XXIX.
Viimeksi kuluneet kuusi kuukautta olivat olleet epäilysten ja murheen aikaa Shannon Burkelle. Häntä painoi alati vakaumus, että hänen pitäisi poistua Ganadon ja Penningtonien läheisyydestä, mutta häntä pidätti siellä voima, jota hän ei pystynyt voittamaan.
Lähdettyään äitinsä kodista keskisestä lännestä hän ei ollut koskaan saanut nauttia sellaisesta rauhallisesta, tyytyväisestä ja onnellisesta olosta, jota hänen pieni, maantien ohessa sijaitseva puutarhansa hänelle tarjosi. Penningtonien ystävyydellä oli ollut hänelle suurempi merkitys kuin millään muulla seikalla koko hänen elämänsä aikana. Ja heidän läheisyytensä, vaikka hän näkikin heitä vain harvoin, oli varma turva hänen tahdonvoimiansa vielä silloin tällöin ahdistavan, vanhan vihollisen hyökkäyksiä vastaan.
Custerin lähdettyä hän oli tunnollisesti noudattanut sitä huomautusta, jota hän piti Custerin toivomuksena ja jonka tämä oli lausunut verratessaan häntä kotoaan poiskäskemäänsä serkku Williamin ystävättäreen. Hän oli, mikäli mahdollisia, karttanut Evan seuraa, ja vaikkakin hän sen syytä ajatellessaan tunsi nöyryytystä ja harmia siihen sisältyväin väärien luulojen johdosta, piti hän kuitenkin velvollisuutenaan rakastamaansa miestä kohtaan kunnioittaa hänen kaikkia toiveitaan, olipa ne sitten tuotu esiin vaikka kuinkakin epäsuorasti.
Joutuakseen Evan tielle mahdollisimman harvoin oli Shannon ottanut tavakseen ratsastella sellaisina aikoina, jolloin Penningtonit eivät olleet tottuneet ratsastamaan. Tavaksi käynyt yksinäisyys pinttyi hänen olemukseensa, ja hän rakasti kukkuloiden hiljaisuutta. Ne eivät milloinkaan painostaneet häntä — hän ei koskaan pelännyt niitä. Ne vetivät häntä puoleensa ja tyynnyttivät hänen mieltään äidin tavoin. Siellä hän unohti surunsa, ja toivo virisi uuteen eloon.
Erittäinkin silloin, kun vanha himo valtasi hänet, kaipasi hän kukkuloille, ja juuri sentähden hän lähti ensimmäisen kerran ratsastamaan yöllä — kirkkaassa kuutamossa, joka antoi tutuille maisemille oudon maailman salaperäisen kauniin tunnun. Vaikutelma oli ainutlaatuinen. Se paisui suorastaan seikkailuksi ja houkutteli häntä uusille samanlaisille retkille.
Myöskin Senaattori tunsi lumouksen tenhon. Se astua sipsutteli korvat hörössä ja kaula kaartuvana, tirkistäen hermostuneena jokaisen tuuhean pensaan pimentoon. Lehden värähtäessä se ponnahti äkkiä syrjään ja pysähtyi vapisten ja korskuen nähdessään kuutamon valaiseman kallionulkoneman, jonka ohitse se oli päivällä mennyt rauhallisesti satoja kertoja.
Kuutamoretket johtivat Shannonin ratsastamaan myöskin kuutamottomina öinä, joten hän oli usein satulassa koko laakson nukkuessa. Tällöin hän noudatti aina samaa polkua, joten sekä hän että Senaattori oppivat tuntemaan siitä jokaisen askeleen niin hyvin, että he osasivat liikkua sitä pitkin sysimustina, pilvisinä öinä ja sakeassa sumussa, jolloin vain lähimmät esineet olivat näkyvissä.
Kukkuloilla eivät masentavat ajatukset milloinkaan kalvaneet hänen mieltään. Niinä yksinäisyyden hetkinä olivat hänen seuranaan vain herttaiset ajatukset. Hän ajatteli elämäänsä puhjennutta rakkautta, sen kauneutta ja kaikkia sen vaikutuksia, jotka olivat omiaan tekemään elämän enemmän elämisen arvoiseksi, Penningtoneja ja heidän esimerkiksi kelpaavaa, punaveristä puhtauttaan — säädyllisyyttä ilman teennäistä ujostelua — pientä hedelmätarhaansa ja sen herättämiä säästäväisyystehtäviä, jotka antoivat puuhaa hänen aivoilleen ja käsilleen, hevostaan ja ratsastustaitoaan, jotka ehtymättömästi tarjosivat hänelle seuraa ja huvia ja joista Penningtonit olivat opettaneet hänet pitämään ja nauttimaan.
* * * * *
Custerin paluun jälkeisenä aamuna lähti Guy varhain Los Angelesiin, kun taas Custer — koska Shannon ei ollut yhtynyt heidän aamuiseen ratsastusseurueeseensa — satuloi aamiaisen jälkeen Apachen toistamiseen ja ratsasti hänen asunnolleen. Custer sekä kaipasi nähdä häntä että pelkäsi kohtausta, sillä Gracen käyttäytymisestä ja hylkivästä sävystä huolimatta sitoi hänen kunniantuntonsa häntä entiseen morsiameensa. Uskollisuus tyttöä kohtaan oli lujittunut monivuotisessa seurustelussa, jonka aikana ystävyys oli kehittynyt rakkaudeksi niin huomaamatta, että he kumpikin tunsivat rakastaneensa toisiaan koko ajan. Tällaiset nuorten sydämiin juurtuneet, ajan pyhittämät ja perityn, ritarillisen ylpeyden- ja kunniantunnon lujittamat siteet muuttuvat yhtä vaikeasti poistettaviksi luonteen piirteiksi kuin ovat ne muut ajatus- ja tekotottumukset, jotka erottavat yksilöt toisistaan.
Edellisenä päivänä tapahtuneen lyhyen keskustelun aikana Custer oli oivaltanut, ettei Grace ollut oma itsensä. Hän ei saattanut aavistaakaan tämän muutoksen syytä, koska hän ei ollut lainkaan tutustunut kiihoitusaineiden käytön oireisiin. Jos epäilys siitä, miten asiat todella olivat, olisikin johtunut hänen mieleensä, olisi hän karkoittanut sen tyttöön kohdistuneena halpana parjauksena, kuten hän oli torjunut vaistomaisen mielijohteen, että Grace kenties nautti väkijuomia. Hänen asemansa oli tuskallinen miehelle, joka piti kunniaa epäjumalanaan, koska hän tiesi yhäti rakastavansa Gracea, vaikka hän samalla tajusi pitävänsä Shannonista vieläkin enemmän.
Shannon näki hänen tulevan ja tuli ajotietä myöten häntä vastaan, kasvot säteilevinä hänen paluunsa herättämästä riemusta ja piirteissään rakkauden ilme, joka aina puhuu selvää kieltä kaikille muille, mutta ei rakastetulle olennolle.
»Oi, Custer!» huudahti tyttö. »Olen niin hyvilläni siitä, että olet jälleen kotona! Tämä aika on meistä kaikista tuntunut monen monilta vuosilta eikä kuukausilta.»
»On hauska olla kotona, Shannon. Minulla on ollut ikävä sinuakin. Olen ikävöinyt teitä kaikkia — ja kaikkea — kukkuloita, laaksoa, jokaista hevosta, lehmää ja porsaita, puhdasta ilmaa, kukkien ja salvioiden tuoksua — koko Ganadoa.»
»Pidätkö siitä enemmän kuin kaupungista?»
»En enää koskaan kaipaa kaupunkiin», vakuutti Custer. »Ovathan kaupungit tietystikin ihmeellisiä upeine rakennuksineen, puistoineen ja lehtokatuineen, hienoine palatseineen, nurmikkoineen ja puutarhoineen. Ihmisten sikäläiset saavutukset panevat miehen ihailemaan. Mutta kuinka surkean mitättömiä ne itse asiassa ovatkaan verrattuina meidän suurenmoiseen ympäristöömme!» Hän kääntyi ja osoitti vuoristoa. »Ajattelehan vain noita kukkuloita, Shannon, ja ääretöntä, käsittämätöntä voimaa, joka on pystyttänyt tuollaisia muistomerkkejä! Ajattele niitä lukemattomia ajanjaksoja, jotka ne ovat kestäneet, ja vertaa niitä sitten ihmisen vähäisiin ponnistuksiin! Vertaa toisiinsa kaupunkilaisen ja meidän näköpiiriämme! Hän voi nähdä kadun ylitse ja jonkun mahdollisesti upealta näyttävän, korkean rakennuksen räystäälle; mutta asetahan se mielessäsi jonkun kukkulamme viereen ja kuvittele, millaiseksi se kutistuu! Sijoita se korkean vuoriston johonkin rotkoon, ja sinulle käy vaikeaksi sen löytäminen. Etkä voi edes ajatella sitä samalla kertaa kuin neljän- tahi viidentuhannen metrin korkuista vuorta. Mutta kuitenkin kaupunkilainen tahtoo holhota meitä maalaisia, valittaen sitä, että meidän on pakko elää suppeissa oloissamme.»
»Sääli häntä», virkkoi Shannon nauraen. »Hänen mielensä on yhtä ahdas kuin hänen katunsa. Hänen ajatuksensa eivät saata kohota rakennusten kattojen kohdalla leijailevaa savupilveä korkeammalle. Olen niin iloinen siitä, että sinä, Custer, olet hylännyt ajatuksen siirtyä maaseudulta kaupunkiin.»
»En ole koskaan aikonut sitä toden teolla», vastasi mies. »Isän tähden en olisi voinut lähteä. Mutta nyt voin jäädä tänne omasta halustani yhtä hyvin kuin hänenkin vuokseen ja olen täällä tyytyväisempi. Kuten näet, oli äskeinen kokemukseni valepuvussa oleva siunaus.»
»Olen hyvilläni, jos siitä on koitunut jotakin hyvää. Mutta se oli huutava vääryys, ja toiset yhtä viattomat kuin sinä kärsivät siitä varmasti yhtä paljon — erittäinkin Eva.»
»Tiedän sen. Hänen olonsa on ollut hyvin yksinäistä minun lähdettyäni, kun Gracekin on poissa. Ja minulle kerrottiin, että sinä olet yhtenään kartellut heitä. Miksi? En jaksa ymmärtää sitä.»
Hän oli laskeutunut satulasta ja sitonut Apachen kiinni, ja he astelivat kuistia kohti. Tyttö seisahtui ja kääntyi katsomaan Custeria suoraan silmiin.
»Miten olisin voinut menetellä toisin?» hän kysyi.
»En käsitä sinua», vastasi Custer.
Selittäessään ei Shannon voinut katsoa häntä silmiin, vaan loi katseensa maahan, ja hänen onnellinen ilmeensä muuttui häpeileväksi ja surulliseksi.
»Etkö muista sitä tyttöä, serkku Williamin ystävätärtä?» hän kysyi.
»Oi, Shannon!» huudahti Custer, laskien kätensä kiihkeästi tytön käsivarrelle. »Ilmoitinhan sinulle, etten tahtonut sanoa sinulle sitä. En tahtonut sinun pysyvän poissa. Luotan sinuun ehdottomasti.»
»Etpä», vastusti Shannon. »Sydämessäsi ajattelit sitä ja olit kenties oikeassa.»
»En», väitti mies. »Ethän enää pysyttele poissa — lupaathan, ettet tee sitä! Olet pahoittanut kaikkien meikäläisten mieltä, ja he pitävät sinusta niin paljon!»
»Se surettaa minua, Custer. En haluaisi pahoittaa heidän mieltään. Rakastan heitä kaikkia. Mutta luulin noudattavan! toivomustasi. Oli niin paljon, mitä et ymmärtänyt — mitä et voi milloinkaan ymmärtää — ja olit kaukana etkä voinut tietää, mitä täällä tapahtui. Minusta ei senvuoksi olisi tuntunut vilpittömältä eikä rehelliseltä, jos olisin menetellyt toisin kuin luulin sinun toivovan.»
»Se on kaikki nyt mennyttä», virkkoi Custer. »Aletaan taaskin uudestaan ja unohdetaan kaikki, mitä on sattunut viimeisten kuuden ja puolen kuukauden kuluessa.»
Hänen kätensä oli Shannonin käsivarrella ja taaskin valtasi hänet miltei hillitön halu pusertaa tyttö rintaansa vasten. Hänet esti siitä kaksi seikkaa — hänen uskollisuutensa Gracea kohtaan ja luulo, että hänen rakkautensa olisi Shannonista vastenmielinen.