XII.
Kun Gaza de Lure astui asuntoonsa, riensi hänen emäntänsä hätäisesti hänen luokseen arkihuoneesta.
»Tekö se olette, neiti Burke?» hän kysyi. »Tässä on sähkösanoma, joka saapui muutamia minuutteja sitten. Toivottavasti ei siinä ole ikäviä uutisia.»
Tyttö otti keltaisen kuoren ja repäisi sen auki. Hän luki sanoman ensin hyvin nopeasti ja sitten uudelleen hitaasti. Hänen otsansa rypistyi hieman, ikäänkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt lukemiensa sanojen merkitystä.
»Äitinne on sairas», kuului sähkösanoma. »Kenties se ei ole vakavaa — tohtorin mielestä on teidän paras tulla — olen vastassa aamujunalla.» Allekirjoittaja oli »Custer Pennington.»
»Toivottavasti ei tieto ole ikävä», toisti emäntä.
»Äitini on sairas. Minua kutsutaan hänen luokseen», vastasi tyttö. »Olisittekohan te ystävällinen ja tiedustaisitte puhelimitse asemalta, milloin ensimmäinen Ganadoon pysähtyvä juna lähtee, sillä aikaa kun minä juoksen yläkertaan sullomaan tavaroitani?»
»Te rakas tyttö-poloinen!» pahoitteli emäntä. »Se on kovin ikävää!
Soitan heti ja sitten tulen auttamaan teitä.»
Muutaman minuutin kuluttua hän saapui yläkertaan ilmoittamaan, että ensimmäinen juna lähtisi kello yhdeksän seuraavana aamuna. Hän tarjosi apuaan, mutta tyttö selitti, että hän kyllä suoriutuisi kaikesta itsekseen.
»Ensin minun on pistäydyttävä kaupungille muutamiksi minuuteiksi», ilmoitti Gaza. »Sitten palaan ja sullon laukkuun loput niistä harvoista tavaroista, jotka minun on välttämättä otettava mukaani.»
Emännän poistuttua jäi tyttö seisomaan, tuijottaen alakuloisena mustaan matkalaukkuun, jonka hän oli tuonut komerosta ja sijoittanut vuoteelleen. Mutta hän ei nähnyt laukkua eikä niitä vähäisiä liinavaatteita, jotka hän oli ottanut esille lipastostaan. Hän näki vain äitinsä armaat kasvot ja herttaisen hymyn, joka niillä aina oli väikkynyt, haihduttaen kaikki lapsen huolet — sen hymyn, joka oli valaissut tytön synkkiä päiviä hänen kotoa lähdettyäänkin.
Pitkän aikaa hän seisoi mietteissään — koettaen tajuta, mitä hänelle merkitsisi, jos tapahtuisi pahin. Sillä ei voisi olla, sen hän käsitti, mitään muuta eroa kuin se, että se kenties säästäisi äidiltä vieläkin raskaamman surun. Juuri tyttöhän oli kuollut, vaikka äiti ei sitä aavistanutkaan; hän oli ollut kuollut jo useita kuukausia. Tämä tyhjä, vapiseva kuori ei ollut Shannon Burke — se ei ollut sama olento, jota äiti oli rakastanut. Oli melkein pyhänhäväistystä viedä se sinne puhtaalle maaseudulle pöyhistelemään niin pyhän tunteen kuin äidinrakkauden eteen.
Tyttö meni nopeasti kirjoituspöydän ääreen, otti käsilaukustaan avaimen ja avasi pöydän laatikon. Sieltä hän nosti esille kotelon, joka sisälsi ihoruiskun ja muutamia pieniä pulloja. Sitten hän poistui eteissalin lävitse kylpyhuoneeseen. Palatessaan hän näytti rauhoittuneelta ja vähemmän hermostuneelta. Pantuaan kojeet takaisin laatikkoon hän sulki sen ja juoksi alakertaan.
»Tulen takaisin muutamien minuuttien kuluttua», hän huusi emännälle. »Minun on järjestettävä eräitä asioita muutaman ystäväni kanssa vielä tänä iltana.»
Hän käveli suoraa päätä Vista del Pason varrella olevaan huvilaan. Crumb hämmästyi ja hätkähti aika lailla kuullessaan hänen avaimensa kiertyvän lukossa. Miehen mieleen välähti äkkiä, että Allen palasi, ja hän kävi kalmankalpeaksi. Nähdessään, kuka tulija oli, hän oli yhtä kummastunut, sillä tyttö ei ollut milloinkaan tullut takaisin poistuttuaan yöksi.
»Hyväinen aika!» hän huudahti. »Kas vain, kuka saapui!»
Tyttö ei vastannut hänen hymyilyynsä.
»Kotona oli minua odottamassa sähkösanoma», hän ilmoitti, »jonka johdosta minun on matkustettava pois muutamiksi päiviksi. Tulin kertomaan siitä ja saamaan vähän lunta siksi ajaksi, kunnes palaan. Siellä, minne menen, ei luullakseni sitä ole.»
Crumb silmäili häntä, siristäen silmiään epäluuloisesti.
»Sinä aiot jättää minut!» hän huusi syyttävästi. »Juuri senvuoksi lähdit täältä Allekin seurassa! Mutta niin helposti et pääse. En laske sinua. Kuuletko? En päästä sinua ikinä!»
»Älä ole hupsu, Wilson!» vastasi tyttö. »Äitini on sairas, ja minua kutsuttiin sinne.»
»Äitisi? Et koskaan ole maininnut, että sinulla on äiti.»
»Mutta minulla on, vaikka en tahdokaan puhua hänestä sinulle. Hän tarvitsee minua, ja minä menen.»
Mies epäili yhäti.
»Puhutko minulle totta? Tuletko takaisin?»
»Tiedäthän, että tulen takaisin», sanoi Gaza. »Minun on pakko», hän lisäsi, huoahtaen väsyneesti.
»Niin, sinun on pakko. Et voi tulla toimeen ilman sitä. Kyllä sinä palaat — minä pidän siitä huolen!»
»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö.
»Kuinka paljon lunta sinulla on kotonasi?» kysyi Crumb.
»Tiedät itse, etten pidä sitä siellä juuri ollenkaan. Kotelo unohtui minulta tänään — se jäi kirjoituspöytäni laatikkoon, joten minulla oli siellä hiukan — ehkä pari annosta.»
»No niin», virkkoi mies. »Annan sinulle niin paljon, että se riittää viikoksi — sitten sinun on palattava kotiin.»
»Väititkö antavasi minulle niin paljon, että se riittää viikoksi?» kertasi tyttö kysyvästi, »Otan sen, minkä tarvitsen — se on yhtä hyvin minun kuin sinunkin!»
»Mutta et saa sitä enempää kuin minä annan. En tahdo sinun olevan poissa kauempaa kuin viikon. En voi elää ilman sinua — etkö ymmärrä? Luulen, että sydämesi on puusta, jos sinulla on sitä lainkaan.»
»No», sanoi tyttö haukotellen, »saat kyllä jonkun toisen hupsu-paran myymään sitä puolestasi, jollen tule takaisin. Mutta minä tulen — ole huoleti siitä! Sinä olet yhtä paha kuin lumikin — inhoan teitä kumpaakin, mutta en voi elää ilman teitä molempia. Minua ei miellytä riiteleminen, Wilson. Anna minulle sitä niin paljon, että se riittää viikoksi, sillä olen kotona jo sitä ennen!»
Crumb meni kylpyhuoneeseen ja teki Gazalle pienen käärön.
»Kas tässä!» hän virkkoi palattuaan arkihuoneeseen. »Sen pitäisi riittää sinulle viikoksi.»
Tyttö otti sen vastaan ja pisti sen laukkuunsa.
»No niin, hyvästi!» hän sanoi, kääntyen ovelle päin.
»Etkö suutele minua jäähyväisiksi?» pyysi mies.
»Olenko suudellut sinua kertaakaan, sitten kun sain tietää, että sinulla on vaimo?» kysyi Gaza.
»Et», myönsi Crumb. »Mutta nyt voisit suudella, kun lähdet pois kokonaiseksi viikoksi.»
»Siitä ei tule mitään, Wilson», vastasi tyttö, pudistaen kieltävästi päätään. »Yhtä mielelläni suutelisin Gila-hirviötä!»
Miehen kasvot vääntyivät ilkeästi.
»Oletpa totisesti avopuheinen», virkkoi hän.
Tyttö kohautti olkapäitään, osoittaen välinpitämättömyyttään, ja siirtyi ovelle päin.
»En saa sinusta selvää, Gaza», valitti mies. »Joskus olen uskonut sinun rakastavan minua, ja Luoja tietää, että minä rakastan sinua! Sinä olet ainoa nainen, jota milloinkaan olen todella rakastanut. Vuosi sitten olisit luullakseni ollut valmis avioliittoon kanssani, mutta nyt et enää edes salli minun suudella itseäsi. Joskus epäilen, että sinulla on joku toinen. Jos luulisin sinun rakastavan jotakuta toista miestä, niin minä — minä —»
»Ei, et sinä. Aioit sanoa, että surmaisit minut, mutta sitä et tekisi. Sinulla ei ole sisua edes niin paljoa kuin kaniinilla. Ei sinun tarvitse olla huolissasi — toista miestä ei ole eikä ikinä tulekaan. Opittuani tuntemaan sinut, en voisi enää milloinkaan kunnioittaa ainoatakaan miestä, saatikka sitten rakastaa. Te olette kaikki samanlaisia — katalia! Ja sanonpa sinulle jotakin — en ole koskaan rakastanut sinua. Aluksi pidin sinusta, ennen kuin sain tietää, minkä kauhean konnantyön olit minulle tehnyt. Olisin ollut valmis menemään kanssasi avioliittoon ja olisinkin ollut hyvä vaimo — tiedät sen. Toivoisin voivani uskoa, että rakastat minua. En tiedä, mikä saattaisi tuottaa minulle enemmän nautintoa, Wilson, kuin se tieto, että sinä rakastat minua mielipuolisesti. Mutta luonnollisestikaan sinä et kykene rakastamaan hurjasti ketään etkä mitään paitsi itseäsi.»
»Mutta minä rakastan sinua, Gaza», väitti mies vakavasti. »Rakastan sinua, niin että mieluummin kuolisin kuin eläisin ilman sinua.»
Tyttö kallisti päätään sivulle ja silmäili häntä ilkamoiden.
»Toivon, että asianlaita on niin, sillä siinä tapauksessa voin jossakin määrin kostaa sinulle niistä kärsimyksistä, jotka sinä olet minulle aiheuttanut. Voin olla läheisyydessäsi, joten et koskaan pääse unohtamaan minua etkä sitä, että kaipaat minua, mutta et voi milloinkaan saada minua omaksesi. Sinä näet minut joka päivä ja saat joka päivä kärsiä turhaan katuessasi, että menetit onnen, joka olisi saattanut tulla osaksesi, jos olisit ollut säädyllinen, kunniallinen mies. Mutta sinä et ole säädyllinen, sinä et ole kunniallinen, sinä et ole edes mies!»
Crumb koetti nauraa pilkallisesti, mutta tyttö näki punan hitaasti hiipivän hänen kasvoilleen ja tiesi osanneensa loukata.
»Toivottavasti olet paremmalla tuulella palatessasi äitisi luota», sanoi Crumb. »Viime aikoina et ole ollut kovinkaan hauska seuratoveri… Mutta mihin muuten mainitsitkaan meneväsi?»
»En ole maininnut sitä», vastasi Gaza.
»Etkö voisi ilmoittaa minulle osoitettasi?» pyysi mies.
»En.»
»Entäpä jos tapahtuu jotakin? Entä jos minun pitäisi saada sinulle tieto?» huomautti toinen.
»Sinun on odotettava, kunnes tulen takaisin», oli vastaus.
»En ymmärrä, miksi et voi ilmaista, mihin aiot mennä», murahti Crumb.
»Siksi, että elämässäni on osa, johon sinä ja sinun kaltaisesi eivät ole koskaan päässeet sekaantumaan», selitti tyttö. »Yhtä mielelläni veisin äitini luokse ruumiillisesti spitaalisen kuin siveellisesti mädän ihmisen. En voi edes keskustella kanssasi hänestä tuntematta tahranneeni häntä.»
Hänen kasvoillaan oli kuvaamattoman inhon ilme, kun hän poistui huvilan ovesta, sulkien sen jälkeensä. Wilson Crumb teeskenteli puistatusta.
»Olinpa todellakin kirotun typerä», hän mutisi. »Gazasta olisi tullut paras elävissäkuvissa milloinkaan esiintynyt mielenliikutusten näyttelijätär, jos olisin antanut hänelle siihen tilaisuuden. Arvioin häntä väärin ja käsittelin häntä väärin. Hän ei ole samanlainen kuin ainoakaan ennen näkemistäni naisista. Olisin voinut hankkia hänelle suuren menestyksen ja voittaa hänen kiitollisuutensa — sillä tavoin olisi minun pitänyt häntä käsitellä. No niin, mutta mitäpä sillä väliä? Hän tulee kyllä takaisin!»
Hän nousi seisomaan, meni kylpyhuoneeseen, veti sieraimiinsa puoli graania kokaiinia ja kokosi sitten kaikki sinne kätketyt huumausaineet ja kaikki muut merkit, jotka olisivat voineet osoittaa huvilan asukkaiden käyttäneen niitä. Kannettuaan pienen pöydän makuuhuoneensa vaatekomeroon hän nousi sille ja avasi luukun, josta päästiin vesikaton ja laipion väliseen tyhjään tilaan. Sinne hän meni, vieden myrkyt muassaan.
Ne oli kierretty pitkäksi, kapeaksi kääröksi, johon oli sidottu ohut, luja nuora. Tällä nuoralla hän laski käärön laudoituksen ja sisäseinän väliin, kiinnittäen nuoran pään naulaan, joka oli isketty tukipuuhun käsivarren mitan päähän seinän yläreunasta.
»Kas niin!» hän tuumi kiivetessään takaisin vaatekomeroon. »Saapa olla aikamoinen sieppo, joka löytää sen mytyn!»
Pienen huvilan seinämuurauksen ja laudoituksen välissä oli piilotettuna huumausaineita kokonaisen omaisuuden arvosta. Kaupustelijat olivat säilyttäneet kylpyhuoneessa vain pienen murto-osan varastostaan; ja nyt oli Crumb vienyt pois senkin vähäisen siltä varalta, että Allen arvaisi liittolaisensa kavaltaneen hänet ja ohjaisi poliisit huvilaan tahi että poliisit itse ottaisivat selkoa hänen puhelinnumerostaan ja tulisivat tarkastamaan omasta aloitteestaan. Hän käsitti tehneensä hyvin vaarallisen tempun, mutta se konnanjuoni oli pelastanut hänet Allenin uhkaavalta kostolta ainakin toistaiseksi. Sen, että hänen lopultakin täytyisi selvittää tilinsä miehen kanssa, työnsi hän pois mielestään. Sitä mahdollisuutta olisi aika ajatella, sitten kun se esiintyisi.
Poliisit saapuivatkin huvilaan vielä samana iltana, mutta eivät suinkaan Allenilta saamansa vihjauksen johdosta. Tällä tosin oli epäilyksensä, jotka lähentelivät varmuutta, mutta hän odotti mieluummin aikaa, jolloin saisi kostaa omalla tavallaan. Päivystävä kersantti oli ottanut selkoa, mistä numerosta poliisilaitokseen oli soitettu, ja sitten kun Allen oli pidätetty, oli pari etsivääkersanttia lähetetty Crumbin luokse. He olivat tyyniä, miellyttäväpuheisia miehiä, ja heidän mielittelevä käyttäytymisensä olisi saattanut pettää vähemmän epäluuloisen miehen kuin Crumbin.
»Luutnantti lähetti meidät kiittämään teitä siitä vihjauksesta», alkoi se heistä, joka johti puhetta. »Saimme hänet näppärästi kiinni kaikkine tavaroineen.»
Wilson Crumb ei turhanpäiten ollut lahjakas näyttelijä. Ei kukaan olisi osannut paremmin antaa kasvoilleen kohteliaan välinpitämätöntä, kummastelevaa ilmettä.
»Pelkäänpä», hän virkkoi, »etten oikein ymmärrä sanojanne. Mistä vihjauksesta? Mitä te oikeastaan puhutte?»
»Te soititte kamarille, herra Crumb. Otimme keskiöstä selon numerosta.
On hyödytöntä —»
Crumb keskeytti hänet, tehden estävän liikkeen. Hän ei tahtonut poliisiupseerin menevän niin pitkälle, että hänen pitäisi harmikseen peruuttaa sanojaan.
»Ahaa!» hän huudahti ymmärtämyksen valon kirkastaessa hänen kasvojaan. »Luulen nyt käsittäväni. Mikä tieto se oli? Luultavasti voin sen selittää.»
»Niin meidänkin luullaksemme», yhtyi kersantti, »koska te sen meille puhelimitse ilmoititte.»
»Ei, minä sitä en tehnyt», torjui Crumb, »vaikka se lieneekin tehty minun puhelimellani. Kerron teille, mitä siitä tiedän. Ovelleni pysähtyi auto vähän aikaa päivällisen jälkeen, ja siitä tuli mies sisälle. Hän oli outo. Hän kysyi, oliko minulla puhelin, ja pyysi saada käyttää sitä. Hänen oli muka ilmoitettava tärkeä ja salainen tieto vaimolleen. Hän korosti sanaa ’salainen’, enkä minä voinut muuta kuin vetäytyä toiseen huoneeseen, kunnes hän oli suorittanut asiansa. Hän puheli vain minuutin tahi pari ja kutsui sitten minua, haluten maksaa minulle puhelimen käyttämisestä. En kuullut puhelua, mutta se kai selittää asian. Olen ensi kerralla varovampi, kun joku outo henkilö haluaa käyttää puhelintani.»
»Se olisi suotavaa», sanoi kersantti kuivakiskoisesti. »Tuntisitteko hänet, jos näkisitte hänet uudelleen?»
»Varmasti tuntisin», vakuutti Crumb.
Vieraat nousivat lähteäkseen.
»Teillä on täällä pieni, oma asunto», huomautti heistä toinen, katsahtaen ympärilleen.
»Niin», vastasi Crumb, »se on varsin mukava. Ettekö suvaitsisi katsella sitä?»
»Emme», virkkoi poliisiupseeri. »Emme nyt — kenties joskus toiste.»
Crumb virnisti suljettuaan oven heidän jälkeensä.
»Olikohan», hän jupisi, »tuo uhkaus vaiko ennustus!»
Viikkoa myöhemmin Slick Allen tuomittiin vuodeksi vankilaan morfiinin hallussapidosta.