KOLMAS LUKU
Lähes kuukauden päivät vanhus liikuskeli palatsissa ja tarkkaili puutarhassa pikku prinssiä, kunnes hän tunsi pojan hoitajattarien ja opettajattarien parissa vietetyn suppean elämän jokapäiväisen juoksun.
Hän näki, että kun lady Maud oli prinssin seurassa, heidän oli tapana loitota palatsialueen äärimmäisille liepeille ja että neito siellä päästi pienestä syrjäportista sisälle erään kaartinupseerin, jolta kuningatar oli kieltänyt etuoikeuden päästä hoviin.
Siellä, syrjäisessä lehtimajassa, rakastuneet kuiskivat toiveitaan ja suunnitelmiaan muistamatta kuninkaallista holhottia, joka kenenkään hoivaamatta leikki puutarhan kukkien ja pensaiden seassa.
Heinäkuun keskivaiheilla oli de Vac kypsyttänyt aikeensa hyvin. Hänen oli onnistunut houkutella Brus-vanhus, puutarhuri, luovuttamaan hänelle pienen takaportin avain selittämällä, että hän mieli antautua keskiöiseen seikkailuun, ja leveästi viittailemalla kaunottareen, jonka piti olla siinä toisena sekä, — mikä parhaiten tehosi Brusiin — samalla kertaa sujauttamalla pari kultasekiiniä puutarhurin kämmenelle.
Brus samoin kuin muutkin palatsin palvelijat piti de Vacia Plantagenet-suvun vilpittömänä kannattajana. Mitä muita kepposia de Vacin mielessä saattoikaan olla, siitä Brus oli ihan varma, että kuninkaaseen nähden takaportin avain oli de Vacin käsissä yhtä varmassa tallessa kuin se olisi ollut Henrikillä itsellään.
Vanhus ihmetteli hieman sitä, että iäkäs, jörö miekkailunopettaja antautui niin vanhana kevytmielisiin seikkailuihin, jotka paremmin sopivat ylimystön nuoremmille vesoille, mutta mitäpä se häneen kuului? Eikö hänellä ollut kylliksi ajattelemista pitäessään puutarhaa sellaisessa kunnossa, että hänen kuninkaallinen isäntänsä ja emäntänsä nauttisivat varjoisista teistä, hyvin hoidetusta nurmikosta, upeista lehvistä ja kukkapenkeistä, joita hän niin ihmeen täsmällisesti laitteli säännöllisesti järjestettyyn puutarhaan.
Lisäksi ei kahta kultasekiiniä usein saatu näin helposti; ja jos rakas Herra Jeesus katsoi äärettömässä viisaudessaan sopivaksi käyttää tällaista keinoa palkitakseen palvelija-poloistaan, niin huonosti olisi sellaisen madon kuin hänen sopinut vieroksua tätä jumalallista suosionosoitusta. Niinpä Brus otti kultasekiinit, de Vac otti avaimen, pikku prinssi leikki onnellisena kuninkaallisen isänsä puutarhan kukkien keskellä, ja kaikki olivat tyytyväisiä, mikä oli niinkuin pitikin.
Samana iltana de Vac vei avaimen Lontoon kaukaisella laidalla asuvalle lukkosepälle, sellaiselle, joka ei mitenkään voinut tuntea häntä eikä tietää avaimen olevan palatsin avaimia.
Tällä sepällä hän teetti toisen samanlaisen avaimen, varroten kärsimättömästi ukon muovatessa sitä sen ajan alkeellisilla työvälineillä.
Tästä pienestä pajasta lähdettyään de Vac asteli muinaisen Lontoon lokaisilla kaduilla ja kujilla, joita siellä täällä, pitkien välimatkojen päässä toisistaan palavat, savuavat lyhdyt valaisivat, ja saapui vihdoin vain vähän matkan päässä palatsista sijaitsevalle, likaiselle hökkelille.
Rakennuksen ohitse vievä kapea kuja päättyi äkkiä Thamesin rannassa lahoavaan, puiseen telakkaan, jonka alla joen nokimustat laineet nousivat ja laskivat, loiskuen rapistuvia vaajoja vasten ja kohisten syvällä laiturisillan alla etäisille, linnoituksille, isojen, hurjien satamarottien ja vielä hurjempien, rottamaisten ihmisten tyyssijoille saakka.
Useita kertoja de Vac asteli päästä päähän edestakaisin tällä sysipimeällä kujalla etsiessään sen talon pientä ovea, johon hän pyrki. Vihdoin hän osui sen kohdalle, ja hänen monesti kolkutettuani! miekkansa nupilla sen avasi vanha, siivoton ämmänkuvatus.
»Mitä haluatte säädylliseltä naiselta näin jumalattomaan aikaan?» ärisi hän. »Ahaa, tekö se olettekin, armollinen herra?» ehätti hän lisäämään, kun hänen kädessään olevan kynttilän lepattava liekki valaisi de Vacin kasvoja. »Olkaa tervetullut, armollinen herra, kolminkertaisesti tervetullut! Paholaisen tytär lausuu tervetulleeksi veljensä.»
»Ole hiljaa, vanha noita!» kivahti de Vac. »Eikö se riitä, että kiskot minulta kelpo kolikoita kylliksi paljon voidaksesi koko loppuikäsi käyttää pehmeitä vaippoja ja mässätä, syöden sämpylöitä ja juoden malvasiaviiniä, vai pitääkö sinun vielä vaivata minua katalan kielesi tuskastuttavalla jaarittelulla?
»Onko sinulla vaatteet valmiina mytyssä ja myöskin avain tähän kadotuksen porttiin? Entä huone, oletko sijoittanut paikalleen tänne lähettämäni huonekalut ja lakaissut lattialta ja laipiopalkeista vuosisatojen aikana kasaantuneen lian ja lukinverkot? Niin, ilmassakin oli niiden roomalais-vainajien löyhkä, jotka rakensivat Lontoon kaksitoista vuosisataa siten. Hajusta päättäen arvelenkin, että tässä pahnassa on täytynyt asua roomalaisia sikopaimenia laumoineen, ja uskallanpa väittää, ettet sinä, vanha imisä, ole kajonnutkaan luudalla tähän paikkaan, peläten sotkevasi sukulaistesi ikivanhoja jätteitä.»
»Heretkää lörpöttämästä, herra saatana!» tiuskaisi akka. »Kuuntelen rahojenne puhetta mieluummin kuin teidän omaanne, sillä vaikka ne tulevat kirottuina ja tahrattuina veijarinkädestänne, puhuvat ne kuitenkin yhtä suloisella ja käskevällä äänellä kuin jos ne olisivat ihan äsken lähteneet pyhän kirkon aarrearkuista.
»Mytty on valmis», jatkoi hän sulkien oven nyt sisälle astuneen de Vacin jälkeen, »ja tässä on avain; mutta ensin maksu! En tiedä, millaista rumaa puuhaa suunnittelette, mutta ruma se on, siitä olen varma, koska vaaditte minua pitämään sen niin salassa, ja varmasti joku maksaisi minulle paljon, jos saisi tietää, missä ovat vanha nainen ja lapsi — sisareksenne ja hänen pojakseen te heitä väitätte — jotka niin kiihkeästi haluatte piilottaa Til-muorin ylisille. Sentähden on teidän parasta, hyvä herra, maksaa Til-vanhukselle hyvästi ja lisätä muutamia kultakolikkoja siitä, että hänen kielensä pysyy hiljaa, jos haluatte vankienne saavan rauhaa Til-vanhuksen talossa.»
»Nouda käärö, akka!» vastasi de Vac. »Kultaa saat, kun asia lopullisesti järjestetään; ja saat jopa enemmänkin kuin sovimme, jos kaikki käy hyvin ja sinä pidät kurissa riivatun kielesi.»
Mutta vanhan naisen uhkaukset olivat jo herättäneet de Vacissa levottomuuden tunteen, joka olisi monin kerroin väkevämpänä heijastunut ämmään, jos hän olisi tiennyt, minkä päätöksen hänen sanansa olivat synnyttäneet iäkkään miekkailumestarin mielessä.
De Vacin yritys oli niin vakava, ja sen ilmitulon seuraukset olisivat olleet niin vaaralliset, ettei hänen kannattanut jättää mitään petollisen juonittelukumppanin varaan. Tosin hän ei ollut edes vihjannut, kuinka suunnattomaan salahankkeeseen hän aikoi tämän vanhan naisen sekoittaa, mutta hänen tiukat, asian salassapitämistä koskevat määräyksensä olivat riittäneet herättämään toisessa epäluuloja ja samalla lietsomaan hänen uteliaisuuttaan ja ahneuttaan. Senvuoksi olisi risakenkäisen Til-mummon hyvinkin sopinut valittaa, jos hänellä olisi ollut edes hämärää aavistusta de Vacin mielessä liikkuvista ajatuksista; mutta ne ylimääräiset kultakolikot, jotka miekkailumestari tipautti hänen kuihtuneeseen käteensä hänen luovutettuaan vaatekäärön, tehosivat hyvin ja taivuttivat hänet olemaan uskollinen ja hillitsemään kieltänsä toistaiseksi.
Sujautettuaan avaimen takkinsa taskuun ja piilotettuaan käärön pitkän vaippansa povelle de Vac astui pimeälle kujalle ja lähti telakalle.
Laituripalkkien alta hän löysi sinne aikaisemmin samana iltana kätkemänsä ruuhen, ja sen tuhdon alle hän pisti myttynsä. Sitten hän irroitti ruuhen laiturista ja sousi hitaasti Thamesia ylöspäin, kunnes saapui palatsin muurien kohdalle. Siellä hän laski rantaan lähellä pientä takaporttia, josta päästiin puutarhan alapäähän.
Piilotettuaan ruuhen parhaansa mukaan lähellä vedenrajaa kasvaviin, sekaviin pensaisiin, jotka kuninkaan määräyksestä oli istutettu lisäämään jokipuolen maiseman kauneutta, de Vac hiipi varovasti takaportille, pääsi kenenkään huomaamatta sisälle ja meni omaan huoneistoonsa palatsiin.
Seuraavana päivänä hän antoi alkuperäisen avaimen takaisin kertoen Brusille, ettei hän ollutkaan sitä käyttänyt, koska hän tarkoin harkittuaan oli oivaltanut, kuinka mieletön hänen aikomansa seikkailu oli, erittäinkin sellaiselle miehelle, jonka nuoruus oli mennyt ja jonka niveliin saattaisi reumatismi päästä pesiytymään Thamesin yöusvan vaikutuksesta.
»Hah, hah, hah, herra Jules», nauroi iäkäs puutarhuri. »Hyve ja synti ovat kaksoissisaruksia, jotka juoksujalkaa rientävät tottelemaan saman isän, halun, käskyjä. Jollei olisi halua, ei olisi hyvettäkään, ja koska toinen haluaa sellaista, mitä toinen ei halua, niin kukapa voi väittää, onko hänen halunsa lapsi syntiä vaiko hyvettä. Tai toisaalta: jos ystäväni haluaa omaa vaimoaan ja jos se on hyvettä, niin eikö sekin ole hyvettä, jos myöskin minä haluan hänen vaimoaan, koska haluamme samaa? Mutta jos meidän tyydyttääksemme haluamme olisi välttämätöntä panna nivelemme alttiiksi Thamesin sumulle, silloin olisi kotiin jääminen hyveellistä.»
»Puheenne kuulostaa oikealta, vanha myyrä», virkkoi de Vac hymyillen. »Toivoisinpa oppivani järkeilemään teidän ihmeteltävän logiikkanne mukaisesti; se taitaisi olla minulle hyväksi, ennenkuin tulen paljoa vanhemmaksi.»
»Koko kristikunnan paras miekan käyttäjä ei kaipaa muuta logiikkaa kuin miekkaa, luulisin minä», vastasi Brus, palaten työhönsä.
* * * * *
Samana iltapäivänä de Vac seisoi asesalin ikkunan ääressä, katsellen kauniiseen puutarhaan, joka levisi hänen edessään lähes kahdensadan metrin päässä olevaan joenpuoliseen muuriin saakka. Etualalla oli puksipuiden reunustamia teitä, tasaisia, sileitä nurmikkoja ja säännöllisiä, upeita kukkapenkkejä; siellä täällä välkkyi metsänneitojen ja satyyrien marmorisia patsaita, jotka kimaltelivat kirkkaassa auringonpaisteessa tai olivat puolittain pimennossa yläpuolelleen kaartuneiden pensaiden suojassa, samalla kun valon ja varjon vallaton leikki teki ne elävän näköisiksi niitä kattavien lehvien heiluessa sinne tänne lievässä tuulessa. Kauempana kohoava joenpuolinen muuri oli sankemman pensaikon piilottama, ja etualan muodollisen, geometrisen täsmällisyyden sijasta oli takalistolla viiniköynnösten peittämiä lehtimajoja ja runsaasti pieniä puita sekä kukkivia pensaita, jotka oli sijoitettu harkittuun epäjärjestykseen.
Tässä viidakolta näyttävässä osassa pujotteli mutkikkaita polkuja, ja puutarhan avoimen osan hakkauksin koristetut kivi-istuimet olivat antaneet tilaa yksinkertaisille penkeille ja hedelmäpuiden oksiin ripustetuille keinuille.
Tätä lumoavaa paikkaa kohti olivat lady Maud ja hänen pieni suojattinsa prinssi Rikhard verkkaisesti kävelemässä lainkaan aavistamatta, että heidän takanaan seisoi ikkunassa pahansuopa tähyilijä.
Komea riikinkukko asteli ylpeästi tien poikki heidän editseen, ja kun Rikhard lapsen tavoin lähti juoksemaan sen jäljessä, kiiruhti lady Maud pienelle takaportille ja avasi sen nopeasti, päästäen sisälle ulkopuolella odottaneen rakastajansa. Lukittuaan portin jälleen rakastuneet menivät käsikkäin pieneen lehtimajaan, joka oli heidän kohtauspaikkansa.
Rakastuneiden puhellessa kokonaan syventyneinä omiin asioihinsa leikki pikku prinssi hilpeästi puiden ja kukkien keskellä, eikä kukaan huomannut tuimia, päättäväisiä kasvoja, jotka pälyilivät lehvistön lävitse vähän matkan päässä leikkivästä pojasta.
Rikhard oli keskittänyt kuninkaallisen tarmonsa ajaakseen takaa vikkeläliikkeistä perhosta, jota kohtalo ohjasi yhä lähemmäksi pensaikossa väijyvää kylmää, kovaa tarkkailijaa. Pikku prinssi joutui yhä likemmäksi, ja pian hän tunkeutui kukkivien pensaiden lomitse ja jäi seisomaan, silmäillen leppymätöntä miekkailunopettajaa.
»Teidän korkeutenne», lausui de Vac, kumartaen syvään pienelle miekkoselle, »sallikaa vanhan de Vacin auttaa teitä pyydystäessänne tuota somaa hyönteistä».
Rikhard oli usein nähnyt de Vacin eikä senvuoksi pelännyt häntä, ja yhdessä he lähtivät ajamaan takaa perhosta, joka nyt oli ennättänyt pois näkyvistä. De Vac suuntasi heidän askeleensa pienelle takaportille, mutta kun hän aikoi poistua puutarhasta muassaan pikku prinssi, pani viimemainittu vastaan.
»Tulkaa, herra prinssi!» kehoitti de Vac. »Minusta näytti perhonen laskeutuvan ihan muurin taakse; hetkisessä olemme sen saaneet ja palanneet puutarhaan.»
»Käy itse se noutamassa!» tokaisi prinssi. »Kuningas, isäni, on kieltänyt minua astumasta pois palatsin alueelta.»
»Tulkaa!» komensi de Vac tuimemmin. »Teille ei voi tapahtua mitään vahinkoa.»
Mutta lapsi pani vastaan eikä tahtonut lähteä hänen mukaansa, joten de Vacin oli pakko tarttua tylysti hänen käsivarteensa. Kuninkaalliselta lapselta pääsi harmin ja levottomuuden kiljaisu.
»Päästäkää minut irti, junkkari!» kirkui poika. »Kuinka uskallatte käydä käsiksi Englannin prinssiin?»
De Vac painoi kätensä lapsen suulle vaimentaakseen sen huudot, mutta se oli liian myöhäistä; lady Maud ja hänen rakastajansa olivat kuulleet, ja seuraavalla hetkellä he riensivät takaportille upseerin juostessaan vetäessä miekkaansa esille.
Heidän saapuessaan muurin kupeelle oli de Vac ehtinyt kiskoa prinssin ulkopuolelle, ja ranskalainen oli sulkenut portin ja koetti lukita sitä. Mutta rimpuilevan pojan estämänä hän ei ennättänyt kiertää avainta, ennenkuin upseeri heittäytyi portinlankkuja vasten ja syöksähti miekkailumestarin eteen lady Maud ihan kinterillään.
De Vac pudotti avaimen maahan, tempasi miekkansa, vasemmalla kädellään yhä pidellen nyt hyvin pahasti pelästynyttä prinssiä, ja sijoittui asentoon upseeria vastaan.
Sanaakaan ei hiiskuttu, sanat olivat ihan tarpeettomia; de Vacin aikeet olivat liian selvät kaivatakseen selvittelyjä, ja niinpä miehet kävivät toistensa kimppuun tuiman vimmaisesti uljaan upseerin ahdistaessa parasta Ranskassa milloinkaan syntynyttä miekkailijaa turhaan yrittäessään pelastaa kuninkaansa nuorta poikaa.
Hetkisessä oli de Vac lyönyt aseen hänen kädestään, mutta rikkoen ritarillisuuden lakeja hän ei laskenut säilänsä kärkeä painumaan, ennenkuin se oli lävistänyt hänen rohkean vastustajansa sydämen. Yhdellä hyppäyksellä hän sitten ponnahti lady Maudin ja portin väliin, jotta neito ei päässyt palaamaan puutarhaan ja hälyttämään.
Yhä pitäen vapisevaa lasta rautaisessa otteessaan hän seisoi selkä porttiin päin, silmäillen hovinaista.
»Mon Dieu, sir Jules», parkaisi neito, »olette tullut hulluksi?»
»En, mylady», vastasi mies, »mutta en ollut ajatellut tehdä sitä, mikä minun nyt on tehtävä. Minkä tähden et hillinnyt kieltäsi ja antanut tämän ruhtinaspoikasen suojeluspyhimyksen huolehtia hänen onnestaan? Ajattelemattomuutesi on saattanut sinut ilkeään pinteeseen, sillä jommankumman meistä täytyy kuolla, enkä minä voi ruveta vainajaksi. Rukoile rukouksesi ja valmistaudu kuolemaan!»
* * * * *
Henrik kolmas, Englannin kuningas, istui neuvottelusalissaan ympärillään seurueeseensa kuuluvat mahtavat herrat ja ylimykset. Hän odotti Simon de Montfortia, Leicesterin kreiviä, jonka hän oli kutsunut voidakseen syytää hänelle lisää solvauksia, alentaakseen ja nöyryyttääkseen häntä siinä määrin, että hän poistuisi Englannista iäksi. Kuningas pelkäsi tätä mahtavaa sukulaistaan, koska tämä niin rohkeasti neuvoi häntä karttamaan typeriä hullutuksia, jotka saattoivat hänen kuningaskuntansa vallankumouksen partaalle.
Millainen tämän kohtauksen lopputulos olisi ollut, sitä on mahdoton arvata, sillä heti kun Leicester oli astunut sisälle ja tervehtinyt hallitsijaansa, sattui keskeytys, joka hukutti kuninkaan ja hovimiehen vähäiset kiistat yhteiseen, kaikkien sydäntä koskettavaan suruun.
Salin yhdeltä laidalta kuului melua, oviverho työnnettiin sivuun, ja Eleanor, Englannin kuningatar, hoippui valtaistuinta kohti kyynelten valuessa hänen kalpeilla kasvoillaan.
»Voi, herrani ja kuninkaan!», valitti hän, »Rikhard, poikamme, on murhattu ja heitetty Thamesiin!»
Silmänräpäyksessä oli kaikki muuttunut sekavaksi myllerrykseksi, ja vain perin vaivaloisesti sai kuningas vihdoin yhtenäisen selostuksen kuningattarelta.
Kävi ilmi, että kun lady Maud ei ollut tuonut prinssi Rikhardia takaisin palatsiin määräaikana, oli siitä ilmoitettu kuningattarelle ja aloitettu heti etsintä — etsintä, joka päättyi vasta yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua; mutta sen ensimmäiset tulokset olivat jähmetyttäneet hovilaisten sydämen kiveksi, sillä avonaisen takaportin vierellä olivat viruneet lady Maudin ja erään kaartinupseerin hengettömät ruumiit, mutta prinssi Rikhardista, Englannin kuninkaan Henrik kolmannen toisesta pojasta ja siihen aikaan valtakunnan nuorimmasta prinssistä, ei missään näkynyt merkkiäkään.
Vasta kahden päivän kuluttua huomattiin de Vacin poissaolo, ja silloin eräs kuninkaan seurassa oleva ylimys muistutti hänen majesteetilleen miekkailuharjoituksissa sattuneesta kohtauksesta, ja kuninkaan pikku pojan ryöstämisen syy selvisi.
Julkaistiin määräys, että Englannin kaikki lapset piti tarkastaa, sillä pienen prinssin rinnan vasemmalla puolella oli hyvin läheisesti liljaa muistuttava syntymämerkki, ja kun vuoden kuluessa ei löydetty ainoatakaan lasta, jolla olisi ollut sellainen merkki, eikä de Vacin jäljille päästy, ulotettiin etsintä Ranskaan, eikä siitä tyyten luovuttu yli kahteen vuosikymmeneen.
Ensimmäinen olettamus, se, että lapsi oli murhattu, hylättiin pian, kun sitä punnittiin järjen valossa, sillä ilmeisesti olisi murhamies voinut surmata pikku prinssin samalla kertaa, kun hän tappoi lady Maudin rakastajineen, jos hän olisi niin halunnut.
Prinssi Rikhardin etsijöistä innokkain oli Simon de Montfort, Leicesterin kreivi, jonka kiintymys nuoreen kuninkaalliseen sukulaiseensa oli aina ollut niin näkyvä, että hovilaiset olivat lausuilleet siitä huomautuksia.
Siten de Montfortin ja kuninkaan välien rikkoutuminen parani joksikin aikaa, ja vaikka tältä mahtavalta ylimykseltä riistettiin hänen käskyvaltansa Gascognessa, ei hänen osakseen tullut paljoakaan sen enempää vainoa hänen kuninkaallisen valtiaansa puolelta.