KUUDES LUKU
Siitä alkaen vanhus antautui harjoittamaan poikaa keihään ja sotakirveen käytössä, mutta joka päivä omistettiin aikaa myöskin miekkailulle, kunnes nuorukaisen tultua kuusitoistavuotiaaksi itse vanhus oli vain alokas verrattuna oppilaansa ihmeteltävään taitoon.
Niihin aikoihin poika ratsasteli sir Mortimerilla useilla suunnilla, kunnes hän tunsi jokaisen sivupolun aina kahdeksankymmenen kilometrin etäisyyteen Tornista. Joskus oli vanhus hänen seurassaan, mutta useimmiten hän ratsasti yksin.
Kerran hän osui jokseenkin likellä Tornia sijaitsevan vähäisen kylän liepeellä olevalle majalle ja poikamaisen uteliaana päätti mennä sisälle puhelemaan sen asukkaiden kanssa, sillä tähän aikaan alkoi hänessä herätä luonnollinen seuran kaipaus. Koko elämänsä ajalta hän ei muistanut muuta seuraa kuin vanhuksen, joka ei puhunut milloinkaan muutoin kuin välttämättömyyden pakosta.
Majassa asui vanha pappi, ja kun sotisopainen poika työntyi sisälle tavallisen kohteliaisuuden mukaan koputtamatta, katsahti vanhus häneen harmistuneen ja paheksuvan näköisenä.
»Mitä nyt?» kummasteli hän. »Eivätkö kuninkaan käskyläiset kunnioita hurskautta eivätkä ikää, koska tunkeutuvat pyhän miehen yksinäiseen asuntoon edes lupaa kysymättä?»
»Minä en ole kuninkaan käskyläinen», vastasi poika levollisesti. »Olen Norman of Torn, minulla ei ole kuningasta eikä jumalaa, enkä kysy lupaa ainoaltakaan ihmiseltä. Mutta olen tullut rauhallisissa aikeissa, koska haluan puhella muidenkin kuin isäni kanssa. Senvuoksi saatte te puhella kanssani», lopetti hän ylpeän käskevästi.
»Kautta Juhanan nenän, kuninkaanpa on täytynyt alentua kunnioittamaan minua komennuksillaan», tokaisi pappi nauraen. »Avatkaahan kypärinsilmikkonne, mylord! Kovin mielelläni näkisin sen henkilön kasvot, joka lausuilee kuninkaallisia komennuksia.»
Pappi oli iso mies, hänellä oli ystävällisesti säteilevät silmät ja pyöreät, rattoiset kasvot. Hänen hyväntahtoisen vastauksensa sävy ei ollut lainkaan pureva, ja niinpä poika hymyillen aukaisi silmikkonsa.
»Kautta Gabrielin korvan!» huudahti kunnon isä. »Lapsi rautavarustuksissa!»
»Lapsi ikävuosiltaan kenties», vastasi poika, »mutta hyvä lapsi sellaisen henkilön ystäväksi, jolla on miekkaa käytteleviä vihamiehiä».
»Sitten me olemme ystävyksiä, Norman of Torn, sillä vaikka minulla on vain vähän vihamiehiä, ei kenelläkään ole liiaksi ystäviä, ja minä pidän kasvoistanne ja eleistänne, vaikka käytöksessänne onkin paljon toivomisen varaa. Istuutukaa syömään kanssani! Minä kyllä puhun niin paljon kuin sydämenne ikinä halajaa, sillä jos mistään pidän enemmän kuin syömisestä, niin juuri puhumisesta.»
Papin avulla poika riisui rauta-asunsa, sillä se oli raskas ja epämukava, ja he istuutuivat yhdessä aterialle, joka jo osittain oli pöydässä.
Siten alkoi ystävyys, jota kesti niin kauan kuin kelpo pappi eli. Milloin Norman of Tornin vain sopi, kävi hän katsomassa ystäväänsä isä Claudea. Juuri tämä se opetti pojan lukemaan ja kirjoittamaan ranskan-, englannin- ja latinankieltä sellaisena aikana, jolloin ainoastaan harvat ylimykset osasivat kirjoittaa oman nimensä.
Hovissa ja korkeampien yhteiskuntaluokkien keskuudessa puhuttiin melkein yksinomaan ranskaa, ja kaikki julkiset asiakirjat kirjoitettiin joko ranskan- tai latinankielellä, vaikka näihin aikoihin Englannin kuningas julkaisi ensimmäisen englanninkielisen, alamaisilleen osoitetun julistuksen.
Isä Claude opetti poikaa pitämään arvossa muiden oikeuksia, puolustamaan köyhiä ja sorrettuja, kunnioittamaan Jumalaa ja uskomaan, että miehen olemassaolon tärkein syy oli naisten suojeleminen. Kaikki ne hyveet, kaiken ritarillisuuden ja todellisen miehuuden, joita pojan vanha holhooja ei ollut välittänyt juurruttaa pojan mieleen, istutti tämä kunnon pappi sinne, mutta hän ei saanut kitketyksi pois pojan sydämestä syvälle juurtunutta englantilaisvihaa eikä sitä uskoa, että miehuuden oikea merkki oli halu taistella miekka kädessä kuolemaan saakka.
Muuan pojan ensi kertoja käydessä uuden ystävänsä luona sattunut tapaus osoitti viimemainitulle sangen selvästi, ettei hän voisi esittää sellaisia perusteluja, jotka pystyisivät kumoamaan sen alastoman tosiasian, että kelpo isä sai kiittää hyvin paljosta, mahdollisesti hengestäänkin, juuri sitä pojan uskoa ja hänen kykyään tukea sitä teoilla.
Heidän eräänä iltapäivänä istuessaan papin majassa koputettiin rajusti ovelle, joka heti sysättiin auki, ja sisälle astui niin kunnoton joukko lurjuksia kuin ihmisten katseita on ikinä vaivannut. Heitä oli kuusi, he olivat puetut likaisiin nahka-asuihin, ja heidän kupeellaan riippui miekkoja ja tikareja.
Johtaja oli valtaisen roteva miekkonen, jolla oli tuuhea ja takkuinen, karkea, musta tukka ja pöhistyneet, melkein kokonaan ison, mustan, vanuneen parran peitossa olevat kasvot. Hänen takanaan tungeksi toinen jättiläinen, jolla oli punaiset hiukset ja jäykästi törröttävät viikset; kolmannella oli merkkinä hirvittävä, vasemman posken ja otsan ylitse ulottuva arpi muistona iskusta, joka ilmeisesti oli riistänyt häneltä vasemman silmän, sillä sen kuoppa oli tyhjä ja sisään painunut luomi peitti vain osittain silmän jättämän onton kohdan tulehtuneen punaisen värin.
»Ahaa, veikkoset», karjui johtaja, kääntyen kirjavan joukkonsa puoleen, »täällä onkin komea saalis. Jumalan syöttösika, meidän kaltaisten köyhien, rehellisten pahuksien hiellä lihoitettu, ja nuori teikari, jolla näöstä päättäen täytyy olla kultakolikoita vyössään.»
»Höpiskää rukouksenne, kyyhkyläiseni», jatkoi hän, rumasti kiroten, »sillä Musta Susi ei jätä jälkeensä todistajia sitomaan myöhemmin kaulaansa hirttosilmukkaa, ja vähimmän puhuvat vainajat».
»Jos hän on Musta Susi», supatti isä Claude pojalle, »ei meille olisi voinut pahemmin käydä, sillä hän ryöstää aina kirkonmiehiä ja humalassa ollessaan, kuten hän nyt on, murhaa uhrinsa. Minä heittäydyn heidän eteensä, ja te kiiruhdatte sillä aikaa, ratsunne luokse ja pakenette.» Hän käytti ranskankieltä ja piti käsiään rukousasennossa, joten hän johti täydelleen harhaan rosvot, jotka eivät lainkaan aavistaneet hänen puhuvan pojalle.
Norman of Torn jaksoi tuskin pidättyä hymyilemästä iäkkään papin ovelalle juonelle, otti saman asennon ja vastasi ranskaksi:
»Kelpo isä Claude ei tunne Norman of Tornia, jos luulee hänen vanhan akan tavoin livistävän karkuun takaovesta, koska miekka välkkyy etuovella.»
Sitten hän oikaisihe ja puhutteli roistoja.
»En tiedä, mitä kaunaa teillä on tätä hyvää ystävääni vastaan, enkä välitäkään sitä tietää. Se riittää, että hän on Norman of Tornin ystävä ja että Norman of Torn on täällä mieskohtaisesti tunnustamassa ystävyyden velvoituksen. Kavahtakaa, suunnattoman lian ja valtavan löyhkän ritarit!» Ja miekka kädessä hän ponnahti pöydän ylitse, karaten ällistyneen johtajan kimppuun.
Pienessä huoneessa voi vain kaksi ahdistaa häntä kerrallaan, ja hänen säilänsä heilui niin rajusti, ja hän suuntasi pistonsa niin varmasti, että lyhyen hetkisen kuluttua Musta Susi virui kuolleena lattialla ja Shandy, punapäinen jättiläinen, oli pahasti, vaikka ei kuolettavasti haavoitettu. Neljä jäljelläolevaa roikaletta peräytyi nopeasti majasta, ja varovaisempi taistelija olisi sallinut heidän mennä rauhassa tiehensä, sillä avoimella paikalla on neljä yhtä vastaan sellainen ylivoima, jota ei kukaan saa rankaisematta uhitella. Mutta Norman of Tornin silmissä väikkyi punaista hänen taistellessaan, ja se houkutteli häntä aina eteenpäin kuumimpaan kahakkaan. Ainoastaan kerran ennen hän oli taistellut elämästä ja kuolemasta, mutta se kerta oli opettanut hänet pitämään siitä, ja hänen kuolemaansa saakka se oli hänen taistelutapansa ominainen piirre, joten sekä ne, jotka kammosivat, vihasivat ja pelkäsivät häntä, että ne, jotka häntä rakastivat, tunnustivat yksimielisesti, ettei Jumala ollut milloinkaan ennen liittänyt samaan ihmiseen niin verrattoman etevää miekkailu taitoa ja niin äärimmäistä pelottomuutta.
Niinpä hän ei nytkään tyytynyt voittoonsa, vaan syöksyi majasta neljän lurjuksen jäljessä. Ulkosalle päästyään he kääntyivät hänen kimppuunsa, mutta hän juoksi heidän keskelleen viuhuville miekkoineen, ja heistä tuntui kuin heidän vastassaan olisi ollut neljä miestä eikä yksi ainoa; niin vikkelästi hän väisti ja pisti jollekin suunnalle ja sivalsi vasta-iskun toisaalle. Hetkisessä oli yksi menettänyt aseensa, toinen kaatunut ja jäljelläolevat kaksi juoksemassa henkensä edestä maantielle päin Norman of Torn ihan kinterillään.
Nuorena, ketteränä ja täysin terveenä hän voitti heidät juoksussa yhtä hyvin kuin miekkailussakin, ja ennenkuin he olivat ennättäneet harpata viittäkymmentä askelta, olivat he molemmat viskanneet pois miekkansa ja langenneet polvilleen rukoilemaan häntä säästämään heidän henkensä.
»Tulkaa takaisin kelpo papin majaan!» komensi Norman of Torn. »Saamme siellä kuulla, mitä hän sanoo.»
Paluumatkalla he tapasivat sen miehen, joka oli menettänyt aseensa, kumartuneena haavoittuneen kumppaninsa puoleen. He olivat Flory-nimisiä veljeksiä, eikä toinen tahtonut jättää toista avuttomaksi. Haavoittunut ei ilmeisestikään ollut hengenvaarassa, minkä vuoksi Norman of Torn käski toisten auttaa hänet majaan, jossa he tapasivat Punapää-Shandyn istumassa seinään nojautuneena kelpo isän kaataessa pullon sisältöä hänen janoiseen kurkkuunsa.
Roiston silmät ihan pullistuivat kuopistaan, kun hän näki neljän kumppaninsa tulevan aseettomina vankeina takaisin pieneen huoneeseen.
»Musta Susi vainajana, Punapää-Shandy ja John Flory haavoittuneina,
James Flory, Silmäpuoli-Kanty ja Erakko-Peter vankeina!» kirkaisi hän.
»Mies tai paholainen! Kautta paavin takajalan, kuka ja mikä olette?» virkkoi hän, kääntyen Norman of Tornin puoleen.
»Olen isäntänne, ja te olette käskyläisiäni», vastasi Norman of Torn. »Minua palvelette kunniallisemmassa työssä kuin omassa valitsemassanne, mutta saatte taistelua yllin kyllin ja hyvän palkkion.»
Kun poika näki tämän joukon roistoja, jotka olivat liittyneet yhteen ryöstääkseen papistolta, heräsi pojan mielessä ajatus, joka oli utuisen hämäränä pyörinyt hänen piilotajuntansa sisimmissä sopukoissa aina siitä alkaen, kun hän voittamalla kolme ritaria oli niin helposti saanut niin runsaan saaliin, hevosia, aseita, varustuksia ja kultaa. Kuten aina hänen myöhemmän elämänsä aikana merkitsi nytkin ajatus toimimista.
»Kun Musta Susi on kuollut — ja kiskokoon piru hänen silmänsä kuopistaan punahehkuisilla pihdeillä! — saisimme ehkä etsiä kauempaa ja meille saattaisi käydä huonommin, kumppanit, etsiessämme päällikköä», puhkesi punapäinen Shandy puhumaan, silmäillen tovereitaan, »sillä totisesti sellainen mies, vaikkapa hän lieneekin vain pojanvekara, joka pystyy voittamaan kuusi meikäläistä, sopii komentajaksemme».
»Entä millaiset olisivat velvollisuutemme?» kysyi Erakko-Peteriksi nimitetty mies.
»Seurata Norman of Tornia, minne hän teitä johtaa, suojella köyhiä ja heikkoja, olla valmiit uhraamaan henkenne puolustaessanne naisia, ryöstää rikkailta englantilaisilta ja tehdä haittaa Englannin kuninkaalle.»
Tämän uskollisuuslupauksen kaksi viimeistä pykälää miellyttivät lurjuksia niin kovasti, että he olisivat olleet valmiit sitoutumaan mihin tahansa, jopa jokapäiväiseen jumalanpalvelukseen ja peseytymiseen, jos se olisi ollut välttämätöntä, päästäkseen Norman of Tornin palvelukseen.
»Kyllä, kyllä!» huusivat he. »Olemme totisesti teidän väkeänne.»
»Malttakaahan», hillitsi Norman of Torn heitä, »on vielä muutakin. Teidän tulee totella jokaista komennustani heti toteutettavan kuolemanrangaistuksen uhalla, ja puolet kaikesta saaliistanne kuuluu minulle. Minä puolestani vaatetan ja ruokin teitä, hankin teille ratsut, varukset, aseet ja katon, jonka alla saatte nukkua, ja taistelen puolestanne ja rinnallanne tällä kädelläni, joka, kuten tiedätte, ei olekaan kehno turva. Suostutteko siihen?»
»Suostumme.» »Kauan eläköön Norman of Torn» »Tässä Tornien päällikölle!» Ne lauseet olivat vantterien hirtehisten kerkeän suostumuksen merkkinä.
»Vannokaa siis se, suudellen miekkani kahvaa ja tätä merkkiä!» jatkoi
Norman of Torn, ottaen ristiinnaulitun kuvan papin pöydältä.
Tällaisilla menoilla perustettiin Tornin liitto, joka muutamissa vuosissa paisui tuhatmiehiseksi, uhmasi kuninkaan armeijaa ja auttoi Simon de Montfortia pääsemään Englannin todelliseksi hallitsijaksi.
Melkein heti alkoi sarja lähiseudun ylimyksiin ja niillä tienoin sattumalta tavattuihin aatelisiin kohdistettuja, valtiopannan alaisia tekoja, jotka täyttivät Norman of Tornin arkut kulta- ja hopeakolikoilla ja joiden tähden hänen päästänsä julistettiin palkkio, ennenkuin hän oli täyttänyt kahdeksattatoista ikävuottaan.
Ettei hän pelännyt eikä halunnut karttaa vastuunalaisuutta teoistaan, sen hän kauheasti osoitti piirtämällä tikarinsa kärjellä oman miekkansa kaatamien vastustajansa otsaan alkukirjaimensa NT.
Seurueensa ja varojensa kasvaessa hän rakensi uudelleen synkän Tornin linnan ja laajensi sitä sekä laittoi taaskin padon pieneen puroon, joka menneinä aikoina oli tuonut vettä vallihautaan.
Kautta koko sen seudun, joka oli hänen toimintansa todistajana, köyhät, halvat ja sorretut palvoivat hänen nimeäänkin. Kuninkaan veronkantajilta anastamansa rahat hän jakoi takaisin piirin viheliäisille talonpojille, ja kerran, kun Henrik kolmas lähetti pienen retkikunnan häntä vastaan, hän piiritti ja vangitsi koko sotajoukon, riisui miehiltä vaatteet, antoi ne köyhille ja saattoi heidät alastomina ihan Lontoon portille.
Sitten tultuaan kaksikymmenvuotiaaksi oli Norman-paholainen, joksi kuningas itse oli hänet ristinyt, maineeltaan tunnettu yli koko Englannin, vaikka hänen kasvojaan ei ollut nähnyt yksikään henkiin jäänyt ihminen hänen ystäviään ja seuralaistaan lukuunottamatta. Hänestä oli tullut mahtitekijä, joka täytyi ottaa huomioon toiselta puolen kuningas Henrikin ja hänen ulkomaalaisten suosikkiensa ja toiselta puolen saksilaisten ja normannilaisten ylimysten välisessä nopeasti kärjistyvässä riidassa.
Kumpikaan puoli ei tietänyt, mille suunnalle hänen voimansa kääntyisi, sillä Norman of Torn oli ryöstänyt melkein tasapuolisesti sekä kuninkaan kannattajilta että kapinallisilta. Omasta puolestaan hän oli päättänyt olla liittymättä kumpaankaan puolueeseen, vaan käyttää hyväkseen senaikaista hämminkiä saalistaakseen puolueettomasti kumpaisiltakin.
* * * * *
Kun Norman of Torn mukanaan viisi siivotonta, risaista hirtehistään heidän ensimmäisen kohtauksensa päivänä lähestyi kolkkoa linnakotiaan, seisoi Tornin vanhus toisessa pienessä porttitornissa tarkkailemassa tätä vähälukuista seuruetta.
Pysähdyttyään tämän ulkoportin juurelle nuorukainen töräytti kupeellaan riippuvaa torvea, jäljitellen sen ajan tapaa.
»Hoi! Kuka siellä?» luikkasi vanhus, tuimasti mukaantuen leikkiin.
»Sir Norman of Torn», vastasi Punapää-Shandy, »ja hänen komea seurueensa jaloja ritareita, sotilaita, aseenkantajia, lakeijoja ja kuormajuhtia. Avatkaa, sir Norman of Tornin vankan oikean käden nimessä!»
»Mitä tämä merkitsee, poikani?» tiedusti vanhus, kun Norman of Torn laskeutui satulasta pihalla.
Nuorukainen kertoi senaamuiset tapahtumat ja lausui lopuksi: »Nämä siis ovat väkeäni, isä; ja yhdessä me samoilemme Englannin valtateillä ja sivuteillä kootuksemme rikkailta englantilaisilta niitä elatusvaroja, jotka, kuten sinä olet aina minulle opettanut, ovat meille tulevat.»
»Se on oikein, poikani, ja juuri niin haluaisin itsekin sen jäljestää; me lähdemme yhdessä ratsastamaan, ja missä ratsastamme, siellä osoittavat verijäljet tietämme.
»Tästä alkaen paisuu Norman of Tornin nimen maine tässä maassa, kunnes kuningaskin sen kuullessaan vapisee ja vihaa ja kammoaa sinua, kuten olen sinuakin opettanut vihaamaan ja kammoamaan häntä.
»Koko Englanti kiroaa sinua eikä saksilaisten ja normannien veri koskaan pääse kuivamaan säilältäsi.»
Kun vanhus tämän purkauksen jälkeen poistui linnan pääporttia kohti, virkkoi Shandy, kääntyen Norman of Tornin puoleen ja virnistäen leveästi:
»Kautta paavin takajalan, teidän rakastettava isännepä pitää englantilaisista! Suurenmoista pitäisi olla ratsastaa hänen kaltaisensa miehen jäljessä.»
»Te ratsastatte minun jäljessäni, lurjus», karjaisi Norman of Torn, »ja jotta et uudelleen niin pian unohtaisi, kuka on isäntäsi, ota tästä muistuttaja!» Ja hän iski punatukkaista jättiläistä nyrkillään suoraan vasten suuta, niin että mies raskaasti kellahti maahan.
Hän oli heti jälleen pystyssä, syljeksien verta ja uhkuen raivoa. Kun hän härän tavoin syöksyi Norman of Tornia kohti, ei viimemainittu liikahtanutkaan paljastaakseen miekkaansa; hän vain seisoi käsivarret ristissä, silmäillen Shandya kylmän rauhallisesti, pää pystyssä, ylpeillä kasvoillaan röyhkeän halveksumisen hymy.
Roteva roikale epäröi ja sitten seisahtui; hitaasti levisi hänen piirteilleen säyseä hymy, hän laskeutui toiselle polvelleen, tarttui Norman of Tornin käteen ja suuteli sitä, kuten mahtava ja uskollinen ritari olisi suudellut kuninkaansa kättä rakkauden ja alamaisuuden merkiksi. Tämä teko oli tavallaan raa'an, mutta ritarillisen suurenmoinen; eikä se ainoastaan ollut merkkinä siitä, että Shandy siitä lähtien oli koko elinaikansa hartaasti ja uskollisesti kiintynyt nuoreen isäntäänsä, vaan myöskin ennusti, millaisen mielialan Norman of Torn sittemmin herätti kaikissa niissä miehissä, jotka häntä palvelivat tuhansien astuessa pitkien vuosien kuluessa sisälle Tornin portista pyytääkseen itselleen paikkaa hänen uhkaavan lippunsa alla.
Shandyn noustua polvistuivat John Flory, hänen veljensä James, Silmäpuoli-Kanty ja Erakko-Peter toinen toisensa jälkeen nuoren herransa eteen ja suutelivat hänen kättänsä. Isolta pihalta oli pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus katsellut tätä kohtausta hymyn häive vanhoilla, pahanilkisillä kasvoillaan.
»Tämä ylittää hartaimmatkin unelmani», jupisi hän. »Kautta Jumalan kuoleman, hän on kuninkaallisempi kuin itse Henrikki. Jumala jouduttakoon hänen kruunauspäiväänsä, jolloin itsensä Plantagenet-koiran silmien edessä hänen päähänsä kruunun sijasta painetaan musta lakki ja hänen jalkojensa alla on valtaistuimen asemesta puisen hirsipuun lava!»