ENSIMMÄINEN LUKU
Kuningas Isonyrkki
Waldo Emerson Smith-Jones, bostonilaisen John Alden Smith-Jonesin ylimyksellisen perheen vesa, kapusi äkkijyrkän vuoren kalliorinteellä ketterästi kuin apina.
Oikealla kädellään hän puristi puolialastoman puolisonsa hoikkia, ruskeita sormia, auttaen häntä vaarallisimpien ja vaikeimpien kohtien ylitse.
Kallion laelle ehdittyään pari kääntyi katselemaan taaksensa merelle. Metsän hiljaa huojuvien puiden tuolla puolen avautui välkkyvän valtameren laaja ulappa. Etualalla, vähäisen lahdelman pinnalla, keinui soma pursi — kauniilta lelulta se näytti kaukaisen kukkulan laelta katsottuna.
Ensimmäisen kerran mies näki aluksen kokonaisuudessaan. Aikaisemmin, silloin kun he olivat sen ensiksi huomanneet, oli se puunrunkojen välitse näkynyt vain osittain.
Nyt hän näki sen täydelleen keulasta perään saakka, ja kaikki sen tutut, miellyttävät viivat piirtyivät selvästi veden syvää sineä vasten.
Äkillisen tuntemisen aiheuttama mielenliikutus pusersi vaistomaisen huudahduksen hänen huuliltaan. Tyttö katsahti nopeasti hänen kasvoihinsa.
»Mitä nyt, Thandar?» tiedusti hän. »Mitä näet?»
»Pursi!» kuiskasi mies. »Se on Priscilla — isäni pursi. Hän on minua etsimässä.»
»Entä haluatko sinä mennä?»
Vähään aikaan Waldo ei hiiskunut mitään. Ja myöskin hänen vierellään seisova nuori tyttö pysyi ihan liikkumatta ja hiljaa, silmäillen miestä sivulta päin ja tarkkaillen hänen kasvojensa ilmeitä omilla kasvoillaan sanattoman surkeuden ilme.
Nopeana kuvasarjana kulki miehen entisyys hänen sielunsa silmien editse. Hän muisti, kuinka huolellinen ja hellä hänen kasvatuksensa oli ollut — kuinka paljon aikaa, rahaa ja ylpeilevää hellyyttä hänen kehittämisekseen oli uhrattu. Hän ajatteli tulosta — ahdassieluista, itsekästä, heikkoa rahjusta, arkaa raukkaa, jonka hyökyaalto oli pyyhkäissyt ohikiitävän höyrylaivan kannelta tämän villin, syrjäisen saaren hiekkaiselle rantakaistaleelle.
Mutta hänen vanhempainsa harhautuneet ponnistukset olivat sittenkin johtuneet rakkaudesta, huolekkaasta ja hellästä. Hän oli heidän ainoa poikansa. Epäilemättä he murehtivat häntä. He eivät enää olleet nuoria, ja hänestä oli liikuttavaa, että he elämänsä loppuvuosina menettäisivät sen onnen, jonka hän saattaisi heille tuottaa palaamalla entiseen elämäänsä.
Mutta saattoiko hän koskaan palata kirjatoukan elämään, joka aikoinaan oli tuntunut niin viehättävältä?
Eikö tämä lyhyt vuosi, johon oli mahtunut niin paljon villiä, alkuperäistä elämää, tehnyt hänelle mahdottomaksi palata suppeaan, omakeskiseen olemassaoloon? Eikö se ollut opettanut hänelle, että elämässä oli äärettömän paljon enemmän sisältöä kuin ikinä oli kirjoitettu kirjojen kuiville, ummehtuneille sivuille?
Se oli opettanut hänet kaipaamaan elämää suoranaisesti — ei enää painetun sanan välityksellä. Se oli antanut hänelle sen ja — Nadaran. Hän vilkaisi tyttöön.
Saattaisiko hän luopua Nadarasta? Ei! Tuhat kertaa, ei!
Hän näki tytön kasvoista, että hänen sydämessään väijyi pelko. Niin, hän ei voinut luopua Nadarasta. Hän sai kiittää tätä tyttöä kaikista niistä ominaisuuksistaan, joista hän eniten ylpeili — voimakkaasta ruumiistaan, vastasaamastaan rohkeudesta, erämiestaidostaan, kyvystään tulla alkeellisin välinein toimeen alkeellisessa maailmassa, Nadaran villissä maailmassa, jota hän oli oppinut rakastamaan.
Niin, hän ei voinut hylätä tyttöä; mutta — mitä? Hänen katseensa oli suunnattu Nadaran viehkeisiin kasvoihin. Hitaasti hänen ajatuksiinsa syöpyi osittainen käsitys, minkätähden hän rakasti tätä villiä, puoliraakaa luolatyttöä, tuntien häntä kohtaan muutakin kuin sukupuolien välistä alkuvoimaista intohimoa.
Nyt hän ei nähnyt ainoastaan Nadaran ruumiillista kauneutta, vartalon ja kasvojen kauneutta, vaan myöskin hänen tyttömäisen suloisen, puhtaan viattomuutensa ja ennen kaikkea Nadaran häntä kohtaan tunteman hellän rakkauden, joka kuvastui hänen silmistään.
Jos hän jäisi tänne ja ottaisi tytön puolisokseen tämän villin kansan noudattamien menojen ja tapojen mukaisesti, ei se tuottaisi häpeätä heille kummallekaan. Mutta eikö Nadara ansainnut korkeinta kunnianosoitusta, joka olisi hänen vallassaan tarjota rakkautensa alttarilla?
Hänen — hänen ihanan, ihmeellisen Nadaransa — täytyi tulla hänen omakseen, mutta se liitto oli vahvistettava juhlallisimmilla, arvokkaimmilla menoilla, mitä sivistyneet ihmiset olivat keksineet. Kaikki se, mitä hänen entisen elämänsä nuoret naiset olivat vaatineet, ei suinkaan ollut liian hyvää Nadaralle.
Taaskin tyttö lausui kysymyksensä.
»Haluatko lähteä?»
»Kyllä, Nadara», vastasi hän. »Minun on palattava omaisteni pariin ja sinun on tultava mukaani.»
Kun tyttö kuuli viimeiset sanat, kirkastuivat hänen kasvonsa mielihyvästä ja onnesta. Mutta sitä ilmettä seurasi pian epäilyksen ja pelon varjo.
»Minua peloittaa», kuiskasi hän, »mutta jos sinä haluat, tulen».
»Sinun ei tarvitse pelätä, Nadara. Kukaan ei häiritse sinua sanoilla eikä teoilla, kun Thandar on luonasi. Tule! Palataan rannalle ja purren luokse, ennenkuin se ehtii poistua.»
Käsi kädessä he lähtivät samaa tietä takaisin, jyrkkää kalliota alas ja pienen laakson halki metsää ja rantaa kohti.
Nadara käveli hyvin likellä Thandaria käsi pistettynä hänen käteensä ja olka tiukasti painettuna hänen kylkeensä, sillä häntä peloitti uusi elämä outojen sivistysolentojen parissa.
Laakson toisella laidalla, metsän liepeellä, kasvaa sankka bambuviidakko — oikeastaan vain kapea kaistale, leveimmältä kohdaltaan korkeintaan kolmenkymmenen metrin laajuinen, mutta niin tiheä, että se täydelleen piilottaa kaikki otukset muutamankin metrin päässä sen ahtailla, pimentoisilla poluilla.
Tähän tiheikköön pari työntyi, Thandar edellä, Nadara hänen kintereillään, astuen tarkoin hänen jalanjälkiinsä — vaistomaisesti noudattaen tottumustaan, sillä tässä tapauksessa ei ollut tarpeen pettää takaa-ajajia eikä käyttää toisen jälkiä hyväkseen etenemisen helpottamiseksi. Polku oli selvä, ja monet käpälät olivat polkeneet sen sileäksi.
Se koukerteli monissa mutkissa, kääntyen aina sinne, missä vastustus oli vähäisin — siinä oli haaroja, ja tavantakaa liittyi siihen tai sen poikki meni toisia polkuja. Kolmenkymmenen metrin levyinen viidakko tuntui polkua myöten mitattuna paljon leveämmältä.
Pari oli ennättänyt melkein tiheikön metsänpuoliseen laitaan, kun Thandar polun jyrkässä käänteessä joutui vastakkain kookkaan, karhumaisen miehen kanssa.
Miehellä oli pehmeästä nahasta valmistettu hihna vyöllään, ja hänen toisella olallaan riippui vanha ja likainen leopardintalja, mutta muutoin hän oli alasti. Hänen sakea, jäykkä tukkansa ulottui takkuisena syvään otsalle, ja kasvojen muita osia peitti tuuhea, punainen parta.
Hänen nähdessään Thandarin välähtivät hänen lähekkäin olevat, pienet silmänsä äkkiä kiukusta ja kavaluudesta. Hänen paksuilta huuliltaan kajahti raju kiljaisu — se oli valmistava taisteluhaaste.
Tavallisesti on tässä villissä saaressa vastakkain osuvien outojen ihmisten ensin vaihdettava joku määrä herjauksia ja räikeitä loukkauksia, ennenkuin he karkaavat toistensa kurkkuun.
»Minä olen Thurg», mylvi raakalainen. »Pystyn tappamaan sinut.» Ja sitten seurasi tulva halventavia viittauksia Thandarin ja hänen esi-isiensä mahdolliseen syntyperään.
»Ilkeitä ihmisiä», kuiskasi Nadara.
Nämä sanat muistuttivat miehen mieleen vuosi takaperin kallioseinämällä sattuneen kohtauksen, jolloin hän raukkamaisen pelon vallassa oli kääntynyt ottelemaan kookkaan luolamiehen kanssa, joka aikoi katkaista Nadaran pakotien.
Hän katsahti edessään olevan olennon oikeaan kyynärvarteen, ja hänen huulilleen levisi hymy — käsivarsi oli väärä, ikäänkuin olisi siinä luu murtunut ja sitten parantunut päät huonosti vastakkain sijoitettuina.
»Haluatko tappaa Thandarin — taaskin?» kysyi Waldo pilkallisesti, osoittaen rujomuotoista kyynärvartta.
Silloin Thurgin punareunaisiin silmiin tuli muistamisen ilme, ja päästäen uuden raivoisan karjaisun hän syöksyi vanhan vammansa aiheuttajan kimppuun.
Thandar torjui hyökkäyksen kovasta puusta muovaamallansa lyhyellä, teroitetulla kepillä — »miekakseen» hän sitä nimitti. Se upposi Thurgin rintalihaksiin, puristaen hätyyttäjän huulilta tuskaisen ulvahduksen ja jättäen jälkeensä tulipunaisena virtaavan veriviirun.
Thurg peräytyi. Tämä ei ollut mitään taistelua. Häntä oli häpäisty.
Useita minuutteja hän seisoi paikallaan, mulkoillen vastustajaansa ja kiljuen hänelle kamalia uhkauksia ja herjauksia. Sitten hän hyökkäsi toistamiseen.
Uudelleen tunkeutui repivä kärki hänen ruumiiseensa, mutta tällä kertaa hän työntyi eteenpäin rajusti huitoen koettaessaan tavoittaa piikkiä ja Thandaria.
Viimemainittu piti häntä käsivarren matkan päässä ja pisteli häntä puumiekkansa terävällä kärjellä.
Pieniaivoinen luolamies kummasteli tämän saman muukalaisen kuntoa ja uljuutta, joka monta kuukautta sitten oli sivaltanut häntä yhden ainoan kerran nuijalla ja sitten paennut kuin jänis välttääkseen hänen vihaansa.
Minkähän tähden mies ei nyt juossut pakoon? Mikä kummallinen muutos oli hänessä tapahtunut? Tunnettuaan vihdoin vihollisensa hän oli otaksunut saavansa helpon uhrin, mutta sensijaan hän olikin kohdannut yhtä jäntevän ja hurjan olennon kuin hän itsekin oli, ja lisäksi muukalainen käytti outoa asetta, jonka kaltaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.
Nyt Thandar sohi häntä kiivaasti, ja Thurg kirkui raivosta ja tuskasta. Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä kestää. Äkkiä hän kiskaisihe irti ja katosi juoksujalkaa viidakkoon, ulvoen mennessään.
Thandar ei lähtenyt ajamaan takaa. Hän tyytyi siihen, että oli päässyt eroon hätyyttäjästään, ja kääntyi hymyillen Nadaran puoleen.
»Bostonissa meistä tuntuu elämä hyvin laimealta», huomautti hän, mutta vaikka tyttö hymyilikin vastaukseksi, ei hän ymmärtänyt, sillä hänestä Boston oli vain toinen maa, jossa oli aarniometsiä ja tiheitä viidakoita, karvaisia, kamppailevia ihmisiä ja raivokkaita petoja.
Metsän laidassa he kohtasivat Thurgin uudelleen, mutta tällä kertaa hänen ympärillään oli parikymmentä tanakkaa heimoveljeä. Thandar oli liian viisas yrittääkseen vastustaa niin useita ahdistajia.
Thurg riensi heidän kimppuunsa kumppaninsa kintereillään. Äänekkäästi hän taaskin karjui taisteluhaastettaan, ja hänen takanaan seuraavat raakalaiset säestivät häntä, niin että metsä kajahteli heidän kamalasta mylvinästään.
Otellessansa Thandarin kanssa hän oli nähnyt Nadaran ja tuntenut hänet samaksi tytöksi, jota hän vuosi sitten oli halunnut omakseen ja jonka tämä muukalainen oli häneltä riistänyt.
Nyt hän oli päättänyt kostaa miehelle ja samalla anastaa tytön.
Thandar ja Nadara kääntyivät takaisin viidakkoon, jonka kapeilla poluilla heitä saattoi ahdistaa ainoastaan yksi vihollinen kerrallaan. Siellä heidän onnistui välttää vainoojiaan useita tunteja, ja he menivät jälleen metsään noin puolentoista kilometrin päässä siitä poukamasta, jossa Priscilla oli ollut ankkurissa.
Thurg kumppaneineen oli nähtävästi luopunut takaa-ajosta — heitä ei ollut vähään aikaan näkynyt eikä kuulunut. Nyt pari kiiruhti eteenpäin metsässä päästäkseen rannalle purren kohdalle.
Vihdoin he saapuivat lahden näkyviin. Thandar seisahtui. Kauhun ja pettymyksen ilme tuli hänen piirteitään valaisseen iloisen odotuksen ilmeen sijalle — pursi oli poissa.
He erottivat sen vielä puolentoista kilometrin päässä nopeasti mennä höyryttämässä pohjoiseen.
Thandar juoksi rannalle. Kiskaistuansa mustan pantterintaljan hartioiltaan hän heilutti sitä vimmatusti päänsä yläpuolella ja samalla kiljui, turhaan koettaen kiinnittää loittonevalla aluksella olevien ihmisten huomiota itseensä.
Äkkiä hän sitten vaipui hietikolle ja painoi kasvonsa käsiinsä.
Pian Nadara hiipi hänen luokseen ja kiersi pehmeät käsivartensa hänen hartioittensa ympärille, vetäen hänen poskensa omaa poskeansa vasten koettaessaan lohduttaa häntä.
»Onko sinusta niin hirveätä», kysyi hän, »jäädä tänne kahden kesken
Nadarasi kanssa?»
»Ei se sitä ole», vastasi Waldo. »Jos olisit minun, en välittäisi siitä niin paljoa, mutta sinä et voi tulla omakseni, ennenkuin pääsemme sivistysmaailmaan ja sinusta on tehty puolisoni sivistyneiden ihmisten lakien ja tapojen mukaisesti. Ja kukapa nyt tietää, milloin tänne saapuu uusi laiva — jos saapuu enää koskaan?»
»Mutta minähän olen sinun, Thandar», intti tyttö. »Sinä olet mieheni — olet sanonut rakastavasi minua, ja minä olen vastannut tahtovani olla puolisosi — kukapa voisi antaa meidät toisillemme paremmin kuin itse voimme?»
Waldo koetti parhaansa mukaan selittää tytölle oman maailmansa avioliittotapoja ja -menoja, mutta Nadaran oli vaikea käsittää, miten outo ihminen, jota kumpikaan heistä ei mahdollisesti ollut milloinkaan nähnyt, saattoi antaa hänelle oikeuden rakastaa hänen omaa Thandariaan ja miten hän voisi menetellä väärin rakastaessaan Thandaria ilman oudon ihmisen lupaa.
Thandarista näytti tulevaisuus perin synkältä ja toivottomalta. Samalla kun hän äkkiä oli päättänyt viedä Nadaran oman kansansa keskuuteen, oli hänet vallannut jäytävä koti-ikävä.
Nyt hän oivalsi, että hänen entinen haluttomuutensa, kun hän ajatteli Bostoniin palaamista, oli johtunut yksinomaan siitä, että hän muisteli Bostonia sellaisena kuin hän oli sen tuntenut — Bostonia ilman Nadaraa. Mutta kun Nadaran nyt piti lähteä hänen mukaansa, tuntui Boston koko maailman viehättävimmältä paikalta. Istuessaan miettimässä onnettomia tapahtumia, jotka olivat viivyttäneet heitä siinä määrin, että pursi oli ennättänyt poistua, ennenkuin he ennättivät rannalle, hän myöskin pohti suunnitelmia lievittääksensä heidän pettymystään.
Jäädä iäksi asumaan tälle raakalais-saarelle ei tuntunut niin kammottavalta kuin vuosi takaperin — mutta silloin hän ei ollutkaan tajunnut rakastavansa vierellänsä olevaa nuorta, villiä olentoa. Jospa tyttö vain voisi tulla hänen vaimokseen, niin hänen maanpakonsa täällä olisi pikemminkin onnellinen kuin murheellinen kohtalo.
Entäpä jos hän itsekin olisi syntynyt täällä? Se ajatus herätti toisen, joka näytti tarjoavan hänelle keinon selviytyä pulmasta. Jos hänkin olisi ollut tämän saaren syntyperäinen asukas, niin miten hän olisi ottanut Nadaran puolisokseen?
Niin, noudattamalla oman kansansa menoja tietenkin. Ja jos kerran miehet ja naiset menivät täällä avioliittoon sillä tavoin ja elivät uskollisina toisilleen koko elämänsä, niin voisiko sivistysmaailma tarjota sen pyhempää liittoa?
Hän ponnahti pystyyn.
»Tule, Nadara!» huudahti hän. »Palaamme sinun kansasi pariin, ja siellä sinusta tulee vaimoni.»
Nadara oli ymmällä, mutta ei huomauttanut mitään, tyytyen yksinkertaisesti jättämään tulevaisuuden järjestämisen herransa ja isäntänsä huoleksi, noudattamaan sellaista menettelyä, joka tekisi Thandarin onnellisemmaksi.
Nadaran heimon asuinsijoille palaaminen vaati kolme unohtumatonta päivää.
Kuinka toisenlainen oli tämä matka kuin heidän vuosi sitten taivaltamansa? Silloin oli luolatyttö opastanut kauhun painamaa Waldo Emersonia pakenemaan ilkeän kansan luota hänestä yhtä kammottavaa kohtaloa kohti, Korthin ja Lättäjalan käsiin.
Silloin olivat metsän aukeamat kumahdelleet raivoisten petojen käpälistä ja alastomien, inhimillisten hirmuolentojen hiipivistä askelista. Jokainen risahtanut oksa oli ennustanut pikaista ja hirveätä kuolemaa.
Nyt Korth ja Lättäjalka olivat saaneet surmansa muuttuneen Waldon kädestä. Kiusaava yskä oli poissa. Hän oli otellut ilkeiden miesten ja muiden heidän vertaistensa kanssa sekä selviytynyt kamppailusta kunniakkaasti. Ei edes Nagoola, kamalien öiden kiiltävän sileä, musta hornankissa, enää vähääkään värisyttänyt hänen vahvistuneita hermojaan.
Eikö Thandarin olkapäitä ja lanteita verhonnut Nagoolan talja, jonka hän oli hankkinut ottelemalla käsikähmässä pelätyn pedon kanssa?
Verkkaisesti he astelivat jättiläispuiden varjossa, miellyttävien purojen partailla tai lakeissa laaksoissa, joissa kasvoi polvenkorkuista ruohoa ja heidän paljaat jalkansa avasivat polun lukemattomien, tuoksuavien, villien kukkien keskelle.
Yöt he nukkuivat siellä, missä ilta heidät yllätti, milloin jonkun eläimen hyljätyssä luolassa, milloin rehevän puun oksilla kyhättyään karkeatekoisen lavan samansuuntaisten oksien varaan.
Ja perin huolekkaasti Thandar aina varasi Nadaran vuoteeseen mitä pehmeimpiä heiniä ja sijoitti omansa vähän matkan päähän siitä, sellaiseen asemaan, että hän parhaiten voi suojella tyttöä saalistavilta pedoilta.
Taaskin Nadara oli ymmällä, mutta vieläkään hän ei virkkanut mitään.
Vihdoin he saapuivat kylään.
Useita nuoria miehiä tuli heitä vastaan, mutta kun he tunsivat miehen
Korthin surmaajaksi, hillitsivät he röyhkeyttään, kaikki muut paitsi
Isonyrkki, joka oli ruvennut kuninkaaksi Lättäjalan poistuttua.
»Minä saatan tappaa sinut», ilmoitti hän tervehdykseksi, »sillä olen Isonyrkki ja kuningas Lättäjalan paluuseen saakka — ja kenties myöhemminkin, sillä kerran vielä surmaan Lättäjalan».
»En halua tapella kanssasi», vastasi Thandar. »Olen jo tappanut Korthin, eikä Lättäjalka enää palaa, sillä hänetkin olen tappanut. Ja pystyn surmaamaan Isonyrkinkin, mutta mitäpä se hyödyttäisi? Minkä tähden meidän pitäisi otella? Olkaamme ystävyksiä, sillä meidän on elettävä yhdessä, ja jollemme surmaa toisiamme, on meitä enemmän torjumassa ja tappamassa ilkeitä miehiä, jos he tulisivat meitä hätyyttämään.»
Kuultuansa, että Lättäjalka oli saanut surmansa tämän muukalaisen kädestä, ei Isonyrkki enää niin kovasti himoinnut päästä mittelemään voimiansa tulokkaan kanssa. Hän huomasi toisen tarjoaman peräytymistien ja koetti kerkeästi vetäytyä takaisin, mutta kunniakkaasti.
»No niin», virkkoi hän, »minä en tapa sinua — sinun ei tarvitse pelätä. Mutta sinun on tiedettävä, että minä olen kuningas, ja tehtävä niinkuin minä käsken.»
»'Pelätä'», kertasi Thandar nauraen. »Saat olla kuningas, mutta mitä tulee siihen, että tottelisin käskyjäsi —» Taaskin hän naurahti.
Waldo Emerson Smith-Jones oli nyt kokonaan toisenlainen kuin se olento, jonka meri oli heittänyt helmastaan kaksitoista kuukautta aikaisemmin.