NELJÄS LUKU.
Kuinka italialainen soittoniekka Sbiocca uhkasi heittää herra Sinnoberin kontrabasson sisään, ja virastoharjoittelija Pulcher ei voinut päästä ulkoasiainministeriöön. — Tullivirkamiehistä ja kotiin jätetyistä ihmeistä. — Kepin nuppi lumoaa Baltasarin.
Korkealla, sammaloituneella kalliolla metsän syvyydessä istui Baltasar katsellen miettivänä kuiluun, missä puro syöksyi kohisten kallionlohkareiden ja tiheän pensaikon keskitse. Synkkiä pilviä ajelehti taivaalla painuen vuorten taakse. Puiden ja veden kohina kuulosti kumealta murinalta, ja vähän väliä kirkuivat petolinnut, jotka kohosivat pimeästä tiheiköstä avaruuteen ja lähtivät lentämään kiitävien pilvien perään.
Baltasarista tuntui, kuin hän kuulisi metsän ihmeellisissä äänissä luonnon lohduttoman valituksen, kuin täytyisi hänen itsensä hukkua tähän valitukseen, kuin olisi hänen koko olemassaolonsa vain syvää, vastustamatonta tuskaa. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan kaihosta, ja vuolaiden kyynelten valuessa hänen silmistään tuntui hänestä siltä, kuin metsäpuron henget katselisivat ylös häneen ja ojentaisivat lumivalkeita käsivarsiaan ylös aalloista vetääkseen hänet alas viileään syvyyteen.
Silloin kajahti kaukaisesta etäisyydestä ilmojen kautta kirkas, iloinen torventoitotus laskeutuen lohduttavana hänen rinnalleen. Kaiho heräsi hänessä ja sen mukana suloinen toivo. Hän katseli ympärilleen, ja torvien yhä raikuessa eivät metsän vihreät varjot enää tuntuneet niin surullisilta eikä tuulen kohina ja pensaiden suhina enää niin valittavalta. Hän puhkesi puhumaan.
"Ei", huudahti hän hypäten pystyyn ja katsellen loistavin silmin etäisyyteen, "ei kaikki toivo ole vielä mennyt! Se vain on varma, että joku synkkä salaisuus, joku paha noituus on häiriten sekaantunut elämääni, mutta minä murran sen lumon, vaikka joutuisin siinä perikatoon. Kun minä viimein hurmaantuneena, sen tunteen valtaamana, joka oli halkaisemaisillaan rintani, tunnustin rakkauteni lempeälle, suloiselle Katariinalle, enkö silloin lukenut hänen silmistään, enkö tuntenut hänen kätensä puristuksessa autuuttani? Mutta niin pian kuin tuo kirottu pieni kummitus ilmestyy, kohdistuu kaikki rakkaus häneen. Hänessä, tuossa kirotussa epäsikiössä, riippuvat Katariinan silmät, ja kaihoisat huokaukset kohoavat hänen rinnastaan, kun tuo kömpelö poika lähestyy häntä tai koskettaa hänen kättään. Hänen olemuksessaan on jotakin salaperäistä, ja jos uskoisin tyhmiä imettäjien tarinoita, väittäisin, että poika on noiduttu ja osaa, kuten sanotaan, lumota ihmiset. Eikö ole mieletöntä, että kaikki pilkkaavat ja nauravat tuota perin osattomaksi jäänyttä miekkosta, mutta sitten taas, kun pikku mies tulee näkyviin, huutavat häntä viisaimmaksi, oppineimmaksi ja soreimmaksi herra ylioppilaaksi, mitä voi olla olemassa meidän keskuudessamme? Mitä sanonkaan! Eikö minusta itsestänikin tunnu usein siltä, että Sinnober on taitava ja kaunis? Vain Katariinan läsnäollessa ei lumolla ole minuun mitään voimaa. Silloin on ja pysyy herra Sinnober tyhmänä, vastenmielisenä kääpiönä. Mutta — minä asettaudun vihamielistä voimaa vastaan. Sisimmässäni piilee hämärä aavistus, että jokin odottamaton antaa käteeni aseen tuota ilkiötä vastaan!"
Baltasar lähti paluumatkalle Kerkkoon päin. Kulkiessaan erästä lehtokäytävää huomasi hän maantiellä pienet lastatut matkavaunut, joista joku viittoi hänelle ystävällisesti valkealla liinalla. Hän meni lähemmäksi ja tunsi herra Vincenzo Sbioccan, maailmankuulun viuluniekan, jota hän kunnioitti oivallisen, ilmehikkään soiton vuoksi aivan rajattomasti ja jolta hän jo kahden vuoden aikana oli ottanut oppitunteja.
"Hyvä", huusi Sbiocca hypäten vaunuista maahan, "hyvä, rakas herra Baltasar, kallis ystäväni ja oppilaani, hyvä, että vielä tapaan teidät täällä sanoakseni teille sydämelliset jäähyväiset."
"Kuinka", sanoi Baltasar, "kuinka, herra Sbiocca, ettehän lähde pois Kerkosta, missä kaikki kunnioittavat ja pitävät teitä arvossa, missä ei kukaan voi elää ilman teitä?"
"Lähden", vastasi Sbiocca vihan hehkun noustessa hänen kasvoilleen, "lähden, herra Baltasar, siitä paikasta, missä kaikki ihmiset ovat narrimaisia, joka muistuttaa suurta hulluinhuonetta. Ette ollut eilen konsertissani, koska olette kuljeskellut maalla. Muuten olisitte voinut auttaa minua raivoavaa kansaa vastaan, jolle en voinut mitään."
"Mitä on tapahtunut, mitä taivaan nimessä on tapahtunut?" huusi
Baltasar.
"Soitan paraikaa", jatkoi Sbiocca, "Viotti'n vaikeinta kappaletta. Se on ylpeyteni, iloni. Olettehan kuullut minun soittavan sitä, se ei ole jättänyt teitä kylmäksi. Eilen olin, sen uskallan sanoa, aivan erinomaisella tuulella — anima, tarkoitan — iloisella mielellä — spirio alato, tarkoitan. Ei yksikään viuluniekka koko maailmassa, ei itse Viottikaan olisi soittanut niinkuin minä. Kun olen lopettanut, puhkeavat suosionosoitukset raivokkaasti — furore, tarkoitan, kuten olin odottanutkin. Mutta mitä saan nähdä, mitä kuulla! Kaikki, välittämättä vähintäkään minusta, ryntäävät erääseen salin nurkkaan ja huutavat: 'Bravo bravissimo, jumalallinen Sinnober! Mikä soitto, mikä vaikutus, mikä ilmaisutapa, mikä valmeus!' Juoksen sinne, tunkeudun ihmisjoukon läpi. Siellä seisoo kolmen vaaksan korkuinen miehenkuvatus ja kärisee vastenmielisellä äänellä: 'Ei mitään aihetta, olen soittanut voimieni mukaan. Tosin olen nykyään Euroopan ja muiden tunnettujen maanosien paras viuluniekka!' 'Tuhannen vietävä', huusin, 'kuka sitten on soittanut, minä vai tuo maanmato!' Ja kun pikku mies yhä kärisee: 'Ei, ei mitään aihetta', aion rynnätä hänen kimppuunsa käydäkseni käsiksi tuohon rujokkaaseen. Mutta silloin hyökkäävät he kaikki ympärilleni ja puhuvat mieletöntä sekasotkua kateudesta, mustasukkaisuudesta ja pahansuopaisuudesta. Joku huutaa: 'Ja mikä sävellys!' ja kaikki huutavat yhteen ääneen perässä: 'Ja mikä sävellys, jumalainen Sinnober! Ylevä säveltäjä!' Vielä vihaisempana kuin äsken huusin: 'Ovatko sitten kaikki mielettömiä, hulluja! Sehän oli Viotti'n kappale, ja minä, maailmankuulu Vincenzo Sbiocca, olen soittanut sen!' Mutta silloin he tarttuvat minuun lujasti, puhuvat italialaisesta hulluudesta — rabbia, tarkoitan, kummallisista päähänpistoista, vievät minut väkivallalla viereiseen huoneeseen, kohtelevat minua kuin sairasta, kuin mielipuolta. Ei kestä kauan, ennenkuin signora Bragazzi syöksyy sisään ja kaatuu pyörtyneenä maahan. Hänen oli käynyt samoin kuin minunkin. Niin pian kuin hän oli lopettanut aariansa, kumisi sali huudoista: 'Brava — bravissima — Sinnober', ja kaikki huusivat, ettei koko maailmassa ollut toista sellaista laulajatarta kuin Sinnober. Ja tämä taas kärisi kirottua: 'Ei mitään aihetta, ei mitään aihetta'. Signora Bragazzi on kuumeessa ja kuolee aivan pian. Minä puolestani pelastaudun pakenemalla mielettömän kansan käsistä. Voikaa hyvin, paras herra Baltasar! Jos satutte tapaamaan signorino Sinnoberin, niin suvaitkaa sanoa hänelle, että hän ei näyttäytyisi missään konsertissa, jossa minä olen saapuvilla. Ehdottomasti tarttuisin heti hänen turilaan-koipiinsa ja pistäisin hänet F-reiästä kontrabasson sisään. Siellä hän saisi sitten soittaa koko ikänsä konserttikappaleita ja laulaa aarioita niin paljon kuin mielensä tekee. Voikaa hyvin, rakas herra Baltasar, älkääkä hylätkö viuluanne!"
Näin sanoen syleili herra Vincenzo Sbiocca hämmästyksestä jäykistynyttä Baltasaria ja nousi vaunuihin, jotka vierivät nopeasti pois.
"Enkö sitten ole oikeassa", puheli Baltasar itsekseen, "enkö ole oikeassa siinä, että tuo kamala olento, Sinnober, on noiduttu ja lumoaa ihmiset".
Samassa juoksi ohitse nuori mies kalpeana, hämmentyneenä, kasvot kuvastaen mielipuolisuutta ja epätoivoa. Se koski kovasti Baltasarin sydämeen. Hän luuli tunteneensa nuorukaisen erääksi ystäväkseen ja juoksi sentähden nopeasti hänen jälkeensä metsään.
Tuskin kaksi-, kolmekymmentä askelta juostuaan hän huomasi virastoharjoittelija Pulcherin, joka oli jäänyt seisomaan suuren puun alle ja katse taivaaseen luotuna puhui:
"Ei, en kestä enää tätä häpeää. Kaikki elämäntoivo on mennyt. Hauta on ainoa pelastus. Jää hyvästi, elämä, maailma, toivo, lemmitty —"
Näin sanoen veti epätoivoinen virastoharjoittelija povestaan pistoolin ja painoi sen otsaansa vasten.
Baltasar syöksyi salaman nopeudella hänen luokseen, löi pistoolin kauas hänen kädestään ja huusi:
"Pulcher, taivaan tähden, mikä sinua vaivaa, mitä teet?"
Virastoharjoittelija ei voinut pariin minuuttiin tulla tajuihinsa. Hän oli vaipunut ruohikkoon puolittain pyörtyneenä. Baltasar oli istuutunut hänen viereensä ja puhui lohduttavia sanoja parhaansa mukaan, tietämättä Pulcherin epätoivon syytä.
Satoja kertoja oli Baltasar kysynyt, mitä kauheaa Pulcherille sitten oli tapahtunut, joka oli herättänyt hänessä mustan itsemurha-ajatuksen. Silloin Pulcher viimein huokasi syvään ja sanoi:
"Tiedäthän, rakas ystäväni Baltasar, ahtaan tilani. Tiedäthän, kuinka olin pannut kaiken toivoni siihen, että saisin salaisen sihteerin paikan ulkoasiain ministeriössä. Tiedäthän, millä innolla ja uutteruudella olin valmistautunut siihen tehtävään. Olin liittänyt hakemukseen tutkimukseni, joka, kuten sain ilokseni kuulla, oli saanut ministerin täydellisen hyväksymisen. Millä luottamuksella meninkään tänään aamupäivällä suulliseen kuulusteluun! Tapasin siellä pienen, epämuodostuneen miehen, jonka varmaankin tunnet nimellä herra Sinnober. Lähetystöneuvos, jonka tehtäväksi tutkinnon pitäminen oli jätetty, tuli ystävällisesti minua vastaan. Hän sanoi, että hakijaksi samaan paikkaan, jonka toivoin saavani, oli ilmoittautunut myöskin herra Sinnober ja että hän senvuoksi kuulustelisi meitä molempia. Sitten hän kuiskasi hiljaa korvaani: 'Teidän ei tarvitse pelätä mitään kilpailijanne puolelta, paras herra Pulcher. Ne työt, jotka pikku Sinnober on liittänyt hakemukseensa, ovat surkeita!' — Kuulustelu alkoi. En jättänyt ainoaakaan neuvoksen kysymystä vastaamatta. Sinnober ei tietänyt mitään, ei kerrassaan mitään. Sen sijaan että olisi vastannut, hän murisi ja uikutti käsittämätöntä sekasotkua, jota ei kukaan ymmärtänyt. Putosipa hän pari kertaa, heilutellessaan kömpelösti koipiaan, alas korkealta tuolilta, niin että minun täytyi nostaa hänet ylös. Sydämeni vapisi tyytyväisyydestä. Niitä ystävällisiä katseita, joita neuvos loi pikku mieheen, pidin katkerimpana ivana. — Kuulustelu oli päättynyt. Kuinka voisin kuvailla kauhuani! Tuntui kuin äkillinen salama olisi iskenyt minut sylen syvälle maahan, kun neuvos syleili pikku miestä ja sanoi hänelle: 'Ihana ihminen! Mitkä tiedot, mikä ymmärrys, mikä tarkkanäköisyys!' Sitten hän sanoi minulle: 'Olen kovasti pettynyt teidän suhteenne, herra virastoharjoittelija Pulcher. Tehän ette tiedä kerrassa mitään. Ja — älkää pahastuko, jos sanon sen — se tapa, millä olette rohkaissut itseänne koetta varten, sotii kaikkia hyviä tapoja, kaikkea säädyllisyyttä vastaan. Ettehän voinut edes pysyä tuolilla. Tehän putositte lattialle, ja herra Sinnoberin täytyi nostaa teidät ylös. Diplomaattisten henkilöiden täytyy olla aivan raittiita ja harkitsevia. Hyvästi, herra virastoharjoittelija!' Pidin kaikkea vielä mielettömänä ilveenä. Uskalsin mennä ministerin puheille. Hän käski ajaa minut ulos, jos rohkenisin vielä vaivata häntä käynnilläni sen jälkeen kuin olin siliä tavalla käyttäytynyt kokeessa. Hän muka tiesi jo kaiken! Se paikka, johon koetin tunkeutua, oli jo annettu herra Sinnoberille! Niin on joku helvetin mahti riistänyt minulta kaiken toivon. Aion uhrata vapaaehtoisesti elämäni, jota synkkä kohtalo vainoaa. Päästä minut!"
"En milloinkaan!" huusi Baltasar, "Kuuntele ensin minua!"
Hän kertoi nyt kaiken, mitä tiesi Sinnoberista siitä lähtien kuin tämä ensi kerran oli ilmestynyt Kerkon portin ulkopuolelle, kertoi mitä hänelle itselleen oli tapahtunut Mooses Turnuksen talossa pikku miehen läsnäollessa sekä mitä hän oli vastikään kuullut Vincenzo Sbioccalta.
"Se nyt on ainakin varmaa", sanoi hän sitten, "että kaikissa tuon katalan rujokkaan puuhissa on jotain salaperäistä pohjalla. Ja usko minua, ystäväni Pulcher: jos pelissä on jotain helvetillistä noituutta, on sitä vastaan vain mentävä lujin mielin. Voitto on varma, kun vain rohkeus ei petä. Ei siis mitään arkuutta eikä mitään liian maltitonta päätöstä. Käykäämme yhteisvoimin tuon pikku poppamiehen kimppuun!"
"Poppamies", huudahti virastoharjoittelija haltioituneena, "niin, poppamies, oikein kirottu poppamies on tuo pikkuinen, se on varma! Mutta veli Baltasar, mikä meitä sitten vaivaa, elämmekö unessa? Noituus — taikominen — eikö sen aika ole jo kauan sitten ohitse? Onhan ruhtinas Pafnutius Suuri jo monta vuotta takaperin pannut valistuksen voimaan ja julistanut maasta karkotettaviksi kaiken mielettömän ilkivallan, kaiken käsittämättömän. Ja kuitenkin on tänne päässyt hiipimään tuollainen kirottu kieltotavara. Hitto vieköön! Siitähän pitäisi ilmoittaa poliisille ja tullimiehille! — Mutta ei, ei! Vain ihmisten mielettömyys tai, kuten melkein pelkään, tavaton lahjominen on syynä onnettomuuteemme. Tuo kirottu Sinnober kuuluu olevan suunnattoman rikas. Hän seisoi hiljattain rahapajan ulkopuolella, ja silloin kaikki ihmiset osoittivat häntä sormellaan ja huusivat: 'Katsokaa tuota pientä, kaunista pappaa. Hän omistaa kaiken sen kiiltävän rahan, mitä tuolla sisällä lyödään!'"
"Hiljaa", vastasi Baltasar, "hiljaa, ystäväni virastoharjoittelija. Ei tuo ilkiö voi rahalla mitään pakottaa, jotain muuta siinä on takana. — Totta kyllä on, että ruhtinas Pafnutius toi maahan valistuksen kansansa ja jälkeläistensä hyödyksi ja parhaaksi, mutta paljon ihmeellistä ja käsittämätöntä on kuitenkin vielä jäänyt jäljelle. Tarkoitan, että on vielä pidätetty kotitarpeiksi muutamia hauskoja ihmeitä. Niinpä esimerkiksi kasvaa yhä vielä mitättömistä siemenjyvistä suuria, ihania puita, vieläpä mitä erilaisimpia hedelmiä ja viljalajeja, joilla me ravitsemme ruumiimme. Eikö yhä edelleenkin ole vielä luvallista, että kirjavilla kukilla ja hyönteisillä on lehdissään ja siivissään mitä loistavimpia värejä, vieläpä kaikkein ihmeellisimpiä kirjoitusmerkkejä, joista ei kukaan ihminen ymmärrä, ovatko ne öljy-, gouache- vai akvarellimaalausta. Eikä kukaan kirjoitusmestari, olipa vaikka kuinka peijakkaan etevä, kykene lukemaan, saatikka sitten jäljittelemään tuota kaunista kirjoitusta. — Hohhoo, veli Pulcher, sanonpa sinulle, että sisimmässäni tapahtuu toisinaan aivan erikoista! Lasken piipun pois ja kävelen huoneessani edestakaisin. Ihmeellinen ääni kuiskaa silloin minulle, että olen itse ihme, että taikuri nimeltä Pienoismaailma kiehuu minussa ja yllyttää minua kaikenlaisiin mielettömiin kepposiin. Mutta silloin juoksen pois ja ryhdyn tarkastelemaan luontoa ja ymmärrän kaiken, mitä kukat ja vesipurot puhelevat minulle. Silloin valtaa minut autuas taivaan ilo!"
"Sinähän hourailet!" huudahti Pulcher.
Mutta Baltasar, välittämättä hänestä, ojensi käsivartensa etäisyyttä kohti ikäänkuin palavan kaihon valtaamana.
"Kuuntelehan toki", huudahti hän, "kuuntelehan toki, Pulcher, mikä taivaallinen soitto kaikuu läpi metsän iltatuulen kohistessa! Kuuletko, kuinka lähteet korottavat laulunsa voimakkaammaksi, kuinka pensaat ja kukat liittyvät siihen suloisilla äänillään?"
Virastoharjoittelija kallisti korvansa kuunnellakseen sitä soittoa, josta Baltasar puhui.
"Todellakin", puheli hän, "todellakin suhisee metsässä ääniä, jotka ovat suloisemmat ja ihanammat kaikkea mitä eläissäni olen kuullut, ja jotka tunkeutuvat syvälle sieluuni. Mutta ei iltatuuli, eivät pensaat eivätkä kukat laula noin. Paremminkin tuntuu minusta siltä, kuin joku etäällä vetelisi harmonikan alimpia ääniä."
Pulcher oli oikeassa. Todellakin nuo täyteläiset, yhä lähenevät ja voimakkaammiksi paisuvat soinnut muistuttivat harmonikan säveliä, mutta sellaisen harmonikan, joka oli kooltaan ja voimaltaan suunnattoman paljon suurempi tavallisia.
Kun ystävykset nyt kulkivat eteenpäin, tarjoutui heille näytelmä, niin lumoava, että he jäivät hämmästyksestä jäykistyneinä, paikalleen juurtuneina seisomaan. Vähän matkan päässä ajoi metsän halki verkalleen mies, joka oli puettu melkein kiinalaiseen tapaan, paitsi että hänellä oli päässään leveä baretti liehuvine sulkineen. Vaunut muistuttivat avonaista, säkenöivästä kristallista valmistettua näkinkenkää, ja molemmat korkeat pyörät näyttivät olevan samaa ainetta. Niiden pyöriessä kuului mitä ihanimpia harmonikan säveliä, jotka ystävykset olivat kuulleet jo kaukaa. Kaksi lumivalkeaa yksisarviaista, joilla oli kultaiset silat, veti vaunuja. Niissä istui ajomiehen paikalla hopeafasaani pitäen nokassaan kultaisia ohjaksia. Takana ylhäällä istui suuri kultakuoriainen, joka näytti liehtovan näkinkengässä istuvalle ihmeelliselle miehelle viileyttä löyhytellen kimmeltäviä siipiään. Kulkiessaan ystävysten ohitse mies nyökäytti heille ystävällisesti päätään. Samassa osui miehen kädessä olevan pitkän ruokokepin säkenöivästä nupista säde Baltasariin, joka tunsi polttavan piston syvällä rinnassaan ja vaipui maahan kumeasti voihkaisten.
Mies katseli häntä hymyillen ja nyökkäsi vieläkin ystävällisemmin kuin äsken.
Niin pian kuin nuo taika-ajopelit katosivat tiheikköön harmonikan sävelten vielä hiljaa soidessa, syöksyi Baltasar aivan suunniltaan riemusta ja ihastuksesta ystävänsä kaulaan ja huusi:
"Pulcher, olemme pelastetut! Tuo on se joka murtaa Sinnoberin kirotun lumon!"
"En voi kertoa", sanoi Pulcher, "miltä minusta tuntuu tällä hetkellä, olenko hereillä vai uneksinko. Mutta se ainakin on varmaa, että outo riemun tunne tunkee lävitseni ja että lohtu ja toivo palaavat sieluuni."