TOINEN LUKU
Villi-ihmiset
Olento oli alaston; vain vyötäisillä riippui nahkahihnan kannattama taljankappale.
Jos Waldo katseli tulokasta ihmeissään, niin varmasti herätti hänkin kummastusta karvaisen miehen mielessä, sillä villin katsetta kohdannut näky oli hänestä totisesti merkillinen kuten hänen ulkoasunsa taas oli sivistyneestä bostonilaisesta. Ja Waldon ulkonäkö oli tosiaankin perin ällistyttävä. Hänen sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittaisen vartalonsa pituutta korosti hänen tavaton laihuutensa; harmaat silmät näyttivät heikoilta ja tihruisilta niitä reunustavien, unen puutteen ja paljon itkemisen aiheuttamien tulehtuneiden ympyröiden keskellä.
Hänen keltainen tukkansa oli sekava ja takkuinen sekä loan ja veren tahraama. Myöskin hänen likaantuneissa ja repaleisissa housuissaan oli veritahroja. Hänen paidastaan oli jälellä ainoastaan joukko risaisia siekaleita, joita vain kaulus piti hänen ympärillään.
Hänen avuttomana tuijottaessaan kammottavaan olentoon, joka tähysti häntä metsästä, hänen leukansa loksahti auki, hänen polvensa alkoivat tutista, ja hän näytti olevan sortumaisillaan maahan pelkästä pelosta.
Sitten kamala mies kyyristyi ja alkoi varovasti hiipiä häntä kohti.
Tuskaisesti parahtaen Waldo kääntyi pakenemaan kalliota kohti. Olan ylitse luotu hätäinen vilkaisu puristi uuden sarjan kirkaisuja säikähtyneen pakenijan huulilta, sillä se ilmaisi, että kammottava mies ajoi häntä takaa ja että lisäksi hänen jälessään kiiti toistakymmentä yhtä hirvittävää olentoa.
Waldo juoksi kalliolle ainoastaan sentähden, että se oli suoraan poispäin hänen ahdistajistaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hän tekisi saavuttuansa kiviseinämälle — hän oli ihan liian kauhuissaan kyetäkseen ajattelemaan.
Takaa-ajajat saavuttivat häntä; heidän hurja kiljuntansa sekaantui hänen vihloviin huutoihinsa, kannustaen häntä juoksemaan niin nopeasti, ettei hän ollut uneksinutkaan sellaisesta vauhdista.
Hänen juostessaan kohosivat hänen polvensa lähelle hartioita jokaisella vimmaisella ponnahduksella; hänen vasen kätensä oli ojennettu suoraan eteenpäin, ja hän hapuili sillä ilmaa, ikäänkuin koettaen vetää itseään eteenpäin, kun taas oikea käsi, joka yhäti puristi nuijaa, piirsi vinhasti ympyrää kuten pillastuneen tuulimyllyn siivet. Liikkeessä ollessaan Waldo oli innostava näky.
Kallion juurella hän pysähtyi hetkiseksi ja silmäili ympärilleen, etsien pakotietä. Mutta nyt hän näki vainoojain hajaantuneen oikealle ja vasemmalle, joten hän ei voinut pelastua muutoin kuin kapuamalla huimaavaa kallionkuvetta. Sitä myöten vei kapeita polkuja ylöspäin kielekkeeltä toiselle.
Paikoitellen päästiin pystysuorista kohdista karkeatekoisia tikapuita myöten luolakerrokselta toiselle. Mutta Waldosta näytti hänen edessään oleva seinämä kerrassaan mahdottomalta nousta. Katsahdettuaan sitten uudelleen taakseen hän näki hätyyttäjäin ripeästi lähestyvän ja syöksähti kallionkupeelle, jossa ei näyttänyt olevan käden- eikä jalansijaa, ja tarrautui sormin ja varpain siihen kiinni epätoivoisen rajusti.
Hänen kapuamistaan haittasi nuija, jota hän yhäti piti kädessään ja josta hän ei nytkään luopunut. Olisi kuitenkin ollut vaikea sanoa, miksi hän sitä säilytti, jollei syynä ollut se, että hänen liikkeensä olivat nyt täysin koneelliset, sillä hänen mielessään ei ollut tilaa millekään muulle kuin pelolle.
Ensimmäinen luola-ihminen oli aivan hänen kintereillään, mutta vaikka villi koko ikänsä harjoitettuaan oli saavuttanut apinan ketteryyden, hämmästyi hän nähdessään, kuinka luonnottoman nopeasti kirkuva Waldo Emerson kiskoi itseään ylöspäin.
Melkein seinämän puolivälissä oli kuitenkin karvainen koura vähällä tavoittaa häntä nilkasta.
Hän oli parhaillaan vaarallisessa asemassa kiivetessänsä irrallisilla ja huojuvilla tikapuilla — ne eivät olleet sanottavasti kummempia kuin pieniä puunrunkoja, jotka oli epävakaisesti sijoitettu kallion kohtisuoraa rinnettä vasten — kun lähin ahdistaja pääsi niin lähelle häntä. Mutta tikkaiden yläpäässä tuli sattuma väliin, pelastaen Waldon ainakin toistaiseksi. Juuri silloin hän kapusi vähäiselle kielekkeelle kammottavasti luistavalta tangolta.
Hädissään hän teki vahingossa tempun, jonka neuvokas mies olisi tehnyt tahallansa. Vetäessään itseään kielekkeelle hän potkaisi tikkaita ulospäin. Sekunnin ajan huojuttuaan pystyssä ne ryskähtäen suistuivat pitkin kallion kuvetta alas, vieden mennessään ihmistaakkansa ja pyyhkäisten tieltään takaa-ajavan lauman muutkin jäsenet.
Raivoisa kiljunta kajahti Waldon alapuolelta, mutta hän ei edes kääntänyt päätänsäkään ottamaan selkoa hetkellisestä hyvästä onnestaan. Ylöspäin, yhä ylöspäin hän ehätti, kunnes hän vihdoin seisoi ylimmällä kielekkeellä ja hänen edessään oli kohtisuora sileä, noin kahdeksan metrin päässä olevalle jyrkänteen laelle saakka ulottuva seinämä. Useita kertoja hän yritti turhaan sileätä pintaa ylöspäin, raapien sitä kynsillänsä mielipuolisesti pyrkiessään kiipeämään vieläkin ylemmäksi.
Hänen oikealla puolellansa oli pimeän luolan pieni aukko, mutta hän ei sitä havainnut — hänen mieleensä ei mahtunut muuta kuin yksi ajatus: kavuta pois häntä hätyyttävien hirmuolentojen kynsistä. Mutta vihdoin hänen puolihulluissa aivoissaan kirkastui varmuus, että nyt oli tullut loppu — hän ei päässyt pakenemaan kauemmaksi — muutamien minuuttien kuluttua kuolema saavuttaisi hänet täällä.
Hän kääntyi sitä kohtaamaan ja näki alhaalla joukon luolamiehiä sijoittamassa uusia tikkaita kaatuneiden sijalle. Seuraavalla hetkellä he alkoivat kavuta hänen jälkeensä.
Heidän yläpuolellaan seisoi nuori mies kapealla kielekkeellä, rääkyen ja virnistellen mielipuolen tavoin. Nyt hänen surkeisiin huutoihinsa sekaantui ankaran ponnistelun aiheuttamaa kumeata yskintää.
Kyyneliä vieri pitkin hänen ryvettyneitä kasvojansa, piirtäen niihin käyriä, likaisia juovia. Hänen polvensa kolahtelivat vastakkain niin rajusti, että hän vain vaivoin pysyi pystyssä, ja tällaisen raukkamaisen kuvatuksen kasvot olivat ensimmäisen luolamiehen näkyvissä, kun hän kapusi tirkistämään kielekkeelle, jolla Waldo seisoi. Mutta äkkiä sitten virisi Waldo Emerson Smith-Jonesin rinnassa kipinä, jonka miespolvia kestänyt liikahienostuminen ja hempeän veltostava sivistys olivat miltei tukahduttaneet — hänessä heräsi vaisto puolustaa itseään voimakeinoilla. Tähän saakka hän oli pyrkinyt pelastautumaan yksinomaan pakenemalla.
Kuolemanpelon vimmastuttamana hän nosti nuijansa, heilautti sen korkealle päänsä yläpuolelle ja täräytti sen suoraan hätyyttäjän suojattomaan kalloon.
Pudonneen sijalle ilmestyi toinen — hänkin suistui alas päälaki murtuneena. Nyt Waldo otteli kuin umpisoppeen joutunut rotta, kiljuen ja höpisten epäselvästi. Mutta enää hän ei itkenyt.
Aluksi häntä kammotti kömpelön aseensa tekemä verisen tuhoisa jälki. Hänen luontoansa kuohutti veren näkeminen, ja kun hän huomasi verisiä, takkuisia hiuksia tarttuvan nuijaansa ja tajusi, että juuri hän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli sivaltanut iskut, jotka olivat takerruttaneet ne siihen tahmeaksi, inhoittavaksi tahmaksi, valtasi hänet ellotus, ja hän oli vähällä horjahtaa huimaavan korkealta paikaltaan.
Vihollisuudet keskeytyivät muutamiksi minuuteiksi, ja luolamiehet kokoontuivat yhteen ryhmään alhaalla, pudistellen nyrkkejään Waldolle ja kiljuen uhkauksia ja uhitteluja. Nuori mies katseli heitä, jaksaen tuskin käsittää yksin vastustaneensa villejä miehiä voimainmittelyssä ja torjuneensa heidän hyökkäyksensä.
Hän oli tyrmistynyt ja kauhuissaan, ei niin paljon sen tähden, mitä oli tehnyt, kuin sen vuoksi, että tunsi outoa, selittämätöntä ylpeyttä kyettyään kamppailussa voittamaan otukset. Mitähän hänen äitinsä sanoisi, jos näkisi lemmikkinsä juuri tällä hetkellä?
Äkkiä Waldo sivulta päin havaitsi, että joku olento ryömi hänen kimppuunsa takaapäin siitä pimeästä luolasta, jonka edustalla hän oli taistellut. Heti sen oivallettuaan hän heilautti nuijaansa, suunnaten murhaavan iskun tähän uuteen viholliseen ja samalla pyörähtäen sitä vastaan.
Olento väisti taaksepäin, ja isku, joka olisi rusentanut kallon, viuhahti hiuskarvan päässä kasvoista.
Waldo ei lyönyt toistamiseen, ja hänen otsallensa kihosi kylmä hiki, kun hän huomasi olleensa vähällä murhata nuoren tytön. Viimemainittu kyyrötti nyt luolan suulla, silmäillen häntä pelokkaasti. Waldo kohotti risaista hattuaan ja kumarsi syvään.
»Pyydän anteeksi», virkkoi hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että täällä oli nainen. Olipa hyvä, etten kolhaissut teitä.»
Joko hänen sävynsä tai käytöksensä rauhoitti tyttöä, sillä tämä astui hymyillen luolasta kielekkeelle hänen viereensä.
Hänen tullessansa esille, levisi Waldon kasvoille, kaulalle ja korviin polttava puna — hän tunsi, kuinka niitä kuumensi. Hermostuneesti rykäisten hän kääntyi toisaalle ja alkoi innokkaasti tarkkailla etäistä maisemaa.
Pian hän kuitenkin loi vaivihkaa silmäyksen taakseen. Kauheata! Tyttö oli vieläkin siellä. Taaskin mies yskäisi hermostuneesti.
»Suokaa anteeksi», — alkoi hän puhua. »Mutta — hm — niin — te — olen — tyyten outo, kuten tiedätte. Eikö teidän olisi parasta palata sisälle — hm — pukeutumaan?»
Tyttö ei vastannut mitään, ja siispä Waldo pakottautui uudelleen kääntymään häneen päin. Toinen hymyili hänelle.
Waldo ei ollut eläissänsä ollut niin kauhean hämillään kuin nyt — hän ihan siveellisesti kauhistui älytessänsä, ettei tyttö ollut millänsäkään.
Hän puhutteli tyttöä toistamiseen, ja vihdoin tämä vastasi, mutta sellaisella kielellä, jota mies ei ymmärtänyt. Se ei vähääkään muistuttanut ainoatakaan kieltä, ei nykyaikaista eikä kuollutta, johon Waldo oli tutustunut, ja Waldo oli kuitenkin enemmän tai vähemmän perehtynyt niihin kaikkiin — erittäinkin kuolleisiin.
Senjälkeen hän ei enää koettanutkaan katsoa tyttöön päin, oivaltaen varmasti näyttävänsä hyvin naurettavalta. Ja pian vaativatkin tärkeämmät asiat hänen huomiotansa — luolamiehet alkoivat jälleen hyökätä. Tällä kertaa he toivat muassaan kiviä, ja samalla kun toiset heistä nakkelivat niillä Waldoa, yrittivät toiset rynnätä hänen puolustusasemaansa. Silloin tyttö pujahti takaisin luolaan, mutta palasi hetkisen kuluttua, tuoden sylissään kivisiä aseita ja astioita.
Hänellä oli tavattoman iso huhmar, johon hän oli pistänyt survimen ja useita pienempiä kivenkappaleita. Ne hän työnsi kielekettä myöten Waldolle.
Aluksi mies ei käsittänyt hänen tarkoitustaan. Pian tyttö oli ottavinaan käteensä kuvitellun kiven ja heittävinään sillä alhaalla hyöriviä otuksia, sitten osoittaen tuomiansa esineitä ja Waldoa.
Nyt Waldo ymmärsi. Tyttö oli siis hänen puolellaan. Hän ei käsittänyt sen syytä, mutta oli siitä hyvillään.
Noudattaen toisen kehoitusta hän otti pari pienehköä kivenkappaletta ja sinkosi niillä hyökkääjiä.
Mutta he nousivat yhä ylemmäksi — Waldo ei suinkaan ollut mainio tähtääjä. Nyt tyttö uutterasti kokosi niitä luolamiesten heittämiä kiviä, jotka olivat jääneet kielekkeelle, ja kantoi ne kasaan Waldon viereen.
Silloin tällöin nuoren miehen heitot sattumalta osuivat, ja silloin tytöltä pääsi pieni riemun kirkaisu — hän taputti käsiään ja hyppi ilosta.
Ennen pitkää Waldo kummastuksekseen tunsi, että nämä suosionosoitukset hivelivät suloisesti hänen korvaansa. Ja sitten hän alkoi tähdätä paremmin.
Kesken kaiken välähti hänen mieleensä kuva häneen hartaasti kiintyneestä äidistä ja valitusta joukosta älykkäitä nuoria ihmisiä, joita äiti aina oli koonnut hänen ympärillensä.
Waldo tunsi uuden kauhun pistoksen koettaessaan kuvitella, mitä he tuntisivat, jos olisivat katselemassa häntä nyt, kun hän seisoi huimaavalla kallionkielekkeellä melkein alastoman tytön vierellä ja viskeli kivillä alapuolellaan hääriviä ja raivosta kirkuvia karvaisia ihmisiä.
Se oli kammottavaa. Hänen rinnassaan kohahti voimakas harmin ja nöyryytyksen aalto.
Hän kääntyi moittivasti katsahtamaan takanaan olevaan häpeämättömään nuoreen naiseen — nainen ei saisi luulla, että hän suosi niin raakoja ja rahvaanomaisia menettelytapoja. Heidän katseensa osuivat vastakkain — tytön silmissä Waldo näki säihkyvän innostusta, elämäniloa ja sellaista toverihenkeä, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt ainoankaan kuolevaisen silmissä.
Sitten tyttö kiihtyneenä osoitti kielekkeen reunaa.
Waldo vilkaisi sinne.
Kookas luolaotus oli hänen huomaamattansa kavunnut melkein heidän turvapaikkaansa.
Hän oli vain vähän toista metriä heitä alempana, ja hänen katsoessaan ylöspäin Waldo pudotti kahdenkymmenen kilon painoisen kivihuhmaren suoraan hänen kasvoihinsa.
Nuori nainen päästi pienen, riemuisan huudahduksen, ja kasvot jakaantuneina leveään virnistyksen kääntyi Waldo Emerson Smith-Jones hänen puoleensa.