Alroy: Romani

by Earl of Beaconsfield Benjamin Disraeli

KYMMENES OSA.

I.

"Hän ei tule vielä! hänen iloinen muotonsa ei kumota vielä sumealta taivaaltamme. Hän ei tule vielä! varjokkaat tähdet näyttävät murheellisilta ja himmeiltä, kun heidän kuningattarensa on poissa. Hän ei tule vielä!"

"Me olemme kuun vartioita ja elämme yksinäisyydessä valoa ilmoittaaksemme."

"Hän ei tule vielä! hänen pyhä muotonsa ei kutsu meitä vielä hurskaasen juhlaamme. Hän ei tule vielä! Meidän veljemme odottavat kaukana, äänettöminä ja liikkumatta, hänen pyhää sädettänsä. Hän ei tule vielä!"

"Me olemme kuun vartioita ja elämme yksinäisyydessä valoa ilmoittaaksemme."

"Hän tulee, hän tulee! hänen ihana muotonsa väikkyy lempein loistoinensa hohtavissa ilmoissa. Hän tulee, hän tulee! Syttykäät tulitornit ja kertokaat kansalle, että kuukausi alkaa! Hän tulee, hän tulee!"

"Me olemme kuun vartioita kansalle kertoaksemme, että kuukausi alkaa."

Viipymättä hurskaat vartiat virittivät valkean kunnaan huipulle, ja tuhannet liekit leimahtivat ilmi ympäri maata. Kaukasosta Libanoniin joka vuorella valokruunu!

II.

"Herra! joku Tatari on saapunut Hamadanista, joka ei tahdo puhua kuin teidän itsenne kanssa. Minä sanoin jo hänelle, ettei teidän korkeutenne sopinut vastaan-ottaa häntä, ja toimitin häntä Honainin luo; vaan kieltäminen ei vaikuta häneen mitään. Ja siinä luulossa, että kenties prinsessa Miriam —"

"Hamadanistako? Te teitte hyvin, Pharez. Laskekaat hänet sisään."

Tatari tuli.

"No, herrani; hyviä uutisia; minä toivon!"

"Herrani, suokaat minulle anteeksi, mitä pahimpia. Herra Abner lähetti minut ja käski minun mennä kalifin eikä kenenkään muun puheille."

"Hyvä, te puhutte kalifin kanssa. Teidän asianne? Mitä varakuninkaalle kuuluu?"

"Herrani, hän käski minun kertoa sinulle, että samana hetkenä, jolloin se tulitorni, joka ilmoitti uuden kuun juhlan, sytytettiin Kaukasolla, Karmanian pelätty kuningas, suuri Alp Arslan, astui sinun kuningaskuntaasi, ja leviää joukkoinensa koko Persian ylitse."

"Haa! Entä Abner?"

"Hän lähtenyt häntä vastaan ja pyytää apua."

"Se on annettava hänelle. Nämät ovat todella tärkeitä uutisia! Koska te
Hamadanin jätitte?"

"Yöt päivät minä olen matkustanut nopeimmalla dromedarilla. Kolmas aamu näkee minut Bagdadissa."

"Te olette tehneet velvollisuutenne. Katsokaat, että tätä uskollista sanansaattajaa hoidetaan hyvästi, Pharez. Kutsukaat herra Honain tänne."

"Alp Arslan! Haa! hyvin kuuluisa soturi. Samana hetkenä, jolloin tulitornissa valkea sytytettiin. Ei siis mikään äkkinäinen tuuma, vaan kauan valmistettu. Se ei ole minun mieleeni."

"Herrani", lausui Pharez, astuen jälleen huoneesen, "joku Tatari on saapunut maakunnan rajoilta, joka ei tahdo puhua kuin teidän itsenne kanssa. Minä sanoin jo hänelle, että teidän korkeudellanne oli tärkeitä tehtäviä, vaan, kun minä ajattelin, että hän toi samanlaisia uutisia, minä —"

"Se Oli hyvin luultavaa; vaan älkäät koskaan ajatelko, hyvä Pharez.
Minun tekee mieli nähdä hänet."

Tatari tuli.

"No, mitä nyt! — mistä?"

"Mogulista. Kuvernöri käski minun mennä kalifin eikä kenenkään muun puheille ja kertoa teidän korkeudellenne, että samana hetkenä, jolloin se tulitorni, joka ilmoitti uuden kuun juhlan, vuorilla sytytettiin, julma kapinoitsia Abidan nosti Judan lipun maakunnassa, julistaen sotaa teidän majestettiänne vastaan."

"Suurellako miesvoimalla?"

"Kuninkaallinen osasto pysyy teille uskollisena sisäpuolella vallejansa."

"Riittävä vastaus. Tämä yhtyy tuohon toiseen vehkeesen. Meille tulee vähäisen vaivaa. Oletteko kutsuneet Honainia?"

"Olen, herrani."

"Menkäät ja katsokaat, että tästä lähettiläästä pidetään huolta soveliaalla tavalla, ja, Pharez — tulkaat likemmäksi; älkäät antako kenenkään puhua heidän kanssaan: Te ymmärrätte?"

"Teidän korkeutenne luottakoon minuun."

"Abidan jäi henkiin. Hän ei pääsne yhtä onnellisesti tällä kertaa. Minun täytyy tavata Scherirah'ta. Minä epäilen suuresti — mitä tämä on? Enemmän uutisia!"

Kolmas Tatari astui sisään.

"Teidän korkeutenne mieliksi, tämä Tatari oli saapunut Syrian rajoilta."

"Käy vastainen tuuli, minä en epäile enään. Puhukaat suunne puhtaaksi, mies!"

"Herra! Suokaat minulle anteeksi; minä tuon vaan surullisia sanomia."

"Sanokaat kaikki!"

"Herra Medad lähetti minut."

"No! Onko hän nostanut kapinaa? Tämä näyttää tarttuvalta taudilta."

"Voi! ei, ankara hallitsia, herra Medad ei ole ajatellut kuin sinun kunniaasi. Voi! voi! hänen täytyy nyt suojella sitä pelättäviä, monin verroin väkevämpiä vihollisia vastaan. Herra Medad käski minun mennä kalifin eikä kenenkään muun puheille ja kertoa teidän korkeudellenne, että samana hetkenä, jolloin se tulitorni, joka ilmoitti uuden kuun juhlan, sytytettiin Libanonilla, Rumin sultani ja entinen arabialainen kalifi levittivät profeettansa lipun suuren sotarinnan eteen ja astuvat nyt Bagdadia päin."

"Ilmeinen salaliitto! Onko Honain tullut? Kutsukaat heti kokoon visirien neuvosto. Maailma on nousnut minua vastaan. Hyvä! rauha on alkanut iljettää minua. He eivät tapaa minua uinailemasta!"

III.

"Te näette, hyvät herrat", Alroy lausui, ennenkuin neuvoskunta erosi, "että meidän tulee ahdistaa heitä yksittäin. Sitä ei käy epäileminen. Jos he pääsevät yhtymään, meidän täytyy taistella lukuisampia vihollisia vastaan. Meidän tulee kukistaa heidät erikseen. Minä menen itse Persiaan. Ithamar heittäyy sultanin ja Abidanin väliin. Medad peräytyy Ithamarin luo. Scherirah varjelee pääkaupunkia. Honain, te olette hallitsia väli-aikana. Ja niin, jääkäät hyvästi. Minä lähden tänä iltana matkaan. Rohkaiskaat mielenne, urhoolliset kumppanini. Myrsky on valloillansa, mutta moni seeteri jää ukon-nuolilta pirstaamatta."

Kokous päättyi.

"Oma Scherirah'ni!" lausui kalifi, kun erottiin, "viipykäät hetkinen. Minä tahdon puhua kahden kesken teidän kanssanne. Honain", jatkoi Alroy, seuraten suuri-visiriä ulos huoneesta ja jättäen Scherirah'n yksikseen; "Honain, minä en ole vielä saanut puhua yksityisesti sanaakaan teidän kanssanne. Mitä arvelette kaikista näistä?"

"Herrani, minä varon pahaa, mutta toivon hyvää."

"Se on viisaasti tehty. Jospa Abner vaan jaksaisi pitää tuota
Karamanialaista kurissa! Minä aion puhutella Scherirah'ta erityisesti.
Minä epäilen häntä kovasti."

"Minä takaan — hänen petoksensa."

"Haa! minä epäilen häntä. Sentähden minä en annakaan hänelle mitään päällikön virkaa. Minä en tahtoisi asettaa häntä liian lähelle hänen entistä kumppaniansa. Me panemme hänen kapinamieliset soturinsa kaupunkia puollustamaan."

"Herrani, näinä tämmöisinä hetkinä ei käy jalomielisyyttä harjoittaminen. Scherirah on varsin kunnollinen päällikkö, varsin kunnollinen päällikkö, mutta — lainatkaat minulle sinettisormuksenne, minä pyydän teitä, herrani."

Alroy kävi vaaleaksi.

"Ei, minä olen kerta luopunut siitä enkä milloinkaan enää luovu. Te olette koskeneet semmoiseen aineesen, joka saattaa minut murheelliseksi. Raskas kuorma painaa minun omaatuntoani — miksi tai mikä, sitä minä en tiedä. Minä olen viaton, te tiedätte, että minä olen viaton, Honain!"

"Minä vastaan teidän korkeutenne puolesta. Sitä, jossa on niin paljon inhimillisen hyvyyden hunajaa, että hän säästää semmoista miestä kuin Scherirah'ta, vaikka tämä on hänen tiellänsä, sitä todellakin luulee vielä paljon laupeaammaksi, kun on kysymys jalommasta miehestä."

"Voi minua! ajatukseni ovat hämmennyksissä. Miksi hän ei ole täällä?
Jospa minä vaan olisin seurannut — mitäpä siitä! mitäpä siltä!
Kiirehtikäät kuningattaren luo ja kertokaat hänelle kaikki, mitä on
tapahtunut. Minä menen Scherirah'n puheille."

Kalifi palasi.

"Antakaat minulle anteeksi, urhoollinen Scherirah; tämmöisinä aikoina minun ystäväni suonevat minulle anteeksi jonkun kohteliaisuuden virheen."

"Teidän korkeutenne on liian hyvä."

"Te näette, Scherirah, mistäpäin tuuli käy, te, urhoollinen sydän. Me saamme epäilemättä paljon työtä. Minä kaipaan kovasti oikein luotettavaa ystävää, jonka uskolliseen poveen voisin kätkeä kaikki huoleni. Minun oli aikomus lähettää teidät tuota Abidania vastaan, vaan ehkä se on parempi, että minä menen itse. Nämät ovat niitä hetkiä, joita ei tulisi hämmästyä, vaan emme kuitenkaan tiedä, kuinka asiat päättyvät — ei, emme tiedä sitä. Pääkaupunki, ympäröivä maakunta — joku tappio ja nämät petolliset Mahomettilaiset nousnevat meitä vastaan. Minun tarvitsisi jäädä tänne, vaan jos jätän Scherirah'n, minä jätän itseni. Minä tunnen sen täydellisesti — se lohduttaa minua. Saattaa tapahtua, että minun täytyy perääntyä kaupunkiin. Olkaat varotettuna, Scherirah. Laittakaat niin, että minä peräännyn lujien ystävien turviin. Minun luottamukseni teihin on suuri. Oi! käyttäkäät sitä viisaasti! Te ette voi menetellä kuin jalosti."

"Teidän korkeutenne olkoon vakuutettu, ettei minulla ole kuin yksi ajatus, teidän etunne ja kunnianne. Älkäät epäilkö minun ystävyyttäni, herrani. Minä en ole noita kainostelevia nuorukaisia, jotka ovat täynnä omia tekojansa ja imartelemista, herrani, mutta minun elämäni on kokonaan teidän, ja minä olen aina valmis panemaan teitä varten kaikki alttiiksi."

"Minä tiedän sen, Scherirah, minä tiedän sen, minä tunnen sen täydellisesti. Mitä te arvelette vihollisten liikunnoista?"

"Ne ovat hyvin viisaasti suunnitellut, vaan en minä missään tapauksessa epäile, että teidän majesteettinne asia on oivallisesti onnistuva."

"Luuletteko, että sotamiehet ovat hyvällä mielellä?"

"Minä vastaan omieni puolesta. He ovat tylyjä poikia, ehkä vähän liiaksi raakoja, teidän korkeutenne. Ei meistä ole juhlapäivien vartioväeksi, mutta me tiedämme velvollisuutemme, ja me teemme sen."

"Se on hyvä, siinä on kaikki, mitä minä tarvitsen. Minä aion tarkastella sotajoukot, ennenkuin lähden. Antakaat jaella lahjoja heille; ja ohitse mennen sanottu, minä olen aina unhottanut, että teidän legionanne tästälähin nimitetään Syrian legionaksi. Meidän tulee kiittää heidän aseitaan parhaasta maakunnastamme."

"Minä ilmoitan heille teidän korkeutenne tahdon. Jos olisi mahdollista, se enentäisi heidän rakkauttansa."

"Minä en pyydä sitä. He ovat minun omat lapseni. Syökäät illallista minun kanssani tänä yönä seraljissa, Scherirah. Vaan aivan kahden kesken. Juodaan vielä kerta, ennenkuin eroamme. Me olemme vanhat ystävät, niinkuin tiedätte. Muistatteko vielä autiokaupunkiamme?"

IV.

Alroy astui Schirenen huoneesen. "Oma henkeni! sinä tiedät kaikki?"

Prinsessa juoksi esiin ja laski käsivartensa hänen kaulaansa.

"Älä pelkää, sydänkäpyni, kuningattaremme ei tarvitse hävetä meitä. Tämän työn me toimitamme nopeasti. Kaksi kolmannesta heistä olemme jo ennen kukistaneet eivätkä meidän laakerimme suinkaan lakastu tuon uuden vastustajan tähden, vaan hänen verensä saa kasvattaa uusia."

"Rakkahin Alroy, älä mene itse, minä rukoilen sinua. Eiköhän Asriel voittane?"

"Minä toivon niin — minun seurassani. Vähäksi aikaa me eroamme — varsin vähäksi. Tämä on meidän ensimäinen eroamisemme: jospa se olisi viimeinen!"

"Voi! ei, ei, ei: voi! älä sano, että eroamme."

"Sotajoukot ovat aseissa; huomis-aamu kuulee sotatorveni."

"Minä en jätä sinua, ei! Minä en jätä sinua. Mitä Schirenellä on toimittamista ilman Alroy'ta? Etkö sinä ole usein lausunut, että minä innostutan sinua? Vaaran hetkenäkö minä olisin poissa? Ei suinkaan! Minä en jätä sinua; ei, minä en jätä sinua."

"Sinä olet aina läsnä minun ajatuksissani, armaani. Taistelossa minä ajattelen häntä, ainoata, jonka vuoksi voitan."

"Ei, ei, minä lähden sinua kanssasi, minun täytyy todellakin lähteä, Alroy. Minusta ei ole mitään haittaa, usko minua, suloinen poika, ei ole. Minä en pyydä mitään saattokuntaa, ei, ei yhtäkään palveliatarta. Usko minua, minä tiedän, kuinka todellisen sotamiehen puolison tulee itseänsä käyttää. Minä valvon sinun vuoteellasi, kun sinä nukut, ja hoidan sinua, kuu olet haavoitettu, ja kun lähdet taisteloon, minä vyötän sinun sankarilliset lanteesi miekallasi ja kuiskailen triumfia voitokkailla suudelmilla."

"Minun oma Schireneni! voitto loistaa sinun silmistäsi. Me kukistamme heidät, tyttö."

"Abidan, kaksin kerroin vilpillinen Abidan! minä soisin, että hän kaksi kertaa hirtettäisiin! Ennenkuin tuo turmiokas profetissa kuoli, hän ennusti tätä aikaa ja viittasi ilkastellen Abidanin vastaiseen petokseen."

"Älä ajattele häntä."

"Entä Karakonialainen — luuletko, että hän on kovinkin väkevä?"

"Kylläksi, kallihin, kunniaamme varten. Hän on ankara soturi. Minä toivon, ettei Abner riistä meiltä aiottua voittoamme."

"Niin sinä voitat, minä en huoli kenen miekan kautta. Lähdetkö todella huomenna?"

"Päivän valjetessa. Jää nyt tänne, minä pyydän sinua, armaiseni!"

"Ei millään muotoa! — minä en jätä sinua. Minä olen aivan valmis.
Päivän valjetessako? Sydän-yö on kohta käsillä. Minä panen vähäisen
maata tälle sohvalle, ja matkustan kantovuoteellani. Oletko varma, että
Alp Arslan itse on lähtenyt sotaan?"

"Aivan varma, kultaseni."

"Perikato hänen kruunullensa! Me voitamme. Tuleeko Asriel meidän kanssamme?"

"Tulee!"

"Se oli hyvä; päivän valjetessa. Minua nukuttaa pikkuisen. Minä luulen, että panen tuokioksi maata."

"Tee niin, lintuseni; minä menen huoneeseni, ja aamun koittaessa minä herätän sinut suudelmalla."

V.

Kalifi palasi kammioonsa, jossa hänen kirjurinsa paraikaa työskentelivät. Astuessansa edestakaisin permannolla hän lausui heille tarpeelliset käskyt.

"Kuka on vartioiva upseeri?"

"Benaiah, herra."

"Minä muutan hänen. Hän pelasti minun pääni Tigrin partaalla. Tämä on häntä varten. Kuningatar seuraa meitä. Hän olkoon Benaiah'n turvissa. Nämät paperit ovat visirille annettavat. Sotajoukot olkoot aseissa päivän valjetessa. Tämä päiväkäsky on herra Asrielia varten. Toimittakaat tämä heti Hamadaniin. Onko Tatari lähetetty Medadin luo? Se on hyvä. Te olette tehneet velvollisuutenne. Nyt levolle, Pharez!"

"Herra!"

"Minä en mieli nukkua tänä yönä. Tuokaat minulle minun juomani. Menkäät makaamaan, hyvä poikani. Minä en tarvitse mitään. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä, armollinen herra!"

"Jos miettisin! Minä olen yksinäni. Minä olen levollinen eikä minun sieluni kuitenkaan ole iloinen. Minä en ole, mikä minä olin. Ken olisi voinut neljäkolmatta tuntia takaperin uneksia näitä? Kaikki jälleen vaaran alttiina! Kerta vielä sotakentällä ja taistellen samalla valtakunnan ja hengen puolesta! Minulta puuttuu entisten päivien mahtava into. Minä en ole, mikä minä olin. Minulla ei ole luja usko. Kaikki ympärilläni näyttää muuttuneelta ja untelolta ja elottomalta. Missä ovat nyt nuot säihkyvät silmät ja voittoa ennustavat kasvot, jotka ympäröitsivät minua taistelon aattona, minua, Herran voideltua! Minä en näe niitä nyt. Ne ovat muuttuneet niinkuin minä. No! tuo Abidan oli yksistänsä koko sotajoukon veroinen, ja nyt hän on nousnut minua vastaan. Schirene puhui profetissasta; mieleeni muistuu, kuinka tämä tyttö oli meidän riviemme innostuttava sotatorvi, vaan missä hän nyt on? Oikeuteni rankaisema! Ja missä hän on, tuo paljoa voimakkaampi, tuo ystävä, neuvon-antaja, ainainen johdattaja, nuoruuteni opettaja; kaiken mainehikkaan elämänjuoksuni vakava, lempeä, uskollinen kaitsia; joka työskenteli yöt päivät herkeämättä, että minä tulisin kuuluisaksi! Voi! minusta tuntuu kuin olisin pikemmin tuomittu ja toivoton uskonsa pettäjä kuin nuori sankari taistelon aattona, jota alinomaisten triumfien muisto elähyttää!"

"Haa! mikä kauhea haamu sinä olet, joka nouset mustasta maasta edestäni? Sinä olet jonkun näköinen, jota en tohdi nimittää, mutta nimitän kuitenkin — Jabasterin haamu. Pois! miksi katselet minua niin synkästi? En minä sinua surmannut. Elänkö minä vai uneksinko vai mitä? Minä näen hänen, niin! minä näen sinun. Minä en pelkää sinua, minä en pelkää mitään. Minä olen Alroy.°

"Puhu, oi puhu! Minä vannotan sinua, mahtava aave, puhu. Koko entisyyden muiston kautta, vaikka se on mielettömyyttä, minä vannotan sinua, anna minun kuulla lapsuuteni säveliä jälleen."

"Alroy, Alroy, Alroy!"

"Minä kuuntelen, niinkuin kuuntelisin viimeisen pasunan ääntä."

"Kohtaa minua Nehavendin lakealla."

"Hän on mennyt! Puhuessaan hän katosi. Se oli Jabaster! Isieni Jumala, se oli Jabaster! Tämä kääntyy liian kamalaksi. Minun rohkeuteni on höltynyt! Minä olisin valmis laskeumaan maahan ja kuolemaan. Se oli Jabaster! Tuo ääni soi minun korvissani niinkuin kaukainen ukkosen jyrinä: 'kohtaa minua Nehavendin lakealla.' Minä tulen, jalo aave, vaikka kohtaankin tuomioni. Jabaster! Olenko minä nähnyt Jabasterin. Todellakin! Minusta tuntuu kuin olisin mieletön. Haa! mitä tämä on?"

Kauhea ukkosen jyskäys paukahti palatsin kohdalla; sitä seurasi outo kolina, joka tuntui tulevan jostakin huoneesta; seraljin muurit järkkyivät.

"Maantärähys'" Alroy huudahti. "Jospa maa aukenisi ja nielaisisi kaikki! Haa! Pharez, onko se havauttanut sinuakin? Pharez! me elämme eriskummaisissa ajoissa."

"Teidän korkeutenne on kovin vaalea."

"Niin sinäkin olet, poikani! Tahtoisitko sinä minua iloiseksi? Vaalea! me lienemme kylläkin vaaleat; jos tietäisit kaikki. Haa! tuo kauhea ääni taas! Minä en kestä sitä, Pharez, minä en kestä sitä. Minä olen kestänyt paljon, mutta tätä minä en kestä."

"Herrani, se tulee asesalista."

"Juokse katsomaan. Ei, minä en tahdo jäädä yksikseni. Missä Benaiah on? Anna hänen mennä. Jää minun luokseni, Pharez, jää minun luokseni. Minä pyydän sinua, jää tänne, lapseni."

Pharez talutti kalifin vuoteelle, johon hän heittäysi vaaleana ja vapisevana. Tuokion kuluttua hän kysyi, oliko Benaiah palannut.

"Hän tulee juuri nyt, herrani!"

"Hyvä, kuinka laita on?"

"Herrani! Varsin hirveä tapaus. Kun ukkonen jymähti palatsin yli, pyhä lippu putosi asemiltansa ja särkyi tuhansiksi kappaleiksi. Kumma kyllä, Salomonin valtikkaa ei myöskään voi löytää eikä mitään jälkeä siitä näy."

"Älkäät puhuko tästä kenellekään, jos rakastatte minua, poikani. Älkäät laskeko ketään asesaliin. Jätä minut, Benaiah, jätä minut, Pharez."

He vetäytyivät pois. Alroy katseli heidän lähtöänsä sanomattoman tuskaisella silmäyksellä. Samalla hetkellä, kuin he katosivat, hän riensi vuoteen luo, ja heittäytyen polvillensa ja peittäen kasvonsa käsillään, purskahti rajuun itkuun, ja huudahti. — "Oi! Jumalani, minä olen hylännyt sinun, ja nyt sinä olet hylännyt minun!"

VI.

Vähitellen uni valloitti voipuneen ja toivottoman kalifin. Hän laskeusi divanillensa ja nukkui ennen pitkää sikeään uneen. Hän lienee levännyt tunnin aikaa, kun hän yhtäkkiä heräsi. Siitä kammiosta, jossa hän makasi, tultiin isoon saliin korkean ja lavean holvikaaren kautta, joka tavallisesti oli vaatteella verhottu, mutta nyt oli paljastettu. Ihmeeksensä Alroy näki, että tämä eteishuone nyt hohti valosta. Hän nousi vuoteeltansa, hän astui eteenpäin; hän havaitsi uuteliaisuuden ja pelon tunteilla, että sali oli täynnä olentoja, hirveät tosin katsella, mutta hänelle enemmän hirveät kuin oudot. Hän tunsi, että nämät tavattoman isot ja mystilliset haamut, jotka seisoivat ympäri avaran huoneen seiniä ja joista jokainen piti ojennetussa kädessään leiskuvaa tulisoittoa, olivat noita kammottavia Afriteja. Salin päässä istui komealla valta-istuimella, jota papit ja hovimiehet ympäröivät, eräs hallitsia, jonka Alroy oli ennen nähnyt, suuri Salomon! Alroy näki tässä vartalon ja muodon puolesta saman Salomonin, jonka valtikan Vankeuden Ruhtinas oli ottanut Judan kuninkaallisista hautakammioista.

Näytti siltä kuin ei tämä kummallinen kokous olisi ensinkään tietänyt, että yksi tämän maailman lapsi oli läsnä, joka epätoivon uskaliaisuudella nojausi jotakin holvin pylvästä vastaan ja hämmästyneenä katseli tätä äänetöntä ja liikkumatonta seuraa. Ei mitään sanottu, ei mitään tehty. Ei kukaan hievahtanut paikaltansa, ei kukaan vähimmälläkään liikenteellä osoittanut, että hän arvasi, jotta joku muu oli läsnä paitsi hän itse.

Yhtäkkiä juhlakulkue ilmestyi salin päästä, aivan läheltä sitä paikkaa, jossa Alroy seisoi. Paageja ja tanssivia tyttöjä hehkuvilla silmillä ja hekumallisilla liikenteillä, sotureita, joilla oli jykeät aseet ja kunnian-arvoinen muoto, väljät vaipat ja löyhyvä parta, ja kun he etenivät, ei syntynyt mitään ääntä, vaikka he astuivat sangen vilkkaasti; eivätkä soittoniekatkaan, joita oli suuri joukko ja jotka soittivat harppuja ja psaltareita ja käsirumpuja ja torvia, vähintäkään häirinneet kaikkialla vallitsevaa äänettömyyttä.

Tämä lukuisa seurue virtaili esiin hyvässä järjestyksessä loppumattomana jaksona, kävi kolme kertaa ympäri salin, kumarsi häntä, joka istui valta-istuimella, ja sioittui riveihin Afritein eteen.

Ja nyt nähtiin kaksitoista haamua, kantaen suurta sinettiä — viheriäistä kiveä, jossa kirjaimet näyttivät hohtavilta liekeiltä ja olivat samat kuin siinä Jabasterin talismanissa, jota Alroy vielä säilytti lähellä sydäntänsä. Ja nuot kaksitoista haamua asettivat suuren sinetin Salomonin eteen ja lankesivat polvillensa, ja kuningas nyykäytti päätänsä. Samalla silmänräpäyksellä Alroy tunsi ankaran pistoksen sydämensä kohdalla. Hän pani äkkiä kätensä kipeälle paikalle, ja katso! talismani hajosi tomuksi.

Juhlakulkue päättyi; yksinäinen haamu astui esiin. Ainoastaan äskeiset tapaukset estivät Alroy'ta vaipumasta maahan Jabasterin edessä. Sillä hän tuo yksinäinen ilmiö oli. Se astui eteenpäin, kantaen valtikkaa. Se astui eteenpäin, se lankesi polvillensa valta-istuimen eteen, ja tarjosi valtikkaa kruunatulle ja juhlalliselle olennolle. Ja Salomon ojensi kätensä ja otti valtikan, ja samalla korkea kokous katosi!

Alroy syöksähti heti esiin huoneesen, vaan kaikki oli pimeätä ja hiljaista. Sotatorvi raikkui. Hän tunsi oman sotaväkensä sävelet. Hän haperoitsi ikkunan varjostinta, ja vetäen sitä syrjälle näki koittavan auringon ensimäiset säteet.

VII.

Kerta vielä ratsunsa selässä, kerta vielä keskellä legionejansa, kerta vielä lumottuna ja innostuneena, kun hän näki heiluvat liput ja kuuli elähyttäviä sotatorvia, kerta vielä katsellen sitä voimaa, joka yhä oli hänen käskynsä alaisena, ja ajatellen sitä suurta saalista, josta nyt oli taisteleminen, Alroy saavutti suurissa määrin jälleen tavallisen rohkeutensa ja itsehillintönsä. Hänen jäntevyytensä palasi samalla kuin hänen verensä kiihtyi, ja uhkaavan vaaran suuruus nätti vaan enentävän hänen neronsa tuotteliaisuutta.

Hän kiirehti viidenkymmenen tuhannen miehen kanssa riento-marssissa
Mediaa kohden. Toisen päiväyksen päässä verekset sanansaattajat tulivat
Abnerin tyköä, ilmoittaen, että tämä ei ollut jaksanut vastustaa
Karamanian kuninkaan urhoollisia ja melkein lukemattomia joukkoja,
vaan oli kokonaan luopunut Persiasta ja koonnut kaikki voimansa
Luristanissa. Näitten tietojen johdosta Alroy lähetti sanan
Scherirah'lle, että hän viipymättä käyttäyttäisi osastonsa Abnerin luo
ja jättäisi pääkaupungin omille onnillensa.

He astuivat taas Kerrundin vuorten ylitse ja yhtyivät Abzah'n virralla Abneriin ja Median armeijaan, joka oli kolmenkymmenen tuhannen miehen suuruinen. Tässä Alroy levähti päivän sotureitansa virkistyttääkseen, ja lähti seuraavana aamuna Persian rajalle, karkasi odottamatta Alp Arslanin edistyneisin vartiojoukkoihin ja ajoi ne suurella tappiolla takaisin. Mutta Karamanian kuninkaan armeija oli niin suuri, ettei kalifi uskaltanut ryhtyä yleiseen tappeluun, vaan vetäytyi takaperin ja asettui sotarintaan läheiselle Nehavendin lakealle, tälle yhden hänen ensimäisen ja loistavimman voittonsa näkymölle, jossa hän vartoi Scherirah'n hetkestä hetkeen toivottua tuloa.

Karamanian kuningas, joka halusi saattaa asiat pikaiseen päätökseen ja oli ylpeä suuremmasta voimastansa, eteni vitkastelematta. Korkeintaan kahden kolmen päivän perästä oli silminnähtävästi taistelo taisteltava, joka ratkaisisi Idän kohtalon.

Toisena aamuna sen jälkeen, kuin he olivat tulleet Nehavendille, joukko Karamanialaisia hyökkäsi yhtäkkiä väijyksistä kalifia vastaan, joka oli lähtenyt metsästämään ainoastaan muutamien upseerien kanssa. Alroy ja hänen kumppaninsa puollustivat itseänsä semmoisella vimmalla, että heidän vihdoin onnistui torjua päältänsä ahdistajansa, vaikka näitä oli kolme kertaa enemmän. Peräytyessään Karamanialaisten johdattaja paiskasi keihäänsä kalifia päin, joka epäilemättä olisi saanut surmansa, jollei nuori vartiakunnan upseeri olisi heittäynyt Alroy'n eteen ja omaan rintaansa vastaanottanut kuolettavan haavan. — Hämmentyneenä seurue palasi joutuin leiriin, Alroy itse kantaen lujan uskollisuuden ja sotamiehen innon menehtyvää uhria.

Haavoitettu upseeri kuljetettiin kuninkaalliseen teltaan ja laskettiin kalifin omalle vuoteelle. Taitavin lääkäri tuotettiin; hän tutki haavaa, vaan pudisti päätänsä. Kuoleva soturi tunsi itse toivottoman tilansa. Hänen tuskansa saatiin vaan sillä lievitetyksi, että keihäs vedettiin ulos, joka kohta aikaan saattaisi hänen kuolemansa. Hän tahtoi puhua kahden kesken hallitsiansa kanssa.

"Herrani!" upseeri lausui, "minun täytyy nyt kuolla; ja minä kuolen ilman mitäkään kipua. Minä olen aina katsonut suurimmaksi kunniaksi, että saisin kuolla teitä palvellessani. Sallimus on suonut sen minulle; ja jos kohta minä en ole tappelutanterella saavuttanut kohtaloani, se on joksikin lohdutukseksi, että minun kuulemani on pelastanut kaikkein arvokkaimman elämän. Herrani! minulla on sisar."

"Älä tuhlaa voimiasi, kallis ystävä, hänen nimeänsä nimittämällä. Ole varma siitä, että minä aina pidän sinun sukulaisiasi omaisinani."

"Minä en epäile sitä. Minä tahtoisin tuhat kertaa panna henkeni alttiiksi semmoista hallitsiaa varten! Raskas taakka painaa minun omaa tuntoani, herrani, enkä minä voi kuolla levollisena, jollen saa sitä huojentaa."

"Puhu, puhu pelkäämättä. Jos sinä olet loukannut ketään ja Alroy'n valta taikka varat voivat vapauttaa sinun ahdistetun sielusi, hän ei säästä mitään — ei säästä mitään, ole varma siitä."

"Jalo, jalo hallitsia, minun tulee puhua lyhyesti; sillä, vaikka minä elän niin kauan, kuin tämä keihäs on ruumiissani, minun tuskani kuitenkin ovat kovat. Herrani, se teko, josta minä puhun, koskee teitä."

"No."

"Minä olin vartiana sinä päivänä kuin Jabaster kuoli."

"Taivaitten kautta! minä kuuntelen tarkkaan. Puhu, puhu!"

"Hän kuristi itsensä, eikö niin sanota?"

"Niin minulle aina kerrottiin."

"Sinä olet syytön, sinä olet syytön! Minä kiitän Jumalaani, kuninkaani on syytön!"

"Ole yhtä varma siitä, kuin että Israelilla on toivo. Minä pyydän sinua, kerro minulle kaikki."

"Kuningatar tuli, sinettisormus kädessä. Semmoista valtaa minun täytyi totella. Hän astui sisään, ja hänen perässään herra Honain. Minä kuulin ankaria sanoja; minä kuulin Jabasterin äänen. Hän taisteli vastaan, niin! hän taisteli; vaan haavoitettuna ja kahletettuna hänen vankka ruumiinsa ei voinut kauan tehdä vastarintaa. Rumaa leikkiä, rumaa leikkiä, herrani! Mitä minä semmoisten vastustajain voin? He lähtivät huoneesta hiipivin askelin. Kuningattaren silmät kohtasivat minun silmäni. Minä en ole koskaan saattanut unohtaa noita julmia ja hehkuvia kasvoja."

"Sinä et ole koskaan puhunut tästä kauheasta lopusta?"

"Ei kenellekään muulle kuin sinulle. Ja miksi sen nyt ilmoitan, sitä minä en tiedä, paitsi että tuntuu siltä, kuin joku sisällinen vaikutus vaatisi sitä, ja minusta näyttää kuin ne, jotka tekivät tämän, olisivat valmiit tekemään pahempiakin, jos niin sopisi."

"Sinä olet ryöstänyt minulta kaiken rauhan, vieläpä rauhan toivonkin — vaan kuitenkin minä kiitän sinua. Nyt minä tiedän elämän arvon. Minä en ole tahtonut koskaan ajatella tuota surullista päivää; vaan kuitenkin, vaikka minä olen välisti varonut jotakin konnan työtä, pahimmat asiat olivat vähäpätöiset tämän hirmuisen kertomuksen rinnalla."

"Se on kerrottu; ja nyt minä pyydän, että säilytät salaisuutesi sillä, että vedät tämän keihään vaivaantuneesta ruumiistani."

"Uskollinen sydän, se on surullinen työ."

"Minä kuolen ilolla, jos sinä sen toimitat."

"Se on tehty."

"Jumala varjelkoon Alroy'ta!"

VIII.

Sillä välin kuin Alroy ajatuksiinsa vaipuneena seisoi upseerin ruumiin vieressä, iloisen soiton sävelet kaikkuivat ja teltaan astuva eunukki ilmoitti, että Schirene oli saapunut Kerrundista. Melkein kohta sen perästä prinsessa hypähti kantovuoteestansa ja kiirehti sisään; Alroy tempasi vaippansa päältään ja heitti sen ruumiin ylitse.

"Armaani", prinsessa huudahti, kun hän juoksi kalifin luo. "Minä olen kuullut kaikki. Älä ole levoton minun puolestani. Minä rohkenen katsella kuolleita. Sinä tiedät, että minä olen soturin morsian. Minä olen tottunut vereen."

"Voi! voi!"

"Miksi olet niin vaalea? Sinä et suutele minua! Onko tämä niin hämmentänyt sinua? Tämä on surullinen tapaus; vaan kuitenkin koittanee huomispäivä tuhansia yhtä kauheita kohtaloita katsoaksensa. No! sinä vapiset! Voi! hellä sielu! Tuon rakkaan uskollisen ystävän kuolema on siis yksistään kokonaan karkoittanut sinun rakkautesi minuun. Sinä olet kuitenkin tottunut taisteloon. No! tämä on hulluutta. Etkö sinä ole iloinen, kun näet minun? Kuinka, sinä et hymyilekään! Ja minä olen tullut sotimaan sinun puolestasi! Mieleni tekee suudelmia!"

Hän heittäysi Alroy'n kaulaan. Alroy syleili häntä heikosti ja kantoi hänet vuoteelle. Hän taputti käsiänsä, ja kaksi soturia astui sisään ja veivät pois kuolleen ruumiin.

"Teltani, Schirene, on nyt soveliaampi sinulle. Levähdä; minä palajan heti." Näin puhuen hän jätti hänet.

Hän jätti hänet; mutta Schirenen murheellinen, loukkaantunut katsanto tunkeusi hänen sydämeensä. Hän ajatteli koko hänen rakkauttansa ja sulouttansa, hän muistutti mieleensä koko heidän yhteisten vaihettensa ihmeellistä juoksua. Hän tunsi, että hänen tähtensä, ja ainoastaan hänen tähtensä hän huoli elämästä, että ilman hänen vilkasta samantunteisuuttansa yksin menestyskin näytti tukalalta. Hänen päätöksensä vaarui intohimojen ja järjen pyörteessä. Intohimot pääsivät voitolle. Hän karkoitti ajatuksistansa kaiken hyvän ja pahan eroituksen; hän päätti, tuli mitä tuli, ijäksensä pysyä kiinni hänessä; hän riisti mielestänsä kaikki viimeisen ilmoituksen muistot. Hän palasi teltaansa, kasvot hohtaen rakkaudesta; hän tapasi Schirenen itkemästä, hän sulki hänet syliinsä, hän suuteli häntä tuhansin kerroin ja kuiskaili joka suudelman välillä palavaa rakkauttansa.

IX.

Oli sydän-yö. Schirene lepäsi Alroy'n sylissä. Kalifi, joka oli levoton ja huolestunut Scherirah'n tulon tähden, oli tuskin ennättänyt nukkua, kun joku ääni tykkänään herätti hänet. Hän katseli ympärillensä; hän näki Jabasterin haamun. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hänen jäsenensä tuntuivat irtaantuvan, kylmä hiki hiipi hänen ruumiinsa ylitse, kun hän katseli tuota kammottavaa aarretta, joka seisoi kyynärän päässä hänen vuoteestansa. Huomaamatta hän hellitti ihanan taakkansa ja, kohoten vuoteeltansa, nojausi eteenpäin.

"Alroy, Alroy, Alroy!"

"Minä olen tässä."

"Huomenna Israel kostetaan!"

"Kuka se on?" huudahti prinsessa heräten.

Pelon hallussa ja unhottaen kokonaan kummituksen, Alroy kääntyi ja pani kätensä prinsessan silmille. Kun hän taas katseli ympärillensä, näky oli kadonnut.

"Mitä sinä tahdoit, Alroy?"

"Ei mitään, armaiseni! Sotamiehen puoliso saa nähdä omituisia näkyjä, minä tahtoisin kuitenkin säästää sinulta muutamia. Yksi minun sotureistani, joka ei muistanut, että sinä olit täällä, tuli teltaani semmoisessa puvussa, jota ei naissilmän sovi katsoa. Minun täytyy lähteä pois, lapseni. Minä kutsun tänne orjasi. Yksi suudelma! Jää hyvästi! hetkeksi vaan."

X.

"'Huomenna Israel kostetaan'". Kuinka, Karamanialaisten hurmeessa! Minussa ei ole mitään uskoa. Vähät siitä. Ei mikään ole enää vallassani. Rientävä kohtalo saattaa minut eteenpäin. Minä en voi pidättää kulkuani enkä haahtani johdattaa. Kuinka nyt! Ken on vartioiva upseeri?"

"Benomi, herra, sinun palveliasi."

"Toimittakaat sana varakuninkaalle. Käskekäät häntä tänne minun puheilleni. Kuka tuo on?"

"Scherirah'n lähettiläs, joka juuri saapui tänne. Scherirah kulki viime yönä Kerrundin vuorten ylitse, herrani, ja on teidän luonanne päivän koitteessa."

"Hyviä uutisia. Menkäät noutamaan Abneria. Joutukaat! Hän tapaa minut täällä. Minä käyn sillä välin leiriä katsomassa. — Hyvä, urhoolliset kumppanit, te olette tulleet tänne jälleen voittamaan Alroy'n kanssa. Te olette taistelleet ennen, minä voin todistaa sen, Nehavendin lakealla. Se on mehukasta maata, ja Karamanialaisten veri on sitä vielä enemmän höystöttävä."

"Jumala varjelkoon teidän majesteettianne! Meidän henkemme on teidän."

"Suokaat anteeksi, nuori hallitsiani", lausui joku soturi, puhutellen Alroy'ta; "suokaat anteeksi minun rohkeuteni, vaan minä tunsin teidät, ennenkuin olitte kalifi."

"Oiva sydän, sinun pelottomuutesi on minun mieleeni. Jatka puhettasi."

"Minä hankin sanoa, että minä toivon, jotta huomenna viette meidät rynnäkköihin. Muutamat väittävät, ettette aio."

"He ovat väärässä."

"Sitä minäkin ajattelin. Minä takaan aina nuoren kuninkaani — entä kuningatar?"

"Hän on todellinen sotamiehen puoliso ja asuu leirissä."

"Se on urhoollista! Näettekö, sanoinhan minä sen jo teille, toverit; te ette uskoneet minua, vaan minä tunsin meidän nuoren kuninkaamme, ennenkuin te. Minä asuin lähellä Hamadanin porttia, teidän korkeutenne mieliksi — vanhan Shelomin poika."

"Anna minulle kättä — kunnon ystävä. Mitä te syötte täällä, pojat? Malttakaat, minä maistan teidän ruokaanne. Minä soisin, että minun ruoankeittäjäni osaisi laittaa minulle tämmöistä pilau'ta! Se on mainiota!"

Sotamiehet kokoontuivat päällikkönsä ympärille, ja heidän silmänsä loistivat ihastuksesta. Ihana näky — sankari keskellä, useat soturiparvet ympäri, mitkä puhuen hänen kanssaan, mitkä valmistaen ruokaa, mitkä paahtaen kahvia, kaikki tarjoten hänelle, sanalla tai teolla, jotakin rakkautensa osoitetta ja käyttäen itseänsä samalla haavaa aivan likeisen tuttavan tavalla.

"Me kukistamme heidät, pojat!"

"Se on varmaa, kun teitä seuraa, te voitatte aina."

"Minä teen parastani, ja niin tekin teette. Kelpo päällikkö ilman kelvollisia sotamiehiä ei ole juuri minkään arvoinen."

"Niin, se on totta! Tarvitsee olla kelvollisia sotamiehiä. Mitä te arvelette Alp Arslanista?"

"Minä luulen, että hän tuottaa meille yhtä paljon vaivaa kuin kaikki muut viholliset yhteensä, eikä siinä ole paljon."

"Hyvä! hyvä! Jumala varjelkoon Alroy'ta!"

Benomi lähestyi ja ilmoitti, että varakuningas odotti häntä.

"Minun täytyy jättää teidät, lapseni", Alroy lausui. "Me syömme kerran vielä illallista yhdessä, kun olemme voittaneet."

"Jumala varjelkoon teitä, herra; ja me hämmennämme teidän vihollisenne."

"Hyvää yltä, pojat. Ennenkuin päivä koittaa, meidän kenties on kova työ edessä."

"Me olemme valmiit, me olemme valmiit. Jumala varjelkoon Alroy'ta!"

"He ovat hyvällä mielellä, vaan toinen henki elähytti kuitenkin entisiä päiviämme. Sen minä syvästi tunnen. Nämät miehet ovat uskollisia semmoiselle päällikölle, joka ei ole koskaan pettänyt heidän toiveitaan, ja luottavat semmoiseen asiaan, joka johdattaa ryöstöön. He ovat vaan komeita palkkasotureita. Ei mitään muuta. Voi! missä nyt Judan soturit ovat! Missä nyt ne miehet, jotka käyräsapeleitansa paljastaessaan yhtyivät pyhän riemun voittovirteen! Taistelon aattona olisit luullut kenttää äärettömäksi synagogaksi. Pappeja ja alttareita, palavia uhreja ja savuavia suitsutus-astioita, tulisia uskonkiihkolaisia, jotka hartaasti kuuntelivat profeetallisia puheita ja vahvistivat verellänsä ja pyhimmillä lupauksillansa sitä juhlallista liittoa, että Kanaan valloitettaisiin. Kaikki on muuttunut, niinkuin minä itsekin. Kuinka nyt, Abner? Sinä olet hyvin umpimielinen?"

"Onko tosi, että Scherirah lähestyy?"

"Sitä en epäile, että kaikki on oikeassa. Minä tahtoisin, että päivä rupeisi valkenemaan!"

"Vihollinen likenee. Muutamat kolonnit näkyvät jo. Minun vakojani ovat välttäneet heidät. He aikovat varmaan asettua sotarintaan lakealle."

"He näkyvät jo! Me käymme siis heti heihin käsiksi, ennenkuin he järjestyvät. Oivallista, oivallista! Me voitamme heidät vielä. Rohkaise mielesi, kallis veljeni. Scherirah on täällä hyvissä ajoin auringon nousussa, hyvissä ajoin — varmaan hyvissä ajoin."

"Minä hyväksyn tätä tuumaa."

"Sotamiehet ovat uskallusta täynnä. Karkaa aamun koitteessa kolmellakymmenellä tuhannella ratsumiehellä heidän järjestyviin riveihinsä. Minä ryntään oikeata, Asriel vasenta siipeä vastaan. Tästä tulee aika sievä ottelu, rakas Abner. Kuinka Miriam jaksaa?"

"Minä sain tietoja häneltä tänä aamuna, aivan hyvästi. Hän lähettää teille tuhansia terveisiä ja rukoilee teidän puolestanne. Onko kuningatar täällä?"

"Hän tuli tänä iltana. Hän voi aivan hyvin."

"Hän saa kaivata kaikenlaista mukavuutta."

"Älä siitä puhu. Hän on sotamiehen puoliso. Hän rakastaa sinua suuresti, kallis Abner."

"Minä tiedän sen. Minä toivon, että minun miekkani saa varjella hänen lastensa valta-istuinta."

"Hyvä, anna käskysi. Tappelu nyt kohta, mitä arvelet?"

"Minulla on kokonaan sama ajatus."

"Minä lähetän sanansaattajia Scherirah'ta jouduttamaan. Kaikki näyttää hyvältä. Säästä vartiakuntaa."

"Kyllä, kyllä. Jääkäät hyvästi, kallis herrani. Kun jälleen yhdymme, minä toivon, että teidän vihollisenne ovat teidän orjanne!"

XI.

Aamun ensi koitteessa Hebrealaisten ratsuväki, paitsi vartiakunta, hyökkäsi vastustamattomalla voimalla Karamanialaisten lähestyvien kolonnein puoleen ja hajotti ne perinjuurin. Alp Arslan kokosi jälleen soturinsa, ja hänen onnistui vihdoin asettaa pääjoukkonsa hyvään järjestykseen. Alroy ja Asriel veivät esiin osastonsa, ja tappelu kävi nyt yleiseksi. Se riehui useita tunteja, ja sitä kannatettiin hyvästi molemmin puolin. Karamanialaisten veri vuoti runsaasti, mutta vakavan luontonsa ja suuremman lukumääränsä kautta he jonkun aikaa hillitsivät Hebrealaisten tuimuutta ja näitten johdattajan jäntevyyttä. Tämä päivä himmensi loistollansa Alroy'n kaikki entiset urhotyöt. Kaksitoista kertaa hän ryntäsi esiin Pyhän Vartiakuntansa etupäässä, ja usein hän tunki aivan Alp Arslanin teltaan saakka.

Turhaan hän koetti päästä käsikähmään tämän kuuluisan päällikön kanssa. Molemmat kuninkaat taistelivat riveissänsä, vaan kuitenkin sallimus oli säätänyt, etteivät heidän miekkansa koskaan kohtasi toinen toistansa. Neljä tuntia ennen puolta päivää näki Alroy selvään, että, jollei Scherirah saapuisi paikalle, hän ei jaksaisi lannistaa kauheata ylivoimaa. Hänen oli täytynyt varhain kutsua varaväkensä avuksi, ja vaikka Arslanin kuolleitten lukumäärä oli suurempi kuin missään Hebrealaisten edellisessä voitossa, Karamanialaiset yhä pitivät tarjolla ääretöntä sotarintaa, jota verekset joukot taukoamatta kartuttivat. Paljouteensa luottaen ja huomaten vihollisensa heikkouden Arslan vaan puollusti itseänsä ja uuvutti ahdistajiansa sillä, että hän ei muuta kuin hääti heidän hirveitä ja moniteltuja päällekarkauksiansa.

Alroy oli hetkeksi peräyttänyt Pyhän Vartiakuntansa taistelosta. Abner ja Asriel yhä jatkoivat tappelua, ja kalifi mietti väli-ajalla uusia ponnistuksia ja odotti huolestuneena Scherirah'n tuloa. Viidennellä tunnilla hän näki riemuiten joltakin kunnaalta varrottujen apujoukkojen likenevät liput. Siinä vahvassa luulossa, että päivä oli voitettu, hän julisti elähyttävän uutisen sotamiehillensä ja, kun nämät nyt olivat innoissansa tästä ilahuttavasta sanomasta, johdatti heitä kerran vielä rynnäkköön. Tätä ei mikään pidättänyt; Scherirah näytti tulleen vaan pakenevia takaa ajamaan, vaan voittoa aikanansa täydellisentämään. Kuinkapa suureksi kävi sen vuoksi Alroy'n kauhu ja hämmästys, kun Benaiah täyttä riiviä ratsasti hänen luokseen ja ilmoitti, että nuot kauan odotetut apujoukot olivat Scherirah'n ja Abidanin yhdistyneet osastot, jotka takaa kävivät hänen kimppuunsa. Inhimillinen nero ei voinut keksiä mitään pelastuskeinoa. Nääntyvät Hebrealaiset, joitten voimia oli koetettu viimeisiin asti, piiritettiin. Karamanialaiset täyttivät kaikkialta ja yhtä haavaa esiin. Ennen pitkää Hebrealaisten armeija oli saatettu epäjärjestykseen. Lujimmat soturit heittivät epätoivosta pois aseensa. Jokainen ajatteli vaan oman henkensä säilyttämistä. Abnerkin pakeni Hamadania päin. Asriel surmattiin. Havaiten, että kaikki oli hukassa, Alroy syöksähti noin kolmen sadan vartiakuntalaisen etupäässä teltansa luo, tarttui taintuvaan Schireneen, nosti hänet eteensä satulaan, ja, kaataen kaikki edestänsä, kiidähti erämaahan.

Kahdeksaanviidettä tuntiin he eivät ollenkaan pysähtyneet. Heidän joukkonsa oli pian huvennut, ettei ollut kuin kolmasosa jälellä. Kolmannen päivän aamuna he astuivat ratsahilta ja virvoittivat itseänsä jonkun lähteen luona. Ainoastaan puolet pääsivät jälleen satulaansa. Schirene ei puhunut mitään. Eteenpäin he riensivät taas, joka hetki jättäen perässään jonkun voipuneen kumppanin. Vihdoin he viidentenä päivänä saapuivat, noin kahdeksankymmentä luvultansa, johonkin palmupuun vehmastoon. Täällä he astuivat hevosensa selästä. Ja Alroy otti Schirenen syliinsä, ja varjo näytti elvyttävän häntä. Hän avasi silmänsä ja pusersi hänen kättänsä ja hymyili. Alroy poimi hänelle muutamia taateleita, ja hän joi vähäisen vettä.

"Meidän vaivamme päättyvät pian, kultaiseni", hän kuiskasi Schirenelle; "minä olen menettänyt kaikki, paitsi sinut."

He alkoivat uudestaan ratsastaa ja, kulkuansa hiljentäin, joutuivat iltapuoleen autiokaupungin luo, johon Alroy koko ajan oli pyrkinyt. Rientäen isoa katua alaspäin he saapuivat viimein tuohon vanhaan amfiteateriin. He astuivat ratsahilta. Alroy laitti heidän vaipoistansa vuoteen Schirenelle. Muutamat keräsivät polttopuita, joita löytyi suuria varoja, ja sytyttivät isoja tulia. Toiset pyysivät metsäkauriita, niin kauan kuin vielä oli päivä, ja heidän onnistui saada kyllin ateriaansa varten, taikka noutivat vettä tuosta lähteestä, joka oli tiedossa heidän johdattajallansa. Tunnin kuluttua he nähtiin parveilevan valkeittensa ympärillä ja syövän yksinkertaista ruokaansa, ja olisi pikemmin luullut heitä tämän jylhän asunnon varsinaisiksi asukkaiksi kuin mahtavan hallitsian hajotetuksi ja ylellisyyteen tottuneeksi vartioväeksi.

"No poikani", Alroy lausui, kun hän hieroi käsiänsä kohoavan liekin vieressä, "parempi tämä kuitenkin on kuin erämaa!"

XII.

Kaikkien ponnistustensa perästä Alroy vaipui syvään ja häiritsemättömään uneen. Kun hän heräsi, oli jo aurinko kauan aikaa ollut ylhäällä. Schirene nukkui vielä. Alroy syleili häntä ja Schirene avasi silmänsä ja hymyili.

"Sinä olet nyt rosvon morsian", hän lausui. Miltä uusi elämämme tuntuu sinusta?"

"Hyvältä! yhdessä sinun kanssasi."

"Lepää tässä, armaani; minun täytyy havauttaa soturimme ja katsoa, kuinka asiat käyvät." Näin puhuen ja herkästi astuen monen makaavan ylitse hän koski Benaiah'aan.

"Kas niin! urhoollinen päällikköni vielä nukuksissa! No! nouskaat, nouskaat."

Benaiah hypähti ylös iloisella muodolla. "Minä olen aina valmis, herrani.

"Minä tiedän sen; mutta muistakaat, etten minä enään ole mikään hallitsia, vaan toveri. Lähtekäät pois minun kanssani, ja pannaan toimeen jotakin järjestystä täällä."

Kumppanit jättivät amfiteaterin ja tarkastivat läheisiä rakennuksia. He löysivät paljon varoja, jäännöksiä menneiltä ajoilta, mattoja, teltoja ja poltaksia, viinimaljoja ja muita yksinkertaisia huonekaluja. He määräsivät yhden kartanon hevospihaksi ja muut seurueensa käytettäviksi. He kutsuivat kumppaninsa sille aukealle paikalle, jossa Hassan Subah kohtasi kuolemansa, ja täällä Alroy puhutteli heitä, selittäen heille aikomuksiansa. He jaettiin komppanioihin; itsekullekin tuli oma velvollisuus. Mitkä asetettiin vartioiksi eri paikkoihin; mitkä lähetettiin metsästämään taikka kokoamaan taateleita kosteikolta; mitkä taluttivat hevosia likeisille laitumille taikka jäivät kotiin talouden askareita hoitamaan. Amfiteateri tyhjennettiin. Yksinkertainen, mutta mukava telta rakennettiin Schirenelle. He peittivät sen permannon matoilla ja koettivat kaikki kilvan tiedustella, mitä hänen mielensä teki. Schirenen lempeät sanat ja kehoittavat hymyt virittivät samalla heidän ahkeruuttansa ja keksiväisyyttänsä.

He tottuivat pian kovaan, mutta eriskummaiseen elämänlaatuunsa. Sen outous miellytti heitä. Painavan pakon ainainen kiihdytys ei jättänyt heille mitään aikaa huolehtia tilansa kauheaa muutosta. Niin kauan kuin Alroy eli, toivo ei koskaan paennut heidän lujista rinnoistaan. Ja semmoinen oli hänen neronsa vaikutus, että alakuloisimmatkin arvelivat, että tappio hänen kanssaan oli parempi kuin voitto muitten kanssa. He olivat uskollinen ja luopumaton joukko, eikä iloisia kasvoja puuttunut, kun he illalla kokoontuivat amfiteaterissa yhteistä ateriaansa varten.

Tuskin oli Alroy päättänyt järjestystänsä, kun hän jo lähetti vakoojia kaikille haaroille hankkimaan tietoja ja erittäin neuvottelemaan, jos mahdollista oli, Ithamarin ja Medadin kanssa, siinä tapauksessa, että nämät vielä elivät ja heidän sotajoukkonsa pysyivät johonkin määrin koossa.

Kaksi viikkoa meni, jolla aikaa he eivät nähneet ketään vierasta; mutta nyt ilmestyi heidän leirissään neljä miestä, jotka eivät olleet erittäin suotuisat Alroy'lle, vaikka hän kuitenkin salasi, että hän oli suuttunut heidän tulostaan. Nämät olivat Kisloch, Kurdilainen, ja Kalidas, Indialainen, ynnä näitten eriämättömät kumppanit, Guebriläinen ja Neekeri.

XIII.

"Jalo päällikkö", Kisloch lausui, "me toivomme, että te sallitte meidän liittyä teidän joukkoonne. Tämä ei ole ensi kerta kuin olemme palvelleet teitä tässä paikassa. Vanhat toverit tosiaankin, jotka olemme yhdessä kokeneet sekä hyviä että pahoja. Meitä aavisti, mistä me löytäisimme teidät, vaikka, kiitetty olkoon ihmisten aina hyvä keksiväisyys, yleisesti luullaan, että te kaaduitte taisteloon. Minä toivon, että teidän majesteettinne voi hyvin", lisäsi Kisloch, kumartaen Schireneä.

"Te olette hyvin tervetulleet, ystäväni", Alroy vastasi; "minä tiedän teidän arvonne. Te olette minun kanssani kokeneet, niinkuin itse sanotte, sekä hyviä että pahoja, ja näette vielä, minä olen varma siitä, parempia aikoja. Kaatunut taisteloon! haa! — se on hyvä."

"Niin jutellaan", Kalidas sanoi.

"Ja mitä uusia kuuluu ystävistämme?"

"Ei järin hyviä, mutta kummallisia."

"Kuinka niin?"

"Hamadan on valloitettu."

"Minä odotin sitä; kertokaat kaikki."

"Vanha Bostenag ja prinsessa Miriam ovat viedyt vankeina Bagdadiin."

"Vankeina!"

"Niin; mutta luullakseni heidän ei ole mikään hätä. Herra Honain on suurissa määrin valloittajan suosiossa ja puollustaa heitä epäilemättä."

"Honain suosiossa!"

"Aivan niin. Hän kaupungin sovinto-ehdot suoritti, vieläpä oiva tavalla."

"Haa! hän oli aina viisas. No! jos hän vaan pelastaa sisareni, minä en pidä hänen suosioillansa väliä."

"Sitä ei tarvitse ollenkaan epäillä. Kaikki päättynee vielä hyvin, herrani."

"Työ on parempi kuin toivo. Missä Abner on?"

"Kuollut."

"Millä lailla?"

"Tappelussa."

"Oletteko varma siitä?"

"Minä näin hänen kaatuvan, ja taistelin hänen vieressänsä."

"Sotamiehen kuolo on nyt paras osa meille kaikille. Minua ilahuttaa, ettei hän joutunut vangiksi. Missä Medad, Ithamar ovat?"

"Paenneet Egyptiin."

"Meillä ei ole minkäänlaista armeijaa siis."

"Ei minkäänlaista paitsi vartiakuntanne täällä."

"He ovat kyllin voimakkaat karavaneja ryöstämään. Honain, sanoitte te, suosiossa?"

"Hyvin suuressa. Hän toimittaa varmaan hyvät ehdot meille."

"Kummallisia uutisia."

"Kovin, mutta todenperäisiä."

"Hyvä! te olette tervetulleet! Ottakaat osaa meidän ateriaamme; se on yksinkertainen ja kenties vähävarainenkin; mutta me olemme juhlailleet ja kenties juhlailemme vastakin. Paenneet Egyptiin, haa?"

"Niin! herrani."

"Schirene, haluttaisiko sinua nähdä Niiliä?"

"Minä olen kuullut krokodileista."

XIV.

Jos kohta Kislochin ja hänen kumppaninsa läsnä-olo ei erittäin ollut Alroy'n mieleen, he ennen pitkää joutuivat koko muun joukon erityiseen suosioon. He tiesivät tyyni kaikki paikat ja olivat kauan kokeneet erämaan oloja, jonka vuoksi he olivat suuren-arvoiset liittolaiset. Heidän vallaton pilapuheisuutensa ja ainainen hilpeytensä suvaittiin hyvästi pakolaisten nykyisessä yksitoikkoisessa elämässä. Mitä Alroy'hin itseen tulee, hän mietti paetaksensa Egyptiin. Hän päätti ensi tilaisuudessa hankkia itselleen muutamia kameleja, sitten laskea hajalle joukkonsa paitsi Benaiah'n ja pari kolme uskollista palveliata; ja hän arveli, että heidän onnistuisi kauppamiehen puvussa kulkea Syrian läpitse ja Palestinan kautta päästä Afrikaan. Nämät tuumat ja näky-alat edessään hän kävi päivästä päivään iloisemmaksi ja toivokkaammaksi tulevaisuuden suhteen. Hänellä oli vielä muutamia juveleja, joita hän aikoi myydä Kairossa semmoisesta hinnasta, joka riitti hänen tarkoituksiinsa; ja kaikkia elämän intohimoja jo nuorena tyydytettyänsä hän tahtoi vartoa olemisensa levollista loppua jossakin ihanassa yksinäisessä paikassa kauniin toverinsa kanssa.

Kun he eräänä iltana palasivat kosteikolta, Alroy taluttaen sitä kamelia, joka kantoi Schireneä, ja tuon tuostakin katsoen ylös hänen elähyttäviin kasvoihinsa, Schirenen virkeä mieli kääntyi suloiseen tulevaisuuteen.

"Näin me siis silloin kuljemme erämaan poikki", lausui Schirene.
"Lieneekö tämä vaivalloista?"

"Rakkaus ei tunne mitään vaivoja", Alroy vastasi.

"Ja me olemme luodut rakkautta eikä valtaa varten", Schirene lisäsi.

"Entisyys ei ole kuin pelkkä unelma", Alroy lausui. "Niin viisaat sanovat; vaan siksi kuin me itse toimimme, heidän viisautensa on tyhjää tuulta. Minä tunnen sen nyt. Olemmeko koskaan asuneet kuin erämaissa, olemmeko koskaan eläneet kuin taateleilla? Minusta tämä elämä näyttää aivan luonnolliselta. Jollei kaukaisten maitten turvallisuus houkuttelisi minua, minä saattaisin jäädä tänne vapaaksi ja onnelliseksi lainhylyksi. Aika, tottumus ja pakko muuttavat meidän luontoamme. Kun minä ensiksi kohtasin Scherirah'n näissä raunioissa, minä kavahdin huonontunutta ihmistä; vaan nyt minua haluttaisi olla hänen perillisensä. Me emme saa ajatella!"

"Ei, kultaseni, me toivomme vaan", vastasi Schirene; ja he astuivat sisään porteista.

Ilta oli ihana, ilma oli vielä lämmin ja suloinen. Schirene katseli loistavia taivaita. "Me emme muistaneet noita korkeita tanteria, kun asuimme Bagdadissa", hän huudahti; "vaan kuitenkin, armaani, mikä oli palatseimme komeus näihin verrattuna? Kaikki on meille annettu, mitä ihmiset halajavat: vapaus, kauneus ja nuoruus. Minä luulen, Alroy, että me ennen pitkää katsomme takaisin ihmeelliseen entisyyteemme ikäänkuin toiseen ja alhaisempaan maailmaan. Minä soisin, että tämä olisi Egypti! Se on minun ainoa toivoni."

"Ja se toteuntuu pian. Ennen pitkää on kaikki valmisna. Vähäisen aikaa vaan, ja Schirene nousee kamelinsa selkään pidempää matkaa varten kuin juuri taatelein poiminta-paikalle. Sinusta tulee kai oiva matkustavainen!"

"Aivan varmaan; te väsytte kaikki ennenkuin minä."

He ehtivät amfiteaterin luo ja istuutuivat leimuavan valkean äärelle. Harvoin oli Alroy siitä ajasta, kuin hän kukistettiin, näyttänyt iloisemmalta. Schirene lauloi arabialaisen laulun sotureille, jotka yhtyivät vilkkaasen kööriin. Oli jo myöhäinen yö, ennenkuin he lähtivät levolle; ja he panivat maata toivokkaina ja tyytyväisinä.

Muutamia tunteja jälestäpäin, päivän koitossa, Alroy heräsi unestansa siitä, että joku kovasti painoi hänen rintaansa. Hän säpsähti; julma sotamies notkistui hänen ylitiensä; hän koetti sysätä tätä pois; hän huomasi, että hänen kätensä olivat kahleissa. Hän koetti nousta; hänen jalkansa olivat sidotut. Hän katsoi Schireneä ja huusi häntä nimeltä; hän ei saanut vastaukseksi kuin parahuksen. Amfieateri oli täynnä Karamanialaisia sotureita. Hänen omat miehensä joutuivat hämmennyksiin ja voitettiin. Kisloch ja Guebriläinen olivat pitäneet vahtia. Hän nostettiin maasta ja viskattiin kamelin selkään, joka kohta talutettiin ulos amfiteaterista. Hän näki kaikkialla ympärillänsä kauheata sekasortoa ja pelästystä. Hän ei voinut puhua vihoissaan ja epätoivossansa. Kameli ajettiin erämaahan. Joukko ratsumiehiä ympäröitsi sitä heti, ja nyt aljettiin kiireesti kulkea eteenpäin. Kaikki näytti tapahtuneen vaan silmänräpäyksessä.

Kuinka monta päivää oli kulunut, sitä Alroy ei tietänyt. Hän ei ollut pitänyt ajasta mitään vaaria. Yö ja päivä teki hänen yhtä. Hän eli huumauksissa. Vaan ilman sulous ja vihantava maa virittivät viimein johonkin määrin hänen huomiotansa. Hän tunsi juuri, että he olivat jättäneet erämaan. Hänen edessään suikersi jalo virta; hän näki Eufrateen ihan samalta paikalta, kuin hän oli ensin nähnyt sen pilgrimiretkellänsä. Vaikutusten suuri yhtäläisyys sai hänen muistonsa heräämään jälleen. Kyynel puhkesi hänen poskellensa; katkera pisara valui hänen kuiville huulilleen; hän pyysi jotakin juotavaa lähimmäiseltä ratsumieheltä. Vartia tarjosi hänelle kosteata sientä, jolla hän hankalasti pyyhkäsi suutansa, ja antoi sen sitten pudota maahan. Karamanialainen löi häntä.

He tulivat virran luo. Vanki nostettiin kamelin selästä ja muutettiin katettuun venheesen. Moniaitten tuntien perästä he pysähtyivät ja nousivat maalle vähäisen kylän kohdalla. Alroy asetettiin aasin selkään takaperin istumaan. Hänen vaattensa soaistiin ja revittiin. Lapset nakkasivat lokaa hänen päällensä. Vanha ämmä pani kauheilla kirouksilla paperikruunun hänen päähänsä. Vaivoin hänen kovien vartiainsa onnistui estää, ettei heidän uhriansa raadeltu kappaleiksi. Ja semmoisella tavalla David Alroy neljäntenätoista päivänä keskellä päivää astui jälleen Bagdadiin.

XV.

Sanoma Alroy'n vangitsemisesta levisi kaupunkiin ja pani kaikki asukkaat liikkeelle. Mollat hyörivät ympäri ikäänkuin olisivat vastaan-ottaneet uuden osoituksen profeetallisen lähetyksensä todellisuudesta. Kaikki dervishit alkoivat kerjätä. Miehet keskustelivat asiasta kahviloissa, ja naiset laskivat lorujansa suihkulähdetten luona.

"Sanokaat mitä tahansa, mutta minä suon hänelle hyvää", lausui soma arabialainen nainen, kun hän järjesteli huntuansa. "Hän olkoon petturi, mutta hän on hyvin kaunis petturi."

"Kaikki naiset pitävät hänen puoltansa, se on totta", vastasi toinen; "mutta emme kuitenkaan voi tehdä hänelle mitään hyötyä."

"Me voimme repiä heiltä silmät päästä", lausui kolmas.

"Mitä te oikein ajattelette Alp Arslanista?" kysyi neljäs.

"Minä soisin, että hän olisi savi-astia, ja silloin minä katkaisisin hänen kaulansa", lausui viides.

"Ajatelkaat prinsessaa!" lausui kuudes.

"No! hänellä oli loistavat päivät", vastasi seitsemäs.

"Ei mikään ollut kyllin hyvä hänelle", säisti kahdeksas.

"Minä pidän todellisesta rakkaudesta", arveli yhdeksäs.

"No! minä toivon, että Alroy vielä saa voiton heistä kaikista", lausui kymmenes.

"Sitä minä en kummeksisi", sanoi yhdestoista.

"Hän ei voi", lausui kahdestoista, "hän on kadottanut valtikkansa."

"Älkäät sanoko niin", intti kolmastoista.

"Se on ihan totta", vakuutti neljästoista.

"Luuletteko, että hän osasi noitua?" kysyi viidestoista.

"Minä vannon, että joku tuosta puitten takaa salaa katselee meitä."

"Hävytön konna!" lausui kuudestoista. "Minä soisin, että se olisi
Alroy. Huudetaan kaikki ja lasketaan alas hunnut."

Ja koko liuta juoksi tiehensä.

XVI.

Kaksi rotevaa soturia pelasi shakkia jossakin kahvilassa.

"Surma vieköön äitini", sanoi toinen, "minä en voi siirtää mitäkään. Minä taistelin hänen johdollansa Nehavendin lakealla; ja vaikka minulle suotiin täydellinen anteeksi-anto, minun tekee puoleksi mieli vetää miekkani ja tappaa ensimäinen Turkkilainen, joka astuu sisään."

"Se olisi aivan oikein tehty", vastasi hänen kumppaninsa. "Isäni autuuden kautta, se mies tiesi rynnäköitä johdattaa. Sanokoot mitä hyvänsä, mutta häneen verrattuna Alp Arslan on valkomaksainen giauri."

"Lempo periköön hänet ja sinun viimeinen siirtosi. Tuossa on dirhemi, minä en voi pelata enää. Surma vieköön äitini, minä en olisi luullut, että hän antaisi vangita itsensä."

"Isäni autuuden kautta, en minäkään; mutta hän nukkui silloin."

"Se on toista. Hän petettiin."

"Kaikki urhoolliset miehet petetään. Sanotaan, että Kisloch ja hänen joukkonsa siinä kaupassa pistivät taskuunsa viisikymmentä tuhatta."

"Jospa jokainen dirhemi muuttuisi ruttopaiseeksi!"

"Amen! Muistatko Abneria?"

"Surma vieköön äitini, minä en koskaan unhota häntä. Hän puhui miehillensä kuin lampaille. Kuinka hänen puolisonsa Miriamin on käynyt?"

"Hän on täällä."

"Se viiltänee Alroy'n sydäntä."

"Hän rakasti aina sisartansa. Muistatko, että hän pelasti Adoramin hengen?"

"Oi! hän sai kaikkia aikaan — kuningattaren jälkeen."

"Enemmän kuin hän, minä sanon, enemmän kuin kuningatar. Alroy on kieltänyt kuningattarelta, mutta ei koskaan Miriamilta mitään."

"Sentähden, ettei tämä pyytänyt niin paljoa."

"Tiedätkö, että minun mielestäni asiat Jabasterin kuoleman jälkeen eivät koskaan oikein menestyneet?"

"Niin minustakin näyttää. Siinä oli jotakin, eikö niin?"

"Kyllä. Jotakin kummallista, jotakin omituista."

"Sinä olet hyvästi kuvaillut sitä. Jokaisesta tuntui samoin. Minä olen usein maininnut sen kumppaneilleni. Sanokaat mitä sanotte, lausuin minä, surma vieköön äitini, jos siitä asti kuin tuo vanha kunnon mies kuristi itsensä, asiat ovat käyneet luonnollista menoansa. Juuri näitä sanoja minä käytin."

"Varsin soveliaat sanat. Jollei kaikki käy luonnollista menoansa, parhaitenkin järjestetyt asiat menevät hunningolle. Oli miten oli, aasi näkee kauemmaksi kuin hänen ratsastajansa, ja aivan niin oli myöskin Alroy'n laita, oivallisimman päällikön, jota minä koskaan palvelin."

"Lähdetään ulos ja katsotaan, millä kannalla asiat ovat."

"Niin, mennään vaan. Jos kuulemme jonkun herjaavan Alroy'ta, me lyömme hänen päänsä halki."

"Tehdään niin. Täällä liikkuu joko joukko meidän reippaita kumppaneitamme; ehkäpä saamme vielä jotakin aikaan."

"Kuka tietää?"

XVII.

Yksi Bagdadin linnan maan-alaisista vankihuoneista talletti nyt kolkossa suojassansa Aasian entistä hallitsiaa. Vanki ei huokaillut, ei itkenyt eikä valittanut. Hän ei puhunut mitään. Hän ei edes ajatellut. Useat päivät hän oli jonkunlaisessa huumaustilassa. Neljännen päivän aamuna hän melkein tietämättänsä söi sitä viheliäistä ruokaa, jota hänen vartiansa asettivat hänen eteensä. Heidän tulisoittonsa, joitten ympäri yölepakot lensivät ja räpyttivät siipiänsä ja puivat pikkuisia silmiänsä, levittivät kalmankaltaista valoa vankihuoneen läheisemmille seinille, joitten toista päätä vanki ei voinut laisinkaan selittää; ja kun vartiat menivät pois, Alroy jäi umpipimeään.

Entiset päivät kuvautuivat hänen mieleensä. Hänen silmänsä koettivat turhaan tunkea ympäröivän hämärän läpitse. Hänen kätensä olivat kahleissa, hänen jalkansa raskaissa raudoissa. Se ajatus, että hänen henkensä ehkä oli julmuudesta säästetty, jotta hän vähitellen nääntyisi tähän tietyn perikadon kauheaan tilaan, täytti hänet vimmalla. Hän olisi paiskanut rautansa vasten otsaansa, mutta siteet estivät häntä. Hän heittäysi kostealle ja epätasaiselle permannolle. Kaatuessaan hän säikäytti liikkeelle tuhansia ilkeitä eläviä. Hän kuuli, kuinka käärme nopeasti luikahti ohitse, kuinka skorpioneja joukottain mateli piilopaikkoihinsa ja hiiret kiireisesti juoksivat pakoon. Hänen suuret vaurionsa tuntuivat mitättömiltä näitten vähäisten kiusausten suhteen. Hänen uljas mielensä ei voinut pitää häntä pystyssä näissä kurjissa ja häväisevissä oloissa. Hän kavahti inhoten seisaalle eikä uskaltanut liikahtaa siitä pelosta, että joka askel tuottaisi uutta kauhua. Hänen uupuneet voimansa alkoivat vihdoin luopua hänestä. Hän astui hapuillen sen yksinkertaisen istuimen luo, joka oli hakattu kallioseinään ja oli ainoa hänelle jäänyt mukava paikka. Hän ojensi kättänsä. Se sattui jonkun otuksen näljäiseen nahkaan, joka heti juoksi pois kiiluvilla, pimeässä hehkuvilla silmillä. Alroy säpsähti haikean pelon vointeessa. Hänen ärtyneet hermonsa eivät kestäneet tässä halvassa vaarassa ja näissä loukkaavissa ja uusissa koetuksissa. Hän ei voinut pidättää epätoivon huudahusta; ja kun hän ajatteli, että hän nyt oli kaukana kaiken inhimillisen lohdutuksen ja osan-oton, jopa kaiken inhimillisen avunkin tuolla puolen, hänen järkensä näytti hetkeksi jättävän hänet, ja hän väänteli käsiänsä yksinäisessä ja melkein mielettömässä tuskassansa.

Kauheata on — kun mahtavan hengen voima pettää. Ken ehdottomasti luottaa omaan neroonsa, hän huomaa varmaan kerta itsensä masentuneeksi ja hyljätyksi. Se on katkeraa! Arin metsäkauriskin näyttää elävän vaan teitä pilkatakseen. Hidas on tosiaan semmoinen mieli uskomaan, että nuot aina auttaneet apukeinot voivat viimein puuttua. Vaan niin kuitenkin on. Ikäänkuin kunehtunut lähde tuo alituinen tultua ja loistava hedelmällisyys ovat tauonneet, ja tauonneet ijäksi. Silloin alkaa takaisin katsominen, joka viepi järjen.

Ummista verho! ummista verho! ja sulje siihen tämä kuolettava tutkinto.

Lapsuuden päivät, hänen suloisen sisarensa ääni ja hymyilevä rakkaus, heidän viattomat huvituksensa ja uskollisten palveliain hellät huolet, kaikki armaan koti-elämän vähäiset tapaukset — nämät olivat ne näyt ja muistot, jotka hurjasti leikkien hyörivät Alroy'n palavan silmän edessä ja ilmestyivät hänen vaivaantuneessa mielessään. Valta ja maine, hänen pyhä kansakuntansa, hänen ruhtinaallinen morsiamensa — nämät, nämät eivät olleet mitään. Näitten arvo oli kadonnut sen luovan sielun kanssa, joka ne synnytti. Ainoastaan luonnon puhtaat tunteet jäivät jälille, ja kaikki hänen ajatuksensa ja surunsa, koko hänen järkensä ja kaikki hänen tunteensa olivat yhtyneet hänen sisareensa.

Oli seitsemäs aamu. Vartia tuli sisään tavattomaan aikaan, pisti tulisoittonsa johonkin seinän komeroon ja ilmoitti, että ulkopuolella oli vieras, jolla oli lupa puhua hänen kanssaan. Nämät olivat ensimäiset inhimilliset sävelet, jotka olivat kohdanneet Alroy'n korvaa hänen vankeudessansa, joka tuntui hänestä koko vuosisadalta, pitkältä, pimeältä ajalta, joka juurtajaksain hävitti kaikki. Häntä värisytti, kun hän kuuli karhean äänen. Hän yritti vastaamaan, mutta hänen tottumattomat huulensa kieltäytyivät tottelemasta. Hän nosti ylös raskaat kätensä ja koetti osoittaa, että hän ymmärsi, mitä oli lausuttu. Hän oli kuitenkin kuullut sanoman jonkunlaisella liikutuksella. Hän katsoi ristikkoa kohden oudolla uuteliaisuudella; ja katsoessaan hän vapisi. Vieras astui sisään puettuna mustaan kauhtanaan. Vartia poistui; ja maahan pudotessaan kauhtana ilmaisi Honainin.

"Rakas Alroy", lausui Jabasterin veli; ja hän lähestyi ja painoi Alroy'ta rintaansa vastaan. Jos se olisi ollut Miriam, Alroy olisi ehkä paikalla menehtynyt; vaan tämän mailmallisen miehen läsnä-olo palautti hänen mailmallisuutensa. Hänen tunteittensa muutos oli kummallinen. Ylpeys, ehkäpä toivokin, joutui hänen avuksensa; koko asema näytti vaativan ponnistusta; hetken aikaa hän näytti entiseltä Alroy'lta.

"Minua ilahuttaa, kun näen, että kumminkin sinä olet turvassa, Honain."

"Niin minuakin, jos vaan minun turvallisuuteni aikaan saattaisi saman sinulle."

"Yhä lausuen toivoa!"

"Epätoivoon vaan mieletön pakenee."

"Voi Honain! tämä on suuri kosto. Minä taivun kohtalooni, vaan kuitenkin tuntuu minusta kuin olisi ollut parempi, jollemme olisi tavanneet toisiamme jälleen. Kuinka Schirenen laita on?"

"Hän ajattelee sinua."

"Se on jotakin, että hän osaa ajatella. Minä en sitä osaa. Missä Miriam on?"

"Hän on vapaa."

"Se on myös jotakin. Sinä olet sen toimittanut. Hyvä, hyvä Honain, ole hellä tätä suloista lasta vastaan, jos kohta vaan minun tähteni. Sinä olet nyt ainoa, mitä hänellä on jälellä."

"Olethan sinäkin jälellä."

"Hänen onnettomuutensa tuottaja."

"Elä ja ole hänen tukenansa."

"Kuinka se kävisi laatuun? Nämät muurit — pako? Ei, ei; se on mahdotonta."

"En minä sitä luule."

"Todella! Minä teen kaikki. Puhu! Voimmeko lahjoa heitä? voimmeko rusentaa heidän päänsä? voimmeko —"

"Tyynny, ystäväni. Meidän ei tarvitse lahjoa, meidän ei tarvitse vuodattaa verta. Meidän tulee hieroa sovintoa."

"Sovintoa! Meidän olisi tullut hieroa sitä Nehavendin lakealla.
Sovintoa! Sovintoako vangitun uhrin kanssa?"

"Miksi uhri?"

"Onko Arslan siis niin jalomielinen?"

"Hän on peto, julmempi kuin metsäkarju, joka hioo hampaitansa hänen kotimaansa metsässä."

"Miksi siis toivosta puhuit?"

"Minä puhuin varmuudesta. Minä en toivoa maininnutkaan."

"Kallis Honain, minun aivoni ovat heikot; mutta minä kestän kummallisia seikkoja, muutoin minä en olisikaan täällä. Minä tunnen sinun huolikkaan ystävyytesi; vaan totta puhuen sinun ei tarvitse kiertämällä kertoa minulle minun kohtaloani. Minä pyydän sinua, puhu suoraan kaikki."

"Sanalla sanottu, sinun henkesi on turvassa."

"Kuinka, säästetty!"

"Jos itse tahdot."

"Jos itse tahdon! Elämä on suloinen. Minä tunnen sen suloisuuden. Minä en tarvitse paljon. Vapaus ja yksinäisyys on kaikki, mitä minä pyydän. Minun henkeni säästetty! Minä en saata sitä uskoa. Sinä olet tehnyt tämän teon, sinä mahtava mies, joka hallitset kaikkia sieluja. Sinä et ole unhottanut minua, sinä et ole unhottanut menneitä päiviä, sinä et ole unhottanut omaa Alroy'tasi. Ken väittää sinua itsekkääksi, hän on panettelia. Oi Honain! sinä olet ylen uskollinen!"

"Minä en ajattele muuta kuin sinun etuasi, ruhtinas."

"Älä nimitä minua ruhtinaaksi, nimitä minua omaksi Alroy'ksesi. Minun henkeni säästettty! Se on kummallista! Milloinka pääsnen menemään? Älä anna kenenkään nähdä minua. Sovita niin, Honain. Sinä saat kaikki aikaan. Minä lähden Egyptiin. Sinä olet käynyt Egyptissä, etkö ole, Honain?"

"Varsin ihmeellinen maa, se miellyttää varmaan sinua suuresti."

"Milloin pääsnen menemään? Kerro minulle, milloin minä pääsen. Milloin minä saan jättää tämän pimeän ja ilkeän luolan? Se on pahempi kuin kaikki heidän kidutuksensa, rakas Honain. Ilmaa ja valoa, ja minä luulen todella, ettei minun miehuuteni koskaan hölly, mutta tämä kauhea vankihuone — minä saatan tuskin eroittaa sinun kasvojasi, kunnon ystäväni. Se on täysi tosi."

"Tahtoisitko nähdä minut iloisena?"

"Kyllä! jos olemme vapaat."

"Alroy! sinussa on suuri henki, suurin, jonka minä olen ikinä tuntenut taikka josta olen kirjoissa lukenut. Minä en koskaan nähnyt sinun vertaistasi, enkä milloinkaan nähne."

"Hiljaa, hiljaa, suloinen ystäväni. Minä olen särkynyt ruoko, mutta minä olen kuitenkin vapaa. Meillä ei ole mitään aikaa kohteliaita lauseita varten. Menkäämme pois, menkäämme heti."

"Silmänräpäys, armas Alroy. Minä en ole mikään imartelia. Mitä minä sanoin, lähti sydämeni pohjasta ja koskee meihin suuresti ja pian. Minä sanoin, ettei sinussa ole mikään tavallinen henki, Alroy — todella sinussa on toinen henki kuin kaikissa muissa. Kuuntele minua, ruhtinaani. Sinä olet tutkinut ihmiskuntaa tarkasti ja juurtajaksain. Harva on nähnyt enemmän kuin sinä eikä kenelläkään ole niin runsas vara siitä omaperäisestä sukukuntamme tiedosta, joka on kallis kivi, jota kokemus vaan tahkoo juveliksi ja jonka puutteessa ei mikään teko voi hyödyttää meitä."

"No, no!"

"Malta tuokio vaan. Sinä olet astunut triumfissa Bagdadiin ja sinä olet astunut samaan kaupunkiin kaikilla häväistyksen merkeillä, joilla ihmiskunnan huonoin saatti kohdella uhriansa. Se oli ankara opetus."

"Minä tunnen sen siksi."

"Ja se osoittaa meille, kuinka halpa ja arvoton kanssa-ihmistemme päätökset itse suhteemme ovat."

"Voi! se on tosi."

"Minä olen iloinen, kun näen sinun joutuneen tähän järkevään mieli-alaan. Se on täynnä viisautta."

"Onnettomat ovat usein viisaat."

"Mutta usko ei ole mitään ilman toimintaa. Mietinnön tulisi vaan teroittaa käytäntö. Se aika on tullut, jolloin saat näyttää lujaa uskoasi tähän filosofiaan. Minä ilmoitan sinulle, että me voimme tehdä sovintoa. Minä olen jo suunnitellut ehtoja. Oli määrätty, että Alroy kuolisi huomenna, ja mimmoisen kuoleman! Äärettömän kidutuksen kuoleman! Oletko sinä koskaan nähnyt ihmistä seivästettävän?"

"Haa!"

"Pelkkä näkeminen on rangaistus."

"Taivaan Jumala!"

"Se on niin kauheata, että on aina havaittu, jotta, kun tämä hirmuinen teloitus tapahtuu, kaupungin kuolleitten keskimäärä suuresti nousee. Se tulee veren kuohunnasta niissä, jotka katselevat ja joita jonkunlainen hillitsemätön mielettömyys aina ajaa rangaistuspaikalle. Minä puhun jommoisellakin tiedolla — minä puhun lääkärinä."

"Älä puhu enää. Minä en jaksa kuulla sitä."

"Huomenna tämä tuomio odotti sinua. Mitä Schireneen tulee —"

"Ei suinkaan häntä, voi! ei suinkaan häntä!"

"Ei, he olivat sääliväisiä. Hän on kalifin tytär. Sitä ei ole unhotettu. Teloittajan kirveen oli määrä päättää hänen elämänsä. Hänen kaunis kaulansa ei kysyisi suurta mestaajan taitoa. Vaan mitä sinun sisareesi tulee, vaan mitä Miriamiin tulee — hän on velhovaimo, juutalainen velhovaimo! He olisivat polttaneet hänet elävänä."

"Minä en voi uskoa sitä, ei, ei, minä en voi uskoa sitä: ilkeät, verenhimoiset pedot! Kun minä olin hallitsia, minä armahdin kaikkia — kaikkia, paitsi — voi minua! voi minua! miksi minä synnyin!"

"Sinä unhotat itsesi! minä puhun siitä, mikä oli tapahtumallansa eikä siitä, mikä tapahtuu. Minä olen puhutellut voittajaa. Minä olen hieronut sovintoa."

"Mimmoinen — mimmoinen se lienee?"

"Helppo. Alroy'n kaltaiselle filosofille muutamia ulkonaisia menoja."

"Puhu lyhyesti, puhu lyhyesti."

"Sinä tiedät, että sinun elämänjuoksusi on suuri loukkaus Mahomettilaisille. Minä huomaan heidän heikkoutensa ja olen käyttänyt sitä eduksemme. Sinun tappiosi taikka kuolemasi eivät voi yksistänsä pestä pois häpeäpilkkua heidän lipustansa ja heidän uskostaan. Yleisön mieli on hurjistunut harhaluuloista siitä asti, kuin Alroy ilmestyi. Ihmisten ajatukset häilyvät sinne tänne sillä pelottavalla nopeudella, joka ennustaa asiain vastaistakin epävakaisuutta. Ei kukaan tiedä, mistä pitää kiinni eikä mihin luottaa. Uskontoa epäillään, valtaa vastustetaan. He katsoisivat mielellänsä sinun voittojasi yliluonnollisten keinojen tuotteiksi, vaan kuitenkin heidän täytyy kieltää sinun kutsumustasi. Tässä on myöskin kaunis ja ylhäinen prinsessa, heidän kalifeinsa tytär, jonka mainetta he kernaasti tahtoisivat puhdistaa. Minä huomaan kaikki nämät, tutkistelen ja käytän eduksemme. Niin, jos vaan keksisimme jonkun keinon, jonka avulla saisimme sinun yhä uskovat lahkolaisesi ijäksi vaikenemaan, suuren loukkauksen sievään poistetuksi ja yleisön mielen saatetuksi terveellisempään ja levollisempaan tilaan, no, he myöntäisivät paljon, paljon, hyvin paljon."

"Sinun tarkoituksesi on selvä, mutta ei sinun keinosi."

"Ne ovat sinun vallassasi."

"Minun vallassani? Se on syvämielinen arvoitus. Selitä se minulle."

"Huomenna puolipäivän aikana sinä kutsutaan Arslanin eteen. Siinä, kokoontuneen kansan läsnä ollessa, saman kansan, joka pitää nyt hänen puoltansa yhtä paljon kuin se ennen piti sinun puoltasi, sinua syytetään noituudesta ja yhteydestä pahojen henkien kanssa. Tunnusta itseäsi vikapääksi."

"No! mitä lisäksi?"

"Vähäinen asia. He kysyvät sitten sinulta prinsessasta. Se ei ole mikään vaikea tunnustus, että Alroy voitti kalifin tyttären jonkun vastustamattoman lumouksen kautta — joka nyt on lakkautettu."

"Vai niin. Siinäkö kaikki?"

"Pää-asia ainakin. Sinun sopii sitten laskea muutamia sanoja hebrealaisille vangeille, kieltää jumalista lähetystäsi ja niin edespäin — että yleisön mieli, näetkö, kerrassaan rauhottuu tässä kohden."

"Niin, niin, entä sitten?"

"Ei mitään muuta, paitsi mitä muotoon tulee (kun täytät nämät ehdot, muista vaan, sinä viedään mihin maahan ikänänsä tahdot, ja sinulle annetaan niin paljon aarteita kuin haluat), siinä ei jää mitään muuta kuin, minä sanon, mitä muotoon tulee, jos minä olisin sinä (kenties odottavat sitä) minä olisin julkisesti luopuvinani uskostamme ja kumartaisin heidän profeettaansa."

"Haa! Siihenkö sinä pyritkin? Sekö sinun vapautesi on? Mene pois luotani, kiusaaja! — Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan! minä en luovu sanastakaan, ei sanastakaan: Minä en kiellä ainoatakaan sanaa. Vaikka kohta minun tuomioni olisi ijankaikkinen kidutus, minä hylkään nämät ehdot! Tämäkö sinun korkea ylenkatseesi sukukunta raukkamme suhteen on — minäkö häväisisin Jumalaani! minäkö menettelisin niinkuin viheliäisin kaikista viheliäisistä ja huonoin huonoista. Omituinen filosofia! Voi Honain! minä soisin, ettemme olisi koekaan toisiamme kohdanneet!"

"Taikka toisistamme eronneet. Se on totta. Jos minun sanojani olisi noudatettu, ei Alroy'ta milloinkaan olisi petetty."

"Herkeä, herkeä; minä pyydän sinua, herkeä. Jätä minut."

"Jos tämä olisi palatsi, minä menisin. Ankarat sanat lientyvät ystävän korvassa, kun niitä ahdistuksessa lausutaan."

"Sanokoot mitä hyvänsä, minä olen Herran voideltu. Semmoisena minun olisi pitänyt elää, semmoisena minä tahdon kumminkin kuolla."

"Entä Miriam?"

"Herra ei hylkää häntä: hän ei koskaan hylännyt Herraa."

"Ja Schirene?"

"Schirene! oi! hänen tähtensä yksistänsä minä kuolisin kuin sankari! Tuleeko meidän sanoa, että hän rakasti pelokasta orjaa, halpaa petturia, ilkeätä uskonsa kieltäjää, konnantapaista myrkkyjen ja taikaneuvojen käyttäjää? Ei! ei, ei, ei! vaikka vaan hänen tähtensä, hänen, tuon suloisen, suloisen olennon tähden, minun kuolemani on oleva samanlainen kuin minun uljas elämäni. Niinkuin aurinko minä nousin, niinkuin aurinko minä lasken. Vielä minun kirkas maineeni kaikkuu maailmassa eikä minun viimeinen hetkeni saa pimittää minun keskipäivääni, tuota myrskyistä, mutta kunniakasta!"

Honain otti tulisoiton komerosta ja lähestyi ristikkoa. Se ei ollut kiinni, hän veti sen hiljaan auki ja talutti esiin hunnulla verhotun naisen. Verhottu nainen heittäysi Alroy'n jalkojen juureen, joka ei näyttänyt huomaavan, mitä tapahtui hänen ympärillänsä. Hieno huuli suuteli hänen kättänsä. Hän hypähti ylös, hänen rautansa kalisivat.

"Alroy!" lausui lempeästi nainen polviltansa.

"Mikä ääni tämä on?" Vankeuden Ruhtinas huudahti rajusti. "Se kohtaa minun korvaani, ikäänkuin aikaa unhottunut soitto. Minä en voi sitä uskoa. Ei! minä en voi sitä uskoa. Oletko sinä Schirene?"

"Minä olen se kurja olento, jota he sanoivat sinun morsiameksesi."

"Voi! tämä on todella kidutusta! Mikä seivästys vetää vertoja tälle vaikealle hetkelle? Älä katsele minua, älä anna meidän silmiemme kohdata toisiansa. Ne ovat kohdanneet toisiansa ennen ikäänkuin kaksi välkkyvää virtaa, jotka yhtyvät hohtavaan valojuovaan. Viekäät pois tulisoitto, Honain. Yön pimeys peittäköön meidän vielä pimeämmän kohtalomme."

"Alroy!"

"Hän puhui taas. Onko hän mieletön, niinkuin minä, kun hän näin leikitsee tuhon kanssa?"

"Herrani", Honain lausui lähestyen ja pannen leppeästi kätensä vangin olkapäälle, "hillitse intosi. Sinulla on muutamia uskollisia ystäviä, jotka mielellänsä tahtoisivat levollisesti keskustella sinun onnestasi."

"Onnestasi! Hän pilkkaa minua."

"Minä rukoilen sinua, herrani, rauhoitu. Jos minä todella puhuttelen sitä suurta Alroy'ta, jota kaikki pelkäsivät ja vielä peljännevät, minä pyydän sinua muistamaan, ettei ainoastaan palatseissa ja tappelutanterella sankarillinen sielu voita ja vallitse. Tämmöiset tilat ovat ylevän sielun suuri koetuskivi. Niin kauan kuin elämme, meidän ruumiimme on temppeli, jossa neromme luo jumalankaltaisen innostuksensa, ja niin kauan kuin tämä alttari ei ole kumottu, jumaluus saattaa vielä toimittaa ihmetöitä. Nouse siis, suuri herrani; ajattele, että, oli kalifi taikka vanki, ei löydy koko maailmassa ketään Alroy'n kaltaista miestä. Saako semmoinen olento kaatua ilman taistelematta, niinkuin halpa kavaltaja, jolla ei ole mitään, mihin turvata, kuin sattumuksen vilpilliset vaiheet? Minä olen myöskin profeetta, ja minä tunnen, että sinä vielä voitat."

"Tuo minulle valtikkani jälleen, tuo minulle valtikkani! — mutta minä puhun väärälle veljelle! — se et ollut sinä — se et ollut sinä, joka annoit sen minulle."

"Saavuta se kerta vielä. Herra hylkäsi Davidin ajaksi; vaan kuitenkin hän antoi hänelle anteeksi, ja kuitenkin hän kuoli kuninkaana."

"Nainen oli syy hänen lankeemukseensa."

"Mutta sinua nainen kohottaa. Tämä suuri prinsessa, eikö hän myöskin ole kärsinyt? Hänen mielensä on kuitenkin masentumatta. Kuule hänen neuvoansa: se on syvämietteinen ja hellä."

"Niin meidän rakkautemmekin oli."

"Ja on, minun Alroy'ni!" huudahti prinsessa. "Ole levollinen, minä pyydän sinua! Minun tähteni ole levollinen; minä olen levollinen sinun tähtesi. Sinä olet kuullut kaikki, mitä Honain on lausunut sinulle — tämä viisas lääkäri, minun Alroy'ni, joka ei erehtynyt koskaan. Ei hän kehoita sinua kuin yhteen sanaan, tyhjään sanaan, mitä vähäpätöisimpään muodon-asiaan. Mutta lausu se, ja sinä olet vapaa, ja Alroy ja Schirene yhdistävät jälleen kunniakkaat elämänvaiheensa ja suloiset nautintonsa. Etkö muista, kuinka sinä usein, kun me, valtaamme väsyneinä, kävelimme iloisissa puutarhoissamme, huokailit suloista, muille tuntematonta saarta, jossa saisit viettää päiviäsi ainoastaan minun, uskollisen, seurassani, ja ilman muita tapauksia kuin palavan rakkautemme tuottamia? Voi lemmittyni, tämä elämä on vielä tarjona sinulle! Ja epäiletkö sinä? Sanotko sinä itsesi hyljätyksi, kun sinulla on tämmöinen ystävä, ja pidätkö itseäsi onnettomana, kun paradiisi kaikin ihanin portteinensa vaan vartoo sinun tuloasi? Oi! ei, ei, ei! sinä olet unhottanut Schirenen, minä pelkään sitä suuresti, hellän Schirenesi, joka rakastaa sinua kahleissasi enemmän kuin silloin, kuin nämät suloiset sormesi olivat timanteissa ja leikitsivät hänen tuuheain suortuviensa kanssa!"

"Hän puhuu toisesta maailmasta. Minä muistan jotakin. Kuka on lähettänyt tämän soiton vankihuoneeseni? Hänen lempeät sanansa lievittävät sydäntäni. Minun silmäni ovat kosteat. Minä itken! Se tuntuu hyvältä. Suru on ilo minun tuskani rinnalla. Minä en luullut, että vuodattaisin koskaan kyyneliä enään. Otsani tuntuu kylmemmältä."

"Itke, itke, hyvinkin itke, vaan anna minun suudella pois sinun kyynelesi! Luulitko sinä, että sinun Schirenesi oli jättänyt sinut? Voi! se se oli, joka teki minun lintuni niin murheelliseksi. Se pääsee vapaaksi ja saa lentää suloisiin ilmoihin ja elää kukilla uskollisen kumppaninsa keralla. Voi minua! minä olen kerran vielä onnellinen oman poikani kanssa. Ei mikään muu ollut vaikeata, kuin se, että sinä olit poissa! Minusta tuntuu kuin tämä vankihuone olisi meidän komea kioskimme! Auringonsädekö vai sinun hymysikö saattaa nämät muurit niin iloisiksi?"

"Hymyilinkö minä? — minä en usko sitä."

"Hymyilit vainen. Voi! katso hän hymyilee taas. No, tämä on vapaus! Ei löydy maailmassa minkäänlaista surua. Se on valhe, jolla yksinkertaisia peloitetaan."

"No, Honain, mitä tämä on? Näyttää siltä kuin olisin todella iloinen. Jokaisessa hänen henkäyksessään on innostusta. Minä olen muuttunut. Ei! älä suutele näitä rumia rautoja."

"Minusta tuntuu kuin ne olisivat kullasta." He vaikenivat. Schirene veti Alroy'n yksinkertaiselle kivi-istuimelle ja, istuutuen hiljalleen hänen syliinsä, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Hetken perästä hän nosti päätänsä ja kuiskasi Alroy'n korvaan suloisen riemun vastustamattomilla sävelillä: "me pääsemme vapaaksi huomenna!"

"Huomenna! onko tutkinto niin lähellä?" huudahti vanki levottomalla äänellä ja muuttuvalla muodolla. "Huomenna!" Hän sysäsi Schirenen melkein kiivaasti syrjälle ja nousi istuimeltansa. "Huomenna! minä soisin, että se olisi ohitse! Minusta tuntuu kuin tässä ainoassa sanassa olisi vuosisatojen kohtalo! Saavatko he huomenna sanoa, että Alroy — haa! kuka sinä olet, joka nyt kohoat minun eteeni? Kauhea, mahtava haamu, sinä olet tullut hyvään aikaan, että pelastaisit minut lopullisesta perikadosta. Paina minua rintaasi vastaan, se ei ole lävistetty. He eivät pistäneet sinua puhki. Sinä näet minun keskustelevan murhaajiesi kanssa. Entä sitten? minä olen viaton. Kysy heiltä, kauhea haamu, ja vaadi heidän häijyt sielunsa sanomaan, että minä olen puhdas. He tahtoisivat tehdä minut yhtä mustaksi kuin he itse ovat, vaan heidän ei onnistu."

"Honain, Honain!" huudahti prinsessa kamalalla kuiskauksella, kun hän pakeni lääkärin luo. "Hän on hurja taas. Tyynnytä häntä, tyynnytä häntä. katso! kuinka hän seisoo ojennetuin käsivarsin ja tuijottavin silmin, mutisten mitä julmimpia sanoja! Voimani pettävät minun. Se on liian hirveätä."

Lääkäri astui eteenpäin ja seisattui Alroy'n viereen, mutta yritti turhaan vetää hänen huomiotansa puoleensa. Hän rohkeni tarttua hänen käsivarteensa. Ruhtinas vavahti, kääntyi ja, tuntien hänet, huudahti isolla äänellä: "pois, velimurhaaja!"

Honain vetäytyi takaperin, vaaleana ja väristen. Schirene juoksi hänen luokseen. "Mitä hän sanoi, Honain? Sinä et puhu mitään. Minä en koskaan ennen nähnyt, että sinä vaalenit. Onko sinultakin järki mennyt?"

"Minä soisin, että niin olisi."

"Kaikki ihmiset käyvät hulluiksi. Hän varmaan sanoi jotakin. Kerro se minulle. Mitä se oli?"

"Kysy häneltä itseltä."

"Minä en tohdi. Kerro minulle — kerro minulle, Honain!"

"Minä en rohkene."

"Oliko se mikään sana?"

"Oli! semmoinen sana, joka herättää kuolleet. Menkäämme pois."

"Tarkoitustamme saavuttamatta. Pelkuri! Minä puhuttelen häntä. Minun oma Alroy'ni", lausui prinsessa lempeällä äänellä, kun hän astui hänen eteensä.

"Kuinka, onko kettu jättänyt tiikerin jälelle! Vai niin? Eikö löydy mitään kostoa? Ainoastaan viattomiako vainotaan? Minä olen viaton; minä en sinua kuristanut! Hän sanoi syystä: 'varo vaan! ne, jotka tekivät tämän, ovat alttiit tekemään pahempiakin.' Ja tässä he nyt hyörivät kirotussa toimessansa. Sinun kärsi vaan ruumiisi, suuri Jabaster, mutta minun he tahtoisivat kuristaa sekä ruumiini että sieluni!"

Prinsessa huudahti ja kaatui esiin rientävän Honainin syliin, joka kantoi hänen pois vankihuoneesta.

XVIII.

Hamadanin kukistuksen jälkeen Bostenag ja Miriam olivat viedyt vankeina Bagdadiin. Honainin välityksen kautta vankeuden tavalliset rasitukset heiltä huojennettiin; vaan he olivat kuitenkin suljetut huoneisinsa linnaan. Turhaan oli Miriam tähän asti koettanut saada tavata veljeänsä. Honain oli ainoa henki, jolta hänen kävi apua anominen, vaan kaikkiin hänen pyyntöihinsä tämä vastasi, että hän ei mihinkään kyennyt. Turhaan hän oli koettanut tarjota vahdeille, joihin hänen suloinen ja lempeä käytöksensä oli suuresti vaikuttanut, muutamia jälelle jääneitä juvelejä, että nämätkin rupeisivat hänen puolellensa. Hänen ei ollut onnistunut edes saada mitään sanaa Alroy'lle. Vaan kohta sen jälkeen kuin Honainin käynti vankihuoneessa oli niin huonosti menestynyt, etsi entinen visiri vangin sisarta ja, uhkaavaa loppua taitavasti ilmoittaen, kertoi, että hän vihdoin oli hankkinut hänelle halutun luvan käydä veljensä luona; ja kun Miriamia värisytti se ajatus, että se tapaus lähestyi, johon hän oli kauan aikaa valmistanut itseänsä, Honain lausui muutamilla muutoksilla niitä keinoja, joitten avulla hän luuli voivansa vielä sitä poistaa. Miriam kuunteli häntä ääneti eikä Honain kaikella suurella taidollansa saanut häntä vähimmälläkään tavalla sanomaan ajatustansa näitten keinojen soveliaisuudesta. He erosivat, Honain yhtä toivokkaana kuin häijyt aina ovat.

Koska Miriam pelkäsi sekä oman että Alroy'n puolesta äkki-arvaamattoman yhtymyksen ankaraa vaikutusta, hän käytti Honainin valtaa ja lähetti Kalebin veljensä luo, että hän valmistaisi tätä hänen tulonsa suhteen. Kaleb tapasi entisen isäntänsä, kun tämä uupuneena makasi vankihuoneen permannolla. Alusta hän ei tahtonut puhua taikka edes nostaa päätänsä eikä hän pitkään aikaan näyttänyt tuntevan heimolaisensa uskollista palveliaa. Vaan viimein hänen mielensä lientyi, ja kun hän täydellisesti ymmärsi, kuka sanansaattaja oli ja mitä hän tarkoitti, hän näytti ensiksi kokonaan paheksivan sisarensa aiottua käyntiä, vaan lopulta lykkäsi heidän yhteentulonsa tuonnemmaksi ja, syyttäen suurta väsymystänsä, määräsi seuraavan aamun ensimäisen tunnin tähän surulliseen tehtävään.

Kunnian-arvoisa Bostenag ei ollut puhunut paljon ollenkaan siitä anti, kuin Alroy oli kukistunut; se oli todella aivan ilmeistä, että hänen hengenvoimansa, vaikka kohta ne eivät olleet kokonaan luopuneet hänestä, olivat kumminkin suuresti tylstyneet. Hän ei jättänyt koskaan vuodettansa; hän ei pitänyt mitään vaaria siitä, mitä tapahtui. Hän ei osoittanut mitään uuteliaisuutta, tuskinpa mitään tuntoakaan. Jos hän todesti sattumalta lausui jotakin, se tapahtui tavallisesti ärtyneessä mielentilassa eikä hän näyttänyt tyytyväiseltä, jos kukaan muu lähestyi häntä kuin Miriam, jonka kädestä hän yksistään tahtoi vastaan-ottaa sen vähäisen ruoan, johon hän aina vastahakoisesti koski. Kesken kaikkia kalvavia surujaan tämä hänen nuori, uskollinen heimolaisensa aina tiesi säästää lapsuutensa holhojalle lempeän katsannon, valppaan silmän, lempeän sanan ja alttiin käden. Jumalanpelko ja hyvät avut, luja luottamus ja viattomuus tukivat tätä puhdasta ja onnetonta naista kaikissa hänen ansaitsemattomissa ja verrattomissa huolissansa.

Oli iso aika kulunut sydän-yöstä; Abnerin nuori leski lepäsi vuoteellansa levollisessa unessa. Armas Beruna ja ihana Batseba vartoivat, varjostimet syrjään vedettyinä, aamun tuloa.

"Herätänkö minä hänen?" kysyi ihana Batseba. "Minusta tähdet näyttävät vaaleammalta! Hän käski minun nostattaa itseänsä aikaa ennen päivän koittoa."

"Uni tekee hänen niin hyvää! Älkäämme herättäkö häntä", vastasi suloinen Beruna. "Me nostatamme hänen vaan suruun."

"Jospa edes hänen unelmansa olisivat onnelliset;" vastasi ihana
Batseba. "Hän nukkuu rauhallisesti kuin kukka."

"Huntu on vierinyt hänen päästänsä", sanoi armas Beruna. "Minä panen sen sievästi jälleen hänen otsallensa. Onko se hyvin nyt, Batsebani?"

"On, rakas Beruna. Shaalilla verhottuina hänen kasvonsa ovat niinkuin helmi kuoressansa. Katso! hän liikkuu!"

"Batseba!"

"Minä olen täällä, kallis emäntä."

"Joko päivä pian koittaa?"

"Ei vielä, kallis emäntä; nyt on vielä yö. On kulunut pitkä aika sydän-yöstä, kallis emäntä; minusta tuntuu kuin aamun nouseva henkäys hajahtaisi; vaan nyt on vielä yö, ja kasvava kuu kumottaa ikäänkuin sirppi taivaan vainioilta keskeltä tähtilaihoa."

"Beruna, hyvä tyttö, ojenna minulle käsivarttasi. Minä nousen."

Neitsyet likenivät, ja emäntäänsä hiljaan nostaen saattivat hänet ikkunan luo.

"Siitä asti kuin onnettomuutemme alkoi", Miriam lausui, "minä en ole nauttinut koskaan niin levollista unta. Minun unelmani olivat vähäpätöiset, vaan rauhoittavat. Minä näin hänen, mutta hän hymyili. Olenko minä nukkunut kauan, suloiset tytöt' Te olette hyvin valppaat."

"Kallis emäntä, anna minä tuon shaalisi. Ilma on viileä."

"Mutta mieluisa; kiitoksia paljon, älä huoli. Minun otsani ei ole niin kylmä, että se kaipaa peitettä. Tämä on ihana yö!"

Miriam katseli laveata, kuun valaisemaa pääkaupunkia. Linnan korkea asema tarjosi avaraa katsantoa rakennusten suuriin ryhmiin, näitten rakennusten, joista kukin itsekseen oli kokonainen kaupunki. Tätä näky-alaa keskeytti vaan joku suunnattoman suuri ja katettu kupoli, moskeain pitkät, soikeat ja valkoiset minaretit taikka yksinäisen sypressin musta ja kierteinen kuva, samalla kuin Tigris, hohtaen valosta, vieritti eteenpäin väljiä, kiiltäviä laineitansa. Kaikki oli hiljallansa; ei yhtäkään venhettä liikkunut nopealla virralla, ei yksikään ääni häirinnyt nukkuvien miljonain lepoa. Hän katseli, ja katsellessaan hän ei voinut kuin verrata nykyistä näkymöä, joka oli hänen silmissään ikäänkuin sukukuntamme kaikkien intohimojen hauta, siihen määrättömään vilkkauteen, joka vallitsi Bagdadissa, kun Alroy'n häitä vietettiin. Kuinka toisenlainen hänenkin tilansa silloin oli! Rakkaan veljen, Aasian herran ja hallitsian, ainoa sisar, tämän voittoisimman päällikön morsian, semmoisen päällikön, joka hyvin ansaitsi kaikki hänen hyvät avunsa, ja jonka otsaa nuorekas urhoollisuus oli seppelöinyt diademilla. Korkea asema ei ollut tuottanut Miriamille huolia eikä rikoksia. Se oli vaan tehnyt hänen armeliaisuutensa yleisemmäksi ja hänen hyväntahtoisuutensa kaikkivaltiaaksi.

Hän ei voinut syyttää itseänsä — tämä oivallinen nainen — hän ei voinut syyttää itseänsä, ei edes tänä itsetutkinnon hetkenä — hän ei voinut kaikessa leppeydessään ja häveliäisyydessään ja nöyryydessään syyttää itseään, että hän olisi hetkeksikään unhottanut luottamustansa Jumalaan taikka velvollisuuksiansa lähimmäisiänsä kohtaan.

Vaan kun hänen ajatuksensa kääntyivät sen olennon puoleen, jonka luona ne melkein aina viipyivät; ja kun hän muisti hänet ja koko hänen elämänsä ja kaikki hänen nuoruutensa tuhannet tapaukset, joita ei maailma, vaan ainoastaan hän tunsi, mutta jotka kuitenkin ennustivat hänen mainettansa, ja ajatteli kaikkia hänen erinomaisia luonnonlahjojaan ja koko hänen suloista rakkauttansa, hänen verratonta kunniatansa ja sitä kohtaloa, joka uhkasi häntä, kyynelet alkoivat hiljaisesta tuskasta vuotaa hänen vaalealle ja miettivälle poskellensa. Hän notkisti päätänsä Batseban olkapäätä vastaan, ja suloinen Beruna pusersi hänen vapisevaa kättänsä.

Kuu laskeusi, tähdet kävivät vaaleiksi ja katosivat toinen toisensa perästä. Kaukaisen Tigrin tasangon, hääkemujen näkymön ylitse mustanpunainen taivas välkkyi uhkeilla valkean- ja ruskeankeltaisilla juomuilla. Muezzein juhlalliset sävelet kaikkuivat minareteista. Joku koputti ovea. Se oli Kaleb.

"Minä olen valmis", Miriam lausui; ja hetkeksi hän peitti kasvonsa oikealla kädellänsä. "Ajatelkaat minua, suloiset tytöt; rukoilkaat minun puolestani!"

XIX.

Kalebiin nojautuen Miriam astui niitä kosteita ja epätasaisia portaita alaspäin, jotka johdattivat vankihuoneesen ja joita vartia tulisoitollansa valaisi. Hän horjui, kun hän saapui ristikon luo. Hän pysähtyi ja asettui kylmää ja kolkkoa muuria vastaan. Vankivartia ja Kaleb kävivät edellä. Hän kuuli Alroy'n äänen. Se oli luja ja suloinen. Sen sävelet toinnuttivat häntä. Kaleb tuli hänen luokseen, tulisoitto kädessään, ja piti sitä hänen jalkojensa edessä; ja kun hän kumartui alas, hän lausui: "herrani käski minun pyytää teitä olemaan hyvällä mielellä, sillä niin hän on itse."

Tulisoittonsa komeroon pistettyään vankivartia poistui. Miriam tahtoi, että Kaleb jäisi ulkopuolelle. Kooten kaikki voimansa hän sitten astui kauheaan huoneesen. Alroy seisoi valmiina häntä vastaan-ottamaan. Valo kohtasi hänen kasvojansa. Hän hymyili. Miriam ei voinut kauemmin pidättää itseänsä. Hän juoksi esiin ja painoi häntä sydäntänsä vastaan.

"Voi, suuresti, kauan rakastettu", Alroy lausui; "tämmöinen yhtymys vangitsee todella itse vankeudenkin!"

Mutta hänen sisarensa ei kyennyt puhumaan. Hän nojasi päätänsä hänen hartioitansa vastaan ja ummisti silmänsä, ettei hän rupeisi itkemään.

"Rohkeutta, kallis sydän; rohkeutta, rohkeutta!" sanoi vanki. "Minä olen todella hyvin onnellinen!"

"Veljeni, veljeni!"

"Jos olisimme kohdanneet toisemme eilen, sinä olisit tavannut minut ehkä vähän tuskastuneena. Vaan tänä päivänä minä olen kokonaan saavuttanut itsehillintöni jälleen. Siitä asti kuin minä astuin Tigrin poikki, minä en ole ollut niin tyytyväinen. Minulla on ollut suloisia unelmia, kallis Miriam, täynnänsä lohdutusta, ja enemmän kuin unelmia. Herra on antanut minulle anteeksi, totisesti minä luulen niin."

"Voi, veljeni! sinun sanasi ovat täynnä virvoitusta; sillä todella minäkin olen uneksinut ja uneksinut lohdutuksesta. Minun mieleni ei ole koskaan ollut, siitä asti kuin kukistuit, niin levollinen."

"Minä olen tosiaan hyvin onnellinen."

"Sano jälleen niin, minun Davidini; sano minun kuullakseni nämät lohdutuksen sanat!"

"Se on aivan tosi, uskollinen ystävä. Minä en sano sitä, että sillä saattaisin sinut iloiseksi. Sillä tiedä, että sinä iltana — lieneekö Herra katunut vihaansa vai lienevätkö muutamat kauheat koetukset, joita en tahdo mainita enkä huoli muistaa, sovittaneet minun monenkaltaiset syntini — vaan niin se oli, että siihen aikaan kuin enkelini Miriam lähetti tyynnyttävät sanomansa, rauhallisuuden tunto valloitti minut, semmoinen tunto, jota olen kauan kaivannut. Minä vaivuin heti uneen, syvään ja suloiseen, ja noitten hurjien ja hyörivien kuvien sijasta, jotka näinä aikoina ovat syntyneet minun aivoissani, kun niitten olisi pitänyt levähtää — vallan ja salaliiton vivahduksia, tulisten sotien ja petollisen rakkauden näkyjä — minä seisoin kotimme suihkulähteen reunalla ja poimin kukkia varhaisimman ystäväni kanssa. Kun minä puetin näitä lemuavia vankeja sinun liehuviin hiuksiisi, Jabaster tuli, tuo suuri, vääryyttä kärsinyt mies, ei enää vakavana ja kammottavana, vaan lempein, rakkaudesta loistavin silmin. Ja hän lausui: 'David, Herra on huomannut sinun uskollisuutesi vankihuoneenkin pimeydessä!' Niin hän katosi. Hän puhui, sisareni, muutamista kummallisista kiusauksista, joita minä olin taivaan avulla kestänyt. Ei enempää siitä. Minä heräsin. Ja katso! minä kuulin nimeäni vielä nimitettävän. Ajatellen aamuista untani, minä luulin, että se olit sinä, ja vastasin: 'kallis sisar, oletko sinä täällä?' Mutta ei kukaan vastannut; ja sitten miettien tunsin nuot vävähyttävät sävelet, jotka kutsuivat Alroy'ta Jabasterin luolassa."

"Äänen Tytärkö?"

"Juuri tuo pyhä sanansaattaja. Minä olen uskoa täynnä. Herra on antanut minulle anteeksi. Ole varma siitä."

"Minä en voi epäillä sitä, David. Sinä olet toimittanut suuria töitä Israelille; ei yksikään muu ole näinä viimeisinä aikoina nousnut niinkuin sinä. Jos sinä olet kukistunut, se tuli siitä, että sinä olit nuori ja kovasti kiusattiin."

"Kuitenkin Israel, Israel! Jos minä en tuntisi, että soveliaampi johdattaja vielä ilmestyy isänmaatani vapauttamaan, minun sydämeni halkeisi. Minä olen pettänyt isänmaani!"

"Oi ei, ei, ei! Sinä olet näyttänyt; mitä me voimme tehdä ja vielä teemme. Sinun muistosi yksistänsä innostuttaa. Suuri elämänjuoksu, jos kohta se on seisautettu lopullansa, osoittaa kuitenkin inhimillistä jäntevyyttä. Hairaus, kun se on ylevä, ei ole ilman tarkoitustansa. Suurissa teoissa on suuri perintö, joka kasvattaa ison koron. Mitä, mitä ihmiset ovat tehneet, me päätämme, mitä ihmiset saavat aikaan; ja näemme sukukuntamme voiman ja toiveet."

"Voi! ei löydy ketään, joka säilyttäisi nimeäni. Se häväistään taikka, mikä pahempi on, se unhotetaan!"

"Ei suinkaan! suurten tekojen muisto ei milloinkaan sammu. Kunnian aurinko, vaikka se ajaksi pimenee, loistaa viimein kirkkaana. Ja niin, suloinen veljeni, ehkä jollakin kaukaisella aikakaudella joku runoilia, jonka suonissa meidän pyhä veremme juoksee ja jonka mielikuvitus on kiintynyt kansalliseen aineesemme, virittää kanneltansa Alroy'n huiman elämänjuoksun ylistykseksi ja saattaa liian kauan unhotetun nimen ikuiseksi."

"Jospa rakkaus tekisi sinut ennustajaksi!" huudahti Alroy, kun hän painoi alas päätänsä ja syleili häntä. "Älä viivy enää", hän lausui hiljaisella äänellä. "Se on parempi, että me eroamme tässä lujassa mieli-alassa."

Miriam syöksähti hänen luotansa; hän pani kätensä ristiin. "Me emme saa erota", hän huudahti vakavalla äänellä; "minä kuolen sinun kanssasi."

"Rakas sisar, tyynny! Älä lannista rohkeuttani."

"Minä olen tyyni. Katso! Minä en itke. Ei kyyneltäkään, ei kyyneltäkään. Ne ovat kaikki sydämessäni."

"Mene, mene, oma Miriamini, sinä taivaan lapsi. Älä viivy kauemmin: minä rukoilen sinua, mene. Minä en tahtoisi ajatella entisyyttä. Anna kaikkien minun ajatusteni yhtyä nykyisyyteen. Sinun läsnä-olosi muistuttaa mieleeni menneitä päiviä ja hellyttää liiaksi sydäntäni. Sano terveisiä heimolaiselleni. Mene, kallis sisareni, mene!"

"Sinua jättääkseni, sinua jättääkseni — oi! minun Davidini, sinä olet nähnyt, sinä olet kuullut — Honain?"

"Ei enää; älä anna tuon kirotun nimen häväistä sinun pyhiä huuliasi.
Älä herätä pahaa henkeä minussa."

"Minä vaikenen. Se on kuitenkin mielettömyyttä! Voi! minun veljeni, sinun on hirmuinen tutkinto edessäsi."

"Israelin Jumala on minun turvani. Hän pelasti meidän esi-isämme palavasta pätsistä. Hän pelastaa minunkin."

"Minä olen uskoa täynnä. Minä rukoilen sinua, anna minun jäädä."

"Minä tahtoisin olla ääneti; minä tahtoisin olla yksinäni. Minä en voi puhua, Miriam. Minä pyydän yhtä suosiota, viimeistä ja kalliinta, häneltä, joka ei ole koskaan ajatellut muuta kuin toivojeni täyttämistä — suloinen olento, jätä minut."

"Minä menen. Voi! Alroy, jää hyvästi! Anna minun suudella sinua. Uudestaan, vielä kerta! Anna minun langeta polvilleni ja siunata sinua. Veli, rakastettu veli, suuri ja kunniakas veli, minä ansaitsen olla sinun sisaresi: minä en itke. Minä olen tänä kauheana hetkenä ylpeämpi sinun rakkaudestasi kuin kaikki sinun vihollisesi ovat julmasta voitostaan!"

XX.

Beruna ja Batseba vastaan-ottivat emäntänsä, kun hän palasi huoneesensa. He näkivät hänen surullisen katsantonsa. Hän oli ääneti, vaalea ja kylmä. He kantoivat hänet hänen vuoteellensa, johon hän istui aivan huolettomalla ja tylsistyneellä muodolla; hänen vapisevat huulensa erkanivat, hänen tuijottavat silmänsä olivat kiintyneet lattiaan, ja hänen hermottomat käsivartensa vaipuivat hänen polvillensa. Beruna astui hiljaa hänen taakseen ja tuki hänen selkäänsä tyynyillä, ja hellävaraisesti Batseba pyyhki pois vähäisen vaahtoa hänen suustaan. Tässä tilassa pysyi Miriam useat tunnit, ja hänen uskolliset neitsyensä vartoivat turhaan jotakin osoitetta, että hän oli tointunut.

Yht'äkkiä kaikkui torvi.

"Mikä se on?" Miriam huudahti huikealla äänellä ja katsahti ylös hämmentyneillä silmillä.

Ei kumpikaan heistä vastannut, sillä he tiesivät, että se ilmoitti
Alroy'n lähtöä tutkijainsa eteen.

Miriam jäi samaan asemaan, ja sama kiihkeä kysymys kuvautui niinkuin ennen hänen kasvoissansa. Torvi kaikkui toistamiseen, ja sen jälkeen kuului kansan huutoja. Silloin hän nosti kätensä taivasta kohden ja painoi päänsä alas — ja kuoli.

XXI.

"Onko torvi toistamiseen kuulunut?"

"On: joudutaan, joudutaan, että saamme hyvän paikan. Missä Abdallah on?"

"Hän myypi sorbetia torilla. Kyllä me tapaamme hänen. Onko Alroy jo tuotu ulos?"

"On! hän tulee toista tietä. Me emme ennätäkään. Ajattelepas
Abdallah'ta, joka seisoskelee torilla ja myypi sorbetia!"

"Isä, anna minunkin tulla!"

"Sinä olet vaan tiellä, sinä olet liian nuori; sinä et näkisi mitään.
Pikku poikien tarvitsee jäädä kotiin."

"Ei, ei heidän tarvitse. Minä tahdon tulla. Sinä saat nostaa minut selkääsi."

"Missä Ibrahim on? Missä Ali on? Meidän täytyy kaikkien pysyä koossa. Me saamme ponnistaa voimiamme sitä varten. Minä soisin, että Abdallah olisi täällä. Ajatteleppas häntä, joka seisoskelee torilla ja myypi sorbetia!"

"Astukaat suoraan eteenpäin. Se on oikein. Siitä ei olisi mitään hyötyä, että astuisimme tuota tietä. Basaari on suljettu. Tuossa on Jafreddin, tuossa on Osman Effendi. Hän on saanut uuden palvelian."

"Niinpä kyllä, minä näen; ja vieläpä aika kauniin pojan."

"Isä, aikovatko he seivästää Alroy'n elävältä?"

"Minä en ole varma siitä. Älä koskaan kysy, sydänkäpyni. Pikku poikien ei tarvitse koskaan kysyä."

"Kyllä, kyllä heidän tarvitsee. Minä tahtoisin, että he seivästävät hänet elävältä. Minä suuttuisin oikein, jos eivät sitä tee."

"Painukaamme vasemmalle. Juostaan teurastajain basaarin läpitse: se on auki. Eteenpäin, eteenpäin. Tuuppasitteko minua, herra?"

"Vaikka olisinkin tuupannut sinua — entä sitten, herra?"

"Tule pois, älä riitele. Se on Karamanialainen. He luulevat saavansa tehdä, mitä he tahtovat. Tosin meitä on viisi yhtä vastaan, mutta ei löydy kuitenkaan mitään niin hyvää kuin rauha ja lepo. Minä soisin, että Abdallah olisi täällä vahvoin hartioinensa. Ajatteleppas häntä, joka seisoskelee torilla ja myypi sorbetia?"

XXII.

Ison moskean neliskulma, sama paikka, jossa Jabaster ja Abidan olivat välipuheen johdosta yhtyneet, oli määrätty Alroy'n valetutkintoa varten. Pääkaupungin uuteliaita asukkaita oli tuhansittain päivän valjetessa lähtenyt sinne. Neliskulman keskellä oli suuri ala aidattu karmosiinipunaisella köydellä, ja Karamanialaisten sotamiehet vartioivat sitä; tämän ympärille kasvavat väkijoukot sulloivat ikäänkuin valtameren toisiansa ajavat aallot, mutta milloin hyvänsä vuoksi liian rajusti virtaili esiin, nuot julmat Karamanialaiset taannuttivat hillitöntä elementtiä sillä, että nostivat sotatapparoitansa ja raa'asti rusentelivat lähimmäisten uhriensa päälakea taikka huimivat heidän hartioitansa. Sitä myöten kuin aamu kului, ympäröivien rakennusten katot, jotka olivat suojatut varjostimilla, täyttyivät katselioista. Koko Bagdad oli liikkeellä. Alroy'n häistä asti ei ollut koskaan ollut niin hauskaa aamua kuin hänen seivästyksensä päivänä.

Aitauksen toiseen päähän oli komea valta-istuin rakennettu. Keskivaiheilla, mutta likempänä valta-istuinta, seisoi komppania eunukkeja, hirveät katsella, jotka, puettuina valkoisiin ja varustettuina erinkaltaisilla kidutuskoneilla, ympäröivät noita isoja seipäitä, pitkiä, ohuita ja teräviä, jotka olivat aiotut lopulliseen juhlamenoon.

Sotatorvien räikkinä, symbalein helinä ja tamburinein kauhea jyminä ilmoittivat Alp Arslanin lähtöä seraljista. Pääsötie aidattuun paikkaan oli jätetty auki väkijoukon keskeltä. Kuninkaallisen juhlasaaton eroitti helposti kansasta, kun näki kunniatöyhtöjen väikkyvän ja lainehtivan sarjan, ja hohtavat ja liehuvat liput, joihin Allah'n ja Profeetan nimi oli kirjoitettu. Yht'äkkiä, kesken soiton kohinaa ja katseliain huutoja, joista useat katoilla lankesivat polvillensa, Alp Arslan nousi valta-istuimelle, jonka ympärille hänen etevimmät päällikkönsä ja yksi mollain lähetyskunta ja imamit ja kadit ja muut kaupungin päähenkilöt asettuivat.

Karamanian kuningas oli hyvin pitkä varreltansa ja jokseenkin laiha muodoltaan. Hän oli valkeaverinen taikka oikeammin punaisenvoipa iholtaan, hänellä oli ruskea parta, siniset silmät ja litteä nenä. Samalla silmänräpäyksellä kuin hän istuutui, torvi kaikkui kaukaa vastapäiseltä taholta, ja pian koko yleisö oivalsi, että korkea vanki oli ilmestymällänsä.

Joukko Karamanialaisia vartiakuntalaisia astui ensin ympyrän sisään ja levisi pitkin köyttä selin katselioita päin. Näitten perästä tuli viisikymmentä etevintä hebrealaista vankia, joitten kädet olivat taakse sidotut, mutta nähtävästi enemmän muodon kuin varmuuden vuoksi. Nyt nähtiin vähäiset katetut vaunut, joita muulit vetivät ja osa vartiakunnasta ympäröi ja joista talutettiin esiin, jalat irroitettuina kahleista, mutta kädet vielä raskaissa raudoissa, David Alroy!

Osan-oton ja kummastuksen ja pelon ja voitonriemun sekainen hyminä nousi ihmisjoukosta. Jokaista sykähti vasten tahtoakin. Lukuisa kansa liikkui edestakaisin kiihdyksissänsä. Vaatteet tahrattuina ja rikkeiminä, pää paljaana ja nuot pitkät kiharat otsalta vedettyinä, vaaleana ja laihtuneena, mutta yhä sortumatonna, Bagdadin entinen valloittaja ja kalifi loi ympärillensä tyvenen ja hallitsiankaltaisen katseen noihin, jotka niin nykyisin olivat olleet hänen orjansa.

Torvet kaikkuivat jälleen, vaadittiin järjestystä, ja kuuluttaja julisti, että hänen korkeutensa Alp Arslan, Karamanian mahtava hallitsia, heidän herransa, suojeliansa ja kuninkaansa, joka oli kostanut Allah'n ja Profeetan puolesta kaikille kapinoitsioille ja pahankurisille Juutalaisille ja uskottomille, aikoi puhua. Syvä ja yleinen äänettömyys syntyi, ja silloin kuului ääni, luja kuin kotkan huuto myrskyssä.

"David Alroy!" voittaja lausui, "sinua ei ole tänä päivänä tuotu tänne tutkintoa eikä tuomiota varten. Vangittuna, kun ryhdyit aseisin oikeata hallitsiaasi vastaan, sinä tiedät, niinkuin muutkin kapinoitsiat, odottaa tuomiotasi. Semmoinen rikos yksistänsä vaatii ankarinta rangaistusta. Sitä siis sinä ansaitset, joka olet syypää tuhansiin ilkitöihin, joka olet pilkannut Allah'ta ja Profeettaa, ja noitakeinojen harjoittamisella ja pahojen voimien avulla rikkonut valtakuntien rauhan, aikaan saattanut rajatonta verenvuodatusta, loukannut kaikkia lakeja, uskontoa ja säädyllisyyttä, erhetyttänyt houkuteltujen seuralaistesi mieltä, ja erittäin suoran liiton kautta Ebliin kanssa ja kauheain loihtusanojen ja jumalattomien taikausten käyttämisellä kietonut mainion prinsessan tunteet, joka ennen oli kuuluisa hyvistä avuistaan ja itse Profeetan jälkeläinen."

"Katso noita palmupuun seipäitä, terävämmät kuin mikään keihäs! Kaikkein hirmuisin rangaistus, jonka inhimillinen nero on keksinyt pahantekiöitä varten, odottaa sinua. Mutta sinun rikoksesi saattavat kaiken inhimillisen koston häpeään. Pyydä tyydyttävää palkintoa noilta manalan hengiltä, joitten kamalalla avulla sinä olet matkaan saanut tämmöiset vauriot. Sinun rangaistuksesi on julkinen, että kaikki ihmiset tietäisivät, ettei rikollinen koskaan välty ja että, jos sinun sydämesi tuntee ensinkään omantunnon soimauksia sinun lukuisien uhriesi suhteen, sinä tänä päivänä, suoraan tunnustain, millä vastustamattomilla keinoilla viekoittelit heitä, pelastaisit uhrisi siitä tuskallisesta ja häpeällisestä kuolemasta, joka nyt sinun tähtesi uhkaa heitä. Huomatkaa, oi kokoontunut kansa, Allah'n varahallitsian ääretöntä laupeutta! Hän sallii viheliäisen miehen tunnustaa jumalattomuutensa ja tunnustuksellansa pelastaa onnettomat uhrinsa. Minä olen lausunut sen. Kunnia olkoon Allah'n!"

Ja kansa huusi: "hän on lausunut sen, hän on lausunut sen! kunnia olkoon Allah'n! Hän on suuri, hän on suuri! ja Mahomet on hänen profeettansa!"

"Onko minun sallittu puhua?" Alroy kysyi, kun hälinä oli asettunut.
Hänen äänensä sävelet synnyttivät yleistä äänettömyyttä.

Alp Arslan nyykäytti päätänsä suostumuksensa osoitteeksi.

"Karamanian kuningas! Minä seison tässä syytettynä monesta rikoksesta. Nyt kuulkaat minun vastaukseni. On sanottu, että minä olen kapinoitsia. Minä väitän, että minä olen ruhtinas, niinkuin sinäkin olet, pyhää ja paljoa vanhempaakin sukuperää. Minä en tunnusta kuuliaisuutta kuin Jumalalleni, ja jos olen rikkonut sen, minä nyt opin, että Alp Arslan on kostaja hänen puolestansa. Mitä sinun jumalaasi ja profeettaasi tulee, minä en tunne heitä, vaikka he myöntävät minun Jumalani kaikkivallan. Se tiedetään hyvin, että jokaisessa yhteiskunnassa minun kansani pysyi erinänsä muista kansakunnista ja on aina pysyvä mistään kärsimisestä huolimatta. Tämä olkoon sanottu pilkkaamisen suhteen; minulla on semmoinen usko muinaisilta ajoilta, jota sinunkin kansasi pyhät kirjoitukset yhä kunnioittavat. Mitä harjoittamiini noitakeinoihin koskee, niinkuin myöskin siihen yhteyteen manalan henkien kanssa, jossa minun sanotaan olleen, tiedä kuningas, minä nostin uskoni lipun oman Jumalani, koko maailman suuren Luojan suorasta käskystä. Miksi siis noitakeinoja tarvittiin? Miksi juonia vähäväkisiä vihollisia vastaan, kun hänen kaikkivaltansa tuki minua? Hänen innostuksensa oli minun tenhovoimani. Tarvitseeko minun osoittaa, miksi, kun tämmöinen apu oli tarjona, minun kansani kokoontui ympärilleni? Semmoinen aika on tuleva, jolloin meidän vanhasta siemenestämme parempi johdattaja sikiää, jota et sinäkään, herrani, kykene kukistamaan."

"Mitä onnettomaan prinsessaan tulee, josta ei minun mielestäni puhuttu juuri arvostelevalla tavalla, hän on minun puolisoni, minun vapaa-ehtoinen puolisoni, vaikka teidän seipäänne ennen pitkää tehnevät hänet leskeksi. Minä en seiso tässä naisten taipumuksia selittääkseni. Uskokaat minua, herra, hän antoi kauneutensa minun innokkaalle syleilylleni ilman mitään muuta suostuketta, kuin semmoista, joka sopii soturille ja kuninkaalle. Se näyttänee oudolta sinusta sinun valta-istuimellasi, että niin kurja olento, kuin minä olen, poimin Aasian kauniimman kukan. Muista vaan, että onnen vaiheet ovat kummalliset. Minä en ollut aina, mikä nyt olen. Me olemme yhtyneet ennen. Oli semmoinen päivä, eipä aivan kaukainenkaan, jolloin sallimus näytti puoleksi taipuvan kohtalomme vaihettamiseen, jollei muutamia kavalia konnia olisi ollut, jotka minä näen täällä. Jos minä olisin voittanut, minä luulen, että olisin osoittanut enemmän sääliväisyyttä."

Karamanian kuningas oli mitä kiivaimpia miehiä. Hän oli laittanut puheensa neuvon-antajiensa mietteitä ja ohjauksia myöten. Nämät olivat vakuuttaneet hänelle, että se tapa, jota hän noudatti, saattaisi Alroy'n tunnustamaan kaikki, mitä hän tahtoi, ja erittäinkin puhdistamaan prinsessa Schirenen mainetta — tämä oli jo koettanut uskotella Alp Arslania, ettei kukaan nainen koko maailmassa ollut niin paljon vääryyttä kärsinyt kuin hän. Karamanian kuningas polki kolmesti jalkaansa valta-istuimensa lattiaan ja huudahti kovin suuttuneena: "partani kautta, te olette pettäneet minut! Se koira ei ole tunnustanut mitään!"

Kaikki neuvon-antajat ja etevimmät päälliköt ja mollat ja imamit ja kadit ja kaupungin päähenkilöt olivat suuresti hämmästyksissään. He alkoivat heti tuumailla keskenänsä ja päättivät, ankarasti väiteltyänsä, että, ennenkuin viimeisiä koetettaisiin, oli paras näyttää todeksi, mitä vanki ei tahtonut ilmoittaa. Hyvin arvoisa sheiki, joka oli puettu väljiin, viheriäisiin vaatteisin ja jolla oli pitkä, valkoinen parta ja turbani, kuin Babelin torni, nousi nyt. Hänen tunnettu hurskautensa vaati kaikkia äänettömyyteen, sillä välin kuin hän itse lausui pitkän rukouksen, pyytäen Allah'ta ja Profeettaa hämmentämään kaikkia häväiseviä Juutalaisia ja uskottomia ja vuodattamaan totuuden sanoja jumalisten ihmisten suuhun. Ja nyt kunnian-arvoisa sheiki kutsui esiin kaikki todistajat David Alroy'ta vastaan. Heti Kisloch, Kurdilainen, joka oli koroitettu Bagdadin kadiksi, astui esiin, veti sametti-kukkarostansa paperikääryn ja luki semmoisen todistuksen, jossa arvoisa Kisloch vakuutti, että hän ensin tutustui vangin, David Alroy'n kanssa joissakin erämaan raunioissa — muutamain rosvojen pesässä, joita Alroy johdatti; että hän, Kisloch, oli rehellinen kauppias ja että nämät konnat olivat ryöstäneet hänen karavaninsa ja hän itse joutunut vankeuteen; että hänen vankeutensa toisena yönä Alroy oli ilmestynyt hänen eteensä leijonan muodossa ja kolmantena tuimasilmäisenä härkänä; että hänen oli tapa alinomaa muuttaa itsensä; että hän usein nosti henkiä; että viimein eräänä kauheana yönä Eblis itse tuli suurella juhlasaatolla ja antoi Alroy'lle Salomonin, Davidin pojan valtikan; ja että tämä seuraavana päivänä kohotti lippunsa ja kohta sen jälkeen kukisti Hassan Subah'n ja tämän Seldshukit useitten hirmuisten paholaisten silminnähtävällä avulla.

Kalidaan, Indialaisen, Guebriläisen ja Neekerin ja muutamien muitten saman hengen lapsien todistukset vetivät täysin määrin vertoja Kisloch Kurdilaisen uhkealle kertomukselle. Hebrealaisen valloittajan vastustamaton menestys oli kieltämättömällä tavalla selitetty, Mahomettilaisten aseitten kunnia ja Moslemin uskon puhtaus olivat asetetut jälleen entiseen loistoonsa ja saastuttamattomaan maineesensa. Todeksi saatiin, että David Alroy oli Ebliin lapsi, noitamies, taikakalujen ja myrkkyjen käyttäjä. Kansa kuunteli kauhulla ja harmilla. He olisivat tunkeneet vartiaväen läpitse ja repineet hänet kappaleiksi, jolleivät olisi pelänneet Karamanialaisten sotatapparoita. Niin he lohduttivat mieltänsä sillä, että he ennen pitkää saisivat nähdä hänen kidutuksensa.

Bagdadin kadi kumarsi Karamanian kuningasta ja kuiskasi soveliaan matkan päästä jotakin kuninkaalliseen korvaan. Torvet kaikkuivat, kuuluttajat vaativat äänettömyyttä ja kuninkaan huulet liikkuivat taas.

"Kuule, oi kansa, ja ole viisas. Pääkadi aikoo nyt lukea kuninkaallisen prinsessan Schirenen, noiturin etevimmän uhrin todistuksen."

Ja todistus luettiin, joka vakuutti, että David Alroy omisti ja kantoi lähinnä sydäntänsä erästä talismania, jonka Eblis oli antanut hänelle ja jonka voima oli niin suuri, että, jos sitä kerta painettiin naisen rintaa vastaan, tämä ei enää voinut hallita tahtoansa. Tämmöinen kova onni oli kohdannut oikeauskoisten hallitsian tytärtä.

"Onko siinä niin kirjoitettu?" vanki kysyi.

"On", kadi vastasi, "ja sen alla on vielä prinsessan kuninkaallinen allekirjoitus."

"Se on väärennetty."

Karamanian kuningas kavahti valta-istuimeltansa ja oli vihoissansa astumallaan sen portaita alas. Hänen kasvonsa olivat veripunaiset, hänen partansa kuin tulen liekki. Joku lempiministeri rohkeni vienosti pidättää häntä hänen kuninkaallisesta vaipastansa.

"Tapa paikalla pois se koira", Karamanian kuningas mutisi.

"Prinsessa on itse täällä", lausui kadi, "todistamassa niitä noitakeinoja, joitten alaisena hän oli, vaan joitten vaikutuksesta hän nyt Allah'n ja Profeetan voiman kautta on pääsnyt."

Alroy'ta vävähti!

"Astu esiin, kuninkaallinen prinsessa", kadi sanoi, "ja jos se todistus, jonka kuulit, on perustettu, nosta ylös se kuninkaallinen käsi, joka koristi sen allekirjoituksellaan."

Lähellä valta-istuinta oleva eunukkien joukko teki tilaa; naishaamu, joka oli verhottu hunnulla jalkoihin saakka, astui esiin. Hän nosti ylös kätensä; koko kerääntynyt kansa tuskin hengitti mielenliikutuksesta; eunukkien rivit ummistuivat jälleen; huuto kuului ja hunnustettu haamu katosi.

"Minä odotan kidutuskoneitasi, kuningas", Alroy lausui raskaan surun äänellä. Hänen lujuutensa näytti luopuneen hänestä. Hänen silmänsä olivat luodut maahan. Hän oli nähtävästi vaipunut syvään miettimiseen taikka heittäynyt epätoivoon.

"Valmistakaat seipäät", käski Alp Arslan.

Koko kansan joukkoa värisytti vasten mieltäkin.

Yksi orja lähestyi ja tarjosi paperikääryä Alroy'lle. Hän tunsi Nubialaisen, joka oli Honainin palveluksessa. Hänen entinen ministerinsä ilmoitti hänelle, että hän oli saapuvilla; että ne ehdot, joita hän vankihuoneessa tarjosi, vielä myönnettäisiin; että jos Alroy, jota asiaa hän ei epäillyt ja jota hän rukoili, suostuisi niitä vastaan-ottamaan, hänen tuli pistää paperikäärö poveensa, mutta, jos hän yhä oli taipumaton, jos hänen yhä oli mieletön päätös kuolla hirveä ja häväisevä kuolema, hänen tuli repiä se rikki ja heittää se tanterelle. Silmänräpäyksellä Alroy otti paperikääryn ja repi sen kiivaasti tuhansiin palasiin. Tuulen puuska levitti kappaleet laajalle yliympäri. Alhaiso riiteli näistä David Alroy'n viimeisistä muistoista; ja tämä vähäinen tapaus tuotti paljon hämminkiä.

Tällä välin Neekerit varustivat kidutuksen ja kuoleman koneita.

"Tuon juutalaisen koiran itsepintaisuus tekee minun hulluksi", lausui Karamanian kuningas hovimiehillensä. "Minua haluttaa puhutella häntä vähän, ennenkuin hän kuolee." Lempiministeri pyysi hallitsiaansa olemaan levollisena; mutta kuninkaallinen parta kävi niin punaiseksi, ja kuninkaalliset silmät iskivät niin kauheata tulta, että lempiministerikin lopulta myöntyi.

Torvi kaikkui, kuuluttajat vaativat vaiti-oloa, ja Alp Arslanin ääni eroitettiin jälleen.

"Senkin koira, näetkö sinä, mikä on tarjonasi? Tiedätkö sinä, mikä vartoo sinua sinun herrasi Ebliin asunnoissa? Voiko väärä ylpeys viehättää Juutalaistakin? Eikö elämä ole suloista? Eikö olisi parempi olla minun varvaskenkieni kantaja kuin tulla seivästetyksi?"

"Jalomielinen Alp Arslan", vastasi Alroy ilmeisen ylenkatseen äänellä; "luuletko, että mikään kidutus rasittaa niin, kuin se muisto, että sinä olet voittanut minun?"

"Partani kautta, hän ivaa minua!" Karamanialaisten hallitsia huudahti; "hän tekee kiusaa minulle! Älkäät koskeko vaippaani. Minä tahdon puhua hänen kanssaan. Te ette näe kauemmaksi kuin hunnustettu haukka, te sokean äidin lapset. Se on noita; hänellä on vielä jälellä joku päätaika; hän pelastaa vielä henkensä. Hän lentää ilmaan taikka vaipuu maan sisään. Hän nauraa meidän kidutuksiamme." Karamanian kuningas astui tuota pikaa valta-istuimensa portaita alaspäin; häntä seurasivat hänen lempiministerinsä ja hänen neuvon-antajansa ja hänen etevimmät päällikkönsä ja kadit ja mollat ja imamit ja kaupungin päähenkilöt.

"Sinä noita!" Alp Arslan huudahti, "hävytön noita! halvan äidin halpa poika! koirien koira! niskotteletko sinä meitä vastaan? Kuiskaako herrasi Eblis toivoa sinun korviisi? Nauratko meidän rangaistuksiamme? Aiotko lentää ylös ilmaan? vai painua alas maahan? Niinkö, niinkö?" Hengästyneenä ja vihastansa uupuneena hallitsia vaikeni. Hän repi partaansa ja polki maata rajussa vimmassaan.

"Sinä olet viisaampi kuin neuvon-antajasi, kuningas Arslan; minä en nöyrry sinun edessäsi. Minun Herrani, vaikka hän ei ole Eblis, ei ole hylännyt minua. Minä nauran sinun rangaistuksiasi. Sinun kidutuksiasi minä ylenkatson. Minä sekä vaivun maan sisään että kohoan ilmaan. Tyydytkö nyt vastaukseeni?"

"Partani kautta", huudahti tulistunut Arslan, "minä tyydyn vastaukseesi. Pelastakoon Eblis sinut, jos hän voi;" ja Karamanian kuningas, Aasian mainioin miekan piteliä veti säilänsä, ikäänkuin salaman, tupesta ja silpaisi yhdellä säväyksellä Alroy'lta pään. Se kaatui, vaan, kun se kaatui, riemuitsevan pilkan hymy näytti vivahtelevan sankarin kylmenevillä kasvoilla ja kysyvän hänen vihollisiltansa: "missä kaikki teidän kidutuksenne nyt ovat?"