V.
Miten Augustus sai minut pelastetuksi ruumasta.
Muutamia minuutteja kokin lähdettyä kanssista Augustus oli epätoivon vallassa eikä enää toivonut hengissä pääsevänsä kopista. Hän päätti nyt ilmoittaa ensimäisille kanssiin tulijoille minun asemastani, arvellen minulle paremmaksi joutua kapinoitsijain armoille kuin menehtyä janoon ruumassa, sillä jo kymmenen päivää olin ollut vankina ja ruukussani oli vettä vain neljäksi. Tätä ajatellessaan hänen päähänsä pälkähti yhtäkkiä, että hän kenties pääsisi yhteyteen kanssani isonruuman kautta. Kaikissa muissa olosuhteissa yrityksen vaikeus ja vaarallisuus olisi pidättänyt hänet siihen ryhtymästä, mutta nyt kun hänellä joka tapauksessa oli niin heikot toiveet päästä hengissä ja siis vain vähän menettämistä, kohdisti hän kaiken huomionsa tehtävän suoritukseen.
Käsiraudat antoivat ensiksi ajattelemisen aihetta. Toviin hän ei keksinyt mitään keinoa niiden poistamiseksi ja pelkäsi jo tuumainsa alkuunsa raukeavan, kun hän tarkemmin katseltuaan huomasi että raudat saattoi vähällä vaivalla kihnuttaa käsistään ja taas pujottaa takaisin vain puristamalla kokoon kämmenensä. Tällaiset käsiraudat, eivät ollenkaan sovi nuorille vangeille, joiden pienemmät luut helposti taipuvat puristuksesta. Hän päästi nyt jalkansa köysistä, jätti nuoran niin että sen saattoi helposti sovittaa paikoilleen, jos joku sattuisi tulemaan kanssiin, ja kävi tarkastelemaan laipiota siitä paikasta, missä se yhtyi koppiin. Välilaudat olivat tässä pehmeää mäntypuuta, tuuman paksuisia ja hän voi vähällä vaivalla puhkaista siihen aukon. Puhetta kuului nyt kanssin portailta ja hän kerkesi parhaiksi pistää oikean kätensä rautoihin, — vasen oli paikoillaan — ja köyttää nuoran vetosolmuun nilkan ympärille, kun Dirk Peters tuli kanssiin perässään koira, joka heti hyppäsi koppiin ja paneutui maata. Koiran oli Augustus tuonut laivaan, kun tiesi minun kiintyneen elukkaan ja arveli minun mielelläni ottavan sen mukaani matkalle. Hän kävi sen kotoani hakemassa heti kun oli vienyt minut ruumaan, vaikkei tullut siitä maininneeksi kelloa tuodessaan. Kapinan jälkeen Augustus ei ollut nähnyt sitä ennenkuin se nyt ilmestyi Dirk Petersin seurassa ja oli pitänyt sitä menneenä luullen, että joku perämiehen joukkoon kuuluvista ilkiöistä oli heittänyt sen mereen. Sittemmin ilmeni, että se oli ryöminyt valaanpyyntiveneen alle loukkoon, josta se ei mahtunut pyörtämään takaisin. Viimein Peters auttoi sen sieltä ja tuolla omituisella hyväsydämisyydellä, jolle ystäväni hyvin osasi antaa arvoa, oli nyt tuonut sen kanssiin hänelle toveriksi, ja antaen hänelle samalla vähän kuivaa suolalihaa ja perunoita sekä vesikannun. Sitte hän meni kannelle luvaten tuoda hieman lisää syötävää seuraavana päivänä.
Kun hän oli mennyt, päästi Augustus molemmat kätensä raudoista ja irrotti jalkansa. Sitte hän käänsi ylös patjansa pään ja rupesi kynäveitsellään — sillä roistot eivät olleet viitsineet tutkia hänen taskujaan — kaikin voimin kovertamaan poikki välilankkua, mahdollisimman läheltä kopin lattiaa. Hän katsoi viisaimmaksi kaivaa siitä, koska hän jonkun äkkiarvaamatta tullessa voisi peittää työnsä jäljet nostamalla patjan paikoilleen. Sinä päivänä ei kuitenkaan mitään häiriötä tapahtunut ja yön tullessa hän oli saanut lankun ihan poikki. Tässä huomautettakoon, etteivät miehet enää käyttäneet kanssia makuupaikkanaan, vaan asuivat kapinasta lähtien kajuutassa, juoden viinejä ja juhlien kapteeni Barnardin eväillä ja hädintuskin pitäen huolta prikin hoitamisesta. Tämä kaikki koitui meidän molempain onneksi, sillä asiain ollessa toisella kannalla hänen olisi ollut mahdoton päästä luokseni. Nyt sitä vastoin hän jatkoi hyvässä toivossa suunnitelmaansa. Päivä kuitenkin jo melkein sarasti, kun hän sai laudan toisesta kohden poikki — ja oli siten tehnyt aukon kyllin suureksi mahtuakseen siitä helposti keskikannelle. Täältä hän pääsi vähällä vaivalla alemmalle isolleluukulle, vaikka hänen silloin täytyi kontata öljytynnyririvien yli, jotka melkeinpä hipoivat yläkantta, niin että hänellä hädintuskin oli tilaa liikkua. Saavuttuaan laivanluukulle hän huomasi koiran tulleen mukaan ja pujottelevan kahden tynnyririvin välissä. Nyt oli kumminkin myöhäistä yrittää luokseni ennen päivänkoittoa, vaikeinta kun oli päästä tiiviin lastin läpi aliruumaan. Hän päätti siis palata ja odottaa seuraavaan yöhön. Näin tuumaillen hän kävi irrottelemaan laivanluukkua joutuakseen mitä pikimmin tullessaan uudestaan. Tuskin hän oli saanut sen irti, kun koira innoissaan hyökkäsi näin syntyneelle pienelle aukolle, nuuski hetkisen ja rupesi vinkumaan, samalla kuin se raapien näytti kaikin mokomin koettavan poistaa kantta käpälillään. Sen eleistä saattoi varmasti päättää, että se älysi minun olevan ruumassa, ja Augustus arveli sen pääsevän luokseni, jos hän pistäisi sen alas luukusta. Hänen päähänsä pälkähti nyt lähettää kirjelippu koiran mukana. Se päättyi näihin sanoihin: "olen töhrinyt tämän verellä — henkesi riippuu siitä, että pysyt piilossa".
Nämä hommat olivat tuskin päättyneet ja hän palannut vankilaan, kun Dirk Peters tuli sinne hyvin juovuksissa, mutta mainiolla tuulella, tuoden ystävälleni päivän muona-annoksen, ja vesikannun. Hän istui vähän aikaa arkulla kopin ääressä ja puheli vapaasti perämiehestä ja prikin asioista. Hänen käytöksensä oli perin oikullista, jopa eriskummallista, ja kerran Augustus ihan säikähti. Viimein hän kumminkin lähti kannelle ja mutisi tuovansa vangilleen hyvän päivällisen huomenna. Päivän kuluessa kaksi harppuunimiestä astui sisään kokki perässä, kaikki kolme äärimmilleen päihtyneinä. Hekään eivät arkailleet puhua peittelemättä tuumistaan. Kävi ilmi, etteivät he voineet sopia lopullisesta suunnasta muussa kuin siinä kohden että oli hyökättävä Cap Verden saarilta purjehtivan laivan kimppuun, jota he odottelivat joka hetki.
He menivät noin tunnin kuluttua eikä kukaan tullut kanssiin enää koko päivänä. Augustus makasi hiljaa paikoillaan melkein yöhön asti. Sitten hän päästi itsensä köysistä ja raudoista ja valmistautui yritykseensä. Eräästä kopista löytyi pullo ja sen hän täytti vedellä Petersin jättämästä kannusta, varustaen samalla taskuihinsa kylmiä perunoita. Suureksi ilokseen hän vielä tapasi salalyhdyn, jossa oli pieni talikynttilänpätkä jälellä. Sen hän saattoi sytyttää milloin vain halusi, koska hänellä oli tikkulaatikko. Kun oli tullut ihan pimeä, ryömi hän laipion reiästä, ensin varovaisuuden vuoksi aseteltuaan makuuvaatteensa sillä tavoin, että näytti kuin joku olisi maannut siinä huopien peitossa. Päästyään reiästä hän ripusti ison nutun veitseensä, kuten edelliselläkin kerralla, aukon peitteeksi — tämä temppu oli helposti tehty, kun hän asetti laudan kappaleen paikoilleen vasta jälestäpäin. Hän oli nyt isolla keskikannella ja rupesi pujottelemaan kuten edelliselläkin kerralla yläkannen ja traanitynnyrien välitse isolleluukulle. Sinne saavuttuaan hän sytytti kynttilänpätkän ja laskeutui luukusta, hädintuskin päästen kömpimään ruuman ahdetussa tavarajoukossa. Vain muutaman hetken täällä oltuaan hän säikähti ruuman sietämätöntä löyhkää ja ummehtuneisuutta. Hän ei uskonut mahdolliseksi, että minä olisin kestänyt näin kauan vankeuttani niin tukahduttavassa ilmassa. Hän huusi minua kerran toisensa perään, mutta minä en vastannut mitään ja hänen epäilyksensä näyttivät siten saavan vahvistuksensa. Priki keikkui ankarasti ja se synnytti sellaisen melskeen, ettei huolinut kuunnellakaan niin heikkoa ääntä kuin hengitystäni tai kuorsaamistani. Hän avasi salalyhdyn ja piti sitä mahdollisimman korkealla milloin vain saattoi, jotta minä, jos olisin elossa, valon huomatessani tietäisin avun lähestyvän. Mutta vieläkään ei minusta kuulunut hiiskaustakaan ja kuolemani otaksuminen alkoi muuttua varmuudeksi. Hän päätti kuitenkin jos mahdollista tunkeutua laatikolle omin silmin nähdäkseen aavistustensa toteutuneen. Hän työntäytyi jonkun matkaa eteenpäin hädän ja tuskan vallassa, kunnes hän vihdoin näki tien olevan kokonaan tukossa ja ettei mitenkään voinut päästä etemmäksi samaan suuntaan. Tunteittensa valtaamana hän heittäytyi epätoivoissaan romukasaan ja itki kuin lapsi. Tällöinpä juuri hän kuuli pullon sälähtävän, kun viskasin sen maahan. Onni tosiaankin oli, että se tapahtui — sillä tästä sattumasta, näyttipä se miten mitättömältä tahansa, riippui kohtaloni.