E. T. A. HOFFMANN
Ernst Theodor Amadeus Hoffmann, esillä olevan teoksen kirjoittaja, on syntynyt tammikuun 24 päivänä 1776 ja kuollut heinäkuun 24 päivänä 1822. Kotoisin oli hän Königsbergistä, mutta kuoli berliniläisenä. Hän on omituisimpia kirjailijapersoonallisuuksia mitä koskaan on elänyt.
Hänen "virallinen" elämäntarinansa on lakimiehen. Tutkittuaan lakitiedettä kotikaupungissaan, palveli hän vuodesta 1796 Grossglogaun yliamtivirastossa, vuodesta 1798 Berlinin kamarioikeudessa, ja vuodesta 1800 asessorina Posenin maakuntahallituksessa. Eräitten hänen esimiestensä mielestä liian pisteliäitten pilapiirustusten vuoksi siirrettiin hänet täältä v. 1802 Plozk'iin ja v. 1803 Warsovaan. Ranskalaisten tulon jälkeen jäi hän sitten v. 1806 paikattomaksi, kunnes pelastui v. 1808 Bambergin uuden teatterin kapellimestariksi. Tätä tointa ei kuitenkaan kestänyt kauan, vaan sai hän viettää vuosia suuressa kurjuudessa, m.m. kuljeksivan teatteriseurueen, tosin vähän paremman, soitonjohtajana. Vuonna 1816 sai hän vihdoin neuvoksen paikan Berlinin kamarioikeudessa, mutta tuskallinen selkäydintauti himmensi näidenkin hänen jälellä olevien päiviensä onnen. Lakimiehenä on hän osoittanut voivansa pelottomasti puolustaa sitä, minkä oli huomannut oikeaksi.
Mutta kuka muistaa enää, että Hoffmann oli lakimies? Hyvin harvat, mutta yhä useammat sen, että Hoffmann oli taiteilija, jolle olivat yhtä tuttuja nuotit kuin kynä ja siveltimet, harvinaisen monipuolinen taiteilijapersoonallisuus, johon nykyinen kirjallishistoriallinen tutkimus on ruvennut sangen suurella kunnioituksella huomiota kääntämään.
Musiikkimiehenä Hoffmann tunnetaan kapellimestarina ja säveltäjänä sekä — jos se alaan kuuluu — etevänä musiikkiarvostelijana. Paitsi sävellyksiään eräisiin pieniin näytelmiin, on hän vielä säveltänyt m.m. oopperat "Der Kanonikus von Mailand", "Liebe und Eifersucht" ja "Undine". Musiikkimiehenäkin hän on se, mikä on hänen pääleimansa kirjailijana, — romantikko, ja vielä lisäksi romantisen oopperan perustaja. Hänen teoksissaan esiintyy itsenäinen ja aivan erikoinen makusuunta, jopa siten, että häntä mainitaan tavallaan Richard Wagnerin edelläkävijäksi. Hän oli myös ensimäisiä, joka täysin ymmärsi Beethovenin suuruuden.
Kirjailijanakin hän käsittelee mielellään musiikkiaiheita. Mutta hänen erikoinen kirjailija-ominaisuutensa on ymmärrettävissä ainoastaan ajan omaa kirjallista taustaa ja suuntaa vastaan kuvastuvana.
Kun romantiikka 1700-luvun jälkipuoliskolla vihdoin pääsi Englannissa ja sitten Saksassa, vuosikymmeniä kestäneen "romantisen levottomuuden" jälkeen, täydellä todella puhkeamaan, saattoi siinä jo alusta saakka huomata kaksi eri pääsuuntaa, mitä aiheitten valintaan ja käsittelytapaan tulee: n.s. kauhuromantiikan, jonka tehtäväksi tuli tärisyttävin kauhunkuvin järkyttää lukijan mielikuvitusta ja saada "kirjallinen" voitto äärimmilleen kehitetyllä jännittävällä juonella; ja n.s. "luonnon ja sydämen romantiikan", jos sitä vapaasti uskaltaisi siksi sanoa, joka luonnon ja rakkauden milloin ihannoivalla, milloin voimakkaan todelliselta tuntuvalla, milloin liikuttavan tunteellisella käsittelyllä koetti herättää niitä tunteita ja mielialoja, jotka jokainen tietää "romantisiksi". Nämä kaksi eri pääsuuntaa eivät tietenkään ole mitenkään jyrkästi erillään, vaan horjahtavat ne sekaisinkin. Kauhuromantiikan piiriin tuli siten ensiksikin kuulumaan koko se suunnaton kirjallisuuden määrä, joka Englannin kirjallisuuden historiassa tunnetaan "saksalaisten kauhujen" nimellä ja johon kuuluvat kaikki tämän ajan ritari-, aave- ja rosvoromaanit; mutta sen lisäksi siihen kuuluvat sellaiset kauhukertomukset kuin — ottaaksemme helppotajuisuuden vuoksi esimerkin oman maan kirjallisuudesta — Topeliuksen "Linnaisten kartanon vihreä kamari" tai — mennäksemme jälleen ulkomaille — Edgar Allan Poen, kuulun amerikalaisen kirjailijan useimmat kertomukset. Päämääränä on kauhun, jännityksen ja yleensä salaperäisen tunnelman ja tunteen herättäminen, ja keinoina — niin, ne ovat liian moninaiset tässä lueteltaviksi. Mainitsemme vain, että voidaan kuvata jotakin kauheaa ulkopuolella henkilön, mutta myös jotakin kauheaa hänen sielunelämässänsä.
Kirjailija, joka paljastaa jonkun oudon ja kaamean miellesarjan kehittymisen kuvattavansa sielunelämässä, on juuri E.T.A. Hoffmann. Hän yhdistää kauhuromantikon tehtävän hienoon kirjalliseen aistiin ja kuvauskykyyn, lisää siihen vielä viehättäviä puolia tuosta "luonnon ja sydämen" romantiikasta, kuulee outoja näkyjä näkevässä sielussaan ylimaailmallisen musiikin sointuja ja herättää vihdoin lukijassa hänen tietämättään salaperäisen, kauhun ja kaihon sekaisen tunnelman, epävarmuuden aistimusten todellisuudesta. Tämän kaiken tekee hän ilman mitään liikaa tunteellisuutta, tarvitsematta liioin ylenmäärin vanhoja linnoja tai muita sellaisia aaveitten asuinsijoja. Päinvastoin, hän mieluimmin sijoittaa toiminnan rehelliseen saksalaiseen tai sitten joka tapauksessa todellisuuden valaistuksessa olevaan seutuun, jossa ainoastaan hänen mahtava mielikuvituksensa voi vähitellen saattaa lukijan ja kertomuksen henkilöt epätodellisen hurman valtaan, ja tekee tämän kaiken keveällä, leikittelevällä, useinpa ikäänkuin ivaan vivahtavalla tyylitaidolla. Toisin sanoen: hän on kirjailija, joka mestarillisella tavalla yhdistää mielikuvitelmat todellisuuteen.
Hänen teoksensa ovat liian monilukuiset tässä lueteltavaksi. Mainittakoon niistä kuitenkin hänen "mielikuvittelunsa", joita on nelisen nidettä, hänen kamala romaaninsa "Saatanan eliksiiri", ja hänen merkillinen oma elämäkertansa, jonka hän on kutonut yhdeksi romaaniksi Murr-nimisen kissan vaiheitten kanssa. Kirjan nimi on "Murr-kissan maailmankatsomus ynnä kapellimestari Johannes Kreislerin elämäkerta, kerrottu hajanaisissa makulatuuripapereissa". Nimet "Kaksoisolio", "Yötutkielmia", "Erään teatterinjohtajan harvinaiset kärsimykset" y.m. osoittavat tämän kirjailijan erikoista makua. Ja esillä olevassa romaanissaan hän osoittaa voimaansa aivan suorastaan mielipuolen intohimojen kuvaajana.
Vielä oli Hoffmann, kuten on mainittu, kuvaavakin taiteilija. Mutta siinäkin osoitti hän erikoisuuttansa harrastamalla pilakuvaa, karrikatyyriä. Maalaukseen ja piirustukseen oli hän jo nuorena innostunut, mutta ei hän tällä alalla ole kuitenkaan mainetta saavuttanut.
Kotimaassaan ei Hoffmann saanut kirjailijana tunnustusta, ja silloin julkisuudessa esiintyneet ymmärtämättömät arvostelut ovat vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin olleet tämän kieltämättä harvinaisen lahjakkaan kirjailijan mainetta himmentämässä. Vasta myöhempinä aikoina on tutkimus ja ajan hengen puolueeton arviointi myöntänyt hänelle sen sijan, minkä ranskalaiset jo kauan sitten ovat hänelle ilman ehtoja määritelleet, sijan Saksan kirjallisuuden klassikkojen vierellä.