XXV.
Charlotte otti viittansa, vaan pudotti sen jälleen peljästyneenä, riensi ikkunan luo ja avasi sen kiireesti.
"Mitä nyt on tapahtunut, herra Eckhof?" huudahti hän ulos.
Vanha kirjanpitäjä juoksi juuri hiekkakentän yli taloa kohti, Hän oli hatutta ja hänen tavallisesti rauhalliset kasvonsa näyttivät peljästyneiltä; hän oli silminnähtävästi hyvin liikutettu.
"Vedentulva on tapahtunut Dorotheenthalissa!" huudahti hän hengästyneenä. "Vähintään neljänkymmenen tuhannen taalerin vahinko Claudiuksen kauppahuoneelle! Kaikki meidän monenvuotiset istutuksemme ja laitoksemme ovat tulvan vallassa! Ettekö kuule hätäampumista? Ihmisiäkin on vaarassa!"
Dorotheenthal oli herra Claudiuksen oma maakartano, vanha, entinen aatelishovi, joka ynnä kylä oli vähäisessä, jotenkin syvässä laaksossa. Kauppahuoneen toiminta-ala oli enemmän Dorotheenthalin istutuksissa kuin kaupungin talon ympärillä puutarhoissa. Puitten kylvö oli tykkänään asetettu sinne ja erittäin olivat kalliit havupuut tuottaneet sille jonkinlaista kuuluisuutta. Siellä oli kaikenlaisia suuria kukkakenttiä ja monta ananas-, kämmekkä- ja kaktus-huonetta pienen linnan ympärillä. Muutamat pienet lammet ja jotenkin väkevä virta helpottivat sanomattomasti tätä suurta tointa; mutta nyt oli auttaja muuttunut pirulliseksi viholliseksi — lammit olivat paisuneet tavallisen vesirajan yli ja virta, joka oli rikkonut sulun, yhtyi nyt niihin, kuten Eckhof kertoi, ennenkuin katosi huoneesensa.
"Mikä onneton tapaturma!" huudahti Charlotte kalman kalpeana.
"Ah, joutavia! Mitäpä siitä niin peljästyt?" lausui Dagobert välinpitämättömästi olkapäitään kohottaen. "Eihän neljäkymmentätuhatta taaleria ole paljon Erkki sedän rikkauteen verraten? Hän voi kyllä sen vahingon kestää — ja lopuksi, mitä se meihin kuuluu? Hänen oma asiansa se on — meidän perintömme ei vähenny siitä äyriäkään! Hänen otsansa pysyy luultavasti ryppyisenä muutaman päivän ja matkarahat, jotka huomenna saan, eivät arvattavasti ole runsaat. No niin — olisihan minun täytynyt tyytyä niihin, vaikka kaikki täällä olisi tavallisessa järjestyksessä."
Viimeisiä sanoja tuskin kuulin. Charlotte juoksi ulos ja minä hänen kanssansa. Ihmisiä oli vaarassa! Oi miten surkealta se kuului! Minä tahdoin tarkempia tietoja enkä voinut jäädä yksin Karolinenlustiin. Charlotte tarjosi minulle käsivartensa ja niin riensimme sateen lakkaamatta meitä kastellessa kuohuilevan joen ylitse ja vedestä valuvia käytäviä myöten katurakennukseen.
Siellä täällä juoksi puutarharenki peljästynein kasvoin tien ylitse ja jo kaukaa kuulimme muurin takaa sekavia ääniä ja huutoja. Melkein kaikki työväki oli koossa pihalla, kun saavuimme sinne, ja porstuan edessä seisoivat herra Claudiuksen vaunut. Hän itse astui samassa portaille sadenuttuun puettuna ja hattu kädessä. Oli ikäänkuin rauhoittava voima lähtisi hänen ihan tyvenistä kasvoistansa: melu loppui heti. Hän lausui muutamia käskyjä; ei vähintäkään kiirettä eikä malttamattomuutta näkynyt hänen tyvenistä, jaloista liikunnoistansa. Siinä näkyi, että tuo valkea, vakava pää pysyi suorana kaikissa elämän kohtauksissa.
Meidän saavuttuamme väistyi väki syrjälle antaaksensa meille tietä; minä riipuin vielä Charlotten käsivarressa. Samassa näki herra Claudius meidän tulevan pihan ylitse ja melkein kuin peljästyi, sillä salaman nopeasti lensi hänen otsansa ryppyihin; hän veti kulmansa yhteen ja niiden alta kohtasi minua pitkä, rankaseva katse. Minä loin silmäni alas ja vedin käteni kumppalini kainalosta.
"Setä, tämä on suuri vahinko!" huudahti Charlotte astuen hänen luoksensa kynnykselle. "Niin", vastasi hän yksinkertaisesti, muuta lisäämättä. Sitte kääntyi hän sisälle etehiseen, jossa neiti Fliedner seisoi.
"Hyvä Fliedner, pitäkää huolta, että neiti von Sassen heti saa kuivat vaatteet! Minä jätän hänet teidän suojeltavaksenne!" käski hän tavallisella tyvenellä tavallaan, osoittaen likaisia, ihan märkiä atlaskenkiäni ja läpimärkää leninkiäni. Mutta kasvoihini hän ei enää katsonut.
Hän astui nopeasti vaunuihin ja tarttui ohjiin.
"Ottakaa minutkin Dorotheenthaliin, setä!" huudahti Dagobert, tullen samassa kirjanpitäjän kanssa puutarhan portista.
"Ei ole tilaa enää, kuten näet", vastasi herra Claudius lyhyesti ja viittasi muutamille työmiehille, jotka Eckhofin kanssa istahtivat vaunuihin; he olivat Dorotheenthalista.
Vaunut pyörivät pois ja neiti Fliedner tarttui käteeni, viedäksensä minut huoneesensa. Charlotte tuli meidän perässämme.
"Niin, te olettekin märkä kuin pesty kissanpoika", lausui hän minulle, neiti Fliednerin noutaessa minulle kuivia vaatteita. "Kummallista, että setä sen huomasi tämmöisenäkin hetkenä, jolloin hänen kaupustelijasielunsa kadottaa tuhansia!"
"Siitähän juuri voitte huomata, ett'ei hänellä ole kaupustelijasielua", vastusteli neiti Fliedner. Hänen lempeät kasvonsa olivat kalpeat peljästyksestä ja nyt näkyi katkera juovakin hänen suupielissänsä. "Minä olen usein pyytänyt teitä, Charlotte, vapauttamaan korviani tuommoisista kovista jo ansaitsemattomista lauseista; minä en todellakaan voi niitä kärsiä."
"Vai niin! Mutta olettehan ääneti ja teistä on ihan luonnollista, että setä teidän kuultenne pitää minulle nuhdesaarnoja ja kauheassa tyvenyydessään käyttää itseään epäkohteliaasti minua vastaan!" huudahti Charlotte kiivaasti. "Jos hän edes olisi kunnioitettava harmaapäinen vanhus, niin kärsisin sen helpommin; mutta ylpeyteni kohoaa tuota miestä vastaan, jolla veljeni ja minun suhteeni on vähemmin etua vanhemmuudesta kuin mahtavammuudesta. Hän menettelee julmasti kanssamme!"
"Se ei ole totta", vastasi neiti Fliedner vakaasti. "Hän vastustaa ainoastaan senkaltaisia haluja, joita hän ei kärsi. Jos käyttäydytte omavaltaisesti ja kiittämättömästi, niin täytyy teidän nöyrästi ottaa vastaan nuhteita. Tänään on taasen jotakin tapahtunut, jonka olisitte voineet estää. Herra Claudiuksen ollessa ruhtinattaren kanssa kasvihuoneissa, oli nikkarimme ottamassa mittaa kaikista teidän huoneen ikkunoista; hän sanoi teidän tilanneen luukkuja."
"Niinpä niin! Minä olen kauan kyllä sallinut päivän paahtaa arkaa ihoani", keskeytti häntä Charlotte uhkamielisesti. "Päivän puolisissa huoneissa täytyy olla luukut."
"Aivan oikein; mutta olisi ollut kohtuullista, jos ensin olisitte puhuneet siitä herra Claudiukselle. Tämä on hänen talonsa ja te menetätte hänen rahaansa."
"Taivaan Jumala, kerranhan toki päivä koittanee, jolloin ei minun enää tarvitse kuulla näiden kahleiden kalisevan!" huudahti Charlotte innoissansa.
"Kentiesi te kerran vielä sitä tahtoisitte", vastasi neiti Fliedner sangen tyvenesti.
"Luuletteko niin, hyvä rakas neiti?" Nuoren naisen pilkallinen ääni kuului oikein kauhealta minun korvissani. "Se oli mieltä masentava ennustus! Kuitenkin olen kylliksi rohkea toivomaan, ei, varmaan odottamaan, että sallimus on minulle suosiollisempi ja määrää minulle paremman kohtalon."
Hän meni oven luo.
"Ettekö tahdo juoda teetä minun kanssani?" kysyi neiti Fliedner niin ystävällisesti ja rauhallisesti, kuin ei katkeraa sanaakaan olisi lausuttu. "Minä valmistan sen kohta; onhan minun vastaaminen neiti von Sassenin terveydestä ja minun täytyy siis koettaa estää mahdollista vilustumista!"
"Kiitoksia!" lausui Charlotte kylmästi olkapäänsä yli, avatessaan oven. "Minä tahdon olla kahdenkesken veljeni kanssa. Lähettäkää teekeitin ylös, mutta pieni hopeinen; minä en enää tahdo juoda messinkisestä, vaikka Dörte kirkastaisikin sen kullankiiltäväksi. Hyvästi, prinsessani!"
Charlotte lukitsi oven ja riensi kuuluvin askelin rappuja ylös. Melkein heti sen jälkeen kaikui kova pianon soitto muuten hiljaisessa talossa.
Vanha neiti säikähti. "Oi Jumala, miten sydämettömästi!" mumisi hän itsekseen. "Jokainen ääni koskee kipeästi tuskastuneesen sydämeeni."
"Minä menen pyytämään häntä lakkaamaan!" lausuin lähestyen ovea.
"Ei, ei, älkää tehkö sitä!" pyysi hän pidättäen minua tuskastuneena, "Hänen tapansa on semmoinen, kun hän on suuttunut; antakaamme hänen siis olla; mutta tänään, tänä tuskallisena hetkenä — mitähän väki ajatellee hänestä! He luulevat häntä jo ennakoltakin paljoa kovasydämisemmäksi, kuin hän todella onkaan", lisäsi neiti huolestuneena.
Hän vei minut sohvan luo ja pyysi minua istumaan sen pehmeille höyhentyynyille. Toisessa tilaisuudessa olisi ollut erittäin hauska miellyttävässä vanhanaikuisessa huoneessa. Teekeitin hyräili; tuuli kiiti huoaten tyhjiä katuja pitkin ja sadepisarat valuivat lakkaamatta alas ikkunaruutuja myöten. Tyytyväisesti nyykytteli ijankaikkisesti hymyilevä kiinalainen mandariini päätään lasikaapissa, äkäinen pikku villakoira makasi laiskana ja tyytyväisenä pienellä tyynyllänsä. Mutta neiti Fliedner valmisti voileipiä vapisevin käsin — minä huomasin sen aivan hyvin — ja Dörte vanha keittäjä, joka par'aikaa toi sisälle laudallisen vasta paistettua leipää, kysyi levottomasti huoaten: "Mitenkähän lienee Dorotheenthalissa, neiti Fliedner?"
Minun sydämeni sykki sanomattomasta levottomuudesta. Tulin äärettömän tuskalliseksi muistellessani herra Claudiuksen lähteneen suuttuneena luotani ja minun täytyi tuskakseni lakkaamatta sitä muistella. Oi, miten lapsellisen itsepäiseltä näytinkään hänen silmissänsä, kun tulin pihaan pitäen Charlottea käsivarresta! Ja kuitenkin piti hän huolta minusta, huolta tämmöisestä mitättömästä olennosta, vieläpä semmoisenakin hetkenä, jolloin suuri vahinko tapahtui hänelle! Hampaani kalisivat hiljaa ja väristen tunkeuduin syvemmälle sohvan kulmaan. Neiti Fliednerin innokkaasta pyynnöstä join kuitenkin kupillisen teetä, mutta vanha neiti itse ei nauttinut mitään, hän vaan äänettä istui vieressäni.
"Onko herra Claudiuskin vaarassa tuolla ulkona?" kuului viimein huuliltani.
Neiti Fliedner kohotti olkapäitään. "Minä varon hänen olevan — kauheata siellä lienee olla — vedenhätä on melkein pahempi valkeanvaaraa, eikä herra Claudius täänkaltaisessa tilaisuudessa muistele itseään. Mutta, lapseni, hän on Jumalan kädessä!"
Se ei ensinkään mieltäni huojentanut. Olinhan usein lukenut uponneista ihmisistä — viattomista ihmisistä, jotka eivät olleet mitään rikoksellista tehneet — ja vaivasihan murha Claudiuksen omaatuntoa! Oliko murhaajakin Jumalan kädessä? Tuskani pakotti minun välttämättömästi ilmasemaan ajatukseni.
"Onhan hän syypää ihmisen kuolemaan", kuiskasin vaivaloisesti ylöskatsomatta.
Neiti Fliedner säikähti ja ensi kertaa näin hänen lempeät silmänsä säihkyvän syvimmästä vihasta.
"Kauheata! kuka on sitä jo teille kertonut? Ja vieläpä noin säälimättömällä tavalla?" huudahti hän liikutettuna. Hän nousi seisomaan ja astui hetkeksi ikkunan luo; sitte istahti hän viereeni ja otti molemmat käteni omiinsa.
"Tiedättekö enemmän siitä asiasta?" kysyi hän levollisempana.
Minä pudistin päätäni.
"Vai niin, no sitte lienee teidän elämän ja maailman menoista tietämätön mielenne kuvaillut jotakin hirveätä — minä voin elävästi uskoa sen — Erkki parka! Se on todellakin hänen elämänsä synkin tapaus; mutta, lapseni, hän oli silloin nuori, tuskin yhtäkolmatta vuotta vanha ja sen lisäksi innokas, tuntehikas mies. Hän lempi naista, joka oli hänelle niin rakas, niin rakas — no, siitä ei minun tarvitse sen enempää kertoa. Hänellä oli vielä ystävä, joka oli hänen uskottunsa, ja jonka hän monta kertaa oli pelastanut häviöstä suurilla uhrauksilla. Eräänä päivänä huomasi hän, mitään edeltäkäsin aavistamatta, naisen ja ystävän häntä pettävän, molempien olevan kavalia ja uskottomia. Kiivas kohtaus tapahtui heidän välillänsä ja sanoja lausuttiin, jotka miesten kauhean tavan mukaan ainoastaan voi verellä sovittaa. He taistelivat kaksintaistelun katalan rouvan tähden; ystävä —"
"Nuori Eckhof!" keskeytin minä nopeasti.
"Niin kirjanpitäjän poika — hän sai luodin olkapäähänsä ja herra Claudius sangen pahan haavan päähänsä, hänen silmiensä heikkous sai siitä alkunsa. Eckhofin haava ei itsestään ollut vaarallinen, mutta hänen jo ennakolta turmeltunut ja heikonnut ruumiinsa ei sitä kestänyt. Moniviikkoisen sairauden perästä kuoli hän, vaikka mainioimmat lääkärit häntä hoitelivat."
"Ja rouva, entäs rouva?" keskeytin häntä taasen.
"Niin rouva, rakas lapseni, lähti Pariisista jo aikoja ennen herra Claudiuksen parantumista; hän lähti matkaansa erään englantilaisen kanssa."
"Hän oli syypää herra Claudiuksen sairauteen, eikä tullut anteeksi pyytämään ja häntä hoitamaan?"
"Tyttäreni, rouva oli näyttelijätär; verisen uhrauksen katsoi hän kauneutensa ylistämiseksi eikä ollenkaan pitänyt velvollisuutenaan rukoilla anteeksiantamusta ja vielä vähemmin parantaa hänen haavojansa hienoilla käsillään. Kohta parantumisensa jälkeen palasi herra Claudius kotiin. Hänen veljensä oli — kuollut ja jättänyt paljon toimia perillisellänsä. Pitkän poissa olon perästä näin hänet siis jälleen — en koskaan koko eläessäni ole nähnyt kenenkään kärsivän niin kauheasti, kuin tämä, sielunsa pohjasta liikutettu nuorukainen kärsi."
"Oliko hän kovissa omantunnon vaivoissa?"
"Niitä hänellä vähemmän oli, vaan hän ei voinut unhottaa rouvaa. Ikäänkuin mieletönnä juoksi hän tunnittain puutarhojen lävitse tahi soitti hän hurjasti pianoa."
"Vakava ja tyven herra Claudiusko?" kysyin minä hengetönnä kummastuksesta.
"Hän ei ollut semmoinen silloin. Hän etsi rauhaa ja surunsa lievitystä soitannosta ja miten hyvästi hän soitti! Minä käsitän aivan hyvin Charlotten 'matkimisen' häntä usein tuskastuttavan. Hän ei kestänyt pitkää aikaa täällä. Vielä vuoden matkusteli hän ympäri, sitte palasi hän tykkänään muuttuneena ja rupesi vakaana, ankarana, hiljaisena miehenä, jommoisena te häntä tunnette, kauppatoimensa esimieheksi. Minä en sen jälkeen enää ole kuullut hänen soittavan, en ole koskaan sittemmin kuullut kiivasta sanaa hänen suustansa enkä huomannut äkkipikaista liikuntoa. Hän oli taistellut toisella tavalla kuin veli, joka sielunsa suruineen menetti henkensä. Hänen voimakas henkensä antoi hänen löytää parhaan parannuskeinon — työn. Ja niinmuodoin tuli hän siksi, mikä hän nyt on, työntekijäksi sanan oikeimmassa merkityksessä, lujaksi luonnoksi, joka säännöllisyydessä ja nerollisuudessa näkee ihmisen parhaan lääkkeen ja sen vuoksi tahtoo sitä kaikkialla käyttää."
Neiti Fliedner puhui niin elävästi, ett'en olisi voinut uskoa sitä hänestä, tosin kyllä aina miellyttävästä, mutta myöskin harvapuheisesta neidestä; silminnähtävästi oli hän erittäin innoissansa. Ja minä istuin hänen vieressänsä ja katselin, henkeäni pidättäen, tuntemattomaan maailmaan: miten ihmeellinen oli minusta miehen innokas ja palava rakkaus naista kohtaan! Lempisatuni vaalenivat ja kadottivat lumousvoimansa tämän tositapauksen rinnalla. Ja mies, joka ei voinut unhottaa uskotonta rouvaa, joka kadottamisen tuskasta mieletönnä syöksi puutarhojen lävitse, oli siis herra Claudius — voiko hän todellakin tuntea mitään niin syvästi?
"Rakastaneeko hän vieläkin sitä rouvaa?" keskeytin minä hiljaa äänettömyyden.
"Lapseni, sitä en voi teille sanoa", vastasi vanha neiti hymyillen. "Luuletteko todellakin kenenkään tietävän, mitä herra Claudiuksella on mielessä? Tunnettehan te itse hänen katsantonsa ja käytöksensä ja sanotte niitä vakaviksi ja tyveniksi. Hänen sielunsa on kaikille suljettu kirja. Paitsi sitä en voi uskoa sitä mahdolliseksi; täytyyhän hänen halveksia sitä kavalaa rouvaa."
Jo oli pimeä. Neiti Fliedner oli hetken aikaa sitte avannut ikkunan, sentähden, että huone oli niin helteinen; sade oli jo tauonnut. Täällä syrjäisellä kadulla vallitsi hiljaisuus, mutta etäisimmillä kaduilla, joilla liike oli vilkkaampi, kuului humina milloin enentyvän, milloin vähentyvän. Kadun toisella puolella sytytettiin kaasuliekki toisensa perästä. Ne kuvastuivat kadun vesilätäköissä ja näyttivät meille, miten mustina ja uhkaavina pilvet vielä peittivät taivaan ja riippuivat kaupungin yli. Huoneesenkin, jossa me äänettöminä istuimme vierekkäin, loisti niiden heikko valo ja minä pyysin neiti Fliedneriä jättämään lampun sytyttämättä, sillä olihan meillä kirkasta kyllä, vaikka oikeastaan pelkäsin katsella häntä silmiin, sillä minä tiesin hänen olevan tuskaisena ja liikutettuna.
Silloin kuului kovia askeleita katuvierustalta ja ikkunan alta tunkeutui kertova ääni meidän luoksemme: "Eräs rampa rouva ei voinut pelastua, vaan on hukkunut! Siellä lienee kauheata!"
Me kavahdimme seisomaan ja neiti Fliedner alkoi lakkaamatta kävellä edestakaisin. Etehisestäkin kuului jo puhetta. "Eikö vielä ole uutisia Dorotheenthalista?" kuulimme Charlotten käsipuita vastaan nojautuneena huutavan alas samassa kun neiti Fliedner avasi ovensa. "Meidän väestämme ei ketäkään ole palannut", vastasi vanha Erdmann. Hän seisoi palvelijoitten keskellä ja hänen karkea äänensä vapisi liikutuksesta. "Mutta toiset kertovat siellä olevan hirveätä", jatkoi hän, "ja meidän herramme on ensimäinen pelastamassa — Jumala varjelkoon, hän ei kysy, kaatuuko tuommoinen pähkinänkuoren tapainen kapine kuin hänen pieni ruuhensa! Onhan siellä muutakin pelastukseen kykenevää väkeä! Jospa hän olisi edes vähän varovaisempi! Herttuankin sanotaan siellä olevan."
"Kuinka, hänen herttuallinen korkeutensako itse?" huudahti Dagobert alas.
Erdmann myönsi. Yliovi lyötiin kiinni; mutta heti kohta tuli herra luutnantti alas — käski satuloida hevosensa ja lennätti pois — kaunis Tankred — miten kurjalta hän nyt näytti minusta!
Minä hiivin jälleen sohvan kulmaan, neiti Fliednerin istahtaessa ikkunan komeroon. Minä en voinut muistella muuta kuin vettä, miten se raivoisasti syöksi eteenpäin hukuttaen kaikki ihmiset, jotka eivät voineet pelastaa itseänsä. Kuinka kauheata hukkua kuohuileviin vaahtoisiin aaltoihin! Mutta "herra Claudius ei huoli, kaatuuko pieni pähkinänkuori", kuten Erdmann vanhus vakuutti; hän ei luultavasti rakastanut maailmaa, ihmisiä eitä omaa elämätänsä ja siihen oli hänellä syytä. Rouva, jota hän ei voinut unhottaa, oli ollut uskoton; kavalat olivat veli ja sisar, kavala vanha kirjanpitäjä, ja minäkin, jolle hän aina osoitti niin paljon hyvyyttä, minäkin olin viekas ja olin muutama tunti sitte ilmaissut kumoomattomimpia todistuksia häntä vastaan. Neiti Fliedner yksin piti hänen puoltansa; minä katsahdin melkein kateellisesti ikkunan komerossa istuvaa, pientä, sievää olentoa; hänellä oli puhdas omatunto, hän ei koskaan ollut tehnyt isännällensä pahaa, eikä hänen tarvinnut katuvaisesti nuhdella itseään pahasta käytöksestä, jos — aallot lainehtisivat jalon vaaleahiuksisen pään ylitse. Olin melkein kiljahtaa sitä kuvaillessani, mutta purin hampaitani ja rupesin jälleen tuskallisesti lukemaan jokaista kuuluvaa askelta, jokaista kaukaista vaunujen jytinää.
Niin kului tunti tunnin perästä. Ei isänikään ollut vielä palannut. Neiti Fliednerin käskystä oli Erdmann ollut kuulustelemassa Karolinenlustissa. Melu ei vielä ollut tykkänään tauonnut liikutetussa kaupungissa, mutta oli jo vähentynyt. Sydänyö lähestyi. — Silloin pyörivät vaunut muurikadulle. Neiti Fliedner kavahti pystyyn, hiljaa huudahtaen sekä ilosta että pelosta ja minä juoksin lentäen etehisen lävitse ja avasin pihan oven. Melkein läpitunkematon pimeys vallitsi ulkona, mutta minä riensin sokeasti pihalle ajavia vaunuja kohti.
"Herra Claudius, oletteko itse siellä?" huusin vapisevin äänin.
"Olen", kuului kuskinistuimelta.
"Jumalan kiitos!" Minä painoin kädet sydämelleni, luulin sen pakahtuvan vapaasti hengähtämisestäni, kun vaara oli ohitse.
Nyt riensivät palveliat kaikkialta ja ympäröivät vaunut. Herra Claudius astui alas.
"Onko turmio todellakin niin suuri, herra Claudius?" kysyi Erdmann. "Todellakin neljänkymmenen tuhannen taalerin vahinko, kuten Schäfer sanoo?"
"Vahinko on suurempi — kaikki on hävitetty; saamme alkaa Dorotheenthalissa uudestaan. Minä vaan surkuttelen havupuitani — ei ainoatakaan ole enää", lausui hän liikutettuna. "No, kaikki ne voi hankkia uudestaan aikaa myöten; mutta tässä" — hän vaikeni ja avasi vaununoven.
Hän auttoi varovaisesti jonkun alas vaunuista. Useitten sytytettyjen lamppujen valo lankesi nyt etehisen ovesta nuoreen neitoon, joka puoleksi riippuen herra Claudiuksen käsivarressa, astui alas. Suonenvedontapainen nyyhkiminen tärisytti hentoa, eteenpäin kumartunutta olentoa ja peittämättömät hiukset riippuivat epäjärjestyksessä ja hajallaan kauniitten, mutta kauheasta tuskasta vääristyneiden kasvojen ympäri.
"Hänen äitinsä on hukkunut", kuiskasi hänen seurassansa tullut väki.
Herra Claudius kiersi lujemmin käsivartensa tytön ympäri ja saattoi hänet etehiseen. Hän sattui minuun pimeässä — ja hänen vaatteensa olivat läpimärjät.
Neiti Fliedner seisoi ylimäisellä portaalla ojentaen hänelle molemmat kätensä; en kuullut, mitä herra Claudius hänelle sanoi; äkkinäinen, selittämätön ujouden ja tuskan tunne karkoitti minut heidän läheisyydestänsä etemmäksi, mutta minä näin vanhan neidon lempeästi ja hellästi tarttuvan itkevän tytön käteen ja taluttavan häntä sisälle. Herra Claudius viipyi vielä tuokion aikaa etehisessä puhuen Charlotten kanssa. Minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän ikäänkuin etsien katseli ympärillensä — oliko hän siis kuullut ääneni ja tahtoiko hän täten tulla vakuutetuksi, olinko minä, johon hän oli niin suuttunut, todellakin siellä. Mikä hullu ajatus! Hänellä oli tärkeämpää mietittävänä — kuinka paljon kurjuutta olikaan hän nähnyt tänään ja kuinka paljon vaikeuksia olikaan hänellä taasen uudestaan voitettavana! Eikö hän nyt tuonut syvästi sortunutta orpoa tyttöraukkaa kotiinsa, ottanut häntä luoksensa sydämellisen hellästi ja sääliväisesti? Hän ei varmaan ollut yhtä kiittämätön kuin minä; hän ei lykännyt suojelevaa kättä luotansa; luottavaisesti turvasi hän hänen tukevaan käteensä. Ja sitte muistelisi hän vielä arolta tullutta, uppiniskaista lasta? Ei suinkaan!
Hän astui taasen portaita alas, seisahtui ovessa ja katseli tarkkaan ympärillensä pimeään. Sillä välin oli herrakin astunut alas vaunuista ja meni hänen luoksensa — minä tunsin hänet isäkseni. Kummastuneena näin hänen ojentavan herra Claudiukselle, halveksitulle "kauppiaalle", mitä ystävällisimmästi kätensä ja mitä hartaimmin häntä kiittäen, jättävän hänet hyvästi. Puutarhassa hiivin hänen luoksensa ja tartuin hänen käsivarteensa. Hän oli siitä erittäin hämillään ja hänen oli erinomaisen vaikea käsittää, "että hän näin myöhään yöllä näki pikku kyyhkysensä ulkona". Hän oli seurannut herttuaa Dorotheenthaliin ja sitte palannut sieltä herra Claudiuksen vaunuissa. Mennessämme Karolinenlustiin kertoi hän vedentulvasta ja herra Claudiuksesta.
"Minkälainen mies! Herttua oli innostunut nähdessään hänen kylmämielisyyttänsä ja neuvokkaisuuttaan ja vakavaa arvokkaisuutta, jolla hän kärsi vahinkonsa. Minä olen tähän saakka luullut miehen eläväksi luvunlaskun esimerkiksi — siitä täytyy minun pyytää häneltä anteeksi!"
Niin, minkälainen mies! "No, kaikki voi hankkia uudestaan aikaa myöten, mutta tässä" — niillä yksinkertaisilla sanoilla vertasi hän oman äärettömän vahinkonsa nuoren tytön onnettomuuteen. Ja hän olisi numero-setä, jääkylmä rahamies? Ei, vaan "työntekijä sanan oikeimmassa merkityksessä", joka ei tehnyt työtä halvan voiton tähden, mutta sentähden että "huomasi säännöllisyyden ja nerollisuuden olevan ihmisen parhaan lääkkeen". Ah, nyt jo rupesin ymmärtämään häntä paremmin!
Sinä yönä en enää mennyt levolle. Minä istahdin ikkunankomeroon ja odotin päivän koittoa. Puitten takaa koittavan päivän kuluessa tahdoin alkaa uutta elämää.