IX.
Puolipäivän aikana saavuimme väsyneinä ja kankeina K:n rautatien asemalle, matkustettuamme puolen edellistä päivää ja koko yön. Vieraat, kaikkialla kohtaavat vaikutukset olivat vähällä uuvuttaa minut. Päivä paistoi suoraan päämme yltä, juurikuin olisi se tahtonut polttaa poroksi niin meidät ja kohisevan junan kuin edessämme olevan kaupungin suuret talorivit.
"Tohtori von Sassenin luo!" sanoi Ilse käskeväisesti kahdelle miehelle, jotka laskivat matkakalumme pienille käsirattaille.
"Emme tunne häntä!" vastasi toinen heistä.
Ilse ilmoitti talon numeron.
"Vai niin, suureen siemenkauppaan — Claudiuksen kauppahuoneesen, hyvä!" lausui mies kunnioittavasti ja kärryt pyörivät pois.
Tukehuttava tomupilvi kohtasi meitä kaupungin ja aseman välillä olevassa huvikujassa, peittäen leveät ruohokentät ja pienet sievät kastanjapuut päittemme yllä tuhkan tapaisella harmaalla kuorella… Siinä tuuli kumminkin heikosti, mutta kaduilla, joita myöten meidän oli kulkeminen, vallitsi lyijynraskas, tukehuttava kuumuus. Siellä täällä aukeni joku kapea katu ja aukea tori levisi yksimuotoisen, kimeltävän levyn kaltaisena, — minun mielestäni olisi kuumenneiden katukivien pitänyt oikein höyrytä ja säkenöidä… Ah, punakukkainen tasanko kotona virkistävine aroilmoineen ja vilpoisine humisevine tammineen Dierkhofin ympärillä! "Voi tämä on kauheata kuin kuolema, Ilse!" oihkasin minä, samassa kun hän tarttui käteeni ja veti minut salin vierustalle — vaunut tulivat juuri ratisten kulmassa.
Siihen asti olimme kohdanneet ainoastaan muutamia ihmisiä; puolipäivän kuumuus teki kadut tyhjiksi ja hiljaisiksi. Mutta silloin alkoi kaukaa kuulua rumpujen ja torvien ääniä.
"Vahtiparaati!" lausui Ilse kuunnellen ja tyytyväisesti hymyillen — vanhoja, viidenkolmatta vuotisia muistoja Hannoverista oli luultavasti virinnyt hänessä.
Melu läheni lähenemistään ja äkkiä virtaili ihmisjoukko yht'aikaa kadulle.
"Heih! — katsokaas tuota! Hän on roikkunut sata vuotta vaatekaapissa!" huudahti katupoika seisahtuen Ilsen eteen. Hän pani molemmat nyrkkinsä toinen toisensa yli päänsä päälle, sillä tavalla näyttäen hatun muotoa ja nauroi pilkallisesti. Kaikki huusivat ja nauroivat sekaisin, ajomiehemmekin hymyilivät.
"Katupoikia!" lausui Ilse ylenkatseellisesti ja ojentaen ylpeästi päätänsä, samassa kun me minun suureksi lohdutuksekseni poikkesimme hiljaiselle sivukadulle. "Hannoverissa on kansa kuitenkin sivistyneempi — siellä ei koskaan minulle tämmöistä tapahtunut!"
Joka jäseneni vapisi ja syvä alakuloisuus valtasi minut. — Ilseä — minun pyhimyksenä kunnioitettua Ilseäni pilkattu!… Minä nostin hänen kätensä lohduttaen ja hyväillen poskelleni ja laahasin kuumia, väsyneitä jalkojani koneentapaisesti eteenpäin.
Vahtiparaadin melske väheni vähitellen ja viimein seisahtuivat vetomiehemme syrjäiselle, vaan suurilla komeilla rakennuksilla ympäröidylle kadulle… Me seisoimme kolkon kivimuurin edessä. Ylikerroksen kaikissa ikkunoissa oli rautaristikot ja korkealla olevalle ovelle vei kauniilla rautaisilla käsipuilla koristetut portaat. Vanha rakennus, jonka leveä rintapuoli oli pohjoiseen päin, näytti sangen mahtavalta; mutta minua kauhistuttivat rautaristikot, mustat muurit, joihin ei päiväpaiste ulettunut; ja runsaasti veistoksilla koristetut, raskaat ovet tavattoman suurine, kiiltävine vaskikolkuttimineen katselivat minua synkkänä peloittavana arvoituksena.
"Katsopa, Ilse, minä olen oikeassa pihanpuolisen huoneen suhteen?" huudahdin minä epätoivoisesti. "Palatkaamme takaisin!"
"Odota kuitenkin!" lausui hän ja veti minua rappuja ylös. Kantajat ottivat matkakalumme olalleen ja seurasivat meitä. Ilse soitti.
Kohta aukeni ovi hitaasti ja vanha mies laski meidät sisään. Sanattoman leveä ja korkea etehinen oli edessämme. Me seisoimme kiillotetulla kivimosaikkilattialla — leveät, kiviset portaat olivat perällä ja keskellä kaksi mahtavaa kivipylvästä, jotka katossa muodostivat kauniita kaareja. Ne levittivät suloista viileyttä, mutta samassa synkkää pimentoa, kirkontapaista hämärää, jota ei edes rappuja valaseva päiväpaistekaan voinut poistaa.
"Tässäkö kauppahuone Claudius?" kysyi Ilse.
Mies nyykäytti kankeasti päätään ja samassa silminnähtävän vastahakoisesti astui syrjälle jättääksensä sijaa sisään astuville kantajillemme.
"Eikö tohtori von Sassen asu täällä?"
"Ei täällä!" vastasi hän pikaisesti, ojennetuin käsin astuen molempien miesten tielle. "Herra von Sassen asuu Karolinenlustissa — teidän täytyy mennä kadunkulman ohi oikealle. —"
"Oi Herra Jumala, täytyykö meidän siis taasen mennä tuonne hirveään helteesen?" valitti Ilse, syrjästä katsellen minua.
"Minä teitä säälin," vastasi vanhus kylmästi, "vaan tämän talon kautta ei sinne käydä — ja teidän pitäisi tietämän, että tuonkaltaista tavaraa varten on suuri portti sivukadulta!" jatkoi hän kantajille osoittaen kapineitamme.
Samassa kun hän toruen kohotti äänensä, rupesi pieni koira kiukkuisesti haukkumaan etehisen peräpuolella. Siellä oli alaspäin portaat, joilla seisoi vanha rouva puettu mustaan silkkileninkiin ja kirjavilla nauhoilla koristettuun myssyyn, pyyhkien ulkoa tulleen pienen sylikoiran jalkoja varovaisesti pyyhinliinalla.
"Laske kuitenkin ihmiset pihan kautta, Erdmann!" sanoi hän ystävällisesti vanhalle palvelijalle.
"Mutta, neiti Fliedner, ettekö huomaa pölyä!" vastasi hän innokkaasti, juurikuin olisi Vesuviuksen kaikki tuhka kiintynyt vaatteisimme ja kenkiimme. "Ja jos herra Claudius sattuu olemaan pihahuoneessa ja näkee heidän menevän pihan yli, niin syntyy siitä rettelöltä."
"Minä lähetän heti Dörten alas lakasemaan, ja mitä rettelöihin tulee, niin otan syyn päälleni. Sitä paitsi ei herra Claudius ole pihakammarissa — parin minuutin kuluttua lähtee hän Dorotheenthaliin."
Hän avasi itse meille pihan oven ja viittasi meitä tulemaan etehisen lävitse. Hieno, veitikkamainen hymy lensi hänen kasvojensa yli, kun Ilse ohi mennessänsä kiittäen nyykäytti tornimaista päätänsä; sitten kääntyi hän äkkiä ja astui, muriseva koira sylissään, jälleen ylös portaita myöten.
"Hän on ymmärtäväinen nainen," lausui Ilse tyytyväisesti itsekseen, kun ovi ratisten sulkeutui takanamme.
"Piha" sana oli kokonansa innostuttanut minut. Minä luulin näkeväni Dierkhofin koko siipikarjan iloisesti lentelevän edessäni; vaan mitään semmoista ei ollutkaan suuressa tyhjässä nelikulmiossa, mihin tulimme, Sen ympärillä oli katurakennus, kaksi siihen ulettuvaa sivurakennusta ja neljännellä sivulla korkea muuri. Vasemmalla puolella oli suuri avonainen portti, josta ohitse kulkevan kadun toisella puolella olevat talot näkyivät. Suuri joukko uusia laatikoita oli päälletysten la'aistulla pihalla ja uutimien sekä muitten koristeitten puute ikkunoissa ilmoitti niiden kuuluvan toimistohuoneisin.
Kun astuimme pihalle, talutti ajaja juuri kahta virkkua hevosta ulos tallista ja vei ne somien vaunujen luo, jotka olivat vaunuliiterin edessä.
Kantajamme riensivät keskellä muuria olevalle portille ja me seurasimme heitä.
"Mihin aiotte?" kuului äkkiä jotenkin jäykkä ääni.
Minä vedin hattuni syvemmä kasvoilleni ja varoin tarkasti, ett'en kääntänyt päätäni — tunsinhan minä heti vanhan, ruskeahattuisen herran äänen, vaikk'ei se nyt sujunut yhtä pehmeältä kuin arolla neljä viikkoa sitten… Hän oli siis kuitenkin peräkammarissa ja nyt "syntyi rettelöitä", kuten vanhus porstuassa oli ennustanut. Molemmat miehet seisahtuivat myöskin ikäänkuin komennosta, eivätkä tohtineet liikahtaakaan, ainoastaan Ilse kääntyi säikähtämättä.
"Me aiomme tohtori von Sassenin luo — saammeko käydä tätä tietä?" kysyi hän kohteliaasti.
Me emme saaneet vastausta, mutta herra viittasi luultavasti myöntäväisesti kädellään, sillä Ilse avasi enempää viipymättä portin ja kantajat astuivat edelleen… Siinäkin täytyi hänen, samaten kuin edellisenä aamuna Dierkhofissa, vetää minut mukaansa, sillä minä seisoin kuin kivettyneenä paikallani… Minun, aron ruskeanharmaasen väriin ja yksimuotoisiin punakukkiin tottuneet silmäni levisivät, ensin ihan hämmästyneinä, leveää kenttää peittävän kukkajärven yli. Minusta oli mahdotonta käsittää, ett'eivät ne kaikenväriset leveät virrat olleet muuta kuin monenmuotoisia kukkia…
Siinä vasta tulin selville siitä, kuinka inhimillinen kuvitusvoima oli voinut keksiä satujen ihmeitä — yksinäisen, tuntemattoman, loihditun saaren kaltaisena uiskenteli ihmeen kaunis kukkakenttä keskellä uutta maailmaa, joka ennen oli minusta ollut niin ruma, harmaa ja pölyinen.
Minun jalkojeni juurella levisi sinertävä päivänkukkapenger; raskas vaniljan tuoksu täytti ilman ja saattoi minut jonkinlaiseen huumehdukseen… Unhotetut olivat pölyiset kadut ja väsyttävä matka; unhotettu kauhea vahtiparaati, pilkkaavat katupojat ja pihakammarin-pelkoni! Minun hattuni ei enää ollut kuin naulattuna päässäni — minä heitin sen korkealle ilmaan.
"Ah, Ilse, minä tahtoisin mielelläni heittäytyä keskelle kukkia, että ne peittäisivät minut!" riemuitsin minä.
"Niin, sen sinä kyllä voisit," vastasi hän tuimasti ja katsoi sopivaksi pitää minua kiini hameesta.
Suuressa puutarhassa oli sangen hiljaista, sillä paitsi mehiläisten lakkaamatonta suhinaa ei sieltä kuulunut mitään ääntä. Pikku linnut olivat vaieten vetäytyneet pensaitten viileään siimekseen ja ihmiset lepäsivät päivällisen jälkeen. Ainoastaan vanha mies, puvustaan päättäen puutarhuri, tuli meitä vastaan kasvihuoneesta ja osoitti kantajille lyhimmän tien Karolinenlustiin. Ilse kiitti häntä neuvosta.
Me saavuimme pienelle joelle, jonka yli vei soma rautasilta. Siinä oli tavattomien kukkakenttien raja; toisella rannalla kasvoi tiheä pensasto ja aukkoja välistä kohtasivat kauniit ruohokentät ja vaaleita hietakäytäviä varjoovat tuuheat puut katsojain silmiä.
Minä säpsähdin ja pakenin pelästyneenä äkkiä Ilsen taakse, sillä mentyämme sillan ylitse kuului nauru, jonka neljä viikkoa sitten kuulin hautakummun tykönä ja jota, minä tiesin sen, en ollut niin lainkaan unhottava… Kuitenkin pakenin minä, sillä siellähän pilkalliset silmätkin olivat, joita minä niin hirveästi pelkäsin. Ilsen leveä, jäntevä vartalo peitti minun pienen olentoni täydellisesti ja niin menimme eteenpäin varjoisten kujien ja vilpoisten lehtimajojen lävitse — kovaäänisiä huutoja; naurua ja juttelevia naisääniä kuului yhä selvemmin ja äkkiä näimme kirjavia vanteita liitelevän aukean, ympyräisen hietakentän yli, jolle juuri olimme saapuneet.
Yksi vanteista oli eksynyt ja putosi lehtimajaan. Nuori, solakka neiti ja hoikka mies valkeissa kesäpuvuissa etsivät sitä nostetuin käsivarsin ja kepit pystyssä; he tunkeusivat kauas pensaitten väliin, mihin se oli kadonnut. Hoikka mies oli herra Claudius, ja tyttö, joka oli juossut hänen kanssansa, pienet keveät jalat sievissä kengissä, vaaleat hiukset vapaasti liehuen, oli minusta hopeanheleöine nauruineen oikein inhottava, vaikk'en voinut nähdä hänen kasvojansa… Minä olin kummallisella tuulella; olin suuttunut, vaan tietämättäni mistä syystä, ja hengitin kuitenkin vapaammin ja iloisesti, että pääsin heidän ohitsensa nuoren herran näkemättä.
Minä kurkistin esiin Ilsen takaa ja huomasin vielä muitakin neitiä seisovan siellä täällä; yksi heistä oli kaikkia muita pitempi, vahvavartaloinen nainen valkoisessa puvussa, jonka ylle hän oli heittänyt tulipunaisen, kullalla koristetun, pienen nutun… Hänen liikunnoissansa oli jotakin uljasta, vaan hän osoitti myöskin välinpitämättömyyttä, joka syntyy voiman tunnosta ja mielen lujuudesta.
"Kaikki hyvät enkelit!" huudahti hän, lyöden muka naurettavalla ja pelättävällä liikunnolla kätensä yhteen, kun kantajamme, Ilse etupäässä, tulivat näkyviin; sitten purskahti hän hillitsemättömään nauruun. Ilse kääntyi katsomaan sänkyvaatekuormaamme, joka niin uhkaavaisesti ja naurettavasti häilyi kantajien päitten päällä.
Silmänräpäyksessä olimme ympäröidyt.
"Oi, Herra Jesus, Lenore, mitäpä pidät minua hameesta kuin pieni lapsi?" torui Ilse suuttuneena; hän irroittihe minusta ja veti minut käskeväisesti jälleen luoksensa.
Kuinka minä häpesin! Toisessa kädessäni oli hattu ja toisessa suuri valkoinen kaulus, joka, Jumala tiesi kuinka, oli pudonnut kaulastani… En kaakissakaan olisi hävennyt enempää kuin kaikkien näiden uteliasten vieraitten naissilmien edessä.
"Ah, pieni mustalaistyttö!" huudahti kaksi ääntä yht'aikaa, kun minä tuskissani nostin päätäni ja katsahdin ylös.
"Mustalaistyttökö — vielä mitä?" vastasi Ilse syvästi loukkautuneena.
"Hän on tohtori von Sassenin laillinen lapsi —"
"Mitä, onko sillä kuivettuneella lapsia?" keskeytti suuri, nuori nainen kummastuneena, ja hänen huulissansa leikki vieläkin pidätetty naurun halu. Toiset sitä vastoin vetäytyivät hieman taaksepäin ja katselivat minua ihan toisilla, voisin melkein sanoa ystävällisen kunnioittavilla silmillä.
Samassa tuli nuori herrakin luoksemme. Minä katselin kenkiäni, joitten rumat käret uljaasti pistivät esiin vaaleasta hiedasta ja ehdottomasti vein ja venytin mustaa pukuani, saadakseni sitä edes puolta tuumaa pitemmäksi.
Herra heitti käydessään vannettansa ja otti sen aina sievästi liikkuen keppiinsä, vaikka nuori nainen hänen vieressänsä kuinka olisi koettanut saada sitä valkoisiin käsiinsä… Silloin sattui hän katsahtamaan minuun: hän säpsähti ja rypisti tutkistelevaisesti suuria ruskeita silmiänsä. Vihdoin tuli hän äkkiä minun luokseni.
"Mitä hullua — onhan tuo aron prinsessa!" huudahti hän kummastuneena.
"Kuka?" kysyi pitkä suurisilmäinen nuori neiti.
"Niin, etkö muista, Charlotte — aron prinsessa! Kerroinhan minä sinulle pienestä, avojalkaisesta olennosta, joka sisiliskon kaltaisesti juoksi aron yli — todellakin, prinsessan-kruunuinen sisilisko!" Hän nauroi ääneen. "Mutta mitä hullua on helmen myyjä tullut tänne?"
Tunnottomuus, millä nuori herra arvosteli minua ihan silmieni edessä, ja hänen sanomaton kummastuksensa, kun näki minut puutarhassansa, masensi minun viimeisen rohkeuteni; mutta "helmenmyyjä" sana saattoi myöskin vereni kuohumaan.
"Se ei ole totta!" tiuskasin minä. "Minä en ole myynyt teille helmiäni — te tiedätte aivan hyvin, että heitin taalerinne hiekkaan!"
Charlotte nauroi ja astui säihkyvin silmin nopeasti minun luokseni.
"Ah, kuinka viehättävä — hän on ylpeä — tuo pienokainen!" huudahti hän.
Hän kumartui ja silitti hiuksiani valkoisella kädellään, melkein samalla tavoin kuin hyväillään sievää, pientä koiraa.
"Mitä sanot kummallisesta uutisesta, Dagobert?" sanoi hän nuorelle herralle. "Muumialla on perhettä — tuo sievä olento on tohtori von Sassenin tytär —"
"Mahdotonta!" huudahti hän rajattomasti kummastuen.
"No, mitä äärettömän kummallista siinä on?" vastasi Ilse tuimasti. "Luuletteko siis, ett'ei tyttö voi olla ylhäisten ihmisten lapsia, sen tähden ett'ei hänellä ole tuonkaltaista satulalointa yllänsä?" lausui hän osoittaen Charlotten somaa nuttua.
Nuori neiti nauroi kuin mieletön, pistävä moite näkyi huvittavan häntä äärettömästi.
"Mutta minkä näköinen sinä olet, Leonore!" torui Ilse. "Puuttuu vielä vaan, että myöskin riisut sukat ja kengät!" Hän pani kauluksen jälleen kaulaani, silitti molemmin käsin hiukseni ja pani hatun päähäni. Minä katselin levottomasti ympärillä seisovia naisia; huomasinhan minä äkkiä olevani heidän rinnallansa sangen naurettava olento — he varmaankin nauroivat; vaan kaikki olivat niin vakavat, kuin olisi todellinen prinsessa järestänyt pukuansa heidän edessänsä. Ainoastaan Charlotten suu vetäytyi nauruun.
"Uhri raukka!" lausui hän sääliväisellä äänellä. "Mutta tuleeko prinsessan nyt jäädä isänsä luo," lisäsi hän vilkkaasti.
"Tietysti!" vastasi Ilse päättäväisesti. "Kenen tykö sitten joll'ei hänen?… Mutta nyt pyytäisin, että laskisitte minut — me olemme väsyneet… Onko tuo tuossa viimeinkin Karolinenlust, tahi mikä nimi sillä lienee?" kysyi hän osoittaen vaaleata viivaa, joka kimelsi puitten latvojen yli.
"Minä tulen teitä saattamaan," tarjoutui nuori mies sangen kohteliaasti — hän oli tykkönään muuttunut; silmätkin, jotka ensin erhettymättömällä ilolla olivat katselleet Ilsen naurettavaa päähinettä, kielsivät itseltään jok'ainoan pilkallisen katseen.
Minun sydämeni paisui. Mikä mainio mies minun isäni onkaan, koska jo hänen pelkkä nimensä tuottaa Ilselle ja minulle niin paljon kunnioitusta, — arvelin itsekseni.
Neidit jättivät meidät hyvästi, ja me menimme nuoren herran seurassa hiekkakentän yli punakatajien välitse Karolinenlustiin päin.
Meillä oli enää vaan vähän matkaa astuttava viheriäisten puitten virkistävää siimestä, mutta minä kävin sen sykkivin sydämin. Ilse astuskeli vilkkaasti eteenpäin meidän edellämme, eikä katsahtanut kertaakaan taaksensa. Tuskin olivat nuoret neidet kadonneet tiheän pensaston taakse, kun nuori herra nopeasti kumartui minun puoleeni, katseli minua syvään ja veitikkamaisesti viattomiin silmiini.
"Oletteko vielä suutuksissanne minuun, prinsessa?" kysyi hän puoliääneen.
Minä pudistin päätäni — kummallista, että joku puoleksi kuiskattu sana voi saattaa minut vapisemaan aina sydämeni pohjaan asti… Karolinenlust näkyi äkkiä edessämme!… Minua ei ensinkään olisi kummastuttanut, jos haltiattarien kuningatar olisi nyykäyttänyt minulle päätään korkeista ikkunoista ja kutsunut minua järestämään vuodettansa ja lakasemaan huonettansa… Minä olin kuin lumottu, eikä edessämme oleva rakennus ensinkään ollut semmoinen, että se olisi voinut herättää minut siitä tilasta… Mitäpä minä siihen aikaan tiesin renessansi- tahi rokoko-rakennustavasta! Lumoavaa näköä ei ankarien rakennussääntöjen tieto siis voinut vähentää. Minä näin ilmaan kohoavan ainoastaan kauniita viivoja, niin hienoja ja pehmeitä, kuin olisivat ne olleet vahasta eikä kivestä. Minä näin pylväitä, patsaita ja reunuksia, ihastuttavan kauniisti yhdistettyinä tuhlaavaisen monilla kukka- ja hedelmäköynnöksillä, sekä niiden välissä ikkunoitten kiiltävät, isot peililevyt — kauniin, pienen rokoko-linnan, niin koristettuna kuin viime vuosisadan rakennustapa vaan voi matkaan saada. Se kuvastui hopeankirkkaasen veteen, joka reikäisen kiviseinän ympäröimänä virtaili sen jalkojen juuressa. Pieni lammikko ynnä viuhkantapaiset valkoisilla kivillä ja kankeilla kuusilla koristetut ruohokentät täyttivät jotenkin ahtaan leveän tien ympäröimän tilan; mutta sen toisella puolella levisivät taasen puitten synkät varjot. Kuin helmi viheriäisissä aalloissa oli se pieni linna kätkettynä keskellä metsää, joka kohosi korkealle sen takaa. Melkein jalkojemme yli pakeni arka hopeafasaani pensastoon ja siimeksessä pylväskäytävän edessä käveli riikinkukko, komea, loistava pursto levitettynä, samalla kun tuhanharmaa kurki seisoi toisella jalallaan lammikon rannalla, pitäen paljasta punaista päätänsä miettiväisesti alhaalla — se tuli arvokkaasti meidän luoksemme, rupesi tanssimaan, kumartaen mitä naurettavimmalla tavalla, juuri kuin olisi se linnan juhlallisuuksien ohjaaja — ihme toisensa perästä minun kokemattomissa silmissäni!
Kantajat laskivat takkansa alikerroksen avonaiseen etehiseen, he saivat kantopalkkansa, ja sitte astuimme me ylös. Ensimmäisessä kerroksessa kuljimme monen oven ohitse, jotka, kummallista kyllä, olivat varustetut suurilla, ympyräisillä, pölyisillä oikeuden sineteillä — leveitä valkoisia paperi-kaistaleita oli rakojen päällä, muistuttaen äänettömyyttä vaativasta, huulille lasketusta sormesta.
Vasta kolmannessa kerroksessa seisahduimme. Nuori herra avasi oven ja me astuimme sisälle, samalla kun hän ystävällisesti kumartaen peräytyi ja äänettä sulki oven meidän jälkeemme. Kauhea tuska ja pelko valloittivat minut äkkiä. Minä olin kotona Dierkhofissa sangen oikein tuntenut, ett'ei isäni minusta huolinut, että minä olin hänelle rasituksena, jonka hän mielellään olisi ijäksi päiväksi jättänyt arolle; kummastuksesta, jonka täällä kaikkialla herätin, tulin selville siitä, ett'ei hän ollut ainoallakaan sanalla puhunut minusta… Ja nyt olin kuitenkin tunkeutunut hänen huoneisiinsa ja katselin arasti sitä maailmaa, missä hän eli ja oleskeli… Kuinka vieraalta ja käsittämättömältä se kaikki näytti! Seinät suuressa salissa, johon olimme tulleet, olivat lattiasta kattoon asti kirjojen peitossa; "peitetyt niin monilla kirjoilla kuin kanervan kukkia oli arolla," arvelin minä. Siinä oli tilaa ainoastaan neljälle viheriäisillä villavarjostimilla peitetylle ikkunalle ja kahdelle ovelle. Vasen ovi oli selki selällään — siitä pääsi toiseen suureen huoneesen, niihin valo tuli ylhäältäpäin. Korkeasta, avarasta kupulaesta valasi kimeltävä päivän paiste valkoista veistokuvaa: nuijaa kantavaa, uhkaavan näköistä olentoa ja vielä muitakin ihanien, hienopukuisten naisten kuvia. Kirjaston ikkunan luona kirjoituspöydän edessä istui herra kirjoittamassa. Hän ei huomannut meidän tuloamme, sillä kun epäileväisesti seisahduimme hetkeksi kynnykselle, kuulimme kynän lakkaamatta vaan rapisevan — se oikein vaivasi hermojani… En tiedä, oliko siihen syynä huoneen tavattomuus tahi ahdistava tunne — isäni pelkääminen — samapa se, Ilse, aina vireä, päättäväinen Ilse epäili silmänräpäyksen, mutta otti sitte minua vakavasti kädestä ja vei minut ikkunan luo.
"Hyvää päivää, herra tohtori, tässä olemme nyt!" lausui hän. Minusta kuului hänen heleä, hieman vapiseva äänensä ukkosen jyrinältä hiljaisia seiniä vastaan.
Isäni säpsähti paperiensa keskellä ja katseli meitä; sitten kavahti hän pystyyn kuin sähkön vaikutuksesta.
"Ilse!" huudahti hän silminnähtävästi kauhistuneena.
"Niin Ilse, herra tohtori!" vastasi Ilse tyvenesti. "Ja tässä on Leonore, ainoa lapsenne, joka ei neljääntoista vuoteen ole nähnyt isäänsä… Se on pitkä aika, herra tohtori, eikä olisi kummaa, jos ette enää tuntisikaan toisianne."
Isäni oli ääneti ja pyyhki monta kertaa otsaansa, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea saada ajatuksiansa selville ja käsittää läsnäoloamme. Keveästi lykkäsi hän hattuni taaksepäin ja katseli minua silmiin. Minä ajattelin itsekseni hieman peläten, että laihempia ja kuihtuneempia kasvoja kuin isäni tuskin oli olemassa; mutta hänellä oli mummon kauniit silmät.
"Vai niin, oletko sinä siis Leonore?" lausui hän hyvin lempeästi ja suuteli minua otsalle. "Hän on pieni vartaloltaan, Ilse, vaimovainajatanikin pienempi, luulen." Hän huokasi. "Kuinka vanha lapsi on?"
"Seitsemäntoista vuotta, herra tohtori. Olenhan sen jo kahdesti maininnut kirjeessäni."
"Ah, vai niin!" lausui hän taasen silittäen otsaansa; sitte pani hän kätensä ristiin ja väänsi ne ulospäin että luut luskivat — hän oli syvistä unelmista täyteen todellisuuteen äkkiä heränneen ihmisen kuva.
"Sinä olet väsynyt, lapseni, suo anteeksi, että sallin sinun seisoa niin kauan," lausui hän sangen kohteliaasti, käveltyään ensin kerran edestakaisin pitkin lattiaa.
Keskellä lattiaa seisoi kirjoilla ja papereilla peitetty pöytä. Isäni lykkäsi meille kaksi sen vieressä olevaa nojatuolia.
"Ole varovainen, Ilse, minä pyydän, ole varovainen!" huudahti hän tuskallisesti, kun Ilse, istuutuessaan, viattomasti asetti pienen korinsa avatun paperivihon päälle. Hänen laihat kätensä vapisivat, kun hän varovaisesti nosti pois koria, eikä hellä äidinsydän voisi levottomammin tutkia sairaan sydänkäpysensä kasvoja kuin isäni ikivanhaa kellastunutta paperia, vapautettuansa sen vieraasta painosta.
Minä katsoin Ilseä. Hän ei ollut siitä millänsäkään; kentiesi tunsi hän jo ennakolta isäni omituisuudet.
"Tule levähtämään vähän!" lausui isä huomattuaan, että epäilin istua.
"Sitten menemme ravintolaan…"
"Ravintolaanko, herra tohtori?" kysyi Ilse tyvenesti. "Mitäkä lapsella siellä olisi tehtävää? Se maksaisi vaan suuria summia kahtena vuotena…"
Isäni vetäytyi äkkiä taaksepäin. "Kahtena vuotena! Mitä sanot, Ilse?"
"Minä sanon vaan, mitä jo kymmenen vuoden kuluessa olen teille jok'ainoassa kirjeessä sanonut. Me olemme nyt täällä ja jäämme tänne!… Minä en voi kärsiä, että tyttö villiytyy arolla! Katsokaa Leonorea! Hän osaa tuskin lukea; ja kirjoittaminen — varjelkoon meitä — teidän pitäisi nähdä hänen harakanvarpaitansa! Puihin osaa hän kyllä kiivetä kurkistamaan linnunpesiin, vaan ommella säännöllistä saumaa tahi kutoa kantapäätä sukkaan, sitä ei hän taida — minä en ole millään tavoin voinut opettaa hänelle sitä, ja hän juoksee käpälämäkeen nähdessänsä vieraita kasvoja, juurikuin olisivat he rosvoja. Ettekä te voisi saada häntä tervehtimään edes hyvää päivää! Ja tämä on tohtori von Sassenin ainoa lapsi!… Teidän rouva vainajanne kääntyisi haudassaan, jos hän sen tietäisi!"
Isälleni ei joutunut mieleen Ilsen kiitettävän kertomuksen jälkeen edes katsellakaan minua, pientä, mitätöntä olentoa.
"Herra Jumala!" huudahti hän repien molemmin käsin epätoivoisesti päätänsä, "se voi kaikki olla ihan totta; mutta mitä minä teen tällä lapsella?"
Siihen saakka olin levottomasti ja ääneti kuunnellut heidän puhettansa, vaan silloin nousin seisomaan.
"Oi, kuinka kauheata tämä kaikki on!" huudahdin minä tuskasta vapisevalla äänellä. "Ole huoletta, isä, minä en enää tule silmiesi eteen! Minä palaan heti, ja jos en muuten pääse, niin menen vaikka jalkaisin takaisin arolle. Onhan Heintz siellä, ja hän varmaankin iloitsee siitä… Ja minä rupean myöskin ahkeraksi, isä; voit olla varma siitä — minä tahdon oppia ompelemaan ja kutomaan… Saat nähdä, minä en milloinkaan enää, en koskaan tule sinulle kiusaksi!…
"Hiljaa, lapsi," varoitti Ilse nousten seisomaan; kyyneleet valuivat hänen silmistänsä.
Mutta silloin ympäröi minua kaksi kättä, minä lepäsin isäni sydäntä vasten. Hän riisui pois hattuni, heitti sen lattialle ja painoi pääni lempeästi rintaansa vasten.
"Ei, ei, lapsi kultani, pikku Leonore raukkani, sitä minä en tarkoittanut!" lohdutti hän minua liikutettuna.
Kummallista — oli ikäänkuin sanani vasta täydellisesti olisivat saattaneet hänet käsittämään, miten asia oikeastaan oli.
"Nyt juuri pitää sinun jäämän minun luokseni. Ilse, eikö tytöllä ole samankaltainen ääni kuin vaimo vainajallanikin? Eikö se ole yhtä hopeanheleä?… Minun luokseni täytyy lapsen jäädä, arolle hän ei enää saa palata, se on selvää!… Mutta Ilse hyvä, kuinka nyt tehdään?… Tämä ei edes ole minun oikea kotini; minä olen itse vieras tässä talossa, määrättömäksi ajaksi… Niin, kuinka nyt tehdään?"
"Kyllä minä pidän siitä huolta, herra tohtori," lausui Ilse vakavasti … ja hän oli jälleen oikeassa mielityössään. "Minä voin huoletta viipyä viikkokauden poissa Dierkhofista, vaikka Heintz sillä aikaa tekisikin muutamia tyhmän töitä… Kyllä minä järestän kaikki… Eikä tyttö sitä paitsi tule tyhjin käsin."
Hän otti paperin koristansa ja ojensi sen isälleni; se oli mummon perukirja.
Minä nostin pääni isäni rinnalta ja lausuin hänelle kuolleen viimeisen tervehdyksen.
"Eikö äiti kuollut mielipuolena?" kysyi isä.
"Ei." vastasi Ilse. "Hän oli täydessä järjessään kuin terveimpinä päivinään ja määräsi kaikki, ennenkuin nukkui viimeiseen uneen… Lukekaa vaan. Laillista todistajaa ei ollut läsnä, mutta hän arveli teidän pitävän hänen viimeisen tahtonsa tämän kaltaisenakin arvossa —"
"Se on tietty."
Hän avasi paperin ja silmäili ensimmäisiä rivejä. "Tämä ilahuttaa minua teidän tähtenne, Ilse!" lausui hän. "Dierkhof on laillisesti teidän omanne."
"Luuletteko todellakin niin, herra tohtori?… Mutta, jos olisin teidän sijassanne, ajattelisin minä: Ahaa, Ilse on pysynyt vanhan rouvan luona, ainoastaan saadaksensa periä hyvän tilan —"
"Se ei joutuisi mieleeni —"
"Mutta minun… Minä en ota Dierkhofia omakseni; se kuuluu, jos suvaitsette, tytölle, hänellä täytyy olla suojapaikka, oma koti, mihin voi jäädä, jos ei maailma häntä miellytä… Jos minä saan asua Dierkhofissa ja te sallitte minun hoitaa sitä kuolemaani asti, on se minulle kylliksi. Minä olisin heti emäntäni kuoltua repinyt paperin palasiksi; vaan minulla ei ollut oikeutta siihen, sillä siinä on vielä enemmänkin."
Isani luki eteenpäin. "Kuinka, siis oli vielä rahojakin jälellä?" huudahti hän kovin kummastuneena. "Olettehan te aina kirjoittaneet äitini eläneen ainoastaan eläkerahastansa ja Dierkhofin pienistä tuloista."
"Se onkin ollut pelkkää totta, herra tohtori… Alussa saapui muutama kerta rahaa muualta, vaan minä en ymmärrä senkaltaisia asioita ja kun armollinen rouva lakkasi itse kirjoittamasta kirjeitänsä, ei enää ainoatakaan groschenia saatu ulkomaailmasta. Tohtori selitti minulle nyt vasta, että pienet painetut paperit ovat poisleikattavat ja lähetettävät pankkiin, joka niistä maksaa korkoa."
"Onko teillä paperit muassanne?"
"On", lausui Ilse äkkiä hämillään ja viipyen. "Mutta, herra tohtori, sen sanon teille", lisäsi hän päättäväisesti, "niitä ei saa käyttää samalla tavalla kuin" — hän osoitti merkitseväisesti päällään läheistä salia — "kuin olette käyttäneet ne suuret rahasummat, joita armollinen rouva alinomaa lähetti teille Hannoverista."
Isani laihat, kuihtuneet posket punoittivat ja hänen katseensa oli niin epävakava, juuri kuin olisimme tavanneet hänet jotakin pahaa tekemästä.
"Ei, ei!" vakuutti hän elävästi. "Olkaa huoletta — rahat ovat
Leonoren."
"Ja tallennatteko ne huolellisesti? Ja säännöllisesti neljästi vuodessa —"
"Ei, Ilse, sitä minä en voi!" keskeytti isä oikein kauhistuneena. Raha-asioihin en minä millään tavoin voi ryhtyä! Minun työni vie minulta kaiken aikani —"
"Olkaa huoleti, siihen kyllä saamme neuvoa, herra tohtori!" rauhoitti Ilse — minulta ei jäänyt huomaamatta, että se suuresti rauhoitti häntä. "Mutta kuinka täällä nyt järestetään? Tuohon suureen huoneesen emme toki voi jäädä… Eihän täällä näy pesukaappia eikä muitakaan kaappia —"
"Minä saatan teidät heti alas asuinhuoneisiin — malttakaa hiukan, silmänräpäys vaan! Minä lasken ensin käsikirjoituksen talteen."
Hän meni pöydän luo ja käänteli hajamielisesti, pää kumarruksissa, paperiansa. Sillä välin hivutti hän lakkaamatta otsaansa, sitten ohutta harmaata partaansa ja vaipui viimein hitaasti nojatuoliinsa. Äkkiä tarttui hän kynään ja rupesi kirjoittamaan.
Ilse oli sillä aikaa mennyt lähimmäiseen saliin ja minä seurasin häntä… Miltä me molemmat näytimme keskellä kaikkia muinaisteoksia, voin nyt vallan hyvin kuvailla, ja millä silmillä minä silloin katselin taideaarteita, joitten nimiä en tietysti tuntenut, muistan sangen selvästi. Että kaikki oli sikin sokin odotellen järestävää kättä, voi helposti huomata. Arkuista kiilsi marmori heinien ja pahnojen väliltä; pompeiolaisia vaskikaluja olivat pöydät täynnä ja muinaisia terrakotta-teoksia — puoleksi särkyneitä, kauhtuneita savikoristuksia, joita en viitsinyt katsellakaan — oli hajallaan lattialla. Siellä oli ylipään paljon särjetyitä ja heikkoja kaluja; suljetun arkun päällä makasi vielä käsitön ja jalaton naisen kuva — mitähän minä "torsosta" tiesin!
"Voisiko uskoa tätä mahdolliseksi!" mumisi Ilse tyytymättömästi, melkeinpä suuttuneena. "Täänkaltaisessa särjetyssä rojussa on melkein Jakobsohnin koko rikkaus!"
En minäkään voinut sitä käsittää, mutta jäin kuitenkin viehätettynä seisomaan, ja tietämättäni koitti minussa aavistus taiteen ihmeistä ja niiden valloittavasta voimasta. Puuta vasten makasi siinä poika. Vasemman käsivartensa oli hän kiertänyt taitetun oksan ympäri ja jäsenet osoittivat semmoista välinpitämättömyyttä, joka ilmoittaa unen lähestymistä. Minä katselin liikahtamatta hetkisen aikaa kauniita kasvoja; hieman avatuista huulista kuului hänen hengityksensä, puoleksi ummistuneet silmät taistelivat unen kanssa ja alas riippuvassa, laihassa, mutta jäntevässä kädessä näkyivät paisuneet suonet kellertävän nahan alta: siinä oli elämää — pelottavaa elämää. Minä säpsähdin.
"Älä pelkää, lapsi!" lausui Ilse. "Kylläpä tämä kuitenkin on pelottavaa!… Katsohan vaan isääsi! Luulenpa hänen kokonaan unhottaneen, että me olemme täällä."
Samassa kolkutettiin ulko-ovea; isäni ei sitä kuullut, vaan jatkoi kirjoitustansa. Toiseen kolkutukseen huusi Ilse voimakkaasti: "astukaa sisälle!" Samoin kuin meidän tullessamme, kavahti isä pystyyn ja katsoa tuijotti hajamielisesti tulijaa, kalliisen pukuun vaatetettua palvelijaa, joka nöyrästi lähestyi kirjoituspöytää.
"Hänen korkeutensa herttua, lähettää sydämelliset tervehdyksensä ja pyytää teitä, herra tohtori, puheillensa viheriäiseen huoneesen kello viisi," lausui hän syvästi kumartaen.
"Vai niin! — Minä olen aina valmis noudattamaan hänen korkeutensa käskyä!" lausui isäni molemmin käsin venyttäen hiuksiansa.
Palvelija meni ääneti ulos.
"Täällä me vielä olemme, herra tohtori," huudahti Ilse kynnykseltä, kun isäni taasen aikoi käydä istumaan.
Minä en voinut olla oikein makeasti nauramatta; mutta minusta tuntui myöskin, kuin olisi raskas kuorma nostettu rinnaltani — minä rupesin ymmärtämään isääni. Hän ei ollut sydämensä kylmyyden eikä kovuuden tähden unhottanut minua ja äitiäni — hän eli vaan toisessa maailmassa. Minä olin varma siitä, että hän rakastaisi minua, jos vaan olisin hänen luonansa eikä mitään tunkeutuisi välillemme… Ensiksi täytyi minun voittaa ujouteni, ett'en enää säpsähtäisi omasta äänestäni.
"Isä," lausuin minä yhtä reippaasti kuin esikuvani Ilsekin ja osoitin nukkuvaa lasta, kun isä melkein naurettavan hämmästyneenä, käsiänsä väännellen tuli meidän luoksemme, "ethän naura minulle? Eikö tuo lapsi herää tai irroita kättänsä oksasta? Onhan se ihan elävä?"
"Minäkö nauraisin sinulle, pikku Leonoreni, sentähden että heti huomasit helmeni, aarteeni?" huudahti hän silminnähtävän iloisesti. Hän silitti kellertävää marmoria vielä hellemmin kuin äsken poskeani. "Niin katselehan oikein tarkoin, lapseni! Tämä on kaunis teos Jumalan kaunihinten luotujen kappalten vertainen!… Semmoista on ainoastaan yhdessä maailman paikassa, ainoastaan tässä, tässä!… Mikä löytö!… Jumala tiesi, kuinka kauppias on saanut sen käsiinsä!… Tässä talossa piilee äärettömiä aarteita, ja mistä olen minä ne löytänyt, ell'en juuri sieltä, mistä eilen vasta vedin tämän verrattoman kalliin taideteoksen päivän valoon? Tuolta kellarin nurkista, missä ne ovat olleet vähintään neljäkymmentä vuotta arkkuihin pakattuina, unhoituksiin jääneinä — ryöstö tieteeltä, jota ei milloinkaan voi anteeksi antaa!… Oi tuota kauppiaan mieltä!"
Se ei tosin kuulunut siltä, kuin olisi hän puhunut minulle, arolta tulevalle lapselle, joka vasta ensi kertaa sain mitään ymmärtämättä kurkistaa taiteen ja tieteen valtakuntaan; mutta hänen puhettansa ymmärsin kuitenkin paljon paremmin kuin professorin vierassanaista pakinaa tuolla kukkulalla, ja äkkiarvaamaton löytö "kauppahuoneessa" oli minusta yhtä miellyttävä kuin hautakummun salaisuus.
Ilse katseli minua sivulta, juurikuin olisi hän tahtonut sanoa: "vai niin, nyt alkaa tuokin;" vaan hän pidätti kaikki muistutukset ja lausui, kuten ainakin, suoraan ajatuksensa. Hän osoitti pölyisiä jalkimiansa.
"Anturat polttavat jalkojani ja minä olisin iloinen, jos saisin lasillisen raikasta vettä, herra tohtori!"
Isä hymyili, lukitsi kirjoituspöytänsä laatikon ja vei meidät alikerrokseen. Me näimme ohitse mennessämme avatusta ovesta vähäiseen huoneesen; siellä seisoi sievä palvelusneiti, valkoinen esiliina edessä, tomuttamassa huonekaluja.
"Neiti Fliedner käski avata kaksi huonetta armolliselle neidelle," lausui hän kunnioittavasti isälleni.
Minä nauroin hänelle vasten silmiä. "Armollinen neiti" oli viimeksi edellisenä aamuna lähtiessänsä Dierkhofista juossut avojaloin aroa pitkin.
"Herra tosin läksi Dorotheenthaliin," jatkoi tyttö, "eikä neiti Fliedner tiedä, kuinka hän tahtoo asettaa kotiin tultuansa; vaan hän tahtoi kuitenkin ennakolta pitää huolta välttämättömimmistä tarpeista. Minä olen kattanut pöydänkin kolmelle hengelle ja tuonut ruokaa kahdelle lisää ravintolasta."
Isäni kiitti häntä ja avasi meille sangen komean asuinhuoneensa oven.
Kerronko, kuinka voimallisen aistin ihmeet melkein kohta heräsivät yksinkertaisessa lapsessa; sen ihmeen, joka saattoi tuhat hellää huolenpitoa heti syntymään lapsellisessa sielussani, kun rakkaita velvollisuuksia minua kohtasi? Minun "äärettömän taitamattomiksi" moititut käteni kuorivat perunat ja laskivat ne, vaikka vielä ujosti ja kömpelösti, isän lautaselle; minä riensin vetämään akuttimen eteen, kun aurinko rupesi kuumasti paistamaan isälleni otsaan, ja kun hän hetken perästä jälleen meni rakastettuun kirjastoonsa, huusin minä hänen peräänsä, että hänen kello viisi täytyi mennä herttuan luokse, ja kysyin, saisinko tulla ylös häntä siitä muistuttamaan.
Hän kääntyi säihkyvin silmin ovessa.
"Minä kiitän teitä, Ilse," huudahti hän. "Te olette lapsessani tuoneet minulle sen onnellisen ajan takaisin, jolloin minulla oli vielä vaimo vainajani elossa!… Leonore, juuri kello viisi tulet ylös! Minä olen usein vähän hajamielinen ja, paha kyllä, on jo usein tapahtunut, että olen ihan unhottanut koko kutsumuksen."
Hän meni ulos.
"Käyhän kaikki hyvin!" arveli Ilse tyytyväisesti ja lykkäsi nuttunsa hihat kyynäspäittensä yli.