VIIDES OSA.
I.
"Nyt meidän kauhea matkamme on päätetty, nyt erämaan vaivat ovat ohitse. Leveänä vierii virta viheriäin ja palmukkaitten äyräitten välitse ja tarjoo pian väsyneille jäsenillemme semmoisia kylpyjä, joita kalifit eivät voi ostaa. Allah-illah. Allah-hu. Allah-illah, Allah-hu."
"Miekkoinen se, joka nyt tuopi muassaan relikin profeettamme hautakammiosta, miekkoinen se, joka nyt levittää katseltavaksi kaukaisten markkinain aarteet, hämärän Idän juvelit ja loittosan Samarkandin silkkikankaat. Allah-illah, Allah-hu. Allah-illah, Allah-hu."
"Hänelle pyhä moskea on toivottava onnea juhlallisella ja syvällä kunnioituksella, häntä vireä Bezestein on vastaan-ottava luottavaisella hymyllä. Hurskas kauppias, peri nyt työsi kaksinkertainen voitto. Allah-illah, Allah-hu. Allah-illah, Allah-hu."
"Kameli säikähtää, Abdallah! Katso, tuossa on jotakin tiellä."
"Pyhän kiven kautta, kuollut ihminen. Mies raukka! Ei pitäisi koskaan jalkaisin tehdä pilgrimi-matkoja. Minä vihaan heidän nöyrää jumalanpelkoansa. Kannusta kameliasi, niin se menee ruumiin sivutse."
"Profeetta saarnaa armeliaisuutta, Abdallah. Hän on suosinut yritystäni, ja minä tahdon noudattaa hänen käskyänsä. Katso, onko hän aivan kuollut."
Se oli karavani Mekkasta, joka palasi Bagdadiin. Pilgrimit olivat päiväyksen päässä Eufratista ja tervehtivät riemulaululla tuloansa hedelmällisille seuduille. Niin etäältä, kuin silmä kannatti, heidän kiertelevän kulkueensa pitkä rivi ulottui halki erämaan, tuhansittain suistettuja kameleja, kuormitettuina kauppakaluilla ja jokaisen parven etupäässä joku kookkaampi juhta, johdattaen helkkivin tiukuineen ratsasmiesten ryhmiä ja useita kantoistuimia; kaikki pilgrimit varustettuina aseilla kiireestä kantapäähän; etumaisena nähtiin vahva osasto seldshukilaista hevosväkeä, ja jälkijoukkoa puolusti kurdilainen heimokunta, joka oli ottanut varjellaksensa näitä hurskaita matkustajia heidän retkellänsä Kurdistanin läpitse.
Abdallah oli hyväntekeväisen kauppamiehen Alin lempiorja. Totellen isäntänsä tahtoa astui hän vastahakoisesti kamelinsa selästä ja tutki Alroy'n hengettömältä näyttävää ruumista.
"Joku Kurdilainen, puvusta päättäen", huudahti Abdallah nauraen pilkallisesti, "mitä hän täällä toimittaa?"
"Nuot eivät ole Kurdilaisen kasvot", vastasi Ali, "kenties joku pilgrimi vuorilta?"
"Mikä hyvänsä hän lienee, hän on kuollut", väitti orja; "epäilemättä joku kirottu giauri."
"Jumala on suuri", lausui Ali, "hän hengittää; hänen kauhtanansa rintapuoli kohosi."
"Tuuli se oli", sanoi Abdallah.
"Se oli ihmissydämen huokaus", intti Ali.
Useat pilgrimit, jotka olivat astuneet maahan, kokoontuivat nyt heidän ympärillensä.
"Minä olen Hakim", ilmoitti joku arvokas Armenialainen. "Minä koettelen hänen suontansa; se on heikko, mutta se tykyttää."
"Löytyy ainoastaan yksi Jumala", huudahti Ali.
"Ja Mahomet on hänen profeettansa", vastasi Abdallah. "Sinä et usko häneen, sinä uskoton Armenialainen."
"Minä olen Hakim", toisti arvokas Armenialainen. "Vaikka minä olen uskoton, Jumala on tehnyt minun kykeneväksi oikea-uskoisia parantamaan. Kunnioitettava Ali, luota minuun, poika virvonnee."
"Hakim, sinä olet lukeva omia dirhemejäsi, jos hän hengittää divanillani Bagdadissa", vastasi Ali; "minä olen mieltynyt poikaan. Jumala on lähettänyt hänen minulle. Hän saa kantaa varvaskenkiäni."
"Anna minulle kameli, ja minä pelastan hänen."
"Meillä ei ole mitään kantelia", lausui palvelia.
"Kävele, Abdallah", sanoi isäntä.
"Pitääkö oikea-uskoisen kävellä, että Kurdilaisen henki säilyisi? Herra varvaskengän-kantaja saa vastata tästä, jos vielä on mitään makeutta selkäsaunassa", jupisi Abdallah.
Armenialainen iski Alroy'lta suonta; veri juoksi hitaasti, mutta tasaisesti. Vankeuden Ruhtinas avasi silmänsä.
"Löytyy vaan yksi Jumala", huudahti Ali.
"Paha silmä kohdatkoon häntä!" mutisi Abdallah. Armenialainen otti virkistyttäviä rohtoja povestansa ja vuodatti niitä voipuneen suuhun. Veri alkoi liikkua alttiimmin.
"Hän jää henkiin, arvoisa kauppias", lausui lääkäri.
"Ja Mahomet on hänen profeettansa", jatkoi Ali.
"Mekkan kiven kautta, minä luulen, että hän on Juutalainen", huusi riemuten Abdallah.
"Se koira!" huudahti Ali.
"Hyi!" sanoi joku neekeri-orja, inholla vetäytyen takaisin.
"Hän kuolkoon", lausui kristitty lääkäri eikä edes sitonut hänen suontansa.
"Ja tulkoon kirotuksi", lisäsi Abdallah nousten jälleen kamelinsa selkään.
Seurue jatkoi matkaansa, karavani eteni. Kurdilainen hevosmies ratsasti esiin. Hän pidätti hevostansa, kun hän kulki Alroy'n ohitse, josta veri juoksi kuiviin.
"Mikä kunniaton orja on haavoittanut yhden heimokuntalaiseni?"
Kurdilainen hypähti ratsunsa selästä, repäisi liuskan sinisestä paidastansa, tukotti haavan ja kantoi onnettoman Alroy'n jalkaväen luo.
Erämaa loppui, karavani joutui lavealle, mutta viljavalle tasangolle. Tämän äärimmäisestä päästä siinsi pitkä, lainehtiva sarja palmupuita. Etujoukko huudahti riemusta, heilutti pitkiä heittokeihäitänsä ilmassa ja sälisti lujalla rymäkällä käyräsapeleitansa vähäisiin, ympyriäisiin rautakilpiinsä. Kaikki silmät loistivat, kaikki kädet nostettiin, kaikki äänet raikkuivat paitsi niitten, joita tämä huima ilo oli tukahuttamallansa. Kuukausia erämaan helteessä kuljettuaan he näkivät suuren Eufratin.
Leveänä ja vankkana ja komeana ja tyynenä mahtava virta vyöryi kauniin ja kasvuisan maiseman läpitse. Virvoittava tuuli nousi sen helmasta. Kaikissa tuntui tämän elähyttävä vaikutus. Sairaat parantuivat, toivottomat rohkaisivat mielensä, terveet ja ilomieliset purskahtivat äänekkääsen nauruun, hypähtivät kameliensa selästä ja syleilivät lemuavaa maata taikka riehuen uudistuneista voimistansa ratsastivat täyttä laukkaa lakean yli ja heittivät irroitetut keihäänsä ilmaan ikäänkuin näyttääkseen, etteivät kärsimiset eikä ponnistukset olleet vieneet heiltä sitä taitoa ja tarmoa, jota paitsi heidän ei olisi käynyt astua jälleen vähemmän uskaliaitten veljiensä asuntoihin.
Karavani seisahtui lavean virran partaille, joka nyt hohti viileässä auringonlaskussa. Leiri oli asetettu, tasanko välkkyi teltoista. Polvillensa langettuaan kamelit nähtiin parvittain kyykistyneinä, suuret kasat kauppatavaroita vieressä. Valjaista päästetyt hevoset juoksivat hirnuen ympäri lakeaa, iloisesti pudistaen päätänsä ja piehtaroiden oudoilla laitumilla. Levittäen mattojansa ja kumartaen Mekkaa päin pilgrimit toimittivat iltarukouksiansa. Harvoin hartaammin kiitosta lausuttiin. He nousivat: mitkä heittäysivät virtaan, mitkä sytyttivät lamppuja, mitkä jauhoivat kahvia. Isot joukot hymyileviä maan-asukkaita saapuivat tuoden vereksiä ruokavaroja, halullisina käymään näin suruttomiin sydämiin ja täysinäisiin kukkaroihin käsiksi. Tämä oli yksi semmoinen tilaisuus, jolloin itämaalaisen tavallinen yksivakaisuus katoo. Myöhäiseen yöhön soiton helinä ja nauravien huudot kuuluivat kimaltelevan joen reunoilta; myöhäiseen yöhön olisi voinut ihastuneena kuunnella tarinoitsiain vallattomia kertomuksia taikka viehättyneenä katsella tanssiattarien vielä vallattomampia ruumiin-liikenteitä.
II.
Bagdadin suuri basaari tarjosi päivää jälkeen karavanin tulon kuin vilkkaan ja loistavan näyn. Kaikki maailman harvinaiset ja kalliit tuotteet olivat kootut tälle kuuluisalle torille! Kashmirin shaleja ja Syrian silkkejä, Afrikan norsunluuta ja strutsinsulkia ja kultaa, Indian juveleja, Egyptin talismaneja, Persian hajuvoiteita ja käsikirjoituksia, Arabian höysteitä ja pihkaa, pulskeita hevosia, vielä pulskeampia orjia, sopelivaippoja, kärpän-nahkaisia turkkeja, sota-asuja, yhtä erinomaisia komeuden kuin kelvollisuuden puolesta, harvinaisia eläimiä, vielä harvinaisempia lintuja, sinisiä apinoita hopeisissa kaulavöissä, valkoisia metsäkauriita kultaisilla kytkyillä, vinttikoiria, riikinkukkoja, vähäisiä papukaijoja. Ja joka paikassa outoja ja hyöriviä ja virkoisia ihmisjoukkoja; kaikkien kansojen ja uskojen ja ilman-alojen edustajia: hekumallisia ja ylpeitä Turkkilaisia, sieviä ja sukevia Arabialaisia, Hebrealaisia mustin lakkineen ja levottomin kasvoinensa; Armenian kristittyjä tummilla, löyhyvillä vaatteillansa, leppeällä käytöksellään ja tyvenellä katsannollansa. Tuolla rehenteli hilpeä, teeskenteleväinen ja hempeä Persialainen; täällä Cirkassialainen heiskaroitsi pitkin hiuksinensa ja rengaspantsarineen. Kaunis ja valkeaverinen Georgialainen sysääntyi mustanpintaista Dongolan tai Sennaarin kauppiasta vastaan.
Noilla pitkillä, soukilla, kaaritetuilla ja väärillä basaarin kaduilla, joitten kumpaakin puolta kauppakaluilla täytetyt kojut reunustivat, kaikki oli puuhaa, ostoa ja vaihtoa. Joku kulkia lähestyi, joka nähtävästi ei ollut tavallista säätyluokkaa. Kaksi paagia astui hänen edessään, somanmuotoisia georgialaisia poikia, puettuina karmosinipunaisiin vaatteisin ja samanväriseen lakkiin, joka liittyi tiveästi päähän ja josta pitkät kultaiset töyhteet riippuivat. Toinen kantoi sinistä samettikukkaroa, toinen ha'assa olevaa, kallis-siteistä kirjaa. Neljä aseellista juoksulaista seurasi isäntäänsä, joka ratsasti paagien perässä maidonkarvaisella muulilla. Hän oli keski-ikäinen mies ja erinomaisen kaunis. Hänen väljät vaatteensa peittivät ainoan vian hänen ruumiinluonnossaan, vartalon, jota hemmotteleminen oli saattanut ehkä liian reheväksi. Hänen silmänsä olivat isot ja lempeät ja mustat; hänen nenänsä oli komea, vaikka vienon kaareva; hänen suunsa oli pieni ja kaunis; hänen huulensa mehukkaat ja punaiset; hänen hampaansa säännölliset ja häikäisevän valkeat. Hänen pikimusta partansa valui alas, vaikkei aivan pitkälle, soreissa ja luonnollisissa kiharoissa ja oli runsaasti hajustettu; hienot viikset varjostivat hänen ylihuultansa, mutta ei minkään poskiparran ollut sallittu estää näkyvistä hänen soikeain kasvojensa ja muhkean ihonsa muotoa ja hohtoa. Ylimalkain lihallisuus kenties liiaksi ilmestyi vieraan katsannossa; mutta hänen himokkaat silmänsä valoivat neroa ja viekkaus väijyi tuolta kievaalta huulelta. Ratsastajan puku oli erittäin komea. Hänen turbaninsa, joksi tulipunainen kashmirishaali oli kääritty, oli hyvin leveä ja, peittäen puoleksi hänen valkeaa otsaansa, enensi erilaisuudellansa toisen puolen loistavaa korkeutta. Hänen alustakkinsa oli valkoisesta Damaskon silkistä ja aivan kankea hopea-ommeluksista. Sitä ympäröitsi Brusan kultakankaasta tehty vyö, johon oli pistetty tikari, jonka kahvasta timantit ja rubinit leimuilivat. Hänen avara viittansa oli karmosini-värisestä verasta. Hänen valkoiset kätensä välkkyivät sormuksista, ja kiiltävät kalliit kivet riippuivat hänen korvissaan.
"Kuka tuo on?" kysyi joku Egyptin kauppamies matalalla äänellä siltä rihkamanmyyjältä, jonka kankaita hän paraikaa katseli.
"Se on herra Honain", vastasi rihkamanmyyjä.
"Ja mikä mies hän on?" jatkoi Egyptiläinen, "onko hän kalifin poika?"
"Mitä vielä! paljoa korkeampi herra — hänen lääkärinsä."
Valkoinen muuli pysähtyi juuri sen kojun luo, jossa tämä keskustelu tapahtui. Paagit seisahtuivat ja asettuivat kummallekin puolelle isäntäänsä — juoksulaiset torjuivat väentunkoa.
"Kauppias", lausui Honain suloisella, lempeällä hymyllä ja sointusalla äänellä, "kauppias, saitko minulle, mitä tilasin?"
"Löytyy vaan yksi Jumala", vastasi rihkamanmyyjä, joka oli tuo hyväntekeväinen Ali, "ja Mahomet on hänen profeettansa. Minulla oli onni, teidän korkeutenne, sillä minä tapasin Aleppossa tuon kirotun giaurin, josta minä puhuin, ja katso, se, mitä halasit, on tässä." Näin puhuen Ali otti esiin useita kreikkalaisia käsikirjoituksia ja tarjosi niitä vieraallensa.
"Haa!" huudahti Honain sädehtivin silmin, "se on hyvä — niitten hinta?"
"Tuo uskoton ei tahtonut myydä niitä vähempään kuin viiteensataan dirhemiin", vastasi Ali.
"Ibrahim, katso, että tämä arvoisa kauppias saa tuhat."
"Yhtä monta kiitosta, herra Honain."
Kalifin lääkäri kumarsi suosiollisesti.
"Astukaat eteenpäin, paagit", jatkoi Honain; "miksi tämä pidätys?
Ibrahim, katso, että meidän on tie auki. Mitä tämä on?"
Joukko miehiä tuli esiin, vetäen muassaan yhtä nuorukaista, joka melkein uupumallansa vielä yksinänsä ponnisti kunnottomia vangitsioitansa vastaan.
"Kadi, kadi", huusi etumainen heistä, joka oli Abdallah, "viekäät hänet kadin tuo."
"Jalo herra", lausui nuorukainen, irroittaen itsensä äkkinäisellä nytkäyksellä vastustajiensa käsistä ja tarttuen Honainin viittaan, "minä olen viaton ja minulle on tehty vääryyttä. Minä anon apuasi."
"Kadi, kadi", huudahti Abdallah; "tuo konna on varastanut sormukseni — sen sormuksen, jonka uskollinen Fatimani antoi minulle hääpäivänämme ja josta en tahtoisi erota, vaikka saisin kaikki isäntäni tavarat."
Nuorukainen piti vielä kiinni Honainin viitasta ja äänetönnä väsymyksestä loi häneen kauniit, rukoilevat silmänsä.
"Hiljaa!" Honain sanoi; "minä tahdon tuomita tässä asiassa."
"Herra Honain, herra Honain, kuunnelkaat herra Honainia!"
"Puhu, sinä riiteliä; mitä sinä nyt valitat?" kysyi Honain
Abdallah'lta.
"Teidän korkeutenne", vastasi Abdallah surkealla äänellä, "minä olen teidän uskollisen palvelianne Alin orja: minun on ollut usein kunnia olla teidän korkeuttanne vartioimassa. Tämä nuori vintiö, ilkeä kerjäläinen, on ryöstänyt minulta, kun nukuin eräässä kahvilassa, yhden sormuksen; minulla on vieraita miehiä, että todella nukuin. Se on kallis smaragdi, teidän korkeutenne, ja kahta rakkaampi, koska se on lempilahja Fatimaltani. Ei mikään asia koko maailmassa olisi voinut luovuttaa minua siitä; ja niin, kun minä nukuin — tuossa on kolme rehellistä miestä, jotka voivat todistaa, että nukuin — tulee tämä pikkuinen kulkunuija, teidän armollinen korkeutenne, joka, sillä välin kuin hän on tarjoavinansa minulle kahvia, tarttuu sormeeni ja riistää pois tuon kalliin sormuksen, jota hän nyt pitää omissa viheliäisissä käpälissään eikä tahdo antaa minulle takaisin ilman selkäsaunatta."
"Abdallah on uskollinen orja, teidän korkeutenne, ja hadshi" (pyhävaeltaja), virkki hänen isäntänsä Ali.
"Ja mitä sinä tähän sanot, poika?" Honain kysyi.
"Että hän on kavala konna, joka valehtelee niinkuin orjat ainakin."
"Jämeästi vastattu, mutta ehkä totta", lisäsi Honain.
"Sinäkö minua orjaksi sanot, sinä hirtehinen?" huudahti Abdallah; "kerronko minä sinulle, mikä sinä olet? Mutta, teidän korkeutenne, älkäät kuunnelko häntä silmänräpäystäkään. Oikein häpeä on tuoda tuommoinen heittiö teidän eteenne; sillä pyhän kiven kautta, ja minä olen hadshi, minä varon vähäisen, että hän on Juutalainen."
Honain kävi vähän vaaleaksi ja puri huultansa. Häntä ehkä harmitti, kun hän oli aivan julkisesti ryhtynyt niin inhotun olennon kuin Hebrealaisen asiaan, mutta hänen mielensä ei tehnyt jättää sitä, jota hän tuokio takaperin oli päättänyt auttaa, ja hän kysyi nuorukaiselta, mistä hän oli sormuksen saanut.
"Minun rakkahin ystäväni antoi sen minulle, kun minä ensin aloitin sitä vaivalloista pyhävaellusta, jota en vielä ole päättänyt. Ei ole kuin yksi henkilö koko maailmassa, paitsi antaja, jolle tahtoisin antaa sen, ja tämän henkilön kanssa minä en ole tuttu. Kaikki nämät näyttänevät epäiltävältä, mutta kaikki on totta. Ainoastaan totuus tukee minua. Minä olen avuton ja ilman ystäviä; mutta minä en ole mikään kerjäläinen eivätkä mitkään kärsimiset voisi minua semmoiseksi muuttaa. Havaiten itseni moninaisista syistä peräti voipuneeksi, menin erääsen kahvilaan ja laskeusin alas, kukaties kuolemaan. Minä en saanut unta, vaikka minun silmäni olivat ummistetut, eikä mikään olisi voinut herättää minua siitä vavahtelevasta huumesta, jota minä luulin kuolemaksi, paitsi tämä ryöstäjä, joka ei malttanut odottaa siksi kuin kuolema olisi antanut hänen rauhassa anastaa juvelin, jota pidän kalliimpana kuin henkeäni."
"Näytä se minulle."
Nuorukainen nosti ylös kättänsä Honainia päin, joka koetti hänen suontansa, ja sitten veti pois sormuksen.
"Voi Fatimani!" huudahti Abdallah.
"Hiljaa!" lausui Honain. "Paagi, kutsu joku juvelikauppias tänne."
Honain katseli hyvin tarkasti sormusta. Joko hän oli heikko-näköinen taikka ehkä katetun basaarin petollinen valo häntä helposti sitä tutkimasta, ainakin hän kohotti kättänsä otsallensa ja muutaman silmänräpäyksen hänen kasvonsa olivat peitossa.
Juvelikauppias saapui paikalle ja, painaen kättänsä sydäntänsä vastaan, kumarsi Honainia.
"Sano tämän sormuksen hinta", lausui Honain matalalla äänellä.
Juvelikauppias otti sormuksen, katseli sitä joka taholta tarkastavalla silmällä, piti sitä päivää vastaan, koetteli sitä kielellänsä, käänsi sitä monta kertaa ja vakuutti viimein, ettei hän voisi myydä semmoista sormusta vähempään kuin tuhanteen dirhemiin.
"Olkoonpa oikeus teillä kummalla hyvänsä", sanoi Honain Abdallah'lle, "tahdotko luopua tästä sormuksesta, jos saat tuhat dirhemiä?"
"Aivan mieluisasti", vastasi Abdallah.
"Ja sinä, poika, jos päätös kääntyy sinun eduksesi, myytkö sinä tämän sormuksen kahdenkertaiseen hintaan siitä mitä juvelikauppias määräsi?"
"Herrani, minä olen puhunut totta. Minä en voi myydä tätä sormusta, vaikka saisin kalifin palatsin."
"Totuus pääsi kerta voitolle", lausui Honain. "Poika, sormus on sinun; ja sinulle, sinä petturi", kääntyen Abdallah'n puoleen, "sinä valehtelia, varas ja panettelia! sinulle se pieksentö, jonka sinä määräsit tälle viattomalle pojalle. Ibrahim, katso, että hän saa viisisataa. Nuori pilgrimi, sinä et ole enään avuton eikä ilman ystäviä. Seuraa minua palatsiini."
III.
Holvitettu huone oli isonlainen ja sievänsuhtainen. Monilukuiset, valkeasta ja viheriästä marmorista veistetyt pylväät kannattivat sen kattoa, joka oli koristettu viheriöillä korkokuvilla ja hopeisilla tähdillä. Kirjavan marmori-permannon keskeltä nousi suihkulähde, jonka vesi lankesi viheriään porfyrisäiliöön, ja tämän suihkulähteen vieressä Honain lepäsi hopeisella vuoteella.
Hän nosti silmänsä maalauksilla varustetusta kirjasta, joka oli kotvan aikaa kiinnittänyt hänen huomiotansa; hän taputti käsiänsä, ja nubialainen orja tuli esiin, joka, laskien käsivartensa ristiin rinnallensa, kumarsi äänetönnä isäntänsä edessä.
"Kuinka meidän hebrealaisen pojan laita on, Almaschar?"
"Isäntä, kuume ei ole palannut. Me annoimme hänelle lääkejuoman; hän nukkui monta tuntia ja on nyt herännyt, heikkona, mutta terveenä."
"Käske hänen nousta ja tulla minun luokseni."
Nubialainen poistui.
"Ei löydy mitään niin ihmeellistä kuin samantunteisuus", puhui kalifin lääkäri miettivällä muodolla itseksensä; "kaikki yhtyy tähän perus-aatteesen, ja minä tunnustan, että tämä oppinut tohtori selittää sitä juurtajaksain ja hyvästi. Todestikin lukenut mies ja sujuva kynä; kuitenkin hän liiaksi uuttaa ainettansa. Hän on turhan tarkka. Havainto opettaa meille enemmän kuin filosofian lauseet. Huimaa nuoruuttani ajattelemalla minä kokosin viisautta. Minä olen nähnyt niin paljon, että olen tauonnut kummastelemasta. Vaikka epäilisimme kuinka paljon tahansa, löytyy sentään jotakin salamyhkäistä, jota ei järkemme saata käsittää. Vaan emmepä kuitenkaan ole siitä kaukana. Minusta tuntuu välisti kuin yksi askel, yksi ainoa askel voisi tuottaa meille valoa. Tuossa sairaamme tulee. Ruusu on kadonnut hänen poskeltansa, ja hänen korkea otsansa on vaalea ja synkkä. Kuitenkin jalo muoto — mietinnön valta-istuin; ja himo asuu tuossa hiukeavassa silmässä. Minä en tiedä mistä syystä, mutta suuresti tämä turvatoin lapsi minua viehättää.
"Jalo vieras, kuinka sinä jaksat?"
"Aivan hyvin, herrani. Minä tulin kiittämään sinua kaikesta sinun hyvyydestäsi. Ainoat kiitokseni ovat sanat, vieläpä liian heikot sanat; vaan kuitenkin orvon siunaus on aarre."
"Sinä olet siis orpo?"
"Minulla ei ole muuta isää kuin isiemme Jumala."
"Ja tämä Jumala on —"
"Israelin Jumala."
"Sen minä arvasin. Hän on semmoinen jumaluus, jota meidän kaikkien täytyy kunnioittaa; jos hän on se suuri Luoja, jota me kaikki tunnustamme."
"Hän on, mitä hän on, ja me olemme, mitä me olemme — kukistunut kansa, mutta yhä uskolliset."
"Uskollisuus on voima."
"Sinun sanasi ovat totuus, ja voima on pääsevä voitolle."
"Sinä ennustat!"
"Moni profeetta on pidetty vähässä arvossa, kunnes tulevaisuus osottaa, että Jumala on häneen vaikuttanut."
"Sinä olet nuori ja toivoa täynnä."
"Niin esi-isänikin oli Elah'n laaksossa. Mutta minä puhun mahomettilaiselle, ja se on turhaa."
"Minä olen lukenut niitä näitä ja voin ymmärtää, mitä sinä tarkoitat. Mitä minun uskooni tulee, minä uskon totuuteen ja soisin, että kaikki ihmiset tekisivät samoin. Muutoin, salli minun kysyä sen nimeä, joka nyt on huoneeni vieras?"
"He nimittävät minua Davidiksi."
"David, sinulla on sormus, smaragdi, johon on piirretty kummallisia kirjaimia, Hebrealaisia, luulen."
"Tässä se on."
"Kaunis kivi, ja tämä kirjoitus merkitsee —"
"Se on yksinkertainen legenda — 'Eroitetut, mutta yhdistetyt', — veljen rakkauden armas muisto."
"Sinunko veljesi?"
"Minulla ei ollut koskaan veljeä."
"Tämä sormus miellyttää minua oudolla tavalla: sinä epäilet. Hae tyyni palatsini ja valitse se aarre, jota pidät sen vertaisena."
"Jalo herra, tämä kivi on vähän-arvoinen; mutta, jos se olisikin semmoinen, joka sopisi kaunistukseksi kalifin otsalle, se olisi halpa palkinto kaikesta sinun hyvyydestäsi. Tämä sormus on annettu pikemmin talletettavaksi kuin lahjaksi. Kumma kylä, minun on mahdoton antaa se sinulle, vaikka sinun on oikeus käskeä, koska olet pelastanut minun, onnettoman, henkeni; mutta joku vieras suittanee huomenna kohdata minua ja melkein vaatia sitä itselleen, ikäänkuin omaansa."
"Ja tämä vieras on —"
"Lahjoittajan veli."
"Jabasterin veli?"
"Jabasterin!"
"Juuri niin. Minä olen tuo eronnut veli."
"Suuri on Israelin Jumala! Ota tämä sormus. Mutta mitä tämä on? Jabasterin veli turbanipäinen päällikkö! — Mahomettilainen! Sano, voi! sano vaan, ettet ole ruvennut heidän viheliäiseen uskontoonsa — sano, voi! sano vaan, ettet ole rikkonut meidän liittoamme, ja minä tahdon siunata tämän hetken onnea."
"Minä en petä mitään Jumalaa. Tyynnytä itseäsi, suloinen nuorukainen. Nämät kysymykset ovat liian korkeat, ettei sinun heikko terveytesi salli, että me keskustelemme niistä. Toisten me puhumme tästä, poikaseni; tällä kertaa minun veljestäni ja itsestäsi. Hän elää ja menestyy?"
"Hän elää uskossa; aina hurskaat menestyvät."
"Mainehikas uneksija! Vaikka meidän luontomme ovat erilaiset, minä aina rakastin häntä. Entä sinä itse? Sinä et ole se, jolta näytät. Kerro minulle kaikki. Jabasterin ystävä ei suinkaan liene mikään tavallinen ihminen. Sinun muotosi on ilmoittanut sinun arvosi. Luota minuun."
"Minä olen Alroy."
"Kuinka! Vankeuden Ruhtinas?"
"Aivan oikein."
"Alschirokin surmaaja?"
"Niin!"
"Samantunteisuuteni ennusti oikein. Minä rakastin sinua heti alusta. Ja mitä sinä täällä teet? Hinta on määrätty hengestäsi: olet kaiketi kuullut siitä?"
"Vasta nyt; mutta asia ei kummastuta eikä huoleta minua. Minä toimitan
Herrani asioita."
"Mitä sinä aiot?"
"Vapauttaa hänen kansansa."
"Jabasterin oppilas: minä ymmärrän kaikki. Taas yksi hänen unelmiensa uhri. Minä pelastan tämän pojan. David, sillä sinun nimeäsi ei saa lausua tässä kaupungissa, aurinko on laskemaisillaan. Mennään pengermälle ja etsitään lohdutusta illan tuulelta."
IV.
"Mikä hetki nyt on, David?"
"Sydän-yö lähestyy. Minä soisin tietäväni, lukeeko sinun veljesi tähdistä meidän onnellisen yhteentulomme."
"Ihmiset lukevat, mitä halajavat. Hän on oppinut kabbalista."
"Mutta mielihalumme tulevat ylhäältä."
"Niin sanotaan. Me luomme itse oman kohtalomme ja sanomme sitä sallimukseksi."
"Kuitenkin puhui ääni — Äänen Tytär, joka kutsui Samuelin."
"Sinä olet kertonut minulle kummallisia asioita; minä olen kuullut kummallisempia selitettävän."
"Minun uskoni on kallio."
"Johon joudut haaksirikkoon."
"Oletko sinä Sadusealainen?"
"Minä olen mies, joka tuntee ihmiset."
"Sinä olet oppinut, mutta Jabasterista erinkaltainen."
"Me olemme samat, vaikka erinkaltaiset. Päivä ja yö ovat molemmat ajan osia."
"Ja sinun osasi on —"
"Totuus."
"Se on, valkeus."
"Niin; niin häikäisevä, että se toisinaan näyttää pimeältä."
"Niinkuin tarkoituksesi."
"Sinä olet nuori."
"Onko nuoruus mikään vika?"
"Ei, päinvastoin. Mutta me emme voi syödä hedelmää, sillä aikaa kuin puu kukkii."
"Mitä hedelmää?"
"Tietoa."
"Minä olen tutkinut."
"Mitä?"
"Kaikkia pyhiä kirjoituksia."
"Mistäs tiedät, että ne ovat pyhiä?"
"Ne tulevat Jumalasta."
"Niin kaikki tekee. Onko kaikki pyhää?"
"Nämät kirjoitukset osottavat hänen tahtoansa."
"Jabasterin opin mukaan. Kysy tuolta mieheltä, joka rukoilee tuossa moskeassa, ja hän lausuu sinulle, että Jabaster on väärässä."
"Lopulta sinä kuitenkin olet Mahomettilainen."
"Ei."
"Mitä siis?"
"Minä olen jo sanonut sinulle — minä olen mies."
"Mutta mitä sinä palvelet?"
"Mitä palveleminen on?"
"Semmoista kunnioittamista, jota luotu osottaa luojaansa kohtaan."
"Kuka tämä on?"
"Meidän Jumalamme."
"Israelin Jumala."
"Juuri niin."
"Siinä tapauksessa vaan vähäinen joukko hänelle suitsutuksiansa sytyttää."
"Me olemme valittu kansa."
"Valitut pilkattavaksi, herjattavaksi ja häväistäväksi. Siinä ei ole mitään kehuttavaa."
"Me unhotimme hänen, ennenkuin hän rankaisi meidän."
"Miksi sen teimme?"
"Sinä tunnet pyhän sukukuntamme aikakirjat."
"Kyllä, minä tunnen ne: ne ovat, niinkuin kaikki aikakirjat, verenvuodatusten kertomuksia."
"Tulevien voittojen kertomuksia."
"Jos vapauttaminen vaan merkitsee verenvuodatusta, minä en kadehdi
Messiasta."
"Oletko sinä Jabasterin veli?"
"Niin oli minun äitini tapa sanoa: hurskas ja siunattu nainen."
"Herra Honain, sinä olet rikas ja viisas ja voimallinen. Sinun lähimmäisesi eivät puhu sinusta kuin ylistyksellä tai pelolla, ja kumpikin ilahuttaa sydäntä. Sinä olet jättänyt vanhan arkkimme; miksi — vähät siitä. Emme siitä puhu. Se on jotakin, että, vaikka kohta olet vieras, sinä et ole ainakaan uskostasi luopunut. Sinun käy kaikki hyvin tässä maailmassa, herra Honain. Mutta jos kumarrusten ja siunausten asemesta sinua tervehdittäisiin, niinkuin veljiäsi, ainoastaan lyömillä ja kirouksilla; jos sinä joka aamu nousisit ainoastaan tunteaksesi, että olemisesi on kunniattomuus, ja havaitaksesi, että kaikki ympärilläsi pitävät sinua jonakin saastaisena ja vahingollisena olentona; jos sinun täytyisi, niinkuin heidän, asiain parhailla ollen, elää halpaa ja unteliasta elämää, toivotonta ja tarkoitusta vailla, taikka ainoastaan semmoisella toivolla ja tarkoituksella, joka häväisee, ja jos sinä lisäksi hyvin tietäisit todellisen arvosi ja lujaan luottaisit sukukuntasi etevyyteen; no silloin kukaties Honainkin huomaisi, että ansaitsee taistella vapautta ja kunniaa varten."
"Suo minulle anteeksi; minä luulin sinua Jabasterin oppilaaksi, tietohaluiseksi uneksijaksi. Minä näen, että sinulla on syvä kunnianhimo."
"Minä olen ruhtinas; ja minä tahtoisin mielelläni olla ruhtinaana ilman kahleitta."
"Kuuntele minua, Alroy", lausui Honain matalalla äänellä ja laski käsivartensa hänen ympärillensä, "minä olen sinun ystäväsi. Meidän tuttavuutemme on varsin uusi: se ei tee mitään, minä rakastin sinua, minä tulin sinun avuksesi, kun sinulle tehtiin vääryyttä, minä hoitin sinua, kun olit sairaana, ja nytkin sinun henkesi on minun vallassani, vaan minä tahtoisin varjella sitä omalla hengelläni. Sinun on mahdoton epäillä minua. Meidän ei käy taipumuksiamme määrääminen; minun on sinun puoleesi. Meidän samantunteisuutemme on täydellinen. Sinä näet minut, sinä näet mikä minä olen: Hebrealainen, vaikka tuntematon, yksi siitä ylenkatsotusta, hyljätystä, vainotusta kansasta, jonka päällikkö sinä olet. Minunkin teki mieli päästä vapaaksi ja kunnioitetuksi. Vapaus ja kunnia on minulla nyt, mutta minä olin oma Messiakseni. Minä jätin aikanansa meidän onnettoman asiamme, mutta minä tutkin sitä. Kysy Jabasterilta, kuinka minä taistelin. Ainoastaan nuoruuteni voi puolustaa tämmöistä ajattelemattomuutta. Minä jätin tämän maan, minä harjoitin lukemista ja oleskelin Kreikkalaisten parissa. Minä palasin Konstantinopolista varustettuna kaikilla heidän tiedoillansa ja osaksi heidän viekkaudellaan. Ei kukaan tuntenut minua. Minä omistin heidän turbaninsa, ja minä olen — herra Honain. Noudata kokemustani, lapsi, ja pelasta itsesi monesta surusta. Käytä viimeiset vaiheesi eduksesi. Ei kukaan voi tuntea sinua täällä. Minä esittelen sinut ylhäisimmille minun lapsenani, jonka joku kaunis kreikkalaisnainen synnytti minulle. Maailma on avoinna sinulle. Sinä saat taistella, sinä saat rakastaa, sinä saat riehaella. Sota ja naiset ja hekuma, kaikki ovat altisna sinulle. Sinun muotosi ja luonnonlahjasi saattanevat sinut suuri-visiriksi. Karkoita päästäsi tyhjät tuumat. Valtakunnan nykyisessä häiriötilassa voinet vieläpä lohkasta itsellesi kuningaskunnan, paljoa mieluisamman kuin tuo hedelmätön maidon ja hunajan maa. Minä olen nähnyt sen, lapseni: kallioinen erämaa, jossa en hennoisi hevostanikaan syöttää."
Hän notkistui alaspäin ja katseli kumppaniansa tarkastelevalla silmällä. Kuutama valaisi Vankeuden Ruhtinaan vakavia kasvoja.
"Honain", hän vastasi pusertaen hänen kättänsä, "minä kiitän sinua.
Sinä et tunne minua, vaan kuitenkin minä kiitän sinua."
"Sinä olet siis päättänyt pyrkiä häviöösi."
"Kunniaan, ikuiseen kunniaan."
"Onko menestys mahdollinen?"
"Onko tappio mahdollinen?"
"Oletko sinä mieletön?"
"Minä olen uskovainen."
"Kylläksi tästä. Löytyy vielä yksi pelastuksen toivo. Minun veljeni on määrännyt sinun yritystäsi varten ehdon, jopa vielä semmoisen, jota ei voi täyttää. Saavuta Salomonin valtikka, ja minä suostun rupeamaan sinun alamaiseksesi. Sinä kulutat ehkä vuoden aikaa tähän leikintekoon. Sinä olet nuori ja kestänet sitä. Minä toivon, ettet hukkaa muuta kuin aikaa, joka kuitenkin on hyvin kallis. Kaikkien sinun kärsimystesi perästä minun on velvollisuus sälyttää sinut kunnollisessa tilassa matkalle ja toimittaa sinulle huokeampi pyhävaellus kuin se, jossa tähän anti olet ollut. Ole varma siitä, että sinä käännät takaisin Bagdadiin tarjomuksiani vastaanottamaan. Mutta kaste nousee jo, ja me palaamme divanillemme kahvia juomaan."
V.
Muutamia päiviä sen jälkeen kuin tämä keskustelu tapahtui pengermällä, Alroy lepäsi jossakin lehdossa isäntänsä kauniissa puutarhassa ja mietiskeli tulevaisuutta. Yhtäkkiä joku koski hänen selkäänsä kädellään. Hän katsahti ylös. Se oli Honain.
"Seuraa minua", lausui Jabasterin veli.
Ruhtinas nousi ja seurasi häntä ääneti. He lähtivät sisään huoneesen ja, astuen jo mainitun salin läpitse, etenivät pitkää käytävää myöten alaspäin. Tämä päättyi kaaritettuihin, leveihin portaisin, jotka johdattivat virran luo. Viimeisiin astuimiin oli kiinnitetty venhe, joka heilui Tigrin sinisellä, päivänpaisteessa välkkyvällä kalvolla.
Honain antoi nyt Alroy'lle sametti-väskyn, jota hän pyysi hänen kantamaan; tämän jälkeen he menivät portaista alas ja astuivat katettuun venheesen; ja soutajille mitään käskyjä antamatta he ennen pitkää nopeasti liukuivat eteenpäin laineitten ylitse. Ohitse kulkevien pursien loiskina ja kuljettajien satunnaiset huudot huomauttivat Alroy'ta, joka ei voinut eroittaa mitään, että heidän matkansa hetken aikaa kävi pitkin jotakin kaupungin pääkatua; mutta vähitellen äänet kuuluivat harvemmin ja lopulta kokonaan hiljenivät, siksi kuin kaikki, mikä tapasi hänen korvaansa, oli heidän omien soutajiensa säännölliset ja yksitoikkoiset aironvedot.
Viimein, kun melkein tunti oli mennyt siitä kuin he lähtivät matkalle, venhe pysäytettiin ja sidottiin kiinni johonkin laituriin. Sivu-varjostimet vedettiin pois, ja Honain ja hänen kumppaninsa nousivat maalle.
Matala, mutta hyvin avara rakennus, johon oli maalattu valkoisia ja kultaisia arabeskeja, säännötön, mutta ihantava muodoltansa, useilla vähäisillä kupoleilla ja korkeilla, hoikilla torneilla kohosi sypressilehtojen keskeltä leveän ja hiljaisen joen rannalta. Väkevä virta oli vienyt heidät kauas kaupungista, joka oli näkyvissä, vaikka etäältä. Ei ollut mitään asuntoa, ei mitään inhimillistä olentoa lähipaikoilla. Vastapäinen ranta oli aidattu puutarhoiksi. Ei yhtä venhettäkään kulkenut ohitse.
Viitaten Alroy'ta seuraamaan itseänsä, mutta vielä äänetönnä Honain astui vähäisen portin luo, jota hän kolkutti. Heti avasi tämän yksinäinen Nubialainen, joka kumarsi nöyrästi, kun vieraat menivät sivuitse. He astuivat matalaa ja hämärää käytävää, jonka holvikatto oli koristettu kohokuvilla, siksi kuin he saapuivat kilpiönkuorella ja perlemolla päällistetylle ovelle. Tässä Honain, joka kävi edellä, kääntyi Alroy'n puoleen ja lausui: "mitä hyvänsä tapahtunee ja kuka hyvänsä puhutellee sinua, jos sinä rakastat minun ja omaa henkeäsi, älä vastaa mitään."
Ovi avaantui, ja he tulivat suunnattoman suureen, komeaan saliin. Kirjavat, marmoriset pylväät ylenivät punaisesta ja sinisestä saman-aineisesta permannosta ja kannattivat kaaritettua, ympyriäistä ja kuviin leikattua kattoa, joka hohti purpurasta ja kullasta. Suihkulähteen ympärillä, joka äärettömän isosta lazurisäiliöstä purskutti vettänsä viidenkymmenen jalan korkealle, venyi vähäisillä, keltaisilla Barbarian matoilla joukko nubialaisia eunukkeja, jotka olivat puetut uhkeihin purpura- ja kultavärisiin vaatteisin ja varustetut norsunluisilla sotatapparoilla, joitten varret olivat kaunistetut kalliilla arabeskeillä ja somasti pistivät silmiin sinisten ja kiiltävien terien rinnalla.
Eunukki-vartioston päällikkö nousi, kun hän näki Honainin, ja tervehti häntä painaen kättään päätänsä, suutansa ja sydäntänsä vastaan. Kalifin lääkäri käski kädellään Alroy'n odottaa, astui muutamia askelia eteenpäin ja alkoi hiljaisella äänellä puhutella eunukkia. Muutamien silmänräpäysten perästä tämä upseeri palasi entiselle paikallensa, ja viitaten Alroy'ta luoksensa Honain meni salin poikki.
Edeten avonaisen holviston läpitse he saapuivat neliskulmaiseen ruusutarhaan, jossa vilottelevat vedet ympäröivät jokaista kukkaislavaa, ja joka uiskenteli ikäänkuin taikasaari jollakin vedenneitojen merellä. Aaltojen läikkynä ja kukkien lemut yhdistyivät ja synnyttivät nukuttavan vaikutuksen, jota Alroy ainoastaan kiihkeän ja kummallisen uuteliaisuutensa kautta voi vastustaa. Liikkuen eteenpäin pitkin sievää ja sirotekoista pylväskäytävää, joka liitti salin muihin rakennuksen osiin, he seisahtuivat korkean ja komean portin eteen.
Tämä kuun valaisema portti oli kolmenkymmenen jalan korkea, oli tehty viheriästä ja punaisesta jaspisharkosta ja leikattu noitten Saraceneille mieluisien, fantastillisesti aaltoilevien kaarten kaltaiseksi. Taitava tekiä oli käsittänyt sen edun, jota kalliin kiven punaiset suonet tarjosivat hänelle, ja oli rohkeasti kohottamalla muodostanut nämät kahdeksi isoksi ja kiverteleväksi käärmeeksi, jotka sujauttivat pystyharjaiset päänsä ja kiiluvat silmänsä Honainia ja hänen kumppaniansa päin.
Kalifin lääkäri veti tikarinsa vyöltänsä ja koputti sillä kolmasti toisen käärmeen päätä. Jykeä portti aukeni kumisten, ja heidän edessänsä seisoi abyssinialainen jättiläinen, joka piti karjuvaa leijonaa kahleista kiinni.
"Hiljaa, Harun!" lausui Honain eläimelle ja nosti samalla kättänsä, jolloin peto äänetönnä kyykistyi maahan. "Arvokas Morgargon, minä tuon sinulle muistolahjan." Abyssinialainen näytti hampaansa, isommat ja valkoisemmat kuin leijonan, kun hän irvistellen vastaan-otti kohteliaan Honainin antimen; ja hänen suustansa kuului muutamia outoja ääniä, mutta hän ei kyennyt puhumaan, sillä hän oli mykkä.
Jaspisportti laski kumppanit pitkään, korkeaan ja holvitettuun kammioon, jota avarat, maalatut lasi-ikkunat valaisivat. Silkki- ja hopeatapetit riippuivat seinissä, eriskummaiset matot peittivät laattian ja tavattoman suuria sohvia oli asetettu pitkin seiniä. Ja näin he astuivat samanmuotoisten huoneitten läpitse, joista nähtiin muutamista, että niissä oli äsken asuttu, kunnes he tulivat toiseen neliskulmaan, jonka aivan omituinen suihkulähde melkein täytti. Tämä nousi kultaisesta säiliöstä, joka oli koristettu helmillä, ja sitä ympäröitsi kaikenlaisten harvinaisten nelijalkaisten eläinten kuvat, veistettyinä mitä kalliimmista aineista. Tuossa kultainen tiikeri säihkyvin rubinisilminensä ja virtailevin opaliviiruineen hiipi verisistä pidoistansa virvoittavan veden reunalle; tässä giraffi kohotti hoikkaa hopeakaulaansa keskellä kaikenmoisia metsän-asukkaita, ja komeat apinajoukot, kiiltäen kalliista kivistä, lepäsivät jos jossakin kummallisessa asemassa säiliön partaalla.
Suihkulähde itse oli kultainen ja hopeinen puu, joka levitti kaikkialle lukemattomia oksiansa. Nämät olivat täynnä kaikenlaatuisia kummallisia lintuja, joitten höyheniksi oli osaavasti kuvattu samanvärisiä kalliita kiviä, ja jotka visertelivät kauniita nuotteja, kun ne vuodattivat nokistansa sointusaa ja jäähdyttävää elementtiä.
Suurella vaivalla Alroy voi olla kummastuksesta äännähtämättä, mutta alati valpas Honain kääntyi hänen puoleensa, sormi painettuna suuta vastaan, ja jättäen neliskulman he saapuivat puutarhoihin.
Korkeat terrassit, mustat sypressiryhmät, suikertelevat akasiakäytävät, kaukaa katsoen ääretön paradisi, ja paikoin joku hohtava paviljongi tai komea kioski! Virralta katsoessaan Alroy ei voinut arvata itse palatsin suuruutta. Se näytti rajattomalta, ja varma oli, että he eivät olleet nähneet kuin varsin vähäisen osan siitä. Kun he liikkuivat edelleen, torvien ääni äkkiä kaikkui. Se lähestyi lähestymistään yhä lujempana: ennen pitkää likenevän ratsasjoukon töminä kuului. Honain veti Alroy'n syrjille. Joku seurue näkyi tulevan pimeästä sypressilehdosta. Neljä sataa miestä talutti yhtä monta valkoista verikoiraa, joitten kaulavitjat olivat kullasta ja rubineista. Näitten perästä tuli sata miestä, itsekukin pitäen yhtä peitettyä haukkaa; sitten kuusi hevosmiestä kalliissa puvuissa; tuosta yksityinen ratsastaja, istuen tähti-otsaisen hevosen selässä. Ratsastaja oli keski-ikäinen, kaunis ja arvokkaan näköinen. Hänen asunsa oli yksinkertainen, mutta hänen jahtikeihäänsä varsi oli kokonaan timanteista ja sen terä kullasta. Häntä seurasi parvi arabialaisia eunukkeja tulipunaisissa vaatteissa, norsunluiset sotatapparat kädessä; ja tähän seurue päättyi.
"Kalifi", lausui Honain hiljaisella äänellä, kun he olivat ratsastaneet ohitse, pannen samalla sormensa huulilleen kysymyksiä estääksensä. Tämä oli ensimäinen ilmoitus Alroy'lle siitä, mitä hän jo oli varonut, että hän oli oikea-uskoisten hallitsiain palatsissa.
Molemmat kumppanit poikkesivat jylhälle ja polveilevalle polulle, joka hiukan ajan perästä saatti heidät vähäiselle ja vienosti viettävälle aukealle paikalle, jota isot seeteripuut ympäröivät. Lakealla nähtiin yksi kioski, pitkä rakennus useilla ikkunoilla, joita varjostimet ja esiin pistävä katto suojelivat. Kioski oli tehty valkoisesta ja viheriästä marmorista, siihen noustiin astuimilla, jotka kävivät pitkin rakennusta, toinen valkoisesta, toinen viheriästä marmorista ja melkein peittyneenä ruusupensaisin. Honain meni yksinään näitä portaita ylös, ja astui sisään kioskiin. Hetken perästä hän katsahti ulos ikkunasta ja viittasi Alroy'ta. David lähestyi, mutta peläten jonkunlaista varomattomuutta Honain kohtasi häntä ja sanoi hänelle matalalla kuiskauksella: "muista, että olet kuuro, mykkä ja eunukki." Alroy'n oli vaikea pysyä hymyilemättä, ja Vankeuden Ruhtinas ja kalifin lääkäri astuivat yhdessä kioskiin. Kaksi hunnulla verhottua naista ja kaksi vartioväen eunukkia otti heidät vastaan eteishuoneessa. Ja nyt he tulivat semmoiseen huoneesen, joka oli melkein koko kioskin pituinen ja aukeni toiselta puolen puutarhoja päin; toista puolta kannatti norsunluinen seinä. Tämän seinän komeroihin oli maalattu viheriäisiä freskokuvia ja jokaiseen asetettu ruusupensas. Jokainen komero oli myöskin peitetty miltei näkymättömällä kultaisella ristikolla, joka säilytti yhden satakielen ja saatti tämän pysyväiseksi sen ruusun suhteen, jota hän rakasti. Jokaisen komeron juurella oli suihkulähde, mutta veden asemesta joka säiliö oli täynnä puhtainta elävää hopeaa. Kioskin katto oli tehty perlemosta, jota oli kirjaeltu kilpiönkuorella; permanto, harvinaisesta marmorista ja kalliista kivistä kudottu mosaiki, asetti näkyviin mitä suloisimpia hedelmiä ja ihanimpia kukkia. Tälle permannolle georgialainen paagi vähän väliä ripoitti virvoittavia hajuvesiä. Komean huoneen toisessa päässä oli vaalean viheriä silkkidivani, koristettuna helmillä ja peitettynä valkoisilla ja kullankeltaisilla satinityynyillä. Yhdellä tämmöisellä, keskellä divania, istui tyttö, silmät miettien kiintyneinä persialaiseen runovihkoon, joka oli hänen polvellansa, toinen käsi leikiten helmistä ja smaragdeista liitetyllä rukousnauhalla, toinen pitäen pitkiä kultaisia ketjuja, joihin valkea metsäkauris oli sidottu.
Tyttö katsahti ylös, kun Honain ja hänen kumppaninsa astuivat sisään. Hän oli aivan nuori, yhtä nuori kuin Alroykin. Hänen pitkät, vaaleanruskeat hiuksensa kohosivat korkealta, valkoiselta otsalta, joka oli peitetty sinisillä suonilla, ja valuivat helmillä nidottuina hänen hartioillensa. Hänen silmänsä olivat hyvin isot ja tumman siniset; hänen nenänsä vähäinen, mutta korkea ja kaareva. Hänen kasvojensa kauneus oli häikäisevä, ja, kun hän katseli ylös ja tervehti Honainia, hänen hohtavat poskensa kävivät kuoppihin, jotka viehättivät vielä enemmän, koska ne eivät sointuneet hänen kasvojensa yleiseen luontoon, jossa ilmaantui ylpeys ja pilkka. Hän oli puettu karmosinipunaiseen silkkihameesen ja hänen uumillansa oli viheriäinen shaali, josta vähäisen tikarin timanttikahva pilkisteli. Hänen pyöreät, valkoiset käsivartensa näyttivät erittäin vähäisiltä, kun ne sattumalta välähtivät esiin isoista, väljistä hioistansa. Toisen peittivät juvelit, mutta oikea oli aivan paljas.
Honain likeni ja kumartaen suuteli tytön tarjoamaa kättä. Alroy vetäytyi takaperin.
"Minulle kerrottiin, että Maailman Ruusu hiutui tänä aamuna", lausui lääkäri ja kumarsi taas hymyillen, "ja hänen orjansa kiiruhti hänen käskystänsä häntä hoitamaan."
"Oli etelätuuli. Tuuli on kääntynyt, ja Maailman Ruusu voi paremmin", vastasi tyttö nauraen.
Honain koetti hänen suontansa.
"Säännötön", lääkäri lausui.
"Niinkuin minä itse", vastasi tyttö. "Onko tuo joku uusi orja?"
"Äsken ostettu, ja hyvä saalis. Hän on kaunis, hänellä on se etu, että hän on kuuro ja mykkä eikä tee minkäänlaista vahinkoa."
"Se on paha", vastasi tyttö; "näyttää siltä kuin kaikki kauniit ihmiset olisivat syntyneet joutaviksi. Minä esimerkiksi."
"Huhu kuiskailee kuitenkin ihan toista", lääkäri virkki.
"Kuinka niin?" kysyi tyttö.
"Nuori Karamanian kuningas."
"Mitä vielä! minä olen päättänyt inhota häntä. Barbari!"
"Sankari!"
"Oletteko koskaan nähnyt häntä?"
"Olen."
"Onko hän kaunis?"
"Niinkuin yli-enkeli."
"Ja rikas?"
"Eikö hän ole voittaja? Koko maailman aarteet tulevat teille."
"Minä olen kyllästynyt komeuteen. Minä rakennutin tämän kioskin sitä unhottaakseni."
"Se ei ole ensinkään komea", lausui Honain katsoen ympärillensä hymyillen.
"Ei", vastasi tyttö itsetyytyväisellä muodolla; "tässä kumminkin voi unhottaa sen onnettomuuden, että on prinsessa."
"Se kai on suuri onnettomuus", lisäsi lääkäri.
"Ja kuitenkin se varmaan on ainoa välttäväinen kohtalo", vastasi tyttö.
"Epäilemättä", jatkoi Honain.
"Ainakin meidän onnettomalle sukupuolelle."
"Kovin onnettomalle."
"Jospa vaan olisin mies!"
"Mikä sankari te olisitte!"
"Minä eläisin loppumattomissa seikkailuksissa."
"Sitä minä en ollenkaan epäile."
"Oletteko hankkineet minulle nuot kirjat?" kysyi prinsessa vilkkaasti.
"Ne ovat orjallani", Honain vastasi.
"Näyttäkäät ne heti minulle."
Honain otti Alroy'lta väskyn ja levitti prinsessan eteen sen sisällön — juuri ne kreikkalaiset runoelmat, joita kauppias Ali oli toimittanut hänelle.
"Minä olen väsynyt runouteen", sanoi prinsessa silmäillen kalliita kirjoja ja sysäten niitä pois luotansa. "Minun tekee mieli katsoa mailmaa."
"Siihen te pian väsyisitte", vastasi lääkäri.
"Luullakseni yhteinen kansa ei koskaan väsy", jatkoi prinsessa.
"Paitsi työhön", sanoi lääkäri; "huoli heidät hengissä pitää."
"Mitä huoli on?" kysyi prinsessa hymyillen.
"Se on yksi jumala", vastasi lääkäri, "näkymätön, mutta kaikkivaltias. Se ryöstää kukat poskilta ja nopeuden suonista — se viepi ruokahalun ja muuttaa hiukset harmaaksi."
"Se ei siis olekaan mikään tosi-jumala", lausui prinsessa, "vaan epäjumala, jonka me itse luomme. Minä olen oikea mahomettilainen enkä tahdo palvella sitä. Kerro minulle uutisia, Honain."
"Nuori Karamanian kuningas —"
"Taas! tuo barbari! Te olette hänen palkkalaisensa. Minä en huoli hänestä. Sitäkö varten jättäisin tämän vankeuden, että joutuisin toiseen — miksi muistutatte minua siitä? Ei, kallis Hakim, jos minä ollenkaan menen miehelle, minä menen vapaaksi päästäkseni."
"Mahdotonta", vastasi Honain.
"Äitini oli vapaa, kunnes hän rupesi kuningattareksi ja orjaksi. Minä aion päättää niinkuin hän alkoi. Te tiedätte, mitä hän oli."
Honain tiesi hyvin, mutta oli liian viisas sitä ilmoittamaan.
"Rosvon tytär", prinsessa jatkoi, "joka taisteli isänsä vieressä. Se vasta elämää on! Minun täytyy ruveta rosvoksi. Se on luonnossani. Minä tahdon kuulla kohtaloni, Honain. Te olette astrologi; ennustakaat se."
"Minä olen jo syntymätähteänne tutkistellut. Teidän tähtenne on kometi."
"Se aavistaa hyvää; suuria meteleitä ja epävakaista loistoa. Minä soisin olevani tähti", lisäsi prinsessa syvällä, täysinäisellä äänellä ja ajattelevalla muodolla; "tähti kirkkaalla, sinisellä taivaalla, ihana ja vapaa. Honain, Honain, metsäkauris on katkaissut ketjunsa ja syö nyt ruusujani."
Alroy riensi esiin ja otti kiinni sievän tyhjäntoimittajan.
Honain loi hätääntyneen silmäyksen häneen; prinsessa vastaan-otti ketjut Alroy'n kädestä ja katseli häntä tarkastellen.
"Mitkä kauniit silmät tuolla otus-paralla on!" huudahti prinsessa.
"Metsäkauriillako?" lääkäri kysyi.
"Ei, orjallanne", vastasi prinsessa.
"No, hän punehtuu! Jollei hän olisi kuuro ja mykkä, luulisin melkein, että hän ymmärtää puheeni."
"Hän on hyvin kaino", lausui Honain vähän pelossaan; "hän hämmästyi rohkeata käytöstänsä."
"Minä rakastan kainoutta", sanoi prinsessa; "se on huvittava. Minä olen kaino; enkö minä ole?"
"Kyllä", vastasi Honain.
"Ja hupainen?"
"Aivan."
"Minä vihaan hupaisia ihmisiä. Ei ole kuitenkaan mikään niin hyvä kuin suora unteliaisuus."
"Ei olekaan", vastasi Honain.
"Päivät kuluvat niin levollisesti semmoisessa seurassa."
"Niin tekevät", lausui Honain.
"Ei mitään melskeitä; ei mitään pahaa menoa."
"Ei ensinkään."
"Minä olen päättänyt, etten pidä kuin rumia orjia."
"Te olette aivan oikeassa."
"Honain, ettekö te koskaan väitä minua vastaan? Te tiedätte varsin hyvin, että minulla on kaikkein kauniimmat orjat koko maailmassa."
"Kaikki sen tietävät."
"Ja te tiedätte, että minä olen suuresti mieltynyt teidän viimeiseen ostoonne, joka kertomuksenne mukaan on erinomaisen sovelias minulle. No, ettekö te suostu siihen."
"Kyllä; minä en epäile, että teidän korkeutenne on katsova häntä erittäin soveliaaksi, ja totta sanoakseni, harva asia ilahuttaisi minua enemmän kuin jos saisin tarjota hänet teille; mutta minä jouduin taannoin niin pahaan epäsuosioon tuon Cirkassialaisen tähden, että —"
"Oi! jättäkäät se asia minun haltuuni", prinsessa lausui.
"Varsin mielelläni", vastasi lääkäri ja käänsi puheen toisaalle; "ja kun Karamanian nuori kuningas saapuu Bagdadiin, teidän sopii tarjota hänet lahjaksi hänen majesteetillensa."
"Erinomaisen hupaista! ja kuningas on todella sorea ja nuori niinkuin urhoollinenkin; mutta onko hänellä mitään kauneuden tuntoa?"
"Teillä on kylläksi teitä molempia varten."
"Jospa hän vaan tahtoisi ryhtyä sotaan Kreikkalaisia vastaan!"
"Miksi olette niin kiivas Kreikkalaisparkoja vastaan?"
"Te tiedätte, että he ovat uskottomia. Paitsi sitä, he ehkä voittaisivat, ja silloin minulla olisi se huvi, että pääsisin vangiksi."
"Oivallista!"
"Viehättävää! minä saisin nähdä Konstantinopolin ja päästä keisarin puolisoksi."
"Päästä keisarin puolisoksi!"
"Epäilemättä. Tietysti hän rakastuisi minuun."
"Tietysti."
"Ja sitten — ja sitten, minä valloittaisin Parisin!"
"Parisin!"
"Te olette käyneet Parisissa?"
"Olen minä."
"Miehet elävät sisäänsuljettuina siellä", lausui prinsessa hymyillen, "eikö niin? ja naiset tekevät, mitä he tahtovat?"
"Te teette aina, mitä mieleenne johtuu", sanoi Honain nousten.
"Te lähdette pois?"
"Minun täällä käyntini eivät saa kestää liian kauan."
"Jääkäät hyvästi, rakas Honain!" lausui prinsessa synkkämielisellä muodolla. "Te olette ainoa koko Bagdadissa, joka pystyy mitäkään ajattelemaan, ja te jätätte minun. Minun kohtaloni on surkea, koska kaikki vaikuttaa minun tunteisini enkä minä ole mitään. Nämät kirjat ja kukat, nämät suloiset linnut ja tämä kaunis metsäkauris — ei! runoiliat kirjoittakoot mitä hyvänsä, mutta kuinka iloisesti luopuisin kaikista näistä vaiti-olon koreista lohdukkeista, jos vaan saisin elää tuntikauden vapaana. Minä kirjoitin eilen muutamia säkeitä itsestäni; ottakaat ne ja antakaat kaupungin taitavimman kopioitsian piirtää ne minulle hopeisilla kirjaimilla punaisen sinertävällä pohjalla, kaunis köynnös ympäri; minä jätän sen teidän suunniteltavaksenne. Hyvästi! Tule tänne, mykkä." Alroy astui esiin, kun prinsessa viittasi, ja lankesi polvilleen. "Tuossa, ota tämä rukousnauha isäntäsi ja mustien silmiesi tähden."
Kumppanit lähtivät pois ja saapuivat äänettöminä venheensä luo. Aurinko oli laskemallansa. Muezzien sointuisa ja raikas ääni kaikkui komean kaupungin lukemattomista minareteistä. Honain veti syrjään purren varjostimet. Bagdad kohosi heidän eteensä summattoman suurina, uhkeina rakennusryhminä, sijaiten keskellä lehtoja ja puutarhoja. Ääretön väkijoukko, jota virkistyttävä hämärä houkutteli ulos, liikkui kaikilla tahoilla. Välkkyvällä virralla nähtiin kimaltavia kalkeja, loistavilla pengermillä koreita ihmisjoukkoja. Prameus ja valta ja hekuma ja kauneus asettui heidän eteensä viehättävimmässä muodossaan, ja Alroy'n sydän mukaantui tähän suuruuteen.
"Mainio näky!" lausui Vankeuden Ruhtinas.
"Aivan toisenlainen kuin Hamadanin", arveli kalifin lääkäri.
"Tänään olen minä nähnyt ihmeitä", lisäsi Alroy.
"Maailma avautuu sinulle", sanoi Honain.
Alroy ei vastannut mitään; mutta tuokion perästä hän kysyi epäilevällä äänellä: "Kuka tuo tyttö oli?"
"Prinsessa Schirene", vastasi Honain; "kalifin lempitytär. Hänen äitinsä oli Georgialainen ja uskoton."
VI.
Kuutama valaisi Alroy'ta, joka makasi vuoteellansa, peittäen kasvojansa toisella käsivarrellaan. Hän makasi liikahtamatta, mutta ei nukkunut.
Hän nousi ja astui edestakaisin huoneessa levottomin askelin. Välisti hän seisattui ja katseli permantoa mietteisin vaipuneena. Hän lähestyi ikkunaa ja jäähdytti kuumaa otsaansa sydän-yön ilmassa.
Tunti kului, mutta yhä nuori Vankeuden Ruhtinas pysyi samassa asemassa. Yhtäkkiä hän kääntyi porphyripöydän puoleen ja tarttuen kalliskiviseen rukousnauhaan painoi sitä huuliansa vastaan.
"Unelmieni henki tulee viimein; se kuva, jota olen huokaillut ja ikävöinnyt; se kuva, joka esiintyi noissa kirkkaissa nä'yissä, jolloin ummistin silmäni tämän synkän maailman kolkoilta varjoilta."
"Schirene! Schirene! täällä, tässä yksinäisyydessäni minä vuodatan sinun eteesi intohimoni, kauan pidätetyn — koko elämäni intohimon, ei minkään tavallisen elämän, vaan semmoisen, joka on täynnä syviä tunteita ja synnyttäviä ajatuksia. Voi ihana! voi ihanaa ihanampi! sillä sinä olet minulle niinkuin häiritsemätön uni — miks'et sinä ole minun, miksi me kadotamme silmänräpäystäkään kunniakkaasta elämästämme ja poistamme kohtalostamme puolen sen autuudesta?"
"Mieletön, mieletön, oletko unhottanut? Kopissansa olevan vangin ihastus, jolta huima mielenkuvitus hetkeksi riistää hänen kahleensa! Kalifin tytär ja — Juutalainen!"
"Anna minulle isieni valtikka!"
"Hornaan kaikki talismanit! Minä en tarvitse muuta innostusta kuin hänen muistonsa, ei muuta taikausta kuin hänen nimensä. Taivasten kautta, minä tahdon astua tähän jaloon kaupunkiin voittajana tai kuolla."
"No, mitä elämä on, sillä mietintö yhtyy aina minun himoihini — no, mitä elämä on! Heitä sattumukset koirille ja tempaa pois valhemuoto väärältä yhteiskunnalta! Tässä seison minä, sankari, jonka äly keksii kaikki, jonka sydän on täynnä ääretöntä rohkeutta, jolla on nuoruutta, jäntevyyttä, kuuluisa syntyperä ja semmoinen ulkomuoto, joka on saattanut monen armaan heimokuntamme tytön painamaan alas kaunista päätänsä Hamadanin suloisella lähteellä, ja minä olen — minä en ole mitään."
"Pois koko yhteiskunta! se ei ole tehty minua varten. Minä synnytän oman yhteiskuntani ja olen se jumaluus, jota toisinaan uneksin."
"Me luomme kohtalomme ja nimitämme sitä sallimukseksi. Sinä puhuit viisaasti, Honain. Sinä, viekas Sadusealainen! Pyhä veri virtasi isieni suonissa eivätkä he toimittaneet mitään; mutta minulla on käsivarsi, joka on kasvanut valtikkaa pitämään, ja minä aion voittaa tämmöisen itselleni."
"Minä en voi epäillä voittoani. Voitto on osa minun olemisestani. Minä olen syntynyt kunniaa varten, niinkuin puu on syntynyt tuottamaan hedelmiä taikka levittämään kukkiansa. Teko on tehty. Kun se on päätetty, se on myöskin tehty. Minä tahdon kohdata suurinta kruunattua esi-isääni, vieläpä hänen hautakammiossansa. Mahtava Salomon! hän nai Faraonin tyttären. Haa! mikä tulevaisuus koittaa toiveilleni. Ennusmerkki, oivallinen ennusmerkki!"
"Taivas ja maa yhtyvät luomaan onneani. Surullinen nuoruuteni, jota olen niin usein kironnut, minä tervehdin sinua — sinä olit kunniakas valmistus; ja kun minä, joka en taipunut ympäröivään elämään, pidin itseäni typeränä, minä nyt huomaan, että olin mitä omituisin olento. Taivaitten kautta, minä olen iloinen; ensikerran elämässäni olen iloinen. Minun tekisi mieli nauraa ja taistella ja juoda. Minä olen uudestaan syntynyt; minä olen toinen olento; minä olen mieletön!"
"Oi! aika, suuri aika, maailma puhuu valhetta sinusta. Se sanoo sinua nopeaksi. Minusta näytät kummallisen hitaalta. Lennä, suuri aika, ja tuo minulle siivilläsi valtikkani!"
"Kaikki on vielä tehtävä. Rasittava ajatus. Minun mielikuvitukseni välisti voipuu ja raukenee, ikäänkuin ihana ja uupunut lintu, ja silloin minä olen hukassa. Nuori Karamanian kuningas, nuorekas sankari! Minä soisin hänen olleen Alschirokin! Pelkkä nimikin kirvellyttää sydäntä. Voi! koetukseni eivät ole vielä alkaneetkaan. Jabaster varoitti minua: tuo hyvä, rehellinen Jabaster. Hänen talismaninsa painaa rajua sydäntäni ja näyttää varottavan minua. Minä olen vaarassa. Kerskaten seison täällä, täyttäen huolimatonta ilmaa turhilla sanoilla, sillä välin kuin kaikki on toimittamatta. Minä käyn saamattomaksi. Nuori Karamanian kuningas! No, mitä minä olen tämän ruhtinaan rinnalla? Ei mitään, paitsi omissa ajatuksissani. Kansakkaassa basaarissa he eivät katsoisi minua soveliaaksi pitämään kiinni hänen jalustimestansa taikka kantamaan hänen varvaskenkiään — oi! tätä taisteloa, tätä alinomaista, katkeraa, loppumatonta taisteloa kohtaloni ja unelmieni välillä! Miksi minä ensinkään olen? taikka, koska minä olen, miks'ei minua tunnusteta semmoiseksi kuin minä tahtoisin olla?"
"Suloinen ääni, joka Jabasterin kaukaisessa luolassa laskeusi alas pyhästä kodistasi tuolta ylhäältä kuiskaten lohdutusta, soi'os uudestaan! Lausu'os taas hiljaisia kutsumuksiasi yksinäiseen korvaani ja karkoita pois nämät ajatukset, jotka vainoavat minua — ajatukset, mustat ja hämärät kuin julmat petolinnut, jotka väijyvät sankaria ja odottavat hänen kukistustansa ja riemuitsevat, koska he urhoollisen voittivat. Näissä väekkäissä kaupungeissa on jotakin turmiollista. Usko kukoistaa erämaassa."
Hän heittäysi vuoteellensa ja painaen alas päätänsä näytti vaipuvan mietintöön. Hän kavahti ylös ja tarttuen tauluseensa kirjoitti siihen seuraavat sanat:
"Honain, minä olen ollut kaiken yötä niinkuin David Ziphin korvessa; mutta Herrani avun kautta olen voittanut. Minä pakenen tästä vaarallisesta kaupungista hänen asioillensa, joita olen liian paljon laimin lyönyt. Älä koeta tavoittaa minua, vaan vastaan-ota kiitollisuuteni."