuhun alati
Säälitöinnä, syömätöinnä
Vakojansa vierittivät
Kuki kylläisen osansa.
Vaan kun vainion jo kääri
Illan varjot vaippahansa.
Saipa sarka jääneheksi
Ainoa koko alasta.
Silloin siirtyi vanhus sinne,
Kutsui poikansa kokohon
Sekä alkoi arvostelun:
"Työ on joutunut jotenki,
Ehkä oisi eestynynnä
Paljoki paremmin vielä
Astuttua ahkerammin.
Kaikkia en kaite saata
Kurittaa kutaki teistä,
Yhden syy kun onki suurin;
Kuri häntä kohdatkohon
Eestä muiden ja omasta.
Hänet syöksen säälimättä
Tuonne kuoppahan tupani
Sillan alle ahtahasen.
Kolmen yön ja kolmen päivän
7 Vaihetta ei vainen nähdä
Saa tämän himeä silmä,
Kolmen yön ja kolmen päivän
Ei niin rahtua ravinnon
Kuiva kielensä kokea".
Virkkoi noin, ja läksi vimma —
Sanoin, silmin; ei sydämin,
Jollei kyynel-karpalehet
Poskillansa pettänynnä
Poiketessansa pojista.
Äänetönnä maa makasi
Yön jo synkiän sylissä.
Tuvassansa tuolla itse
Virui vanhus vuotehella,
Pojat pirtissä ol'illa.
Ei toki kukahan maannut,
Vaikka ol' makaavinansa.
Ne nyt vaan jo nukkuvaksi
Toinen toistansa odotti.
Mut kun kuuli muut jo kaikki
Nukkuneiksi nousi nuorin
Jaakko vasta vuotehelta
Sekä siirsibe tupahan,
Puheille isän pujahti:
"Minun syy on, eikä muiden;
Isä, kun iloitsin tuolla
Miettimättä mellastelin
Synty-päiväni suloksi,
Urakkapa unhottuiki,
Vajautui va'ot minulta.
Jos kuritat, niin kurita
Mua yksin eikä muita".
Vanhus vastasi hänelle:
"Kuten syy, siten kuritus
Aamulla on ansaitsevan".
Jaakko nyt levolle läksi,
Panihikse paikoillensa.
Taas kun luuli toiset kaikki
Nukkuneiksi, nuori Kusti,
Kaksois-vel' tämän kavahti
Vuotehelta vuorostansa
Sekä siirsihe tupahan,
Puheille isän pujahti:
"Kuris, taatto, kohdatkohon
Mua yksin, kun olenki
Ainoa sen ansaitseva.
Tuolla jouten juoksentelin,
Pelmastelin pientareilla
Synty-päiväni suloksi
Vattuja varistamassa
Viemingiksi veljilleni.
Minun syy on, eikä muiden".
Vanhus vastasi hänelle:
"Kuten syy, siten kuritus
Aamulla on ansaitsevan".
Kusti nyt levolle läksi,
Panihikse paikoillensa.
Taas kun luuli toiset kaikki
Nukkuneiksi, nousi Eero
Veli kolmaski koholle
Laverilta laatiutui
Sekä siirsihe tupahan,
Puheille isän pujahti:
"Isä, jos ketä kuritat,
Munpa syy on, eikä muiden.
Tuolla tyhmä lennättelin,
Liehuin lammin rannikoilla
Sorsan poikien perässä.
Mun on palsta puuttuvainen".
Vanhus vastasi hänelle:
"Kuten syy, siten kuritus
Aamulla on ansaitsevan".
Eero nyt levolle läksi,
Panihikse paikoillensa.
Täten veljet vuorotellen
Hiljan hiipivät tupahan
Sekä sieltä jällehensä
Saatua sel'on samaisen,
Kunnes vaan ol' yksi vielä
Tuomas tuolla käymätönnä.
Hän kun keksi toisten käynnit,
Arvasi heti asian;
Mietti hetken, kunnes kaikki
Veljet vaipuivat unehen,
Jolloinpa sijalta siirtyi
Vetihikse hänki viimein
Isän tuumille tupahan:
"Kuules, taatto, kummallista!
Tuolla äsken kun mä torkuin.
Vaikka ollen valvehilla,
Istuutui kuki eränsä
Veljistäni vuotehelle
Sekä luullen sitkeästi
Minun yksinnä makaavan,
Tuumivat täten yh'essä
Keskenänsä kuiskutellen:
'Veli kullat, kyllä kaite
Tuntenemme tuon paraite,
Että Tuomas yksin tuotti
Kohta joutuvan kurimme,
Kuten tuonki tunnustavi.
Mutta hän on meidän eestä
Kovan kärsinyt usean,
Että myös hänen edestä
Meki kerran kärsisimme'.
Vaan kun taas nyt vuotehelle
Kuki näytti nukkuneelta,
Olen keksinyt, kutenka
Milloin yksi, milloin toinen
Hiljan hiipi huonehesta
Tullen kotvahan takaisin.
Arvasinko aikehensa,
Isä, tuumansa tajusin?
Min ovat sanonna sulle,
Oli lemmen lausumata
Sulan suosion petosta;
Sillä syy on totta to'enki
Minun yksin, eikä muiden".
Isä vanhus vastineeksi
Äänin sortuvin ärähti:
"Suorite sijalles', poika,
Aamulla kurin käsität".
Armas lensi aamu-rusko,
Kulta-siivillä kohosi
Merestä met'än ylit'e,
Kun ol' vanhus varpahilla
Kutsuen pojat kokohon.
Kolkkona ja korkeana
Pöydän ääress' istui äijä
Harjattune harmo-pääne,
Aivan kuin pyhä-asussa;
Sini-tankin syrjämällä
Raha rinnalta välähti,
Maamme lahja mainiolle.
Kysyipä jo karmiaasti:
"Noh, pojat! Kenenkä teistä
Niskoilla rikos nojavi?"
"Minun", kuului kunkin veljen
Huulilta yh'essä huuto.
Nytpäs särkyi viimein sulku
Jok' ol' vuotta seitsentoista
Estänyt edessä lasten
Isä vanhan itku-vuodot,
Kyynel-tulvansa tukennut,
Ja hän itki nyt ilosta
Ylistäen ylhäisintä
Sormet ristissä ruveten:
"Kiitos Herran, Kaikkivallan;
Nyt on täytetty lupaus,
Eik' o'o vielä lasten vaino
Särkenyt isän sydäntä.
Pojat! tästä päivin eipä
Kuten orjat kohdeltavat,
Vaan kuin lapset, lempi-lapset,
Kuulkaatte, kuta nyt vanha
Isänne on ilmoittava:
'Poikana kun palvelussa
Kävin naapuri-kylässä,
Asui sen lähellä aivan
Isä vanha vartevane
Kahdeksane poikanensa;
Vaanpa ei voine vainollisin
Olla toiselle tylympi,
Vel' kuin näistä veljellensä;
Jos ne joutui vastatusten,
Kävi veitsi kielenänsä,
Ohi kulkeissa — kivipä.
Voi, tok'! aattelin ma; ennen
Sulon kaiken kaivannenki,
Minkä antavi avio,
Vaimo armas valmistavi,
Vuosi vuodelta kuin olla
Pelvossa petoja saada
Mokomia maamme täyden;
Aattelin, ja aatoksesta
Syntyiki samassa päätös.
Viisikymmentä jo vuotta
Notkisti mun niskojani,
Vaan ei ollut vuodet eikä
Sodan vaivat sortanunna
Vielä runkoni väkeä,
Jäsenteni jäntevyyttä.
Tuommoisena tuolla kerran
Hiili-hautani ohella
Istuin yksin ilta-yöllä,
Eräs äijä kun äkisti
Sivullani seisoi siinä
Sekä lausui laimiasti
Tummassa tulen valossa:
'Tunnista minussa tässä
Isä ilkiäin velien;
Elä säästä maan madoille
Vartes' voimia eheän,
Vali vaimo itsellesi
Si'ittääkses' siitä maalle
Kunnon poikia kodolle,
Ja mitä minun ei ennen
Onneltansa oppinehet,
Anna yhteisen ah'ingon
Opettaa omas' paremmin'.
Täten äijä. Tuulen puuska
Lisäs' liekkiä tuleni,
Ja hän siirtyi silmistäni
Tuokiossa, kuin tulikin.
Hänpä neuvon, Herra onnen
Antoi sitten aikanansa.
Saman Herran kautta kaikki,
Veljekset, nyt vannokaatte,
Että, niinkuin ennen o'otte
Yh'esä yhä pysynnä,
Edespäin nyt elköhönkään
Vaihe maailman mikähän,
Turva, vaara, riemu, tuska
Olko toisen, eikä toisen,
Sikäli kuin Herra hengen
Sekä terve'yden suopi;
Ja se murhe, jonka mulle
Tyly mieleni on tuonut,
Ei ole mitätön ollut
Häpeäksi haudassani".
Tuohon Tuomas vastineeksi
Puhui puolesta velien:
Isä, meille mieluisampi
Ei ole vala mikähän,
Etenki, kun eipä liene
Huokeampata piteä.
Katso, kun tavalla orjan,
Vaan ei poikien, pidelty
Meitä, miksi emme silloin
Pa'enneet pahasta ko'ista
Etuamme etsimähän
Luona miehen luonteamman?
Miksi? ellei syystä, että
Emme konsana eroisi:
"Ei, näet, mieli myödyttänyt
Veljen luopua velistä.
Meidänkö muka pitäisi
Hajauntua harha-teille,
Samoin, kuin salolla tuolla
Metson poikaiset poloset,
Joita murhan miettiväiset
Ampujat ajeskelevat.
Täten tuumimme pakossa,
Tämä on tuuma onnessakin".
Ja nyt kautta Herran kaikki
Pojat vannoivat valansa,
Että, niinkuin ennenkin ne
Yh'essä yhä pysyivät,
Edespäin nyt elköhönkään
Vaihe maailman mikähän,
Turva, vaara, riemu, tuska,
Olko toisen, eikä toisen,
Sikäli, kun Herra hengen
Sekä terve'yden suopi.
Näin ne vannoi; vaan valanpa
Isä nyt ilolla kätki
Sydämensä säiliöhön. —