ENSIMMÄINEN LUKU
Tämä tarina on ollut salassa seitsemänsataa vuotta. Aluksi sen esti pääsemästä julkisuuteen eräs Englannin plantagenetilainen kuningas. Sitten se unohdettiin. Minä osuin kaivamaan sen käsiini sattumalta. Sattuma oli se, että vaimoni serkku on sukua erään hyvin vanhan eurooppalaisen luostarin esimiehelle.
Viimemainittu salli minun penkoa homehtuneita ja ummehtuneita käsikirjoituksia, ja käsiini osui tämä. Se on hyvin kiinnostava — osittain sentähden, että se on kappale tähän saakka julkaisematonta historiaa, mutta etupäässä sen vuoksi, että siinä kerrotaan tarina perin merkillisestä kostosta ja sen viattoman uhrin — Rikhardin, kadonneen englantilaisen kuninkaanpojan — seikkailuelämästä.
Sitä kertoessani olen jättänyt pois enimmät historialliset seikat. Minun mieltäni kiinnitti se ainutlaatuinen henkilö, jonka ympärille tarina on punoutunut — se ratsastaja, joka piti kypärinsilmikkonsa ummessa ja joka — mutta malttakaamme, kunnes ehdimme häneen saakka.
Se kaikki tapahtui kolmannellatoista vuosisadalla, ja aikanaan se järkytti Englantia pohjoisesta etelään, idästä länteen saakka; ja ulottuipa järkytyksen vaikutus Kanaalinkin ylitse, häiriten Ranskaa. Se sai suoranaisen alkunsa Henrik kolmannen palatsissa Lontoossa ja oli seuraus kuninkaan ja hänen mahtavan lankonsa, Leicesterin kreivin Simon de Montfortin, välisestä riidasta.
Riita jääköön silleen, se on historiallinen piirre, ja tarkan selostuksen siitä voi kukin lukea sopivana aikana. Mutta tänä kesäkuun päivänä Herramme vuonna 1243 Henrik unohti itsensä siinä määrin, että tuiki aiheettomasti syytti de Montfortia valtiopetoksesta useiden kuninkaan hoviin kuuluvien herrasmiesten kuullen.
De Montfort kalpeni. Hän oli kookas, komea mies, ja kun hän oikaisi vartalonsa täyteen mittaansa ja käänsi harmaat silmänsä suuttumuksensa esineeseen, kuten hän teki sinä päivänä, teki hän sangen valtavan vaikutuksen. Hän oli Englannissa valtatekijä, joka jäi jäljelle ainoastaan kuninkaasta, rohkea kuin leijona, ja vastasi kuninkaalle niin, ettei ainoakaan muu ihminen koko Englannissa olisi uskaltanut sillä tavoin vastata.
»Herrani ja kuninkaani», huudahti hän, »ainoastaan se, että olet herrani ja kuninkaani, estää Simon de Montfortia vaatimasta hyvitystä niin karkeasta loukkauksesta. Se, että käytät hyväksesi kuninkaanasemaasi sanoaksesi sellaista, mitä et ikinä uskaltaisi sanoa, jollet olisi kuningas, ei leimaa minua kavaltajaksi, vaikka se kyllä leimaa sinut raukaksi.»
Pieni ylimys- ja hovimiesseurue joutui jännittyneen hiljaisuuden valtaan, kun nämä hallitsijalle osoitetut, kauheat sanat kirposivat alamaisen huulilta. Kuulijat kauhistuivat, sillä de Montfortin rohkea uhmailu hipoi heidän mielestään pyhyyden häväistystä.
Henrik punehtui nöyryytyksestä ja kiukusta, nousi pystyyn ja astahti de Montfortia kohti, mutta muisti äkkiä, mitä valtaa hän edusti, ajatteli tarkemmin aiettaan, mikä se lieneekään ollut, naurahti ylpeästi ja kääntyi hovilaistensa puoleen.
»Tulkaa, hyvät herrat», virkkoi hän, »meidänhän kai piti harjoitella miekkailua tänä aamuna. Alkaa jo käydä myöhäiseksi. Tulkaa, de Fulm! Tulkaa, Leybourn!» Ja kuningas poistui huoneesta jäljessään herrasmiehet, jotka kaikki olivat loitonneet kauemmaksi Leicesterin kreivistä, kun kävi selville, että kuninkaan epäsuosio oli voimakkaasti kohdistunut häneen. Kun oviverho sulkeutui poistuneen kuninkaan jälkeen, kohautti de Montfort leveitä hartioitaan, pyörähti ympäri ja lähti huoneesta toisen oven kautta.
Kun kuningas ylimyksineen saapui asesaliin, vihloi hänen mieltänsä vieläkin de Montfortin moitteiden aiheuttama nöyryytys, ja kun hän laski syrjään päällysnuttunsa ja töyhtöhattunsa ryhtyäkseen mittelemään miekkoja de Fulmin kanssa, osui hänen katseensa miekkailunopettajaan, sir Jules de Vaciin, joka lähestyi tuoden kuninkaan säilää ja harjoituskypäriä. Henrikiä ei lainkaan nyt haluttanut miekkailla de Fulmin kanssa, joka samoin kuin kaikki hallitsijaa ympäröivät liehittelijät aina salli kuninkaan helposti voittaa jokaisessa ottelussa.
Hän tiesi, että de Vac oli liian arka miekkailumaineestaan salliakseen minkään muun kuin vastustajan etevämmyyden voittaa itsensä, ja tänään tunsi Henrik pystyvänsä voittamaan itse paholaisenkin.
Asesali oli tilava huone palatsin pohjakerroksessa vahtihuoneen vieressä. Se oli sijoitettu linnan pieneen siipirakennukseen, joten se sai valoa kolmelta suunnalta. Sen hoitajana oli lailla, harmaantunut, pergamentti-ihoinen sir Jules de Vac, ja juuri hänet Henrik komensi kanssansa miekkasille, sillä kuningas tahtoi ankarasti löylyttää jotakuta purkaukseen hillittyä raivoaan.
Niinpä hän antoi de Vacin sielunsa silmissä omaksua vihatun de Montfortin hahmon, ja seurauksena oli, että kuninkaan äkillinen ja taitava hyökkäys oli vähällä yllättää de Vacin ja hänelle nopeasti tuottaa nöyryyttävän tappion.
Henrik kolmatta oli aina pidetty hyvänä miekkailijana, mutta tänään hän osoittautui vieläkin etevämmäksi kuin tavallisesti ja kuvitteli mielessään survaisevansa miekan vale Montfortin sydämeen katsojien huimasti ilmaistessa suosiotaan. Tässä verenhimoisessa tarkoituksessa hän oli pakottanut hämmästyneen de Vacin perääntymään kahdesti salin ympäri, mutta sitten miekkailumestari teki ovelan valehyökkäyksen, astahti askelen taaksepäin, sai kuninkaan haluamaansa asentoon, kiersi salamannopeasti hiukan säiläänsä ja sinkautti Henrikin aseen kalisten yli asesalin lattian.
Hetkisen kuningas seisoi jäykkänä ja kalpeana, ikäänkuin kuoleman koura olisi tarttunut hänen sydämeensä jäisillä sormillaan. Tämä välikohtaus merkitsi hänelle enemmän kuin sitä, että hänet oli voittanut Englannin paras miekkailija — sillä se ei totisesti ollut mikään häpeä — Henrikistä se tuntui ennustavan tulevan taistelun lopullista tulosta, kun hän olisi vastakkain oikean de Montfortin kanssa; ja sitten Henrik oivalsi, että de Vac oli ainoastaan olento, jota hän mielikuvituksessaan oli pitänyt mahtavana lankonaan, ja teki de Vacille tempun, jonka hän mielellään olisi tehnyt oikealle Leicesterille. Hän kiskaisi miekkailukintaan kädestään ja meni ihan likelle de Vacia.
»Koira!» sähähti hän, sivalsi kirpeän iskun miekkailumestarin kasvoihin ja sylki hänen päällensä. Sitten hän pyörähti ympäri korollaan ja marssi pois asesalista.
De Vac oli vanhentunut Englannin kuninkaiden palveluksessa, mutta hän vihasi kaikkea englantilaista ja kaikkia englantilaisia. Edellistä kuningasta, Juhana-vainajaa, jota kaikki muut olivat vihanneet, hän oli kuitenkin rakastanut, mutta samalla kun kuningasvainajan luut oli myöskin de Vaoin uskollisuus sitä sukua kohtaan, jota hän palveli, haudattu Worcesterin tuomiokirkkoon.
Niinä vuosina, joina hän oli ollut miekkailunopettajana Englannin hovissa, olivat kuningassuvun pojat oppineet pistämään, väistämään ja iskemään niin kuin ainoastaan de Vac osasi opettaa; ja hän oli yhtä omantunnontarkasti täyttänyt velvollisuutensa kuin järkähtämättömästi vihannut ja halveksinut oppilaitaan.
Ja nyt Englannin kuningas oli loukannut häntä niin pahasti, että se voitiin sovittaa ainoastaan verellä.
Iskun saatuaan jäntevä ranskalainen kalautti kantapäänsä yhteen, viskasi säilänsä lattialle ja seisoi isäntänsä edessä suorana ja jäykkänä kuin marmoripatsas. Hänen pingoittuneet, vääntyneet kasvonsa olivat valkean ja sinertävän kirjavat, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.
Hän olisi saattanut lyödä kuningasta, mutta silloin hänellä ei enää olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin kuolema omasta kädestä, sillä kuninkaan ei sovi taistella alemman kuolevaisen kanssa, eikä sellainen, joka lyö kuningasta, saa elää — kuninkaan kunniantunto täytyy tyydyttää.
Jos de Vacia olisi sivaltanut Ranskan kuningas, olisi hän saattanut iskeä takaisin ja ylpeillä kohtalostaan, joka salli hänen kuolla Ranskan kunnian tähden. Mutta Englannin kuningas — pyh! — koira, ja kukapa mielellään kuolisi koiran vuoksi! Ei, de Vac keksisi toisenlaisia keinoja tyydyttääkseen loukattua ylpeyttään; hän ihan hekumoisi kostaessaan tälle miehelle, jota kohtaan hän ei tuntenut uskollisuutta. Jos se olisi mahdollista, vahingoittaisi hän koko Englantia, mutta hän odottaisi aikaansa. Hänen kannattaisi odottaa sopivaa tilaisuutta, jos hän odottamalla saisi kostonsa hirveämmäksi.
De Vac oli syntynyt Pariisissa ja oli Ranskan parhaana miekankäyttäjänä pidetyn ranskalaisen upseerin poika. Poika oli edistynyt ihan isänsä kinterillä ja saattoi isänsä kuoltua helposti vaatia itselleen isän kunnianimeä. Se, miten hän oli poistunut Ranskasta ja astunut Englannin kuninkaan Juhanan palvelukseen, ei kuulu tähän kertomukseen. Koko Jules de Vacin elämälle antaa tähän kertomukseen nähden merkityksen ainoastaan kaksi hänen useista ominaisuuksistaan — hänen ihmeteltävä miekkailutaitonsa ja hänen peloittava vihansa toista isänmaatansa kohtaan.