KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
»Ensi suudelma»
Saattajanaan ratsujoukko, joka oli ahdistanut Villan retkeläisiä Meksikkoon ja jonka Billy oli sattumalta kohdannut, pääsi pieni seurue turvallisesti rajan yli Yhdysvaltain alueelle, jossa kaikki muut paitsi yksi huokasivat helpotuksesta.
Bridge sai ensiapua sanitääreiltä, jotka vakuuttivat Billylle, ettei hänen ystävänsä henki ollut vaarassa. Herra Harding ja Barbara saivat majapaikan erään upseerin puolison luona, ja tämän perheen arkihuoneessa Billy kohtasi Barbaran yksin.
Kun Billy astui sisään, katsahti tyttö häneen päin kasvoillaan surumielinen ilme. Barbara aikoi tiedustaa, kuinka hänen haavansa laita oli, mutta ei saanut siihen tilaisuutta.
»Tulin sinua noutamaan», sanoi Billy. »Luovuin sinusta kerran, kun luulin, että sinun olisi parasta saada puoliso oman luokkasi keskuudesta. Nyt en enää luovu sinusta. Sinä olet minun — olet minun tyttöni, ja minä otan sinut mukaani. Lähdemme mahdollisimman nopeasti Galvestoniin ja sieltä Rioon. Sinä olit minun paljon aikaisemmin kuin Bridge sinut näki. Hän ei saa sinua. Sinua ei saa kukaan muu kuin minä, ja jos joku koettaa estää minua saamasta sinua, niin tapan hänet.»
Hän astui eteenpäin askeleen, tullen likelle tyttöä. Barbara ei peräytynyt — hän vain katsoi suoraan Billyyn ihmettelevin silmin. Billy tarttui rajusti hänen käsivarteensa.
»Sinä olet minun tyttöni!» huusi mies käheästi. »Suutele minua!»
»Maltahan!» pyysi Barbara. »Sanohan ensin, mitä tarkoitit sillä, ettei Bridge saa minua. En ole tiennyt Bridgen rakastavan minua enkä totisesti ole halunnut tulla hänen omakseen. Oi, Billy, miksi et tehnyt tätä jo aikoja sitten? Kuukausia takaperin New Yorkissa olisin tahtonut sinun ottavan minut, mutta sinä jätit minut toiselle miehelle, jota en rakastanut.
— Luulin, ettet enää pitänyt minusta, Billy, ja koko ajan, jonka olemme olleet yhdessä täällä — siitä alkaen, kun tapasimme toisemme siellä konttorin perähuoneessa — olet koettanut osoittaa minulle, etten merkitse sinulle mitään. Ota minut, Billy! Vie minut, mihin maailman nurkkaan menetkin! Minä rakastan sinua ja olen valmis olemaan vaikka orjasi — kunhan vain saan olla sinun luonasi.»
»Barbara!» huudahti Billy Byrne, mutta sitten hänen äänensä tukahtui, kun punaiset, lämpimät huulet painautuivat hänen huuliaan vasten.
Puolta tuntia myöhemmin Billy meni kadulle, aikoen läheiselle rautatieasemalle ostaakseen matkaliput kolmelle henkilölle Galvestoniin, Teksasiin.
Anthony Harding oli hänen muassaan. Vanhus oli kallistanut korvansa Barbaran rukouksille ja vihdoinkin suostunut tukemaan Billy Byrneä tämän pakoillessa lain kouraa tai ainakin auttamaan häntä sellaiseen paikkaan, jossa Billy uudella nimellä voisi alottaa uutta elämää Anthony Hardingin vävypoikana.
Väentungoksessa, joka oli saapunut katselemaan Villan joukkojen edellisenä yönä tekemää turmiota, oli iso mies, jolla oli punertavat kasvot. Sattumalta hän katsahti taakseen, kun Billy Byrne meni hänen ohitseen. Molemmat miehet säpsähtivät tuntiessaan toisensa, ja punertavakasvoinen näki vastassaan revolverin piipun.
»Antakaahan olla, Byrne!» kehoitti toinen rauhallisesti, »en uskonut, että sinä olit niin herkkä tarttumaan aseeseen.»
»Kyllä minä olen herkkä tarttumaan aseeseen, Flannagan», vastasi Billy, »mutta en vedäkään paukkua esille huvikseni. Nyt minulla on mahdollisuus päästä turvaan, elää kunnollisesti ja saada elämältä hieman onneakin ja Flannagan, jos joku koettaa tehdä tyhjäksi aikeeni, hän saa surmansa. En aio lähteä vankilaan elävänä. Ymmärrättekö?»
»Kyllä», virkkoi Flannagan, »kyllä ymmärrän. Mutta en olekaan tällä kertaa täällä tutkimassa teidän peliänne. Mutta missä olette ollut, kun ette tiedä, että meidän välillämme on sota päättynyt? Nähkääs, Coke Sheehan tunnusti noin kuukausi sitten, että juuri hän se nitisti Schneiderin, ja kuvernööri armahti teidät kymmenen päivää takaperin.»
»Koetatteko peijata minua?» kysyi Billy, ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavasti.
»Varmasti en», vakuutti Flannagan. »Minulla on jossakin taskussani sanomalehtileikkele, josta kaikki käy selville.»
Hän veti takkinsa taskusta esille joitakuita papereita ja ojensi yhden niistä Billylle.
»Kääntykää selin tännepäin ja pitäkää kätenne ylhäällä, sillä aikaa kun minä luen!» käski Byrne. Ja kun Flannagan noudatti käskyä, levitti Billy tahraantuneen sanomalehtileikkeleen ja luki sen. Se sai hänet vapisemaan hermokiihtymyksestä.
Hetkisen kuluttua uskalsi etsiväkersantti Flannagan vilkaista taakseen ja näki, kuinka Byrne otti vastaan sanomalehdessä olleen riemuisan sanoman.
»Vieköön minut —», äänsi etsivä, sillä Billy Byrne oikaisi minkä käpälistä kerkisi sitä huonetta kohti, josta hän oli lähtenyt vain muutamia minuutteja sitten.
Seuraavana päivänä nousi New Yorkiin menevään junaan onnellinen ja tyytyväinen kolmihenkinen seurue sanottuaan väliaikaisessa sairaalassa jäähyväiset Bridgelle ja otettuaan tältä lupauksen, että hän lähiaikoina kävisi heidän luonaan New Yorkissa.
<tb>
Oli kulunut kuukausi. Kevät loi luontoon uutta, virkeätä eloa. Lintujen laulu ja puiden lehtien aukeaminen kuvastivat elämän riemua.
Verkkaisesti vierivän joen rannalla liekehtivän nuotion ääressä kyyrötti mies. Vedellä täytetty kolhiutunut peltikannu oli lepattavan tulen vieressä. Mies käristi teroitettuun vartaaseen pistämäänsä lihankappaletta. Katsellen liekkien loimua hän hyräili, vaikka hänellä ei ollutkaan kuulijoita:
»Hän etsi uutta onnelaa ja matkas maiden, merten taa, miss’ oudon hahmon luonto saa. Mut tietää tahtoisin, tavoittiko hän ihanan Penelopensa kaihoisan ja saiko huulilt’ armahan hän suukon vihdoinkin.
— Ja sitä lauletaan minusta kohta puolin», jupisi nuotiollaistuja.