Kiusanhenki: Satu

by E. T. A. Hoffmann

ENSIMÄINEN LUKU.

Pieni vaihdokas. — Erästä papinnenää uhkaava vaara. Kuinka ruhtinas Pafnutius toi valistuksen maahansa ja haltiatar Ruusunhengetär joutui naisluostariin.

Erään viehättävän kylän lähellä tien varrella makasi köyhä, rääsyinen talonpoikaisnainen ojentuneena auringonhehkun paahtamalle maalle.

Nälän ja janon kiusaama nais-parka oli aivan nääntyneenä vaipunut maahan taakkansa painosta. Hän oli nimittäin kokoillut metsästä puiden ja pensaiden alta vasunsa täpösen täyteen kuivia puita. Kun hän uuvuksissaan tuskin voi hengittää, luuli hän aivan yksinkertaisesti kuolevansa. Mutta sittenhän loppuisi kerralla tämäkin loputon kurjuus, ajatteli hän.

Pian hän sai kuitenkin kylliksi voimaa avata solmusta köyden, jolla oli kiinnittänyt puuvasun selkäänsä, ja hinata itsensä ruohikkoon, joka oli aivan lähellä. Sitten puhkesi hän äänekkääseen valitukseen:

"Pitääkö sitten", voivotteli hän, "pitääkö yksin minua ja miestäni kohdata kaiken hädän ja kurjuuden? Emmekö me ole koko kylässä ainoat, jotka kaikesta uutteruudesta, kaikesta vaivalla vuodatetusta hiestä huolimatta elämme alituisessa köyhyydessä ja tuskin ansaitsemme kylliksi tyydyttääksemme nälkäämme? — Kolme vuotta sitten, kun mieheni löysi maasta kultarahat kääntäessään puutarhamaata, luulimme, että onni viimeinkin oli tullut meidän luoksemme ja että hyvät päivät seuraisivat. Mutta mitä tapahtui! — Varkaat anastivat rahat, koti ja riihi paloivat meiltä, viljan pellolla löi raeilma, ja täydentääkseen meidän sydäntuskamme mitan reunojaan myöten rankaisi meitä taivas vielä tällä pikku vaihdokkaalla, joka syntyi minulle koko kylän häpeäksi ja pilkaksi. — Pyhän Laurin päivänä on poikanen nyt tullut kahden ja puolen vuoden vanhaksi, eikä voi seisoa eikä kävellä hämähäkinjaloillaan ja sensijaan että puhuisi hyrrää ja naukuu kuin kissa. Ja kaiken lisäksi syö tuo onneton epäsikiö kuten vahvin ainakin kahdeksanvuotias poika, eikä se vähääkään näy hänessä. Jumala armahtakoon sekä häntä että meitä, ettei meidän omaksi kiusaksemme ja suureksi vaivaksemme tarvitse syöttää poikaa suureksi. Sillä pikkukääpiö tulee varmasti syömään ja juomaan yhä enemmän, mutta ei tekemään työtä ikänään! Ei, ei, se on enemmän kuin ihminen voi kestää täällä maailmassa! — Oi, jospa voisin kuolla — vain kuolla!"

Näin sanoen alkoi nais-parka nyyhkyttää, kunnes viimein tuskansa näännyttämänä, lopen voimattomana nukahti uneen.

Täydellä syyllä voikin vaimo moittia inhoittavaa vaihdokasta, joka oli syntynyt hänelle kaksi ja puoli vuotta sitten. Se mitä ensi silmäyksellä aivan hyvin olisi voinut pitää omituisen kyhmyisenä puukappaleena, oli nimittäin tuskin kahta vaaksaa korkeampi, epämuodostunut poika; se kieriskeli nyt hyrräten ruohikossa, ryömittyään alas vasun päältä, missä oli maannut poikkipuolin.

Tuon olennon pää oli syvällä hartioiden välissä, selän paikalla oli kurpitsanmuotoinen kasvannainen ja aivan rinnan alapuolella riippuivat sääret, jotka olivat ohuet kuin pähkinäpuun oksat. Pojan ulkomuoto muistutti halkaistua retikkaa. Kasvoista ei ensi silmäyksellä erottanut paljoa, mutta lähemmin tarkastaessa huomasi pitkän terävän nenän, joka pisti esiin mustien pörröisten hiusten keskeltä, sekä parin pieniä mustan säkenöiviä silmiä, jotka yhdessä muuten aivan vanhojen kurttuisten kasvonpiirteiden kanssa muistuttivat pikku noitaa.

Kun nyt, kuten sanottu, vaimo oli mieli karvaana vaipunut syvään uneen ja hänen pikkupoikansa oli kierittänyt itsensä aivan hänen viereensä, tapahtui että neiti Ruusunihana, läheisen luostarin johtajatar, kulki tietä pitkin palaten kävelyretkeltä. Hän pysähtyi, ja hurskas ja säälivä kun oli luonteeltaan, tuli hyviin liikutetuksi nähdessään edessään olevan kurjuuden.

"Oi laupias taivas", säälitteli hän itsekseen, "kuinka paljon surkeutta ja hätää onkaan tässä maailmassa! Onneton nais-parka! Tuskin on hänellä henkipoloinen tallella, kun on saanut tehdä työtä yli voimiensa. Tuohon on nyt raukka vaipunut nälän ja huolien painamana. Nyt vasta oikein selvästi tunnen oman köyhyyteni ja voimattomuuteni. Oi, jospa minulla olisi yhtä paljon kykyä kuin tahtoa auttaa. Mutta sitä, mitä minulla vielä on jälellä, niitä vähäisiä lahjoja, joita vihamielinen kohtalo ei voinut ryöstää ja hävittää minulta, niitä tahdon käyttää pontevasti ja uskollisesti poistaakseni tämän surun. Raha, jos minulla olisikin sitä käytettävänäni, ei auttaisi ollenkaan sinua, nais-parka, vaan ehkä vielä pahentaisi sinun tilaasi. Sinulle ja miehellesi, teille molemmille ei nyt kerta kaikkiaan ole suotu rikkautta, ja siltä, jolle ei ole suotu rikkautta, katoavat kultakolikot taskusta hänen itsensä tietämättä miten. Hänellä on niistä vain pelkkää kiusaa ja hän tulee vain sitä köyhemmäksi mitä enemmän rahaa hänelle virtaa. Mutta tiedän kyllä, että enemmän kuin kaikki köyhyys, kaikki puute, kalvaa sydäntäsi se seikka, että sinulle syntyi tuo pieni hirviö, joka riippuu sinussa kuin ilkeä, salainen pahe, jota sinun on kannettava läpi elämäsi. Suuri, kaunis, voimakas, viisas, niin, mitään kaikesta tuosta ei pojasta voi milloinkaan tulla, mutta häntä voi ehkä vielä auttaa toisella lailla."

Näin sanoen istuutui neito ruohikkoon ja otti pienokaisen helmaansa. Ilkeä pikku velho rimpuili ja ponnisteli vastaan, murisi ja yritti purra neitoa sormeen. Mutta tämä puhui:

"Siivolla, siivolla, pikku herhiläinen!" ja siveli hiljaa ja lempeästi kämmenellään hänen päätään otsasta niskaan. Hänen näin silitellessään oikenivat vähitellen pienokaisen pörröiset hiukset, niin että ne otsalta ylöspäin pään mukaan kammattuina valuivat sievinä pehmeinä kutreina korkeille olkapäille ja kurpitsanmuotoiselle selälle.

Pienokainen oli tullut yhä rauhallisemmaksi ja viimein nukahtanut sikeästi. Silloin asetti neiti Ruusunihana hänet varovaisesti aivan äidin viereen ruohikkoon, pirskoitteli vaimon päälle väkiviinanpitoista vettä pienestä hajuvesipullosta, jonka oli ottanut taskustaan esille, sekä poistui nopein askelin.

Kun vaimo pian senjälkeen heräsi, tunsi hän itsensä ihmeellisen virkistyneeksi ja vahvistuneeksi. Hänestä tuntui kuin olisi hän nauttinut tukevan aterian ja juonut hyvän siemauksen viiniä.

"Oi", huudahti hän, "kuinka paljon lohtua ja iloisuutta onkaan tullut osakseni lyhyessä unessani! Mutta aurinko on jo pian laskeutunut vuorten taa. Nyt pian kotiin!"

Näin sanoen aikoi hän ottaa vasun selkäänsä, mutta silmätessään siihen huomasi pienokaisen olevan poissa. Tämä nousi kuitenkin samalla ylös ruohikosta ja ruikutti haikeasti. Kun äiti nyt kääntyi katsomaan häneen, löi hän hämmästyksestä kätensä yhteen ja huudahti:

"Sakeus, pikku Sakeus, kuka on tällä välin kammannut hiuksesi noin kauniisti? Sakeus, pikku Sakeus, kuinka hyvin pukisivatkaan hiukset sinua, jos et olisi tuollainen ilkeä ja ruma viikari. No, tulehan nyt, tule vasuun!"

Hän aikoi tarttua poikaan ja asettaa hänet poikkipäin vasun päälle, mutta pikku Sakeus sätkytteli koipiaan, irvisteli äidilleen ja naukui aivan selvästi:

"En tahdo!"

"Sakeus, pikku Sakeus", huudahti vaimo aivan suunniltaan, "kuka sitten on opettanut sinut puhumaan tällä välin? No, koska sinulla on noin sievästi kammatut hiukset, koska puhut noin näppärästi, niin osaat kai juostakin."

Vaimo otti vasun selkäänsä, pikku Sakeus riippui hänen esiliinassaan, ja niin mentiin kylään päin.

Heidän oli kuljettava pappilan ohi. Silloin sattui, että pappi seisoi kotinsa ovella nuorimman poikansa, kuvankauniin, kultakutrisen, kolmivuotiaan poikasen kanssa. Kun hän näki vaimon tulevan raskaan puuvasun ja pikku Sakeuksen kanssa, joka roikkui hänen esiliinassaan, huusi hän:

"Hyvää iltaa, Liisa muori! Miten voitte? Teillähän on kannettavananne liian raskas taakka. Tuskin enää pääsette eteenpäin. Tulkaa tänne ja levätkää vähän tällä penkillä oveni edessä. Palvelijani saa tuoda teille raikasta juomaa."

Liisa muorille ei sitä tarvinnut kahteen kertaan sanoa. Hän laski vasunsa maahan ja oli juuri avaamaisillaan suunsa valittaakseen kunnianarvoisalle herralle suurta kurjuuttaan ja hätäänsä, kun pikku Sakeus menetti tasapainonsa äidin nopeasti kääntyessä ja lensi papin jalkojen eteen. Tämä kumartui nopeasti ja kohotti pienokaisen ylös, sanoen:

"Voi, Liisa muori, Liisa muori, mikä kuvankaunis, herttainen poika teillä onkaan. On oikea taivaan siunaus omistaa tuollainen ihmeen ihana lapsi." Hän otti pienokaisen syliinsä ja hyväili häntä eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan, että tuo ilkeä kääpiönpoika murisi ja naukui häijysti, yrittipä purrakin kunnianarvoisaa herraa nenään.

Mutta Liisa muori seisoi aivan ällistyneenä papin edessä, katseli häntä silmät jäykkinä selällään, eikä tiennyt mitä piti ajatella.

"Oi, rakas herra pastori", alotti hän viimein haikealla äänellä, "ei suinkaan sellainen Jumalan mies kuin te pilkkaa onnetonta vaimo-parkaa, jota taivas, Herra tietää miksi, on rangaissut tällä kauhealla vaihdokkaalla."

"Mitä", sanoi pappi hyvin vakavana, "mitä hullutuksia te puhutte, vaimo hyvä? Pilkkaa — vaihdokas — taivaan rangaistus — en ymmärrä teitä ollenkaan. Tiedän vain, että teidän täytyy olla aivan sokaistu, jos ette oikein sydämellisesti rakasta sievää poikaanne. Suutelepa minua, kiltti pikku mies!"

Pappi hyväili pienokaista, mutta Sakeus murisi: "en tahdo", ja yritti uudelleen puraista pastoria nenään.

"Katsokaa tuota häijyä petoa!" huusi Liisa pelästyneenä.

Mutta samassa sanoi papin poika:

"Oi isä kulta, sinä olet niin kiltti ja kohtelet lapsia niin hyvin, että heidän täytyy varmasti kaikkien rakastaa sinua oikein sydämestään."

"Kuulkaahan", huudahti pastori silmien loistaessa ilosta, "kuulkaahan, Liisa muori, sievää viisasta poikaanne, rakastan Sakeustanne, jolle olette niin tyly. Huomaan jo selvästi, ettette konsanaan voi tehdä pojasta mitään, niin kaunis ja viisas kuin hän onkin. Kuulkaapa Liisa muori, jättäkää toivorikas lapsenne minun hoidettavakseni ja kasvatettavakseni. Ahdistavassa köyhyydessänne on poika teille vain taakaksi. Minulle taas tuottaa iloa kasvattaa häntä kuten omaa poikaani."

Liisa ei voinut hämmästyksissään saada mielenmalttiaan takaisin.
Kerran toisensa perästä huudahti hän:

"Mutta rakas herra pastori, rakas herra pastori, oikeinko todella aiotte ottaa luoksenne tuon pikku rumilaan kasvattaaksenne hänet ja vapauttaa minut siitä pulasta, mihin vaihdokas on saattanut minut."

Mitä enemmän vaimo selitteli papille velhonpoikansa hirveää rumuutta, sitä innokkaammin tämä väitti, ettei Liisa mielettömässä sokeudessaan ollenkaan ansainnut sitä taivaan siunausta, että oli saanut ihanaksi lahjaksi sellaisen ihmelapsen. Lopulta hän meni aivan vihoissaan sisälle kotiinsa ja sulki oven sisäpuolelta.

Siinä seisoi nyt Liisa muori kuin kivettyneenä papin oven edessä, eikä tiennyt, mitä piti ajatella kaikesta tästä.

"Mitä taivaan tähden", puheli hän itsekseen, "on sitten tapahtunut arvoisalle herra pastorillemme, kun hän on niin perinpohjin ihastunut pikku Sakeukseeni ja pitää tuota typerää poikanulikkaa kauniina, viisaana poikana? No, Jumala auttakoon tuota kunnon herraa. Hän on ottanut taakan minun hartioiltani ja sälyttänyt sen itselleen. Järjestäköön nyt asiansa niin, että jaksaa sen kantaa! Hei, kuinka kevyeksi puuvasu on nyt tullut, kun ei enää pikku Sakeus istu sen päällä ja hänen mukanaan raskain suru!" Näin tuumiskellen asteli Liisa muori, puuvasu selässään, ketterästi ja hyvillä mielin eteenpäin.

* * * * *

Sinä, suosiollinen lukija, aavistaisit aivan hyvin, vaikkakin minä nyt kokonaan vaikenisin siitä, että nunna Ruusunihana, tai kuten hän tavallisesti nimitti itseään Ruusunvihanta, tarvitsee aivan erikoisen selityksen. Sillä se, että hyväluontoinen pappi piti pikku Sakeusta kauniina ja viisaana lapsena ja otti hänet omakseen, johtui varmaankin vain siitä, että Ruusunihana oli sivellyt pienokaisen päätä ja silittänyt sen tukkaa.

Mutta voisit kuitenkin, hyvä lukija, oivallisesta terävänäköisyydestäsi huolimatta, joutua vääriin arveluihin tai kertomuksen suureksi vahingoksi suorastaan hypätä lehden yli saadaksesi vain heti kuulla lisää salaperäisestä luostarinneidosta. Parempi lienee senvuoksi, että kerron sinulle heti kaiken, mitä itse tiedän tuosta arvoisasta naisesta.

Neito Ruusunihana oli pitkä, jalon ja majesteetillisen näköinen. Hänen olemuksessaan oli jotakin ylpeää ja käskevää. Kasvot, vaikkakin ne huomasi ensi silmäyksellä täydellisen kauneiksi, tekivät omituisen, melkeinpä kammottavan vaikutuksen, etenkin kun hän tavallisesti katseli jäykän totisena eteensä. Tämän vaikutuksen sai pääasiassa aikaan kulmakarvojen välissä oleva hyvin vieras piirre, josta ei voinut ollenkaan varmasti sanoa, sopiko sellainen nunnan otsalle. Mutta tämän ohella oli hänen katseessaan, etenkin ruusujen kukkimisaikana iloisella, kauniilla ilmalla niin paljon lempeyttä ja viehättävyyttä että se valtasi jokaisen suloisella vastustamattomalla tenholla.

Kun minulla oli ilo nähdä tämä kunnianarvoisa nainen ensimäisen ja viimeisen kerran, oli hän ulkomuodosta päättäen ikänsä täydellisimmässä kukoistuksessa, käännekohdan korkeimmalla huipulla oleva nainen. Mielestäni oli minulle suotu suuri onni, kun sain nähdä tämän naisen juuri tuolla huipulla ja suorastaan pelästyä jonkunverran hänen ihmeellistä kauneuttaan, jota varmaankaan ei olisi enää kohdakkoin ollut nähtävänä.

Erehdyin. Kylän vanhimmat ihmiset vakuuttivat, että tämä nainen ei ollut milloinkaan näyttänyt toisen näköiseltä, ei vanhemmalta, ei nuoremmalta, ei rumemmalta, eikä kauniimmalta kuin juuri nyt. Ajalla ei siis näyttänyt olevan mitään valtaa häneen nähden. Tämä jo tuntui monesta ihmeelliseltä.

Mutta tämän lisäksi tuli vielä monta muuta seikkaa, joiden johdosta jokainen sitä lähemmin miettiessään joutui yhtä paljon ihmeisiinsä, eikä lopulta enää voinut selvitäkään siitä kummastuksesta, mihin oli joutunut.

Ensinnäkin ilmeni neidossa aivan selvästi sukulaisuus niiden kukkien kanssa, joilta hän oli saanut nimensä. Sillä hän ei ainoastaan osannut paremmin kuin kukaan muu ihminen maan päällä kasvattaa tuhatlehtisiä ruusuja, vaan myös mitä huonoimmasta Ja kuivimmasta orjantappuranoksasta, jonka hän pisti maahan, puhkesivat nuo kukat mitä täyteläisimpinä ja komeimpina.

Sitäpaitsi oli varma, että hän yksinäisillä kävelyretkillään metsässä keskusteli ääneen ihmeellisten äänien kanssa, jotka tuntuivat tulevan puista, pensaista, lähteistä ja puroista. Niin, olipa eräs nuori metsästäjä kerran nähnyt, kuinka Ruusunihanan seisoessa suurimmassa tiheikössä kirjava- ja loistavahöyheniset kummalliset ulkomaan linnut lentelivät hänen ympärillään ja hyväilivät häntä. Ne näyttivät kertovan hänelle iloisesti nauraen ja viserrellen kaikenlaisia hauskoja asioita, joille hän nauroi ja ilakoi.

Siitä johtuikin, että neito Ruusunihana luostariin saapuessaan herätti kaikkien paikkakunnan ihmisten huomiota.

Ruhtinas oli määrännyt hänet otettavaksi luostariin. Parooni Jeremias Kuuvalo, sen maatilan omistaja, jonka läheisyydessä hänen suojeluksensa alainen aatelisnaisten luostari sijaitsi, ei voinut väittää mitään sitä vastaan, vaikka häntä vaivasivat mitä hirveimmät epäilykset. Tuloksettomaksi oli nimittäin jäänyt hänen ponnistuksensa löytää Rixnerin turnauskäsikirjasta ja muista aikakirjoista Ruusunvihanta nimistä sukua. Täydellä syyllä epäili hän tämän vuoksi neidon soveliaisuutta päästä luostariin, tämä kun ei voinut näyttää kolmestakymmenestä kahdesta esi-isästä muodostettua sukutaulua. Hän ehdottikin tälle viimein aivan murtuneena kirkkaat kyyneleet silmissä, että tämä taivaan tähden ei nimittäisi itseään Ruusunvihannaksi, vaan Ruusunihanaksi. Siinä nimessä oli sentään edes jotakin järkeä ja sen nimisellä ihmisellä voi olla joku esi-isäkin.

Neito suostui tähän hänen mielikseen. Ehkä ilmeni loukatun Jeremiaksen vihankauna esi-isätöntä neitoa kohtaan jollakin tavalla. Tämä antoi ensimäisen aiheen pahoihin jälkipuheisiin, jotka levisivät yhä enemmän kylässä. Noiden tarunomaisten metsäkeskustelujen lisäksi, joissa ei kuitenkaan ollut mitään merkillistä, tuli nimittäin kaikenlaisia arveluttavia asianhaaroja. Ne kulkivat suusta suuhun ja asettivat neidon erikoisen olemuksen hyvin epäilyttävään valoon.

Anna muori, kylätuomarin rouva, väitti julkeasti, että jos neito aivastaisi kovasti ulos ikkunasta, tulisi heti koko kylän maito happamaksi. Mutta tuskin oli tämä osoittautunut todeksi, ennenkuin tapahtui kauheaa.

Opettajan Mikko oli näpistellyt paistettuja perunoita luostarinkeittiössä. Neito oli saanut hänet kiinni siitä ja uhannut häntä hymyillen sormellaan. Silloin oli pojan suu jäänyt selälleen, aivan kuin olisi sinne takertunut paistettu, polttava peruna. Tästäpuolin täytyi poika-paran käyttää leveälieristä hattua, koska muuten olisi satanut hänen suuhunsa. Pian osoittautui todeksi, että neito osasi tulen ja veden loihtusanat, kykeni nostattamaan myrskyn ja raepilvet ja osasi palmikoida harjaksia. Ei kukaan epäillyt lammaspaimenta, kun hän väitti kauhukseen ja kammokseen nähneensä neidon keskiyön hetkellä suhisten ratsastavan luudan päällä kautta ilmojen. Edellä oli kulkenut suunnaton uroshirvi, jonka sarvien välissä olivat siniset liekit loimunneet korkealle.

Nyt joutuivat kaikki kuohuksiin, tahdottiin päästä käsiksi noitaan, ja kylän oikeusistuin päätti suorastaan noudattaa neidon luostarista ja heittää veteen kestämään tavallista noidankoetta. Parooni Jeremias antoi kaiken tapahtua ja ajatteli hymyillen: "Niin käy alhaisille, esi-isättömille ihmisille, jotka eivät ole niin vanhaa, hyvää sukua kuin Kuuvalot."

Neito, joka oli saanut tiedon uhkaavasta ilkivallasta, pakeni pääkaupunkiin.

Pian senjälkeen sai parooni Jeremias maan ruhtinaalta virallisen määräyksen, jossa hänelle ilmoitettiin, ettei mitään noitia ollut olemassa. Tuomarit käskettiin teljetä tyrmään, koska olivat olleet kyllin nenäkkäitä, halutakseen katsella luostarinneidon uimatemppuja. Talonpoikien ja heidän vaimojensa taas oli annettava ruumiinrangaistuksen uhalla ymmärtää, ettei heidän sopinut ajatella mitään pahaa neito Ruusunihanasta. He katsoivatkin parhaaksi uhatun rangaistuksen vuoksi ajatella vain hyvää neidosta. Tällä seikalla olikin molemmille, sekä kylälle että neito Ruusunihanalle, mitä edullisimmat seuraukset.

Ruhtinaan kabinetissa tiedettiin varsin hyvin, ettei neito
Ruusunihana ollut kukaan muu kuin kuuluisa, hyvintunnettu haltiatar
Ruusunhengetär. Asianlaita oli seuraava:

Koko avarassa maailmassa ei hevin ollut miellyttävämpää maata kuin se pieni ruhtinaskunta, jossa parooni Jeremias Kuuvalon maatila sijaitsi, missä neito Ruusunihana eli, lyhyesti sanoen missä tapahtui kaikki se, josta, hyvä lukija, aion juuri ruveta kertomaan sinulle lisää. Korkeiden vuorten ympäröimänä muistutti tämä pikku maa vihreine, tuoksuvine metsineen, kukkaniittyineen, kohisevine virtoineen ja iloisesti solisevine suihkulähteineen, etenkin kun ei siellä ollut ollenkaan kaupunkeja, vaan ainoastaan ystävällisiä kyliä ja siellä täällä yksinäisiä palatseja, ihmeellisen ihania puutarhoja, joissa asukkaat kävelivät kuin huvikseen, vapaina elämän painavasta taakasta.

Jokainen tiesi, että maata hallitsi ruhtinas Demetrius. Mutta kukaan ei huomannut pienintäkään merkkiä hallituksesta ja kaikki olivat tyytyväisiä siihen. Henkilöt, joita miellytti täysi vapaus kaikissa puuhissaan, kaunis seutu ja lauhkea ilmanala, eivät voineet löytää parempaa oleskelupaikkaa kuin tämän ruhtinaskunnan. Niinpä sattuikin, että sinne oli muiden muassa asettunut myös joitakin oivallisia hyviä haltiattaria, joille lämpö ja vapaus, kuten tunnettua, on kalleinta. Heidän ansiokseen kai oli laskettava, että usein tapahtui mitä mieluisimpia ihmeitä melkein joka kylässä, ja etenkin metsissä. Jokainen uskoikin täydellisesti ihmeisiin näiden ihmeiden aiheuttaman ihastuksen ja ilon vuoksi, ja itsekään sitä tietämättä pysyi iloisena, siis myöskin hyvänä kansalaisena.

Hyvät haltiattaret, jotka olivat järjestäneet asiansa täydellisesti
oman mielensä mukaan, olisivat mielellään suoneet oivalle
Demetriukselle ikuisen elämän. Mutta se ei ollut heidän vallassaan.
Demetrius kuoli ja häntä seurasi hallitsijana nuori Pafnutius.

Pafnutius oli jo herra isänsä eläessä kantanut hiljaista sisäistä kaunaa siksi, että hänen mielestään maata ja kansaa laiminlyötiin mitä auttamattomimmalla tavalla. Hän päätti tarttua lujasti hallitusohjiin ja nimitti heti kamaripalvelijansa Antin valtakuntansa ensimäiseksi ministeriksi. Tämä oli kerran, kun Pafnutius oli unohtanut kukkaronsa vuorten toisella puolella olevaan ravintolaan, lainannut hänelle kuusi tukaattia ja siten auttanut pahasta pulasta.

"Tahdon tarttua hallitusohjiin, veikkonen!" huudahti Pafnutius
Antille.

Tämä luki herransa katseesta, mitä hänen sisimmässään liikkui, heittäytyi hänen jalkoihinsa ja puhui juhlallisesti:

"Herra, suuri hetki on lyönyt! Teidän kauttanne kohoaa valtakunta loistavana ylös öisestä kaaoksesta. Herra, tässä rukoilee uskollisin palvelijanne, ajatellen ja puhuen tuhansien onnettomien kansalaisparkojen puolesta; herra, saattakaa maassanne valistus voimaan!"

Pafnutius tunsi itsensä perinpohjin järkytetyksi ministerinsä ylevästä ajatuksesta. Hän nosti hänet ylös, painoi häntä rajusti rintaansa vasten ja puhui nyyhkyttäen:

"Ministeri — Antti — olen sinulle velkaa kuusi tukaattia — vielä enemmän — onneni — valtakuntani — oi uskollinen, taitava palvelija!"

Pafnutius tahtoi heti painattaa julistuksen suurilla kirjaimilla ja naulauttaa sen joka nurkkaan, että tästä hetkestä alkaen oli valistus astunut voimaan ja että jokaisen oli sitä noudatettava.

Mutta Antti huudahti:

"Armollinen herra, armollinen herra, niin se ei käy!"

"No kuinka sitten, hyvä mies?" sanoi Pafnutius, tarttui ministerinsä napinreikään ja veti hänet työhuoneeseensa sulkien sen oven.

"Katsokaahan", alotti Antti otettuaan itselleen paikan vastapäätä ruhtinastaan pienellä tuolilla, "katsokaahan, armollisin herra! Teidän ruhtinaallisen, valistusta koskevan julistuksenne vaikutus voisi ehkä mennä pilalle ikävällä tavalla, jos emme liitä siihen määräystä, joka tosin näyttää kovalta, mutta jota viisaus vaatii. Ennenkuin me rupeamme panemaan valistusta käytäntöön, toisin sanoen ennenkuin hakkaamme metsät alas, perkaamme virran laivakulkua varten, istutamme perunoita ja parannamme kyläkoulut, kasvatamme akaasioita ja poppeleita, opetamme nuorison veisaamaan aamu- ja iltalaulunsa kaksiäänisesti, laitamme viertoteitä ja istutamme rokkoa, on välttämätöntä karkoittaa maasta kaikki ihmiset, joilla on vaaralliset mielipiteet, jotka eivät kallista korvaansa järkipuheelle ja johtavat ihmiset harhaan loppumattomilla typeryyksillään. Olettehan lukenut Tuhat ja yksi yötä, arvoisa ruhtinas. Tiedän, että teidän korkean autuas herra isänne, jolle taivas lahjoittakoon suloisen levon haudassa, suosi tuonlaatuisia turmiollisia kirjoja ja antoi niitä teidänkin käsiinne, silloin kun vielä ratsastitte keppihevosella ja söitte kullattuja piparkakkuja. No niin! Tuosta peräti sekavasta kirjasta tuntenette niin sanotut haltiattaret mutta ette varmaankaan aavista, että muutamia tällaisia vaarallisia henkilöitä asustaa teidän omassa rakkaassa maassanne ja harjoittaa kaikenlaista vallattomuutta."

"Mitä? Mitä sanot? — Antti! Ministeri! — Haltiattaria! — Täällä minun maassani!" huudahti ruhtinas pudoten aivan kalvenneena nojatuoliin.

"Rauhoittukaa, armollisin herrani", jatkoi Antti, "voimme olla rauhallisia, niin pian kuin viisaasti lähdemme taisteluun näitä valistuksen vihollisia vastaan. Niin! Nimitän heitä valistuksen vihollisiksi, sillä he ovat käyttämällä väärin herra isänne hyvyyttä syypäät siihen, että tämä ihana valtio on vielä täydelleen pimeyden peitossa. He harrastavat vaarallista ihmeidentekemis-ammattia eivätkä kavahda levittämästä runouden nimellä salaista myrkkyä, joka tekee ihmiset aivan kykenemättömiksi edistämään valistusta. Sen lisäksi on heillä sellaisia sietämättömiä poliisinvastaisia tottumuksia, että heitä ei jo niiden vuoksi saisi sietää missään valistuneessa valtiossa. Niin esimerkiksi eivät nämä julkeat olennot ollenkaan häpeä lähteä, milloin heitä haluttaa, ajelemaan kautta ilmojen eteenvaljastetuin kyyhkysin, joutsenin, jopa siivekkäin hevosinkin. Mutta nyt kysyn, armollisin herra, kannattaako vaivan suunnitella ja panna käytäntöön taitavaa tullitaksaa, kun valtiossa on ihmisiä, jotka kykenevät heittämään kenelle kevytmieliselle kansalaiselle tahansa savupiipun kautta tullaamattomia tavaroita niin paljon kuin he haluavat Siis, armollisin herra, niin pian kuin kuulutetaan valistus alkaneeksi, poistettakoon haltiattaret. Poliisi piirittää heidän palatsinsa, heidän vaarallinen omaisuutensa takavarikoidaan ja heidät toimitetaan irtolaisina isänmaahansa, joka — kuten te, armollisin herra, Tuhannen ja yhden yön tarinoista tiedätte, — on Sinisaari."

"Meneekö tuohon maahan postia, Antti?" kysyi ruhtinas.

"Ei nykyään", vastasi Antti, "mutta ehkä voi sinne menestyksellä järjestää jokapäiväisen postinkulun, sitten kun valistus on pantu voimaan".

"Mutta, Antti", jatkoi ruhtinas, "eikö meidän menettelyämme haltiattaria kohtaan tulla pitämään kovana? Eikö hemmottelemalla pilattu kansa napise?"

"Sitäkin vastaan", sanoi Antti, "sitäkin vastaan tiedän keinon. Älkäämme lähettäkö pois kaikkia haltiattaria Sinisaarelle, armollisin herra, vaan pitäkäämme muutamat tässä maassa. Heiltä on vain otettava kaikki keinot vahingoittaa valistusta ja meneteltävä tarkoituksenmukaisesti, jotta he muuttuisivat valistuneen valtion hyödyllisiksi kansalaisiksi. Jos he eivät suostu menemään vakavaan avioliittoon, niin harjoittakoot ankaran valvonnan alaisina jotakin hyödyllistä ammattia, kutokoot sukkia armeijalle sodan aikana tai tehkööt muuta. Saatte huomata, armollisin herra, että ihmiset hyvin pian lakkaavat uskomasta haltiattariin, kun ne elävät heidän keskuudessaan. Se onkin parasta. Niin lakkaa kaikki mahdollinen napina itsestään. Mitä muuten tulee haltiattarien kapineihin, lankeavat ne ruhtinaan rahastoon, kyyhkyset ja joutsenet luovutetaan oivallisiksi paisteiksi ruhtinaan keittiöön. Siivekkäitä hevosia voidaan myös yrittää kehittää ja muodostaa hyödyllisiksi eläimiksi leikkaamalla niiltä siivet ja panemalla ne talliruokinnalle, jonka toivomme saavamme perilleajetuksi yhdellä kertaa valistuksen kanssa."

Pafnutius oli mitä suurimmassa määrässä tyytyväinen kaikkiin ministerinsä ehdotuksiin. Jo seuraavana päivänä pantiin toimeen, mitä oli päätetty.

Joka nurkassa upeili julistus valistuksen voimaanastumisesta. Samaan aikaan tunkeutui poliisi haltiattarien palatseihin, takavarikoi heidän koko omaisuutensa ja vei heidät pois vangittuina.

Taivas tietää mistä johtui, että haltiatar Ruusunhengetär oli kaikkien joukossa ainoa, joka oli joitakin tunteja ennen valistuksen voimaan astumista saanut tiedon siitä. Hän käytti tätä aikaa hyväkseen vapauttaakseen joutsenensa ja toimittaakseen talteen taikavoimaiset ruusukeppinsä ja muut kalleutensa. Hän tiesi nimittäin myöskin olevansa valittu jäämään maahan, mihinkä hän mukautuikin, vaikkakin hyvin vastenmielisesti.

Ylimalkaan eivät Pafnutius ja Antti voineet käsittää, miksi Sinisaarelle kuljetettavat haltiattaret ilmaisivat niin ylenmääräistä iloa ja vakuuttivat kerran toimensa perästä, etteivät he vähintäkään välittäneet siitä omaisuudesta, josta heidän oli luovuttava.

"Lopultakin", sanoi Pafnutius pahoilla mielin, "Sinisaari on paljon hauskempi valtio kuin minun maani. He piikkaavat minua koko julistukseni ja valistuksen vuoksi, joka nyt vasta oikein mahtaa menestyä!"

Maantieteilijän oli yhdessä valtakunnan historioitsijan kanssa otettava selvä tuosta maasta.

Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että Sinisaari oli surkea maa ilman sivistystä, valistusta, oppineisuutta, akaasioita ja rokotusta, että sitä ei oikeastaan ollut ollenkaan olemassa. Mutta pahempaa ei kai voisi tapahtua kenellekään ihmiselle eikä koko maalle kuin että se ei ollut ollenkaan olemassa.

Pafnutius tunsi itsensä rauhoittuneeksi.

Kun se kauniskukkainen lehto, jossa sijaitsi haltiatar Ruusunhengettären hyljätty palatsi, hakattiin, ja Pafnutius itse rokotti esimerkin vuoksi kaikki lähimmän kylän talonpoikavintiöt, odotti haltiatar ruhtinasta metsässä, jonka kautta tämä saapui takaisin linnaansa Antti ministerinsä kanssa. Siellä ahdisti hän ruhtinasta kaikenlaisilla puheenparsilla ja etenkin muutamilla ilkeillä taikaesineillään siinä määrin, että ruhtinas pyysi häntä taivaan tähden tyytymään elämään maan ainoassa ja siis parhaassa naisluostarissa, missä hän saisi mielensä mukaan hallita ja vallita välittämättä mitään valistusjulistuksesta.

Haltiatar Ruusunhengetär suostui ehdotukseen ja joutui tällä tavalla naisluostariin, missä hän kuten ylempänä on kerrottu, otti nimekseen Ruusunvihanta, mutta muutti sen sitten parooni Jeremias Kuuvalon hartaasta pyynnöstä Ruusunihanaksi.