KUUDESTOISTA LUKU
Samalla kun Norman of Torn ja hänen tuhat soturiaan hitaasti samosivat etelään vievää tietä myöten Doveria kohti, valmistautui Simon de Montfortin armeija ahdistamaan Lewesiä, johon kuningas Henrik, hänen poikansa, prinssi Edward, ja hänen veljensä, prinssi Rikhard, roomalaisten kuningas, olivat sijoittaneet kuudenkymmenentuhannen miehen vahvuiset sotajoukkonsa.
Ennen auringonnousua eräänä toukokuun aamuna vuonna 1264 paroonien armeija lähti liikkeelle Fletchingissä, lähes viidentoista kilometrin päässä Lewesistä olevasta leiristään ja eteni tiheiden metsien lävitse huomaamatta noin kolmen kilometrin päähän kaupungista.
Sieltä kapinalliset nousivat Combe-laakson yläpuolella olevalle, mahtavalle kukkulaharjanteelle, ylängön ulkonevalle reunamalle, joka salasi heidän marssinsa kaupungin puolelta. Kuninkaan puoluelaisilla ei ollut aavistustakaan uhkaavasta hyökkäyksestäpä ihan päinvastoin kuin ylimysten joukot he olivat viettäneet edellisen yön juomingeissa ja kemuissa, joten he joutuivat ihan yllätetyiksi.
Tosin Henrik oli sijoittanut etuvartion Lewesin läheisyydessä kohoavan kukkulan laelle, mutta hänen armeijassaan oli kuri niin höllä, että vahtisotilaat olivat kyllästyneet tehtäväänsä, poistuneet aamupuolella paikaltaan ja palanneet kaupunkiin jätettyään yhden ainoan miehen vahdiksi. Tämä oli yksin jäätyään heti vaipunut uneen; ja siten de Montfortin sotilaat löysivät ja vangitsivat hänet Lewesin luostarin kellotornin näkyvissä, samalla kun kuningas ja hänen kuninkaalliset liittolaisensa kaikessa rauhassa nukkuivat mainitussa luostarissa juoden, tanssien ja laulaen kuluttamansa yön jälkeen.
Jollei nyt olisi sattunut erästä tapausta, olisi ylimysten armeija epäilemättä päässyt kaupunkiin vastustajien huomaamatta; mutta sattui niin, että Henrik oli edellisenä iltana määrännyt sotilasosaston päivän koittaessa lähtemään hankkimaan muonavaroja, koska sekä ihmisten että eläinten ravinto oli vähissä.
Heti kaupungista poistuttuaan tämä joukkue joutui ylimysten sotavoimien käsiin. Vaikka heistä muutamia kaatui ja joutui vangiksi, hälyttivät pelastuneet kuningasmielisten armeijan ja ilmoittivat sille vaaran läheisyyden ja vakavuuden.
Tällöin de Montfortin armeijan kaikki neljä osastoa olivat täydelleen kaupungin näkyvissä. Vasemmalla sivustalla olivat lontoolaiset Nicholas de Segraven johdolla; keskustassa ratsastivat de Clare, John Fitz-John ja William de Monchensy, johtaen suurta osastoa, joka oli sijoittunut loivana, katkeamattomana rinteenä kaupunkiin viettävälle kukkulanhaaralle. Oikeata siipeä komensi Henry de Montfort, Simon de Montfortin vanhin poika, ja hänen muassaan olivat de Montfortin kolmas poika Guy, John de Burgh ja Humphrey de Bohun. Varajoukkoja johti Simon de Montfort itse.
Siten oli Englannin ritariston parhaisto kuningasta ja hänen puoluettaan vastassa, mutta myöskin viimemainitussa oli useita ylimyksiä, joiden sukulaisia oli de Montfortin puolella, joten veli oli veljeään vastassa, isä taisteli poikaansa vastaan tuona verisenä keskiviikkona vanhan Lewesin kaupungin edustalla.
Ensimmäisenä tuli kuinkaan puolueesta kentälle prinssi Edward; kun hän komean komppaniansa etunenässä ratsasti linnasta lippujen ja viirien hulmutessa tuulessa, kiilloitettujen rauta-asujen ja säihkyvien säilien välkkyessä aamuauringon valossa, tarjosi hän upean ja vaikuttavan näyn karatessaan lontoolaisten kimppuun, joihin hän kohdisti hyökkäyksensä kostaakseen heille sen, että he edellisessä heinäkuussa olivat Lontoon lähistöllä loukanneet hänen äitiään.
Hänen hyökkäyksensä oli niin raju, että huonosti aseistetut ja suojattomat porvarit, jotka eivät olleet tottuneet tuimaan aseleikkiin, hajaantuivat kuin lampaat rauta-asuisten miesten ja heidän rautakenkäisten ratsujensa tieltä. Pitkät keihäät, raskaat nuijat, kuusiteräiset sotakirveet ja ritarien hyvin karkaistut miekat tekivät tuhoa heidän joukossaan, joten tappio oli täydellinen; mutta tyytymättä voittoonsa prinssi Edward tahtoi tyydyttää kostonhimoaan ja ajoi kaupunkilaisia takaa useita kilometrejä, teurastaen heitä suuria määriä, samalla kuin heitä paljon hukkui yrittäessään pelastautua Ouse-joen ylitse.
Kuninkaan armeijan vasenta, roomalaisten kuninkaan ja hänen uljaan poikansa johtamaa siipeä ei onnistanut niin hyvin, sillä se kohtasi tiukan vastustuksen Henry de Montfortin puolelta.
Myöskin kummankin armeijan keskustat näyttivät hyvin tasaväkisiltä, ja niin jatkui taistelua koko päivän, ja kuninkaan sotavoimat näyttivät olevan voiton puolella. Jollei Edward olisi loitonnut niin kauas ajamaan takaa lontoolaisia, olisi voitto helposti saattanut kallistua kuningasmielisille jo päivän alkupuolella, mutta kun hän siten poisti osastonsa ottelusta voitettuaan osan de Montfortin armeijaa, oli lopputulos sama kuin nämä kaksi osastoa eivät olisi olleetkaan taistelussa mukana.
Ovela Simon de Montfort oli käyttänyt pientä sotajuonta, joka vähäksi aikaa keskitti taistelun erään kummun laelle. Hän oli sijoituttanut sinne vaununsa ja useiden päälliköittensä teltat ja tavarat pienen vahtimiehistön valvontaan, joten vaunut ja siellä liehuvat liput harhauttivat roomalaisten kuninkaan luulemaan kreivin itsensäkin olevan siellä, sillä Simon de Montfortin lonkka oli hänen ratsunsa kaatuessa vain noin kuukausi sitten loukkaantunut eivätkä kuninkaan puoluelaiset tietäneet hänen parantuneen kylliksi kyetäkseen ratsastamaan.
Ja niinpä roomalaisten kuninkaan johtamat sotavoimat pakottivat Henry de Montfortin osastoa perääntymään, ja kuningasmieliset tunkeutuivat yhä likemmäksi vaunuja, kunnes pääsivät hyökkäämään niiden kimppuun, syytäen herjauksia vanhalle kreiville ja käskien häntä tulemaan esille. Surmattuaan vaunuissaolijat he huomasivat, ettei Simon de Montfort ollut niiden joukossa, vaan että hän sensijaan oli sitonut sinne kolme Lontoon suurporvaria, iäkkäitä, vaikutusvaltaisia miehiä, jotka olivat vastustaneet häntä ja auttaneet ja tukeneet kuningasta.
Prinssi Rikhard, roomalaisten kuningas, kiukustui niin pahasti, että hän karkasi paroonien sotajoukon kimppuun entistä jäntevämmin ja hitaasti, mutta jatkuvasti pakotti ne perääntymään kauemmaksi kaupungista.
Tämä näky ja se, että prinssi Edward oli nujertanut vihollisten vasemman siiven, rohkaisi ja innosti kuningasmielisiä niin, että molemmat jäljelläolevat osastot taistelivat entistä kiihkoisemmin, joten ottelu, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut tasaväkinen, nyt näytti varmasti kääntyvän Henrik-kuninkaan voitoksi.
Sekä de Montfort että kuningas olivat syöksyneet taisteluntelmeeseen kaikkine varaväkineen; enää ei ollut merkkiäkään järjestyksestä; osastot olivat selvittämättömästi sekaantuneet toisiinsa; ystävät ja viholliset olivat sekavana myllerryksenä, taistelevana, kiroilevana sekasortona, jonka yläpuolella Englannin ylhäisimpien sukujen viirit vihaisesti liehuivat.
Se, että koko joukko yhä siirtyi loitommaksi Lewesistä, osoitti kuninkaan aseiden olevan voitolla, ja ne olisivatkin kenties voittaneet, jollei taisteluun olisi sekaantunut uusi tekijä. Nyt ilmestyi taistelutantereen pohjoispuolella kohoavien kunnaiden laelle suuri joukko rauta-asuisia sotureita, ja heidän sijoituttuaan asemaan, josta he saattoivat silmäillä taistelua, heilautti heidän johtajansa miekkansa korkealle, ja yhtenä miehenä lähti tuhatpäinen joukko laskettamaan vinhaa laukkaa.
Sekä de Montfort että kuningas taukosivat taistelemasta katsellessaan tätä uutta, hyvin aseistettua, hyvillä ratsuilla varustettua apuvoimaa. Keitä he saattoivat olla? Kumman puolen liittolaisia he olivat? Ja kun sitten lähestyvien ratsumiesten lipuissa alkoi musta haukansiipi näkyä, oivalsivat he, että tulija oli Norman of Torn.
Nyt hän oli ihan likellä taistelijoita, ja jos aikaisemmin oli ollut epäilyksiä, hyydytti tuhannesta rajusta kurkusta kajahtava, hurja sotahuuto toiveet kuninkaan puoluelaisten rinnassa.
»De Montfortin puolesta! De Montfortin puolesta! Alas Henrik!» kaikui äänekkäästi ja selvästi ottelun hälinässä.
Heti kääntyi ottelun hyökyaalto, ja ihan pelkän sattuman avulla pelastui kuningas itsekin joutumasta vangiksi ja pääsi toistaiseksi turvaan Lewesiin.
Roomalaisten kuningas pakeni vanhaan myllyyn, salpautuen sinne, ja sieltä Norman of Torn hänet löysi. Kun ovi oli murrettu, meni henkipatto sisälle, kiskoi omin käsin hallitsijan ulos de Montfortin jalkojen juureen ja olisi surmannut hänet, jollei kreivi olisi sitä estänyt.
»Minun pitää vielä nähdä merkkini jonkun kuninkaan otsassa», sanoi Norman of Torn, »ja kiusaus on voimakas; mutta jos te sitä pyydätte, herra kreivi, on hänen henkensä teidän ja te saatte tehdä sille niinkuin parhaaksi näette».
»Olette taistellut hyvin tänä päivänä, Norman of Torn», vastasi de Montfort. »Totisesti uskon, että saamme kiittää voitostamme ainoastaan teitä. Älkää senvuoksi tahratko jalon työn mainetta tarpeettomilla, julmilla teoilla!»
»Juuri niin olisivat hekin minulle tehneet, jos minä olisin joutunut heidän vangikseen», huomautti henkipatto.
Ja siihen Simon de Montfort ei osannut vastata mitään, sillä se oli yksinkertainen totuus.
»Mistä johtuu, Norman of Torn», tiedusti de Montfort, »että heititte painavan miekkanne paroonien puolelle? Onko syynä se, että vihaatte kuningasta enemmän?»
»Enpä tiedä, vihaanko kumpiakaan», vastasi henkipatto. »Minua on syntymästäni saakka opetettu vihaamaan teitä kaikkia, mutta minkä tähden minun pitäisi vihata, sitä ei minulle ole koskaan mainittu. Mahdollisesti se on vain paha tapa, joka häipyy ehtiessäni kypsyneempään ikään.
»Mitä tulee siihen, että tänään taistelin, kuten tein», pitkitti hän, »johtui se siitä, että lady Bertraden, tyttärenne, sydän on teidän puolellanne. Jos se olisi ollut kuninkaan, hänen enonsa, puolella, olisi Norman of Torn esiintynyt tänään toisella tavoin. Huomaatte siis, herra kreivi, ettette ole minulle lainkaan kiitollisuuden velassa. Huomenna mahdollisesti ahdistan ystäviänne entiseen tapaani.»
Simon de Montfort kääntyi katsomaan häneen mutta hänen sileä kypärinsilmikkonsa ei millään merkillä paljastanut sen takana liikkuvia ajatuksia.
»Teette paljon pelkän ystävyyden vuoksi, Norman of Torn», virkkoi kreivi kylmästi, »ja epäilemättä on tyttäreni jo unohtanut teidät. Englantilaisella ylimysnaisella, joka valmistautuu tulemaan ranskalaiseksi prinsessaksi, ei riitä paljon ajatuksia tuhlattaviksi maantierosvoille.» Hänen sävynsä ja hänen sanansa olivat tahallisen röyhkeät ja loukkaavat, sillä tämän kopean ylimyksen ylpeyttä oli pistänyt se ajatus, että halpasukuinen vintiö kerskui hänen tyttärensä ystävyydellä.
Norman of Torn ei vastannut mitään, ja jos Leicesterin kreivi olisi nähnyt kumppaninsa kasvot, olisi hän hämmästynyt huomatessaan, että tuiman vihan ja suuttumuksen sijasta Tornin henkipaton piirteet olivat vääntyneet tuskaiseen ja suruiseen ilmeeseen, sillä isän kannasta hän päätteli, mitä hänen sopi odottaa tyttäreltä.