ALKULAUSE.
Kaksitoista vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin kätkin isovanhempani sedän, virginialaisen kapteenin John Carterin ruumiin ihmisten katseilta Richmondin vanhalle hautausmaalle omituiseen loistokammioon.
Usein oli mielessäni pohtinut niitä kummallisia määräyksiä, jotka hän oli minulle jättänyt suurenmoisen hautansa järjestämisestä, erikoisesti niitä kohtia, joiden mukaan hänet oli pantava avoimeen arkkuun ja holvin jykevän oven salpoja liikuttavan vankkatekoisen koneiston tuli olla vain sisäpuolelta käsiteltävissä.
Kaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun luin tämän merkillisen miehen merkillisen käsikirjoituksen; tämän miehen, joka ei muistanut ensinkään lapsuuttaan eikä osannut edes osapuilleenkaan arvata ikäänsä, joka oli aina nuori ja joka kuitenkin oli kiikuttanut isoisäni isoisän isää polvillaan; tämän miehen, joka oli viettänyt kymmenen vuotta Marstähdessä, taistellut Barsoomin vihreän kansan puolesta ja sitä vastaan, taistellut punaisen kansan puolesta ja sitä vastaan, voittanut ikuisesti kauniin Dejah Thorisin, Heliumin prinsessan, puolisokseen ja ollut lähes kymmenen vuotta prinssinä Heliumin jeddakin Tardos Morsin suvussa.
Kaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun hänen ruumiinsa löydettiin hänen huvilansa edustalta, Hudson-virran jyrkältä rantaäyräältä, ja usein olin näinä pitkinä vuosina miettinyt, oliko John Carter todellakin kuollut vai vaelteliko hän taaskin tuon kuolevan kiertotähden kuivuneiden merien pohjalla, oliko hän palannut Barsoomiin nähdäkseen, että hän oli hyvissä ajoin avannut valtavan ilmatehtaan synkät ovet ja pelastanut niiden lukemattomien miljoonien hengen, jotka olivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen kauan aikaa sitten, silloin kun hänet armottomasti sinkautettiin seitsemänkymmentä miljoonaa kilometriä avaruuden halki takaisin Maahan. Olin ajatellut, oliko hän löytänyt tummatukkaisen prinsessansa ja nuoren poikansa, joiden hän oli uneksinut yhdessä odottelevan häntä Tardos Morsin kuninkaallisissa puutarhoissa.
Vai oliko hän saanut nähdä joutuneensa liian myöhään ja siten palannut kuolleen taivaankappaleen elävään kuolemaan? Tai oliko hän sittenkin todella kuollut eikä koskaan palaisi, ei emotähteensä Maahan eikä rakastamaansa Marsiin?
Tällaisiin hyödyttömiin mietteisiin olin vaipunut myöskin eräänä helteisenä elokuun iltana, kun palvelijani Ben-vanhus ojensi minulle sähkösanoman. Repäisin sen auki ja luin:
"Tule tapaamaan minua huomenna hotelli Raleighiin Richmondiin.
John Carter."
Varhain seuraavana aamuna lähdin ensimmäisessä junassa Richmondiin, ja kahta tuntia myöhemmin minut opastettiin John Carterin huoneeseen.
Kun astuin sisään, nousi hän minua tervehtimään, entisen sydämellisen tervetuliaishymyn väikkyessä hänen miellyttävillä kasvoillaan. Ulkomuodoltaan hän ei ollut vanhentunut vähääkään, vaan oli yhä vieläkin sama suoraryhtinen, sirojäseninen, kolmikymmenvuotias sotilas. Hänen terävät, harmaat silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin, ja hänen piirteistään kuvastui yksinomaan rautainen luonne ja päättäväisyys, mikä oli aina ollut niille ominaista niin kauan kun hänet muistin, lähes kolmekymmentäviisi vuotta.
"Kas vain, poika", hän tervehti minua, "tuntuuko siltä kuin näkisit haamun tai kuin setä Benin antamat virvokkeet olisivat liian voimakkaita?"
"Virvokkeiden vaikutusta, arvelen", vastasin, "sillä tunnenpa totisesti itseni perin reippaaksi; mutta kentiespä juuri se, että taaskin näen sinut, saa minut hämmennyksiin. Oletko ollut taaskin Marsissa? Kerrohan! Entä Dejah Thoris? Tapasitko hänet terveenä sinua odottamassa?"
"Kyllä, olen ollut Barsoomissa uudelleen, ja — mutta se on pitkä juttu, liian pitkä kerrottavaksi sinä lyhyenä aikana, joka on käytettävissäni, ennenkuin minun on palattava. Olen oppinut taidon, poika, ja nyt voin kulkea sen poluttoman taipaleen milloin tahdon, voin tulla ja mennä lukemattomien kiertotähtien väliä niin kuin minua haluttaa. Mutta sydämeni on aina Barsoomissa, ja kun se kerran on siellä marsilaisen prinsessani tallessa, niin pelkäänpä, etten enää milloinkaan poistu elämäni maailmasta, kuolevalta tähdeltä.
"— Nyt tulin, koska olen sinuun siksi kiintynyt, että halusin vielä kerran nähdä sinut, ennenkuin siirryt toiseen elämään, joka ei koskaan tule osakseni ja jota — vaikka olenkin kuollut kolmasti ja kuolen taaskin tänä iltana, sinun tuntemastasi kuolemasta puhuen — minun on yhtä mahdoton käsittää kuin sinunkin.
"— Vieläpä Barsoomin viisaat ja salaperäiset thernitkin, ikivanha sivistyskansa, jonka on lukemattomina ajanjaksoina uskottu säilyttäneen elämän ja kuoleman salaisuutta valloittamattomissa varustuksissaan Otz-vuorten ulommilla rinteillä, ovat yhtä tietämättömiä kuin mekin. Olen sen todennut, vaikka sitä tehdessäni olin vähällä menettää henkeni. Mutta saat lukea sen kaiken näiden Maassa viettämieni kolmen viime kuukauden aikana kirjoittamistani muistiinpanoista."
Hän taputti pullottavaa salkkua, joka oli pöydällä hänen kyynärpäänsä vieressä.
"Tiedän, että ne kiinnittävät mieltäsi ja että sinä uskot, ja tiedän, että ne herättävät myöskin muiden ihmisten mielenkiintoa, vaikka he eivät usko kertomustani moniin vuosiin, niin, moniin miespolviin, sillä he eivät voi sitä ymmärtää. Maan asukkaat eivät vielä ole edistyneet niin pitkälle, että he voisivat ymmärtää sitä, mitä olen muistiinpanoihini kirjoittanut.
"— Kerro heille niistä kaikki, minkä tahdot ja mikä ei heitä loukkaa, mutta älä pahastu, jos he nauravat sinulle."
Samana iltana saatoin hänet hautausmaalle. Hautakammionsa ovella hän kääntyi minuun päin ja puristi kättäni.
"Hyvästi, poikani", hän sanoi, "en tavanne sinua enää koskaan, sillä tuskinpa voin milloinkaan jättää vaimoani ja poikaani, niin kauan kun he elävät, ja elinikä on Barsoomissa usein yli tuhat vuotta."
Hän meni holviin. Jykevä ovi painui hitaasti kiinni. Vankat salvat menivät kirskuen paikoilleen. Lukko naksahti. Senjälkeen en enää ole nähnyt kapteeni John Carteria Virginiasta.
Mutta tässä on kertomus hänen seikkailuistaan hänen saavuttuaan toisen kerran Marsiin, sellaisena kuin olen seulonut sen suuresta muistiinpanokimpusta, jonka hän laski eteeni huoneensa pöydälle Richmondin Raleigh-hotellissa.
Paljon olen jättänyt pois, paljon sellaista, jota en ole rohjennut kertoa. Mutta saatte nähdä, että kertomus hänen seikkailuistaan, kun hän toisen kerran etsi Heliumin prinsessaa Dejah Thorisia, on teistä vieläkin merkillisempi kuin hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa, jonka julkaisin epäilevälle maailmalle vähän aikaa sitten ja jonka kautta pääsimme seuraamaan taistelevaa virginialaista kuivuneiden merien pohjalla Marsin kuiden hohteessa.