YHDEKSÄS LUKU
Bertrade de Montfortin vierailu ystävättärensä Mary de Stutevillin luona alkoi lähestyä loppuaan. Kolme viikkoa oli vierinyt siitä, kun Roger de Condé oli ratsastanut ulos Stutevillin portista, ja useita kertoja oli komean nuoren miehen nimi ollut hänen kauniin emäntänsä ja tämän vielä kauniimman ystävättären huulilla.
Tänään tytöt kävelivät verkkaisesti laajan pihan puutarhassa käsi toistensa vyötäisillä, kuiskien viimeisiä luottamustietoja toistensa korviin, sillä seuraavana päivänä oli Bertrade päättänyt palata Leicesteriin.
»Minusta olet todellakin kovin ajattelematon, hyvä Bertrade», moitti Mary. »Jos isäni olisi täällä, ei hän varmastikaan sallisi sinun lähteä saattueenasi ainoastaan se pieni joukko miehiä, jotka voimme antaa mukaasi.»
»Älä pelkää, Mary!» lohdutti Bertrade. »Viisi isäsi soturia on kyllin varma turvajoukko niin lyhyelle matkalle. Iltaan mennessä olen perillä. Ja koska se ainoa henkilö, jota näillä tienoin pelkään, sai äskettäin niin terveellisen kurituksen Roger de Condélta, en usko hänen rohkenevan uudelleen häiritä minua.»
»Entä Tornin paholainen, Bertrade?» intti Mary. »Vasta eilen illallahan saapui nilkuttaen luoksemme eräs loordi de Greyn sotilas, kertoen kauheasta verilöylystä, jonka se katala pahus oli toimeen pannut hänen isäntänsä väen keskuudessa. Hän on liikkeellä, Bertrade, enkä osaa ajatella mitään hirveämpää kuin hänen käsiinsä joutuminen on.»
»Mutta, Mary, ihan äskettäinhän juuri sinä itse vakuutit Norman of
Tornin olleen perin kohteliaan sinulle ryöstäessään tätä isäsi linnaa.
Miten olet niin nopeasti muuttanut mieltäsi?»
»Niin, Bertrade, hän esiintyi tosiaankin kunnioittavasti silloin, mutta kuka tietää, millaisia hirveitä oikkuja hänen päähänsä saattaa pälkähtää, ja varmasti vakuutetaan, että hän on verrattoman julma. Äläkä unohda olevasi Leicesterin tytär ja Henrikin sisarentytär, joita molempia Tornin henkipatto avoimesti vannoo vihaavansa ja vainoavansa. Oi, Bertrade, odota ainoastaan päivä tai pari! Varmastikin isäni siksi palaa, ja saat saattajiksesi viisikymmentä soturia viiden asemesta.»
»Mitä mahtaisi viisikymmentä soturia Norman of Tornia vastaan, Mary? Järkeilyllesi on käynyt samoin kuin pelollesi, molemmat ovat harhaantuneet kauas maalista.
»Jos tämä hurja vintiö osuisi tielleni, olisi parempi, että uhrattaisiin viisi kuin viisikymmentä miestä, sillä kumpikin lukumäärä olisi ihan mitätön tuota hirttämättömien murhamiesten kammottavaa laumaa vastaan. Niin, Mary; minä lähden huomenna, ja teidän kelpo soturinne palaavat seuraavana päivänä, tuoden minulta mitä parhaat terveiset.»
»Jos sinä tahdot, niin tahdot», kivahti Mary nenäkkäästi. »Ihan kouraan jo tuntuu, että olet de Montfort-sukua, jonka peritty urhoollisuus jää jälkeen ainoastaan sen peritystä itsepäisyydestä.»
Bertrade de Montfort nauroi ja suuteli ystävätärtään poskelle.
»Kentiespä kohtaan maantiellä taaskin uljaan Roger de Condén ja saan hänet suojelijakseni. Silloin lähetän kun lähetänkin takaisin viisi soturianne, sillä totisesti vastaa hänen säilänsä enemmän kuin kymmenen miestä kaikista niistä, joiden olen ennen nähnyt taistelevan.»
»Jos kohtaisit», tokaisi Mary vieläkin nyreissään ystävättärensä päätöksestä lähteä seuraavana päivänä, »miehuullisen sir Rogerin ihan aseettomana, taitaisit sittenkin lähettää takaisin isäni soturit».
Bertrade punehtui ja puri sitten huultansa tuntiessaan lämpimän veren leviävän poskiinsa.
»Olet hupakko, Mary», virkkoi hän.
Mary purskahti hilpeään, kiusoittelevaan nauruun, suunnattomasti nauttien kielevän punan osoittaman myöntymyksen aiheuttamasta hämmingistä.
»Ahaa! Tähän saakka vain arvasin, missä sydämesi ja ajatuksesi ovat, Bertrade; mutta nyt näen aavistaneeni ihan liiankin oikein. Hän on tosiaankin komean näköinen, mutta mitä sinä tiedät hänestä?»
»Ole vaiti, Mary!» komensi Bertrade. »Et tiedä, mitä puhut. En pyyhkisi häneen edes jalkojani, en välitä hänestä rahtuakaan, ja — onhan kuhmut kolme viikkoa siitä, kun hän lähti Stutevillistä, eikä hän ole lähettänyt minkäänlaista tietoa.»
»Vai niin!» huudahti pieni kiusanhenki. »Vai sieltäkö tuuli puhaltaakin? Mylady ei pyyhkisi häneen jalkojaankaan, mutta on pahasti närkästynyt, kun hän ei ole lähettänyt mitään sanomia. Mon Dieu, onpa sinulla kummalliset käsitykset, Bertrade!»
»En puhele enää kanssasi, Mary!» Liuskasi Bertrade, polkien jalkaansa, keikautti sievää päätänsä ja kääntyi jyrkästi linnaan päin.
* * * * *
Pienessä huoneessa Golfaxin linnassa istui kaksi miestä vastakkain pikku pöydän ääressä. Toinen, Peter of Colfax, oli lyhyt ja hyvin pyylevä. Hänen punaiset, pöhöttyneet kasvonsa, tihruiset silmänsä ja perunamainen nenänsä kertoivat hänen elintavoistaan, samalla kun hänen paksut huulensa, joista alempi riippui isona ja velttona taaksepäin painuneen leuan ylitse, viittasivat niihin alhaisiin intohimoihin, joille hänen elämänsä oli omistettu. Hänen kumppaninsa oli pieni, tuima, harmaa mies, mutta hänen rauta-asunsa ja suljettu kypärinsä eivät antaneet isännälle vihjaustakaan siitä, kuka hänen vieraansa saattoi olla. Parhaillaan puhui pieni, rauta-asuinen mies.
»Eikö riitä se, että tarjoudun auttamaan teitä, sir Peter», kysyi hän, »koska teidän täytyy saada tietää, minkä tähden sen teen? Uskokaa, että vihani Leicesteriä kohtaan on minua kannustava intohimo. Yrityksesi ryöstää tyttö meni myttyyn; jos annat mukaani kymmenen sotilasta, tuon hänet sinulle.»
»Mistä tiedät hänen huomenna lähtevän ratsastamaan isänsä linnaan?» tiedusti Peter of Colfax.
»Sekään ei kuulu sinuun, ystäväiseni, mutta minä tiedän sen; ja jos haluat saada hänet, niin päätä nopeasti, sillä meidän pitäisi lähteä liikkeelle tänä iltana ehtiäksemme hyvissä ajoin huomenna sijoittua asemiimme maantien oheen.»
Vieläkin Peter of Colfax empi; hän pelkäsi tämän mahdollisesti olevan Leicesterin juonen, jolla hänet mielittiin houkutella satimeen. Hän ei tuntenut vierastaan — miekkonen saattoi haluta tyttöä itselleen ja käyttää tätä keinoa hankkiakseen tarpeellisen avun hänen anastustaan varten.
»No?» äänsi pieni, rauta-asuinen mies ärtyneesti. »En voi odottaa täällä iäti. Tee päätöksesi! Minulle se ei merkitse muuta kuin koston tyydyttämistä, ja jollet sinä suostu, pestään tarvittavat roistot, etkä sinäkään sitten enää näe Bertrade de Montfortia.»
Tämä viimeinen uhkaus tehosi parooniin.
»Asia on sovittu», sanoi hän. »Miehet lähtevät mukaasi puolen tunnin kuluttua. Odota alhaalla linnan pihalla!»
Pienen miehen poistuttua huoneesta Peter of Colfax kutsui aseenkantajansa, jonka hän käski heti lähettää luoksensa erään uskollisista kätyreistään.
»Guy», alkoi Peter of Colfax miehen saavuttua, »te sotkitte aika tavalla erään puuhan joitakuita viikkoja sitten. Arvaatteko, mistä puhun?»
»Kyllä, mylord.»
»Sattui niin, että huomenna saatte tilaisuuden korjata hairahduksenne. Ottakaa mukaanne kymmenen miestä ja ratsastakaa sinne, mihin alhaalla pihalla odottava mies teidät opastaa, älkääkä palatko ilman sitä, minkä viime kerralla menetitte kouralliselle miehiä! Ymmärrättekö?»
»Kyllä, mylord.»
»Ja, Guy, puolittain epäilen tätä miekkosta, joka on tarjoutunut meitä avustamaan. Huomattuanne ensimmäisen merkin kavalluksesta, karatkaa kaikki yhdessä hänen kimppuunsa ja surmatkaa hänet! Ilmoittakaa muille määräykseni!»
»Kyllä, mylord. Milloin lähdemme?»
»Heti. Saatte mennä.»
* * * * *
Se aamu, jona Bertrade de Montfort oli päättänyt lähteä takaisin isänsä linnaan, sarasti harmaana ja uhkaavana. Turhaan koetti Mary de Stutevill taivuttaa ystävätärtään luopumaan lähtöajatuksesta, kun päivä oli niin synkeä eikä ollut riittävästi saattoväkeä; Bertrade de Montfort pysyi lujana.
»Nyt jo olen ollut kolme päivää yli ajastani, enkä edes minä, tytär, saa noin vain olla tottelematta Simon de Montfortia. Näinkin on minulla kylliksi vastattavaa. Älä vaadi minua enää lisäämään päivääkään anteeksi pyydettäväkseni! Ja sitäpaitsi saattavat äitini ja isäni olla hyvin levottomia jatkuvan poissaoloni tähden. Ei, Mary; minun täytyy lähteä tänään.» Ja sen hän teki saattajinaan viisi miestä, jotka linnan puolustusväestä voitiin luovuttaa.
Tuskin puoli tuntia myöhemmin alkoi vihmoa kylmää sadetta, joten he olivat todella surullinen seurue tarpeessaan lokaisella tiellä vaippoihin ja päällystakkeihin kietoutuneina. Heidän jatkaessaan matkaa sade ja tuuli äityivät, kunnes sade pieksi heidän kasvojaan niin sokaisevina kuuroina, että heidän täytyi pitää silmänsä ummessa ja luottaa ratsujensa vaistoon.
Vähemmän kuin puolet matkasta oli taivallettu. He ratsastivat parhaillaan pienessä notkossa sakean metsän peittämää matalaa harjannetta kohti, jonka synkkiin varjoihin tie kiemurteli. Kastuneiden lehvien lomitse välkähti rauta-asu, mutta ratsastajien sateensokaisemat silmät eivät sitä huomanneet. He samosivat edelleen kärsivällisten hevostensa hitaasti ponnistellessa eteenpäin upottavalla tiellä ja viuhuvassa myrskyssä.
Nyt he olivat harjanteen rinteen puolivälissä. Synkän metsän tummissa pimennoissa syntyi liikettä, ja ilman varoituksen huutoa syöksyi sitten esille joukko teräspukuisia ratsastajia, keihäät tanassa. Laskettaen täyttä laukkaa Bertraden seurueen kimppuun he kaasivat tytön saattomiehistä kolme, ennenkuin ehdittiin sivaltaa ainoatakaan iskua hänen puolustuksekseen. Hänen molemmat jäljelläolevat seuralaisensa kääntyivät torjumaan toista hyökkäystä, ja uljaasti he kunnostautuivatkin, sillä kaikki heitä ahdistavat yksitoista miestä saivat yrittää, ennenkuin nämä kaksi saatiin nujerretuiksi ja surmatuiksi.
Temmellyksessä ei kukaan ollut huomannut tyttöä, mutta pian eräs hätyyttämistä, pieni, tuikea, harmaa mies havaitsi hänen kannustaneen ratsuaan ja kiitäneen pakoon. Huudettuaan kumppaneilleen hän lähti ripeätä vauhtia ajamaan takaa.
Livettävästä tiestä ja sokaisevasta sateesta huolimatta Bertrade de Montfort hoputti hevosensa hurjaan juoksuun, sillä hän oli tuntenut useiden hyökkääjien kilvissä Peter of Colfaxin vaakunan.
Uljaasti kaunis arabialainen hevonen totteli hänen hoputustaan. Jos hänen ahdistajainsa isot ratsut, Normandiassa ja Flanderissa kasvatetut, olisivat olleet kiinni pilttuissaan, olisi niillä ollut yhtä hyvät mahdollisuudet saavuttaa kiitävä, valkea ratsu, joka ihan halkoi harmaata sadetta, kuten salama puhkoo pilviä.
Ilman pienen, tuikean, harmaan miehen pirullisen ovelaa kaukonäköisyyttä Bertrade de Montfort olisi päässyt pakoon sinä päivänä. Mutta nyt oli hänen nopea heponsa kiidättänyt häntä ainoastaan parisataa metriä, kun se keskellä pimeätä metsää juoksi suoraan maantien poikki kahden puun väliin pingotettuun nuoraan.
Kun hevonen hirvittävästi tärähtäen kaatui takerruttuaan vankkaan nuoraan, sinkoutui Bertrade de Montfort kauas eteenpäin ja jäi virumaan maantien lokaan pienenä, hervottomana, ryvettyneenä hahmona.
Sieltä hänet löydettiin. Pieni, tuikea, harmaa mies ei edes laskeutunut ratsailta; niin vähän hän välitti tytön kohtalosta oliko hän kuollut vai joutuiko hän Peter of Colfaxin käsiin, se oli ihan samantekevää hänestä. Kummassakin tapauksessa olisi hän saavuttanut tarkoituksensa, eikä Betrade de Montfort enää houkuttelisi Norman of Tornia pois siltä tieltä, jonka vanhus oli häntä varten viitoittanut.
Että sellainen mahdollisuus oli uhkaamassa, sen hän oli saanut tietää muutamalta Spizo-nimiseltä espanjalaiselta, joka oli ainoa Norman of Tornin palveluksessa oleva petturi ja jonka pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus oli useita kuukausia sitten ostanut katalaksi kätyrikseen vakoilemaan suuren henkipaton liikkeitä.
Peter of Colfaxin miehet nostivat Bertrade de Montfortin elottoman ruumiin tieltä ja sijoittivat sen satulaan erään heikäläisen eteen.
»Lähdetään!» komensi Guyksi nimitetty mies. »Jos hänessä on vielä henkeä, täytyy meidän rientää sir Peterin luokse, ennenkuin se sammuu.»
»Minä eroan teistä nyt», ilmoitti pieni vanhus. »Olen suorittanut osani puuhassa.»
Ja niinpä hän istui, katsellen heidän jälkeensä, kunnes he katosivat metsään Colfaxin linnan suunnalle.
Sitten hän ratsasti Lakaisin taistelunäyttämölle, jossa sir John de Stutevillin viisi sotilasta viruivat. Kolme heistä oli jo kuollut, muut kaksi makasivat tien ohessa vaikeasti, mutta eivät kuolettavasti haavoitettuina ja valittivat.
Tultuaan heidän kohdalleen pieni, tuima, harmaa mies laskeutui satulasta ja tappoi pitkällä miekallaan äänettömästi molemmat haavoittuneet. Sitten hän vetäisi tikarinsa ja piirsi jokaisen viiden vainajan otsaan merkin, nousi ratsaille ja lähti nopeasti ratsastamaan Tornia kohti.
»Ja jollei yksi seikka riitä», jupisi hän, »niin se kaatuneiden otsassa oleva merkki kyllä tehoaa estämään kaiken vastaisen yhteyden Tornin ja Leicesterin sukujen kesken».
Henry de Montfort, Simonin poika, ratsasti vinhasti ja vimmaisesta isänsä kahdentoista palvelijan etunenässä Stutevilliin vievällä tiellä.
Bertrade de Montfort oli viipynyt niin kauan yli määräajan, että kreivi ja kreivitär Eleanor, hänen puolisonsa, olivat vakavasti levottomina lähettäneet vanhimman poikansa John de Stutevillin linnaan noutamaan häntä kotiin.
Tuulen ja sateen tullessa selkäpuolelta pieni seurue ratsasti nopeasti mutaisella tiellä, ja myöhään iltapäivällä he tapasivat valkean ratsun, joka seistä kyyrötti tuuhean tammen juurella kaareva selkä viuhuvaan myrskyyn päin.
»Jumaliste», huudahti de Montfort, »se on sisareni ratsu. Nyt on varmasti jotakin hullusti.» Mutta vaikka he ripeästi tarkastivat ympäristöä ja luikkailivat äänekkäästi, eivät he saaneet sen enempää selvyyttä tytön olinpaikasta, minkä vuoksi he lähtivät kiiruhtamaan edelleen Stutevillia kohti.
Noin kolmen kilometrin päässä siitä paikasta, jossa valkea ratsu oli kohdattu, he näkivät niiden viiden palvelijan ruumiit, jotka olivat olleet saattamassa Bertradea Stutevillista.
Hypähdettyään maahan Henry de Montfort tarkasti kaatuneita. Kilvissä ja kypäröissä olevat vaakunat vahvistivat sitä hänessä heti herännyttä pelkoa, että nämä olivat Bertraden turvaksi Stutevillista lähetettyjä miehiä.
Kun hän kumartui vainajain puoleen nähdäkseen, tunsiko hän heistä ketään, heloitti miesten otsasta häntä vastaan tikarinkärjellä piirretty pelätty merkki NT.
»Jumalan kirous kohdatkoon häntä!» kiljaisi de Montfort. »Se on Tornin paholaisen työtä, hyvät herrat», lausui hän seuralaisilleen. »Tulkaa! Emme tarvitse enempää opastusta päämääräämme.» Ja noustuaan jälleen satulaan pieni seurue kannusti ratsujaan takaisin Tornia kohti.
* * * * *
Tullessaan jälleen tajuihinsa Bertrade de Montfort makasi vuoteessa oudossa huoneessa, ja hänen puoleensa oli kumartunut vanha nainen, inhoittava, hampaaton akka, jonka hymy oli ihan kuin torahampaattoman pedon virnistys.
»Kas vain!» kaakotti hän. »Morsian herää. Vakuutinkin mylordille, että de Montfortia tappamaan tarvitaan enemmän kuin kellahdus mutaan. Kas niin, kas niin! Nouse nyt ja pukeudu, sillä komea sulhasesi jaksaa töintuskin hillitä kiihkeätä haluaan sulkea sinut syliinsä. Alhaalla juhlasalissa hän kävelee edestakaisin kauniit kasvonsa punaisina.»
»Kuka olette?» huudahti Bertrade de Montfort pää yhäti sekavana putoamisen vaikutuksesta. »Missä olen?» Sitten: »Oi, mon Dieu!» kun hän muisti iltapäiväiset tapahtumat ja Colfaxin vaakunan kimppuunsa hyökänneen seurueen kiivissä. Heti hän oivalsi, kuinka kauheassa pinteessä hän oli, kuinka äärimmäisen toivottomassa.
Vaikka Peter of Colfax olikin eläimellinen raakimus, oli hän kumminkin läheinen kuninkaan suosikki; ja se seikka, että Bertrade oli kuninkaan sisarentytär, olisi tuskin hänen asialleen eduksi, sillä sille oli enemmän kuin riittävänä vastapainona se, että hän oli Simon de Montfortin, Henrikin pelkäämään ja vihaaman miehen, tytär.
Hän kuuli käytävästä raskaita, läheneviä askelia, ja pian huusi miehenääni oven takaa:
»Oletko siellä, Coll? Onko tyttö vironnut pyörtymyksestään?»
»Kyllä, sir Peter», vastasi vanha nainen. »Olin juuri kehoittamassa häntä nousemaan ja pukeutumaan, ilmoittaen teidän odottavan alakerrassa.»
»Joudu siis, mylady Bertrade!» käski mies. »Sinulle ei tehdä mitään pahaa, jos osoittaudut järkeväksi, kuten uskon sinun tekevän. Vartoan sinua juhlasalissa tai, jos niin haluat, tulen sinne luoksesi.»
Tyttö kalpeni pikemmin inhosta ja halveksumisesta kuin pelosta, mutta hänen vastauksensa sävy oli tyyni ja rauhallinen.
»Tulen kohtaamaan sinua alakertaan, sir Peter, ihan kohta.» Ja hän nousi ja ehätti pukeutumaan samalla kun paroonin loittonevat askeleet häipyivät portaille, jotka veivät hänen vankilakseen valitusta tornihuoneesta.
Vanha nainen koetti saada hänet keskustelemaan kanssansa, mutta tyttö ei halunnut puhella. Hänen kaikki ajatuksensa olivat keskitetyt kaikkien mahdollisten pelastuskeinojen punnitsemiseen.
Puolen tunnin kuluttua hän astui Peter of Colfaxin linnan juhlasaliin. Huone oli tyhjä. Siinä ei ollut tehty paljoakaan muutoksia Ethelwolfin päivien jälkeen. Hänen silmäillessään ympäri salia, etsien vanginvartijaansa, hänen katseensa viipyi kapeissa, lasittomissa ikkunoissa, joiden takana oli vapaus. Saisiko hän enää milloinkaan hengittää Jumalan puhdasta ilmaa näiden tukehduttavien muurien ulkopuolella? Näiden likaisten, inhoittavien muurien! Ne olivat mustat samoin kuin nokiset laipiopalkit ja laudoitus paitsi siellä täällä olevia, hieman vähemmän tahraantuneita läikkiä, joiden kohdalla oli tehty korjauksia. Kun hänen katseensa osui sodassa ja metsästyksessä saatuihin voitonmerkkeihin, kaareutuivat hänen huulensa ylenkatseellisesti, sillä hän tiesi Colfaxin nykyisen isännän saaneen ne perintönä eikä oman mieskohtaisen kuntonsa avulla.
Huonetta valaisi yksi ainoa lamppu, joka ynnä toisessa avarassa takassa palavan pienen halkoroihun lepattava valo tuntuivat pikemminkin korostavan salin himmeitä varjoja.
Bertrade meni lattian poikki ja nojasi tukevaan tammipöytään, jonka ikä ja ahkera käyttö olivat mustuttaneet laipiopalkkien väriseksi ja johon oli jäänyt jälkiä suunnattomista juomasarvista ja raskaista miekoista, kun hurjat ja iloiset räyhääjät olivat innostuneet osoittamaan suosiotaan jollekulle vaeltavalle laulajalle tai vastanneet mahtavien, uskollisuudenvalaa vaativien päällikköjensä vakavampiin kehoituksiin.
Hänen harhaileva katseensa pani merkille kymmenkunta penkkiä ja muutamia karkeatekoisia, raskaita tuoleja, jotka täydensivät tämän epäsiistin huoneen epäsiistin kaluston, ja häntä puistatti. Hänen pieni jalkansa naputti ärtyisesti siivotonta lattiaa, jossa oli sekaisin kaikenlaisia pehkuja sekä koirien hyljeksimiä tai niiltä huomaamatta jääneitä luita ja ruuantähteitä.
Mutta kaikkeen tähän ympäristöön kiinnitti Bertrade de Montfort huomiota vain ohimennen; hän tähyili etsimäänsä miestä, jotta kohtaus olisi pian ohitse ja hän saisi tietää, mikä kohtalo häntä tulevaisuudessa odottaisi.
Hänen vilkas katseensa oli osoittanut hänelle, että huone oli ihan tyhjä ja että sen alapäässä olevan pääoven lisäksi, josta hän oli tullut, sieltä vei ainoastaan yksi toinen ovi. Se oli sivuseinällä, ja kun se oli raollaan, näki hän sen vievän pieneen huoneeseen, nähtävästi makuukammioon.
Hänen seisoessaan kasvot pääoveen päin avautui seinälaudoitus meluttomasti hänen takanaan, aivan sen paikan kohdalla, jossa valtaistuimet olivat olleet menneinä aikoina. Aukon tummasta suusta astui esiin Peter of Colfax. Hän sulki laudoituksen hiljaa jälkeensä ja eteni tyttöä kohti äänettömin askelin. Korokkeen reunalle saavuttuaan hän seisahtui, kalisuttaen miekkaansa herättääkseen Bertraden huomiota.
Jos hänen tarkoituksensa oli herpaista tytön rohkeutta äkillisellä ja salaperäisellä ilmestymisellään, raukesi hänen aikeensa ihan tyhjiin, sillä toinen ei edes kääntänyt päätänsä lausuessaan:
»Mitä on sinulla, sir Peter, sanottavaa tämän naapurisi tytärtä ja hallitsijasi sisarentytärtä kohdanneen halpamaisen petollisen menettelysi selitykseksi?»
»Kun julma isä tekee tyhjäksi rakastuneiden sydämien suunnitelmat», vastasi paksumahainen, vanha törkimys pehmeän mairittelevasti, »täytyy rakkauden sittenkin etsiä tiensä; ja niinpä on uljas rakastajasi rohjennut uhmailla mahtavan isäsi ja majesteettisen enosi vihaa ja laskee sydämensä jalkojesi juureen, oi kaunis Bertrade, varsin hyvin tietäen sinun sydämesi sitä ikävöineen siitä alkaen, kun ensi kerran tunnustimme rakkautemme sinun kovasydämiselle isällesi. Katso! Minä lankean polvilleni eteesi, kyyhkyläiseni.» Ja niveltensä natistessa lihava parooni lysähti paksuille polvilleen.
Bertrade kääntyi, ja kun hän näki miehen, laukesivat hänen kopeat piirteensä ivalliseen hymyyn.
»Sinä olet hupakko, sir Peter», virkkoi hän, »ja lisäksi pahimmanlaatuinen hupakko — vanha hupakko. Sinun on hyödytöntä pitkittää kosintaasi, sillä minä en sinua huoli. Päästä minut täältä, jos olet herrasmies! Silloin ei huuliltani ikinä lähde sanaakaan siitä, mitä on tapahtunut. Mutta päästä minut! Mitään muuta en pyydä, ja sinun on hyödytöntä pidättää minua, sillä en voi antaa sinulle sitä, mitä haluaisit. Minä en rakasta sinua enkä ikinä voi sinua rakastaa.»
Hänen ensimmäiset sanansa olivat saaneet nöyryytyksen punan täplittämään paroonin ennestäänkin punertavat kasvot purppuran tapaisiksi, ja kun mies nyt yritti nousta pystyyn, valtasi hänet yhä pahempi hämminki sen tähden, että hänen suunnattoman vatsansa pakotuksesta täytyi käydä kontilleen, ennenkuin hän jaksoi nousta, joten hän kömpi pystyyn hyvin samalla tavoin kuin lehmä, kohottaen takapuolensa perin naurettavasti korkealle ilmaan. Seisoalleen päästyään hän näki tytön kääntävän kasvonsa toisaalle salatakseen nauruaan.
»Palaa huoneeseesi!» jyräytti hän. »Annan sinulle huomiseen saakka aikaa päättääksesi, tahdotko hyväksyä Peter of Colfaxin puolisoksesi vai joudutko hänen talossaan toiseen asemaan, joka iäksi erottaa sinut vertaistesi seurasta.»
Tyttö kääntyi häneen päin naurun yhäti väreillessä huulillaan.
»Minusta ei tule narrin, kömpelön, vanhan ilveilijän, rappeutuneen mässääjän ja irstailijan, miehen irvikuvan vaimoa. Ja mitä tulee toiseen ajattelemattomaan uhkaukseesi, ei sinulla ole sisua muuttaa toiveitasi teoiksi, sinä pelkurimainen raukka, sillä tiedät hyvin, että Simon de Montfort sivaltaisi omin käsin saastaisen sydämen rinnastasi, jos hän vain epäilisikään sinun rohjenneen puhua sellaista minulle, hänen tyttärelleen.» Ja Bertrade de Montfort poistui tämän vanhan saksilaisen Colfaxin linnan salista ja nousi tornikamariinsa.
Vanha nainen oli vahtimassa häntä yöllä ja myöhään seuraavaan iltapäivään saakka, jolloin Peter of Colfax uudelleen kutsui vankinsa puheilleen. Niin pahasti oli vanha noita peloitellut tyttöä, että tämä uskoi ihan varmasti paroonin varsin hyvin pystyvän täyttämään hirveän uhkauksensa, ja sentähden hän oli taaskin koettanut keksiä jotakin pelastus- tai viivytyskeinoa.
Se huone, jossa häntä säilytettiin, oli linnan läntisessä tornissa, hyvinkin kolmekymmentä metriä ainoasta ikkuna-aukosta näkyvän vallihaudan yläpuolella. Niin ollen oli pakeneminen sille suunnalle mahdoton. Ainoa ovi oli varustettu valtavilla tammisalvoilla, ja se itse oli koottu paksuista, samaa puuta olevista lankuista sekä vahvistettu rautaisilla poikkikiskoilla.
Jos hän vain saisi vanhan naisen pois huoneesta, aprikoi Bertrade, voisi hän huonekaluilla teljetä oven sisältäpäin ja siten ainakin viivyttää uhkaavaa kohtaloaan siinä toivossa, että apua joltakin taholta tulisi. Mutta hänen ovelimmatkin juonensa osoittautuivat tehottomiksi pystymättä edes hetkeksikään vapauttamaan häntä harpyijamaisesta vanginvartijastaan; ja kun lopullinen kutsu oli tullut, oli hän suunniltaan, koska hänellä ei ollut mitään keinoa tehdäkseen tyhjiksi ryöstäjänsä aikeet.
Hänen tikarinsa oli häneltä viety, mutta vanhan naisen uumenilla riippui sellainen ase, ja sen Bertrade päätti anastaa.
Teeskennellen, että hänen vyönsä solki juonitteli, hän kutsui vanhaa naista avukseen, ja kun akka taivutti päänsä likelle tytön vyötäisiä nähdäkseen, mikä vika soljessa oli, ojensi Bertrade vikkelästi kätensä hänen kupeelleen ja sieppasi tikarin tupesta. Ketterästi hän sitten ponnahti loitommaksi vanhuksesta, joka kirkaisi suuttumuksesta ja levottomuudesta, syöksyen häntä kohti.
»Takaisin!» kiljaisi tyttö. »Pysy etäällä, vanha noita, tai saat tuntea, kuinka pitkä oman tikarisi terä on!»
Nainen epäröi ja alkoi sitten kiroilla ja sättiä perin hirvittävästi, samalla huutaen apua.
Bertrade peräytyi ovelle, komentaen vanhaa naista kuoleman uhalla pysymään paikallaan, ja laski vikkelästi vankat teljet paikalleen. Tuskin oli viimeinen salpa ehtinyt kolahtaa kohdalleen, kun Peter of Colfax muassaan kymmenkunta palvelijaa ja sotilasta jo kolkutti kovasti oveen.
»Mikä siellä sisällä on vikana, Coll?» huusi parooni.
»Tyttö-letukka sieppasi tikarini ja aikoo murhata minut», kirkui akka.
»Ja sen varmasti teenkin, Peter of Colfax», vakuutti Bertrade, »jollet heti lähetä noutamaan ystäviäni saattamaan minua pois linnastasi, sillä en astu askeltakaan tästä huoneesta, ennenkuin tiedän, että sen ulkopuolella on omaa väkeäni».
Peter of Colfax rukoili ja uhkaili, komensi ja houkutteli, mutta kaikki turhaan. Niin kului iltapäivä, ja kun pimeys kattoi linnan, lakkasi parooni yrittämästä, aikoen nälällä pakottaa vankinsa tulemaan huoneesta.
Pienessä huoneessa Bertrade de Montfort istui penkillä, pitäen silmällä vankiaan uskaltamatta kääntää katsettaan pois hänestä sekunniksikaan. Koko sen pitkän yön hän istui siten, ja aamun sarastaessa hän oli samassa asennossa, väsyneet silmät yhäti tähdättyinä noita-akkaan.
Varhain aamulla Peter of Colfax alkoi uudelleen taivutella häntä tulemaan ulos; ja hän jopa myönsi kärsineensä tappion ja lupasi saattaa tytön turvassa isänsä linnaan, mutta Bertrade de Montfort ei antanut hänen valehtelevan kielensä pettää itseään.
»Sitten pakotan nälällä sinut tulemaan», tiuskaisi mies vihdoin.
»Ilomielin näännyn nälkään ennenkuin joudun sinun riettaisiin käsiisi», vastasi tyttö. »Mutta ensin nääntyy tämä vanha palvelijasi, sillä hän on hyvin iäkäs eikä niin vahva kuin minä. Mitä hyötyä sinulla niin ollen on kahden ihmisen tappamisesta, kun kuitenkin menetät saaliisi?»
Peter of Colfax ei vähääkään epäillyt, että hänen kaunis vankinsa toteuttaisi uhkauksensa, ja pani sentähden palvelijansa rikkomaan tukevaa ovea taltoilla, kirveillä ja sahoilla.
He työskentelivät tuntikausia tämän valtavan puolustuslaitteen kimpussa ja saivat vasta myöhään illalla tehdyksi siihen pienen aukon, parhaiksi niin ison, että siitä mahtui käsi sisälle; mutta ensimmäinen käsi, joka työntyi aukosta nostamaan salpoja, kiskaistiin nopeasti takaisin, samalla kun sen omistaja ulvahti kivusta. Siten tytön kädessä oleva terävä tikari lopetti kaikki ne toiveet, että huoneeseen päästäisiin särkemättä ovea täydelleen.
Tähän työhön kävivät ulkopuolella olevat miehet sitten uutterasti käsiksi, samalla kun Peter of Colfax alkoi uudelleen pyydellä heidän tekemästään pienestä aukosta. Bertrade vastasi ainoastaan kerran.
»Näetkö tämän tikarin?» kysyi hän. »Kun tuo ovi romahtaa, uppoaa tämän terä sydämeeni. Tuon oven takana sinun seurassasi ei ole mitään sellaista, mitä mieluummin en valitsisi kuolemaa tässä pienessä huoneessa.»
Puhuessaan hän kääntyi mieheen päin, jolle hänen sanansa olivat tarkoitetut, ensimmäisen kerran näiden väsyttävien, kamalien tuntien aikana, siirtäen katseensa pois vanhasta noidasta. Se riitti. Hiljaa, mutta vikkelästi kuin tiikeri syöksähti vanha nainen hänen niskaansa toisen, petolinnun jalkaa muistuttavan käden tarttuessa hänen tikaria pitävän kätensä ranteeseen.
»Nopeasti, mylord!» kiljaisi akka. »Salvat ylös, nopeasti!»
Heti Peter of Colfax työnsi kätensä oven pienestä aukosta, ja sekunnin kuluttua riensi neljä hänen miestänsä vanhan naisen avuksi.
Helposti he kiersivät tikarin Bertraden sormista, ja paroonin käskystä he raahasivat hänet alakerran avaraan saliin.
Kun Peter of Colfaxin seuralaiset olivat hänen komennuksestaan poistuneet, asteli parooni edestakaisin lattiata peittävillä pahnoilla. Vihdoin hän pysähtyi keskellä huonetta jäykkänä seisovan tytön eteen.
»Oletko jo tullut järkiisi, Bertrade de Montfort?» kysäisi hän äkäisesti. »Olen tarjonnut sinulle valinnan, saat joko olla Peter of Colfaxin kunnioitettu vaimo tai joudut väkisin hänen rakastajattarekseen. Pappi odottaa ulkosalla; mikä on nyt vastauksesi?»
»Sama, joka se on ollut näiden kahden viimeksi kuluneen päivän aikana», vastasi tyttö ylpeän ylenkatseellisesti. »Ja samana se pysyy aina. Minusta ei tule raukan, kammottavan, inhoittavan, sikamaisen miehen vaimoa eikä rakastajatarta. Minusta tuntuu, että kuolisin, jos tuntisin sinun kätesi kosketuksen ruumiissani. Sinä et uskalla kajota minuun, pelkuri. Minä, kreivin tytär, kuninkaan sisarentytär, naimisissa syyläisen sammakon, Peter of Colfaxin kanssa!»
»Suu kiinni, penikka!» karjaisi parooni lyijynharmaana raivosta. »Olet mennyt liian pitkälle. Tämä riittää! Jollet nyt rakasta minua, opetan sinut rakastamaan, ennenkuin aurinko nousee.» Ja rumasti kiroten hän tarttui karkeasti tytön käteen ja kiskoi häntä huoneen sivuseinässä olevaa pientä ovea kohti.