YHDEKSÄS LUKU.
Uskollisen kamaripalvelijan hämminki. — Kuinka vanha Liisa aikaansai metelin ja ministeri Sinnober liukastui pakomatkallaan. — Millä ihmeellisellä tavalla ruhtinaan henkilääkäri selitti Sinnoberin äkkikuoleman. — Kuinka ruhtinas Barsanuf tuli surulliseksi, ja kuinka Sinnoberin menetys pysyi korvaamattomana.
Ministeri Sinnoberin vaunut olivat seisoneet melkein koko yön turhaan Mooses Turnuksen talon edessä. Kerta toisensa perästä vakuuteltiin ajomiehelle, että Hänen Ylhäisyytensä oli täytynyt jo aikoja sitten lähteä kutsuista, mutta ajomies piti sitä vallan mahdottomana, koska Hänen Ylhäisyytensä ei mitenkään olisi voinut juosta jalkaisin kotiinsa sateessa ja myrskyssä.
Kun vihdoin kaikki valot oli sammutettu ja ovet suljettu, täytyi ajomiehen todellakin ajaa pois tyhjine vaunuineen. Mutta ministerin talossa hän herätti heti kamaripalvelijan ja kysyi, oliko, taivaan nimessä, ministeri tullut kotiin ja millä lailla.
"Hänen Ylhäisyytensä", vastasi kamaripalvelija hiljaa ajomiehen korvaan, "Hänen Ylhäisyytensä saapui eilen myöhään iltahämärässä, se on aivan varmaa. Nyt hän makaa vuoteessaan ja nukkuu. Mutta, hyvä ajomies, miten, millä lailla! Kerron teille kaiken. Mutta suu poikki! Olen mennyttä miestä, jos Hänen Ylhäisyytensä saa tietää, että minä olin pimeässä käytävässä. Silloin menetän paikkani, sillä vaikka Hänen Ylhäisyytensä on pienikokoinen, on hänessä tavattoman paljon hurjuutta, hän menettää pian mielenmalttinsa eikä tunne itseään vihassaan. Vielä eilen hän ahdisti paljastetulla miekalla typerää hiirtä, joka oli rohjennut hiipiä Hänen Ylhäisyytensä makuuhuoneeseen. No niin! Heitän siis hämärissä viitan hartioilleni ja aion kaikessa hiljaisuudessa pujahtaa viinitupaan pelaamaan hetkeksi korttia. Siiloin vierii ja kierii portaissa jotakin vastaan, puikkii pimeässä käytävässä säärieni välistä, kaatuu lattialle, naukuu kimeästi kuin kissa ja murisee sitten niinkuin — hyvä Jumala — ajomies, pidättehän suunne kiinni, jalo mies, muuten olen hukassa — tulkaa vähän lähemmäksi — ja murisee sitten niin kuin meidän armollinen herramme tapaa murista, kun kokki on polttanut vasikankyljykset tai joku muu seikka valtiossa ei miellytä häntä."
Viimeiset sanat oli kamaripalvelija kuiskannut ajomiehen korvaan pitäen kättään suupielessään. Ajomies peräytyi, kävi miettiväisen näköiseksi ja huudahti:
"Onko se mahdollista!"
"On", jatkoi kamaripalvelija, "se oli epäilemättä meidän armollinen herramme, joka pujahti käytävässä koipieni välitse. Kuulin sitten selvästi, kuinka hänen armonsa viskeli tuoleja huoneissa ja avasi oven toisensa jälkeen, kunnes saapui sänkykamariinsa. En uskaltanut mennä hänen jäljessään, mutta hetkisen kuluttua hiivin sänkykamarin ovelle ja kuuntelin. Silloin Hänen Ylhäisyytensä päristeli aivan samoin kuin hän tapaa tehdä, kun jotain suurta on tekeillä. Ajomies, taivaassa ja maan päällä on enemmän asioita kuin meidän viisautemme uneksiikaan, kuulin kerran teatterissa erään surumielisen prinssin sanovan — hän oli puettu aivan mustiin ja pelkäsi kovasti erästä harmaaseen pahviin puettua miestä! Ajomies, eilen on tapahtunut jotain hämmästyttävää, joka on ajanut herran kotiinsa. Ruhtinas on ollut professorin luona. Ehkä hän on lausunut jotakin — ehdottanut kenties jotakin oivallista uudistusta — ja ministeri tarttuu heti siihen, ryntää tiehensä kihlajaisista ja alkaa työskennellä hallituksen hyväksi. Kuulin sen heti korinasta. Niin, suurta, ratkaisevaa on tekeillä. Oi ajomies, ehkä me kaikki taas ennemmin tai myöhemmin kasvatamme itsellemme palmikon! Mutta, kallis ystäväni, menkäämme ja kuunnelkaamme uskollisina palvelijoina sänkykamarin ovella, makaako Hänen Ylhäisyytensä ehkä vielä vuoteessaan ja pohtii syviä mietteitään."
Molemmat, kamaripalvelija ja ajomies, hiipivät ovelle ja kuuntelivat. Sinnober murisi ja marisi ja vihelsi mitä ihmeellisimmissä äänilajeissa. Molemmat palvelijat seisoivat mykän hämmästyksen valtaamina. Kamaripalvelija sanoi syvästi liikutettuna:
"Meidän armollinen herra ministerimme on todellakin suuri mies!"
* * * * *
Jo varhain aamulla syntyi ministerin talon edustalla kova meteli. Vanha maalaiseukko, jolla oli yllään haaltunut ikäloppu sunnuntaipuku, oli tunkeutunut taloon ja vaatinut ovenvartijaa heti viemään hänet hänen poikansa Pikku Sakeuksen luo. Ovenvartija oli selittänyt hänelle, että talossa asui Hänen Ylhäisyytensä herra ministeri Sinnober, kaksikymmennappinen vihreätäpläisen tiikerin ritari, ja ettei ketään palvelija nimitetty Pikku Sakeukseksi. Mutta silloin oli vaimo aivan mielettömästi riemuiten huutanut, että juuri herra kaksikymmennappinen ministeri Sinnober oli hänen rakas poikansa Pikku Sakeus. Vaimon huudon ja ovenvartijan jyrisevien kirousten kutsumina olivat talosta kaikki juosseet saapuville, ja meteli kävi yhä kovemmaksi. Kun kamaripalvelija saapui alas hajoittaakseen väkijoukon, joka häiritsi niin hävyttömästi Hänen Ylhäisyytensä aamurauhaa, heitettiin juuri talosta ulos tuo vaimo, jota kaikki pitivät mielipuolena.
Vaimo istuutui nyt vastapäisen talon kivi portaille, nyyhkytti ja valitteli, etteivät nuo raa'at ihmiset tuolla tahtoneet päästää häntä hänen sydänkäpysensä, Pikku Sakeuksen luo, josta oli tullut ministeri. Vähitellen kokoontui hänen ympärilleen paljon ihmisiä, joille hän toisti tuon tuostakin, ettei ministeri Sinnober ollut kukaan muu kuin hänen poikansa, jota hän oli nuoruudessa nimittänyt Pikku Sakeukseksi. Ihmiset eivät lopulta tietäneet, oliko heidän pidettävä vaimoa hulluna vaiko aavistettava asiassa todellakin piilevän jotakin.
Vaimo ei kääntänyt silmiään pois Sinnoberin ikkunoista. Yhtäkkiä hän päästi heleän naurun, löi käsiään yhteen ja huudahti riemuiten kovalla äänellä:
"Tuolla hän on, tuolla hän on, minun sydänkäpyseni, minun pikku tonttuseni. Hyvää huomenta. Pikku Sakeus! Hyvää huomenta, Pikku Sakeus!"
Kaikki ihmiset kurkistivat sinne, ja huomatessaan pienen Sinnoberin, joka seisoi kudotussa, punaisessa puvussaan, vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki rinnassa, lattiaan asti ulottuvan ikkunan ääressä, niin että hänen koko vartalonsa selvästi näkyi suurten ikkunaruutujen lävitse, nauroivat he kaikki katketakseen, melusivat ja huusivat:
"Pikku Sakeus, Pikku Sakeus! Katsokaahan tuota pientä hienosti puettua apinaa — hullu epäsikiö noidanpentu — Pikku Sakeus! Pikku Sakeus!"
Ovenvartija ja kaikki Sinnoberin palvelijat juoksivat ulos katsomaan, mitä ihmiset nauroivat ja riemuitsivat niin määrättömästi. Mutta tuskin he näkivät herransa, kun hekin huusivat nauraen vielä hullummin kuin kansa:
"Pikku Sakeus, Pikku Sakeus, menninkäinen, kääpiö, noita!"
Ministeri näytti vasta nyt huomaavan, ettei tuo mieletön katumeteli voinut kohdistua keneenkään muuhun kuin häneen itseensä. Hän tempasi ikkunan auki, katseli alas vihasta säkenöivin silmin, huusi raivosi, teki kummallisia hyppyjä kiukuissaan, uhkasi vahtisotamiehillä, poliisilla, tyrmällä ja vankeudella.
Mutta mitä enemmän hän riehui vihoissaan, sitä äänekkäämmäksi kävi meteli ja nauru; ihmiset alkoivat pommittaa poloista ministeriä kivillä, hedelmillä, juurikkailla, kaikella mitä vain käteen sattui. Hänen täytyi väistyä sisään.
"Taivaan Jumala", huudahti kamaripalvelija kauhistuneena, "tuo pieni kammottava hirviöhän katseli ulos armollisen herramme ikkunasta. Mitä se merkitsee? Kuinka tuo pikku noita on päässyt sisälle huoneisiin?"
Näin sanoen hän juoksi sisään, mutta niinkuin aikaisemmin hän huomasi ministerin makuuhuoneen olevan lujasti suljetun. Hän uskalsi koputtaa hiljaa. — Ei mitään vastausta.
Sillä välin oli, taivas tietää miksi, kansan kesken kadulla alettu hiljalleen mutista, että tuo pieni naurettava kummitus tuolla ylhäällä oli kuin olikin Pikku Sakeus, joka oli ottanut ylpeän Sinnober nimen ja kiivennyt korkealle kaikenlaisen häpeällisen valheen ja petoksen avulla. Melu kävi yhä äänekkäämmäksi; kuului huutoja:
"Alas tuo pikku peto, alas! Riistäkää Pikku Sakeukselta ministerintakki, sulkekaa hänet tyrmään, näyttäkää häntä rahasta markkinoilla! Sivelkää hänet välkkyvällä maalilla ja lahjoittakaa lapsille leikkikaluksi! Mennään sisään!"
Ja ihmiset ryntäsivät taloa vastaan.
Kamaripalvelija väänteli epätoivoissaan käsiään.
"Kapina — meteli! Teidän Ylhäisyytenne, herätkää, pelastautukaa!" huusi hän.
Mutta ei mitään vastausta kuulunut. Hänen korviinsa kantautui vain hiljaista huohotusta.
Talon ovi murrettiin. Kansa tulla rymisti hurjasti nauraen portaita ylös.
"Nyt on kova paikka", sanoi kamaripalvelija ja juoksi täyttä vauhtia makuuhuoneen ovea vasten, niin että se ponnahti ritisten ja rämisten saranoiltaan. — Sinnoberia ei näkynyt, ei kuulunut!
"Teidän Ylhäisyytenne, armollisin ministeri, ettekö kuule kapinaa?
Teidän Ylhäisyytenne, armollisin ministeri, missä te oikein olette?"
Niin huusi kamaripalvelija juosten aivan epätoivoissaan huoneiden läpi. Mutta vastausta ei kuulunut, ei äännähdystäkään, vain pilkallinen kaiku marmoriseinistä. Sinnober näytti kadonneen jäljettömiin, äänettömästi. Ulkona oli melu hiljentynyt. Kamaripalvelija kuuli erään naisen syvän, sointuvan äänen, joka puhui kansalle. Silloin hän huomasi ikkunasta katsellessaan, että ihmiset vähitellen poistuivat talosta hiljaa kuiskaillen keskenään ja luoden miettiviä katseita ylös ikkunoihin.
"Kapina näyttää menneen ohitse", sanoi kamaripalvelija, "nyt kai armollinen ministeri tulee esille piilopaikastaan".
Hän meni takaisin makuuhuoneeseen, arvellen, että ministeri kai sittenkin oli siellä.
Hän tähysteli ympärilleen, Silloin hän huomasi, että kauniista, kaksikorvaisesta hopeamaljakosta pisti esiin aivan pienet, ohuet sääret. Maljakko oli aivan peilipöydän vieressä, koska ministeri piti sitä hyvin suuressa arvossa, se kun oli kallis lahja ruhtinaalta.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti kamaripalvelija kauhistuneena.
"Jos silmäni eivät petä minua, niin nuo jalat tuolla ovat Hänen
Ylhäisyytensä, herra ministeri Sinnoberin, minun armollisen herrani
jalat!"
Hän astui lähemmäksi ja huusi kauhusta väristen:
"Teidän Ylhäisyytenne, taivaan tähden, mitä te teette, mitä te hommaatte siellä syvyydessä?"
Mutta kun Sinnober oli vaiti, huomasi kamaripalvelija, missä vaarassa ministeri oli, ja että oli aika jättää syrjään kaikki kunnioitus. Hän tarttui Sinnoberin jalkoihin ja veti hänet ulos. Voi, kuollut, kuollut oli pikku ministeri! Kamaripalvelija puhkesi äänekkääseen valitukseen. Ajomies ja muut palvelijat riensivät paikalle: lähetettiin hakemaan ruhtinaan henkilääkäriä.
Sillä välin kuivasi kamaripalvelija onnettoman isäntäparkansa puhtailla pyyhinliinoilla, pani hänet vuoteeseen ja peitti silkkisillä tyynyillä, niin että näkyviin jäivät vain pienet ryppyiset kasvot.
Nyt tuli sisälle neiti Ruusunihana. Hän oli ensin, taivas tietää millä lailla, rauhoittanut kansan. Nyt tuli hän kuolleen Sinnoberin luo, ja hänen mukanaan oli vanha Liisa, Pikku Sakeuksen äiti.
Sinnober näytti tosiaankin kuolemassa kauniimmalta kuin hän milloinkaan oli ollut eläessään. Pienet silmät olivat ummessa, nenä oli hyvin valkoinen, mutta tärkeintä kaikesta olivat tummanruskeat hiukset, jotka valuivat alas mitä ihanimpina kutreina. Neito siveli pikku olennon tukkaa, ja samassa välähti himmeästi loistaen punainen suortuva näkyviin.
"Ahaa", huudahti neito silmät ilosta loistaen, "ahaa, Prosper Alpanus, suuri mestari, sinä pidät sanasi! Sovitettu on hänen kohtalonsa ja samalla kaikki häpeä!"
"Voi hyvä Jumala", sanoi vanha Liisa, "ei suinkaan tuo ole minun pikku Sakeukseni! Ei hän ole milloinkaan näyttänyt noin kauniilta. Aivan suottahan olen tullut kaupunkiin. Te ette ole neuvonut minua oikein, armollinen neiti!"
"Älkää nurisko, vanhus", vastasi neito. "Jos olisitte tarkoin seurannut neuvoani ettekä olisi tunkeutunut tähän taloon aikaisemmin kuin minä olin täällä, niin kaikki olisi nyt paremmin. Toistan sen vieläkin: tuo pikku mies, joka lepää kuolleena tuolla vuoteessa, on varmasti ja totisesti teidän poikanne, Pikku Sakeus!"
"No niin", huudahti vaimo silmät loistaen, "no niin, jos tuo pikku ylhäisyys tuolla on todellakin minun lapseni, niin saan periä kaikki ne kauniit tavarat, jotka ovat täällä ympärillämme, ja koko talon kaikkineen, mitä siinä on."
"Ei", sanoi neito, "se on nyt kerta kaikkiaan ohitse; olette laiminlyönyt oikean hetken saavuttaa rahaa ja tavaraa. Teille, kuten jo kerran sanoin, ei nyt kerta kaikkiaan ole suotu rikkautta."
"Saanhan toki ottaa edes pienen poika parkani esiliinaani ja viedä hänet kotiin?" jatkoi vaimo. "Meidän herra pastorilla on paljon kauniita täytettyjä lintuja ja oravia. Hän kyllä täyttää minulle Pikku Sakeuksen. Asetan hänet sitten kaapin päälle ikuiseksi muistoksi punaisessa takissaan, leveä nauha ja suuri tähti rinnassa."
"Sehän on kerrassaan typerä ajatus", huudahti neito melkein suuttuneena, "ei se käy mitenkään päinsä."
Silloin vaimo aikoi nyyhkyttää ja valitella.
"Mitä minulla nyt on hyötyä siitä", sanoi hän, "että Pikku Sakeukseni kohosi korkeaan arvoon ja sai suuren rikkauden! Jos hän olisi pysynyt minun luonani, jos olisin kasvattanut hänet köyhyydessäni, ei hän milloinkaan olisi pudonnut tuohon kirottuun hopeiseen astiaan. Hän eläisi vielä, ja minä olisin ehkä saanut hänestä iloa ja siunausta. Jos sitten olisin kantanut häntä puuvasun päällä, olisivat ihmiset tunteneet sääliä ja heittäneet minulle monta kaunista kolikkoa, mutta nyt —"
Etuhuoneesta kuului askelia. Neito ajoi vanhuksen ulos käskien häntä odottamaan alhaalla oven luona. Poismennessään neito lupasi neuvoa hänelle pettämättömän keinon, millä hän voi lopettaa kaiken hätänsä ja kurjuutensa yhdellä kertaa.
Nyt astui Ruusunhengetär vielä kerran pikku miehen luokse ja puheli säälivästi pehmeällä ja värisevällä äänellä:
"Sakeus parka! Luonnon lapsipuoli! Tarkoitin hyvää sinulle. Lienee ollut mielettömyyttä, kun kuvittelin, että se ulkonainen, kaunis lahja, jonka olin antanut sinulle, säteilisi sisimpääsikin ja synnyttäisi äänen, joka sinulle sanoisi: 'Et ole se, minä sinua pidetään, mutta pyri olemaan sen kaltainen, jonka siiville sinä rampa ja siivetön ponnahdat!' Mutta ei mitään sisäistä ääntä syntynyt. Sinun hidas, kuollut henkesi ei voinut kohota ylös. Et luopunut tyhmyydestäsi, karkeudestasi, siivottomuudestasi. Oi, jospa olisit ollut vain hivenen verran vähemmän, pieni kömpelö tomppeli, niin olisit välttänyt häpeällisen kuoleman! Prosper Alpanus on pitänyt huolta siitä, että sinua kuoltuasi taas pidetään samana, mikä näytit eläissäsi olevan minun mahtini voimasta. Ehkä saan vielä nähdä sinut pienenä kuoriaisena, nokkelana hiirenä tai ketteränä oravana, ja se on ilahuttava minua. Nuku rauhassa, Pikku Sakeus!"
Ruusunhengettären poistuessa huoneesta astui ruhtinaan henkilääkäri kamaripalvelijan kanssa sisään.
"Taivaan tähden, kuinka tuo on tapahtunut, hyvä kamariherra!" huudahti lääkäri nähdessään kuolleen Sinnoberin ja huomattuaan kaikki henkiinherätysyritykset turhiksi.
"Ah, rakas tohtori", vastasi kamaripalvelija, "kapina tai vallankumous — sanokaa sitä kummaksi hyvänsä — riehui ja pauhasi etuhuoneessa aivan hirveästi. Hänen Ylhäisyytensä, huolissaan kalliista hengestään, aikoi varmaankin paeta pukuhuoneeseensa, liukastui, ja —"
"Hän on siis", sanoi tohtori juhlallisesti ja liikutettuna, "kuollut suorastaan kuolemanpelosta".
Ovi ponnahti auki, ja sisään ryntäsi ruhtinas Barsanuf, kasvot kalpeina, ja hänen perässään seitsemän vieläkin kalpeampaa kamariherraa.
"Onko se totta, onko se totta?" huusi ruhtinas. Mutta nähdessään pikku miehen ruumiin hän ponnahti taaksepäin ja sanoi silmät taivaaseen luotuina mitä syvintä tuskaa ilmaisevalla äänellä: "Oi Sinnober!"
Ja nuo seitsemän kamariherraa huusivat ruhtinaansa perässä: "Oi Sinnober", ja ottivat, samoin kuin ruhtinaskin, nenäliinat taskustaan ja pitivät niitä silmiensä edessä.
"Mikä tappio", lausui ruhtinas, kun oli hetkinen kulunut sanattomassa tuskassa, "mikä korvaamaton tappio valtiolle! Mistä löytyy mies, joka kantaa vihreätäpläisen tiikerin tähteä kahdellakymmenellä napilla yhtä arvokkaasti kuin minun Sinnoberini? Henkilääkäri, kuinka saatoitte antaa tuon miehen kuolla! Kertokaa, kuinka se tapahtui, kuinka se saattoi tapahtua! Mikä oli syynä? Mihin tuo oivallinen mies kuoli?"
Henkilääkäri tarkasti pikku miestä hyvin huolellisesti, koetteli monesta kohdasta entistä valtimoa, silitti päätä, rykäisi ja alkoi:
"Armollisin herrani! Jos tyytyisin uiskentelemaan vain pinnalla, sanoisin, että ministeri on kuollut täydelliseen hengen puutteeseen, että tämän hengenpuutteen on aiheuttanut mahdottomuus hengittää, ja että tämä mahdottomuus taas on johtunut siitä nesteestä, siitä humorista, johon ministeri putosi. Voisin sanoa, että ministeri siis kuoli humoristisen kuoleman. Mutta olkoon minusta kaukana se pintapuolisuus, kaukana minusta halu selittää typerien ruumiillisten periaatteiden avulla sellaista, mikä saa luonnollisen, järkkymättömän perustansa vasta puhtaasti henkisellä alalla. — Armollisin ruhtinaani, vapaa olkoon miehen sana! Ministerin kuoleman alkusyynä oli vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki kaksinekymmenine nappeineen!"
"Kuinka", huudahti ruhtinas katsellen henkilääkäriä vihasta säihkyvin silmin, "kuinka! Mitä te puhutte? Vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki, jota autuas vainaja kantoi niin perin miellyttävästi, niin erinomaisella arvokkuudella valtion hyväksi, — sekö kuoleman syynä? Todistakaa se minulle, vai mitä sanotte siitä te, kamariherrat?"
"Hänen on todistettava, hänen on todistettava taikka —", huudahtivat nuo seitsemän kalpeaa kamariherraa.
Henkilääkäri jatkoi:
"Paras, armollisin ruhtinas, minä todistan sen, ei siis mitään 'taikkaa'! Asian laita on näin: raskas, nauhassa riippuva ritarimerkki, mutta etenkin napit selässä vaikuttivat epäedullisesti selkärangan hermosolmuihin. Samalla painoi ritarimerkki tuota kuhmuista, säikeellistä osaa kolmijalan ja ylemmän suolilievesuonen välissä, jota nimitämme auringonverkoksi ja joka vallitsee hermoston sokkelomaisessa kudoksessa. Tämä vallitseva elin on moninaisessa suhteessa aivoihin. Luonnollisesti oli hermosolmuihin kohdistuva puristus vahingollinen tällekin elimelle. Mutta eikö esteetön yhteys aivojen kanssa, ilmaus kokonaisuuden täydellisimmästä keskittymisestä yhteen polttopisteeseen, ole tietoisuuden, persoonallisuuden ehto? Eikö elämänilmiö ole molempien, hermosolmujen ja aivojen toimintaa? No niin! Tuo puristus häiritsi sielullisen elimistön toimintaa. Ensin tuli synkkiä ajatuksia huomaamatta jääneistä uhrauksista valtion hyväksi tuon kunniamerkin tuskallisen kantamisen kautta j.n.e. Yhä hankalammaksi tuli tilanne, kunnes lopulta hermosolmujen ja aivojärjestelmän täydellinen epäsointu aiheutti tietoisuuden täydellisen lakkaamisen, persoonallisuuden täydellisen katoamisen. Tätä tilaa taas ilmaisemme sanalla 'kuolema'. — Niin, armollisin herra! Ministerin persoonallisuus oli jo kadonnut, hän oli kuollut kuin kivi pudotessaan tuohon kohtalokkaaseen astiaan. Siten ei hänen kuolemallaan ollut lainkaan ruumiillista, vaan mittaamattoman syvä sielullinen syy."
"Henkilääkäri", sanoi ruhtinas pahantuulisena, "te olette nyt jo lörpötellyt puolen tuntia, ja hitto vieköön, jos ymmärrän siitä tuon taivaallista. Mitä te tarkoitatte ruumiillisellanne ja sielullisellanne?"
"Ruumiillinen periaate", rupesi lääkäri taas puhumaan, "on puhtaasti vegetatiivisen elämän ehto, sielullinen taas on ehtona sille ihmisen elimistölle, joka saa olemassaolonsa voiman yksinomaan hengestä ja ajatuskyvystä."
"En vieläkään", huusi ruhtinas hyvin äkäisenä, "en vieläkään ymmärrä teitä, te käsittämätön!"
"Tarkoitan, teidän korkeutenne", jatkoi tohtori, "että ruumiillinen kohdistuu vain puhtaasti vegetatiiviseen elämään ilman ajatuskykyä, niinkuin kasveilla tapahtuu, mutta sielullinen ajatuskykyyn. Koska viimeksimainittu on etualalla ihmisen elimistössä, on lääkärin aina aloitettava ajatuskyvystä, hengestä, ja pidettävä ruumista vain hengen palvelijana, jonka täytyy alistua, kun käskijä sitä tahtoo."
"Hohhoo, tohtori, lopettakaa jo", huusi ruhtinas, "Lääkitkää ruumistani, mutta jättäkää henkeni rauhaan. Se ei ole vielä milloinkaan vaivannut minua. Muuten, henkilääkäri, te olette sekapäinen mies, ja jollen seisoisi tässä ministerini ruumiin vieressä ja olisi liikutettu, niin tietäisin mitä tekisin! — Kas niin, kamariherrat! Vuodattakaamme vielä muutamia kyyneliä tämän vainajan ruumisalttarin ääressä ja menkäämme sitten syömään."
Ruhtinas piti nenäliinaa silmiensä edessä ja nyyhkytti. Kamariherrat tekivät samoin, Sitten he lähtivät kaikki pois.
Oven ulkopuolella seisoi vanha Liisa, jonka käsivarrella riippui muutamia rivejä mitä ihanimpia, kullankeltaisia sipuleja. Ruhtinaan katse osui sattumalta näihin hedelmiin. Hän pysähtyi, tuska katosi hänen kasvoiltaan, hän hymyili lempeästi ja armollisesti ja sanoi:
"En ole milloinkaan eläissäni nähnyt noin kauniita sipuleja. Ne mahtavat maistua ihanalta. Myyttekö tavaraanne, hyvä vaimo?"
"Totta kai", vastasi Liisa syvään niiaten, "totta kai, teidän armollisin ylhäisyytenne. Sipulikaupallahan minä elää kituuttelen. — Ne ovat makeita kuin puhdas hunaja. Suvaitsetteko, armollisin herra?"
Hän ojensi ruhtinaalle kimpun vahvimpia ja loistavimpia sipuleja.
Ruhtinas otti ne, hymyili, maiskautti suutaan ja huudahti sitten:
"Kamariherrat, antakoon joku teistä minulle taskuveitsensä!"
Veitsen saatuaan ruhtinas kuori näppärästi ja siististi sipulin ja maistoi vähän sen ydintä.
"Mikä maku, mikä makeus, mikä voima, mikä tuli!" huudahti hän ihastuksesta loistavin silmin. "Ja samalla tuntuu minusta, kuin näkisin Sinnober-vainajan edessäni viittovan ja kuiskaavan minulle: 'Ostakaa, syökää näitä sipuleja, ruhtinaani. Valtion etu vaatii sitä'!"
Ruhtinas pisti vanhan Liisan kouraan pari kultarahaa, ja kamariherrojen täytyi työntää taskuihinsa eukon kaikki sipulit. Ruhtinas määräsi sitten vielä, ettei kukaan muu kuin Liisa saanut toimittaa sipulinhankintaa ruhtinaan aamiaisia varten. Niin pääsi Pikku Sakeuksen äiti, tulematta juuri rikkaaksi, kaikesta kurjuudesta. Aivan varmaan auttoi häntä siihen joku hyvän Ruusunhengetär haltiattaren salainen taika.
Ministeri Sinnoberin hautajaiset olivat komeimmat mitä Kerkossa oli milloinkaan nähty. Ruhtinas ja kaikki vihreätäpläisen tiikerin ritarit seurasivat ruumista syvässä surussa. Kaikkia kelloja soitettiin. Ammuttiinpa useita kertoja molemmilla pikku kanuunoilla, jotka ruhtinas oli hankkinut suurilla kustannuksilla ilotulituksia varten. Porvarit, kansa, kaikki itkivät ja valittivat sitä, että valtio oli menettänyt parhaan tukensa ja ettei luultavasti enää milloinkaan tarttuisi hallituksen peräsimeen mies, jolla oli niin syvä ymmärrys, sellainen sielunsuuruus, sellainen lempeys, sellainen väsymätön into yhteisen edun hyväksi kuin Sinnoberilla.
Hänen kuolemansa aiheuttama tappio oli todellakin korvaamaton, sillä ei enää milloinkaan ilmestynyt ministeriä, jonka vartaloon kaksikymmennappinen vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki olisi niin hyvin sopinut kuin unohtumattomalle Sinnober-vainajalle.