SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Kaikki löytävät toisensa
Korak kirkui käskyjä isolle suojelijalleen, yrittäen sitä pidättää; mutta kaikki oli turhaa. Miriam juoksi reunustavia puita kohti niin kiireesti kuin hänen nopsat, pienet jalkansa kantoivat; mutta suuresta ruhostaan huolimatta kiiti Tantor hänen perässään pikajunan vauhdilla.
Korak saattoi paikaltaan nähdä koko tämän kauhean murhenäytelmän. Kylmä hiki kihosi hänen ihollensa. Hänen sydämensä näkyi lakanneen sykkimästä. Miriam saattoi ehtiä puiden luo, ennenkuin Tantor hänet saavutti, mutta hänen ketteryytensäkään ei auttaisi häntä armottoman kärsän ulottuvista — se riuhtaisisi hänet alas ja paiskaisi ilmaan. Korak saattoi kuvitella koko hirvittävän näytelmän. Sitten Tantor ryhtyisi puhkomaan hentoa pientä ruumista säälittömillä hampaillaan tai survoisi sen muodottomaksi möhkäleeksi raskailla jaloillaan.
Norsu oli melkein jo saavuttanut tytön. Korak tahtoi sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Hänen kurkkunsa oli kuiva ja paahtunut. Koko metsäläiselämänsä aikana hän ei vielä ollut kärsinyt näin kuolettavaa pelkoa — koskaan ennen hän ei ollut tiennyt, mitä pelko olikaan. Vielä kaksitoista harppausta, ja peto tarttuisi tyttöön. Mutta mitä se oli? Korakin silmät olivat työntyä ulos kuopistaan. Outo olento oli hypännyt puusta, jonka siimekseen Miriam oli jo ehtinyt, — hypännyt suoraan tytön yli, parhaillaan hyökkäävän elefantin tielle. Se oli alaston valkoinen jättiläinen. Hänen olallaan oli köysikiemura ja nivusvaatteen nauhasta riippui metsästyspuukko. Muutoin hän oli aseeton. Paljain käsin hän astui raivostunutta Tantoria vastaan. Vieraan huulilta kajahti tuima käsky, iso eläin pysähtyi vauhdissaan, ja Miriam kiepsautti itsensä puuhun turvaan. Korakilta pääsi helpotuksen huokaus, johon yhtyi ihmettelyä. Hän tuijotti Miriamin pelastajan kasvoihin, ja kun hänelle hitaasti selvisi, kuka tuo mies oli, laajenivat hänen silmänsä epäilystä ja ihmettelystä.
Yhä mölyten vihaisesti keinutteli Tantor ruumistansa valkoisen miehen edessä. Sitten jälkimäinen astahti suoraan kärsän alle, joka yhä oli koholla, ja kuiskasi norsun korvaan käskyn. Iso paksunahkainen lakkasi mölyämästä. Villi valo sammui sen silmistä, ja kun vieras astui Korakia kohti, seurasi Tantor tottelevaisena hänen kintereillään.
Miriamkin katseli ja ihmetteli. Äkkiä kääntyi mies häntä kohti ikäänkuin muistaen hänen läsnäolonsa hetkellisen unohduksen jälkeen. "Tule, Miriam!" huusi hän, ja sitten tyttö tunsi hänet ja äännähti hätkähtäen: "Bwana!" Nopeasti hän pudottausi puusta ja riensi miehen viereen. Tantor muljautti kysyvän katseen valkoiseen jättiläiseen, mutta saatuaan varoittavan sanan salli Miriamin lähestyä. Yhdessä he kävelivät Korakin luo, jonka silmät olivat suurina kummastuksesta ja ilmaisivat harrasta anteeksipyyntöä; ehkä niissä oli myöskin iloista kiitollisuutta ihmeestä, joka oli tuonut juuri nämä kaksi hänen luokseen.
"Jack!" huudahti valkoinen jättiläinen polvistuen metsäläisen viereen.
"Isä!" änkytti Tappaja. "Kiitos Jumalalle, että se olit sinä. Koko viidakossa ei ole toista, joka olisi voinut hillitä Tantoria."
Nopeasti katkoi mies Korakin siteet, ja kun nuorukainen hyppäsi pystyyn ja kietoi käsivartensa isänsä kaulaan, kääntyi vanhempi mies Miriamia kohti.
"Luulin käskeneeni sinun palata maatilalle", sanoi hän ankarasti.
Korak katseli heitä ihmetellen. Hän tunsi sydämessään harrasta kaipuuta kaapata tytön syliinsä, mutta muisti ajoissa toisen — siron nuoren englantilaisen herrasmiehen — ja muisti myös, että hän itse oli vain raakalaisena elävä apinaihminen.
Miriam katsoi rukoilevasti Bwanaa silmiin.
"Te sanoitte minulle", virkkoi hän hyvin ujolla äänellä, "että minun paikkani oli rakastamani miehen luona", ja hän käänsi silmänsä Korakiin täynnä ihmeellistä valoa, jota kukaan muu mies ei ollut niissä ennen nähnyt eikä koskaan näkisikään.
Korak ryntäsi avosylin tyttöä kohti, mutta äkkiä hän vaipuikin hänen eteensä toiselle polvelleen ja kohottaen hänen kätensä huulilleen suuteli sitä kunnioittavammin kuin olisi suudellut maansa kuningattaren kättä.
Tantorin mörinä havahdutti kaikki kolme viidakossa kasvanutta silmänräpäyksessä valppaiksi. Norsu katseli heidän taakseen puita kohti, ja kun he silmillään seurasivat sen katseen suuntaa, ilmestyi lehväin joukosta ison apinan pää ja hartiat. Hetkiseksi silmäili olento uteliaasti heitä ja sitten kohosi sen kurkusta äänekäs jälleennäkemisen ja riemun huuto, ja tuokiota myöhemmin oli otus hypännyt maahan, parikymmentä samanlaista urosta kintereillään, ja hoippui heitä kohti huutaen ihmisenmuotoisten alkukielellä:
"Tarzan on palannut! Tarzan, viidakon herra!"
Se oli Akut, ja heti hän alkoi hyppiä ja kisata kolmikon ympärillä, kirkuen ja irvistellen niin kamalasti, että moinen menettely olisi kaikista muista ihmisolennoista voinut merkitä hurjinta raivoa; mutta nämä kolme tiesivät, että apinain kuningas osoitti alamaista kunnioitusta itseänsä suuremmalle kuninkaalle. Sen perässä harppailivat pörröiset kumppanit, kilpaillen toistensa kanssa, kuka voisi hypätä korkeimmalle ja päästää kurkustaan kamalimmat ulvahdukset.
Korak laski kätensä hellästi isänsä olalle.
"On vain yksi Tarzan", sanoi hän. "Koskaan ei voi syntyä toista!"
* * * * *
Kahta päivää myöhemmin pudottautuivat kaikki kolme puista tasangon reunalle, mistä voivat nähdä huvilan ja keittiörakennuksen piipuista nousevan savun. Apinain Tarzan oli pukeutunut jälleen sivistyneihin vaatteisiinsa, jotka oli kätkenyt puuhun, ja koska Korak kieltäytyi astumasta äitinsä silmien eteen villin puolipukimissa, joita oli niin kauan käyttänyt, eikä Miriam tahtonut jättää häntä muka pelosta, että nuori mies muuttaisi mielensä ja karkaisi takaisin viidakkoon, meni isä edeltä maatilalle hevosia ja vaatteita hakemaan.
My Dear oli portilla häntä vastassa, silmissä kysyvä ja surullinen ilme, huomatessaan, että Miriam ei ollut hänen puolisonsa mukana.
"Missä tyttö on?" kysyi hän värisevällä äänellä. "Muviri kertoi minulle, että hän, tottelematta määräyksiäsi, juoksi viidakkoon kohta kun olit heidät jättänyt. Oi, John, minä en voi kestää, että menetän hänetkin!" ja lady Greystoke purskahti murtuneena itkemään ja painoi päänsä leveää rintaa vasten, missä niin usein ennenkin oli saanut lohdutusta elämänsä suurissa katkerissa koettelemuksissa.
Loordi Greystoke kohotti hänen päätänsä ja katsoi alas hänen silmiinsä, hymyilevä ja valoisan onnellisuuden ilme kasvoillaan.
"Mitä nyt, John?" huudahti rouva. "Sinulla on hyviä uutisia — älä pidä minua odotuksessa."
"Tahdon olla ihan varma, että voit kestää parhaan uutisen kuulemisen, mitä kumpikaan meistä koskaan on saanut", sanoi hän.
"Ilo ei ikinä tapa", vastasi puoliso. "Sinä olet löytänyt — tytön?"
Hän ei tohtinut toivoa mahdottomia.
"Niin olen, Jane", sanoi toinen liikutuksesta käheällä äänellä; "minä olen löytänyt tytön ja — pojan!"
"Missä hän on? Missä he ovat?" kysyi lady Greystoke kiihkeästi.
"Tuolla viidakon syrjässä. Hän ei tahtonut tulla luoksesi villissä leopardintaljassaan ja alastomuudessaan, vaan lähetti minut noutamaan säädyllisiä pukimia."
Rouva taputti käsiään riemuissaan ja kääntyi juoksemaan rakennusta kohti. "Odotahan!" huusi hän olkansa yli. "Minulla on kaikki hänen pukunsa — olen ne kaikki säilyttänyt. Tuon heti yhden sinulle."
Tarzan nauroi ja huusi häntä pysähtymään.
"Ainoat puvut, mitä täällä on hänelle sopivia", sanoi hän, "ovat minun vaatteeni — jolleivät liene hänelle liian ahtaat. Sinun pieni poikasi on kasvanut, Jane."
Ja niin ratsasti Korak, Tappaja, tuntia myöhemmin kotiin äitinsä luo — äidin, jonka kuva ei koskaan ollut haihtunut pojan sydämestä — ja tapasi hänen sylissään ja silmissään sen rakkauden ja anteeksiannon, jota sielussaan janosi ja rukoili.
Ja sitten kääntyi äiti Miriamin puoleen samalla kun säälivän surun ilme karkoitti onnenhohteen hänen silmistään.
"Tyttöseni", virkkoi hän. "Onnemme keskellä odottaa sinua suuri murhe.
Herra Baynes ei toipunut haavastansa."
Suru sumensi Miriamin silmiä, mutta se puhui ainoastaan siitä, mitä hän vilpittömästi tunsi; se ei ollut naisen murhetta silloin, kun rakkain on häneltä riistetty.
"Olen suruissani", sanoi hän yksinkertaisesti. "Hän aikoi tehdä minulle suuren vääryyden; mutta hän sovitti sen runsaasti ennen kuolemaansa. Kerran luulin häntä rakastavani. Alussa se oli vain hullaantumista tyyppiin, joka oli minulle uusi — sitten se oli kunnioitusta uljasta miestä kohtaan, jolla oli kyllin siveellistä rohkeutta tunnustaakseen vikansa ja ruumiillista rohkeutta uhmatakseen kuolemaa, yrittäessään korjata tekemänsä pahan. Mutta se ei ollut rakkautta. Minä en tiennyt, mitä rakkaus oli, ennenkuin tiesin Korakin olevan elossa", ja hän kääntyi hymyillen Tappajaan päin.
Lady Greystoke vilkaisi nopeasti poikansa silmiin, josta kerran tulisi loordi Greystoke. Mikään ajatus tytön ja hänen poikansa yhteiskunnallisen aseman erilaisuudesta ei juolahtanut hänen mieleensä. Hänestä Miriam oli kuninkaan arvoinen. Hän tahtoi vain tietää, rakastiko Jack pientä arabialaista löytölasta. Pojan katse vastasi äidin sydämen kysymykseen, ja hän syleili molempia yhtaikaa, suudellen kymmenkunnan kertaa kumpaakin.
"Nyt", huudahti hän, "on minulla todella tytär!"
* * * * *
Oli monta päivämatkaa lähimmälle lähetysasemalle; mutta he odottivat maatilalla vain joitakuita päiviä, levätäkseen ja valmistautuakseen suureen tapahtumaan, ennenkuin lähtivät taipaleelle; ja sitten kun vihkiminen oli toimitettu, viipyivät he rannikolla odottaen Englantiin lähtevää laivaa. Ne päivät olivat ihmeellisimpiä Miriamin elämässä. Hän ei ollut edes hämärästi aavistanut, mitä sivistyneellä yhteiskunnalla oli hänelle varattuna. Valtameren aava ulappa ja mukava, uudenaikainen höyrylaiva herättivät hänessä värisyttävää ihmettelyä. Englantilaisen rautatieaseman melu, hälinä ja tungos peloittivat häntä.
He olivat olleet kotona ainoastaan viikon verran, kun loordi Greystoke sai tiedonannon monivuotiselta ystävältään — D'Arnotilta.
Se saapui suosituskirjeen muodossa, jonka toi hänelle eräs kenraali, nimeltä Armand Jacot. Loordi Greystoke muisti nimen. Kelle Ranskan uusimpaan historiaan perehtyneelle se olisikaan tuntematon? Olihan Jacot oikeastaan ruhtinas de Cadrenet — jäykkä tasavaltalainen, joka ei edes kohteliaisuudesta suostunut käyttämään arvonimeään, vaikka se oli kuulunut hänen suvulleen neljäsataa vuotta.
"Tasavallassa ei ole tilaa ruhtinaille", oli hänen tapansa sanoa.
Loordi Greystoke otti kyömynenäisen, harmaaviiksisen soturin vastaan kirjastossaan, ja parin lauseen perästä oli näissä kahdessa miehessä herännyt molemminpuolinen kunnioitus, joka kestäisi kautta elämän.
"Olen tullut luoksenne", selitti kenraali Jacot, "koska kunnon amiraalimme on kertonut minulle, ettei ole ketään maailmassa, joka täydellisemmin tuntisi Keski-Afrikan kuin te.
"— Sallikaa minun kertoa tarinani alusta aikain. Monta vuotta sitten varastettiin pieni tyttäreni — arabialaiset kai hänet veivät, — palvellessani Algerian muukalaislegioonassa. Teimme kaikki, mihin rakkaudella, rahalla ja hallituksenkin avulla kykenimme, löytääksemme tytön; mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hänen valokuvansa julkaistiin maailman kaikkien suurkaupunkien johtavissa lehdissä, mutta milloinkaan emme löytäneet miestä tai naista, joka olisi nähnyt hänet sen päivän jälkeen, jona hän niin salaperäisesti katosi.
"— Viikko sitten tuli Pariisissa luokseni tummaihoinen arabialainen, joka sanoi nimensä olevan Abdul Kamak. Hän kertoi tavanneensa tyttäreni ja tarjoutui opastamaan minut hänen luokseen. Minä otin hänet heti mukaani amiraali D'Arnotin luo, jonka tiesin jonkun verran matkustelleen Keski-Afrikassa. Miehen kertomuksesta päätteli amiraali, että se paikka, missä arabialaisen minun tyttärekseni otaksumaa valkoista tyttöä pidettiin vangittuna, ei ollut kaukana teidän afrikkalaisilta tiluksiltanne; ja hän neuvoi minua heti käymään luonanne — te kun voisitte tietää, oliko sellaista tyttöä naapuristossanne."
"Mitä todistuksia esitti arabialainen siitä, että hän oli teidän tyttärenne?" kysyi loordi Greystoke.
"Ei mitään", vastasi toinen. "Siksipä pidimmekin viisaimpana neuvotella kanssanne, ennenkuin järjestämme retkikunnan. Miehellä oli vain vanha valokuva tytöstä, taakse oli liisteröity sanomalehtileikkele — siinä kuvailtiin lasta ja tarjottiin palkinto. Pelkäsimme, että hänen löydettyään sen jostakin oli ilmoitus herättänyt hänessä ahneutta ja saanut hänet uskomaan, että hän jollakin tavoin pääsisi palkintoon käsiksi mahdollisesti puijaten meille jonkun muun valkoisen tytön sillä luulottelulla, että näin monien vuosien kuluttua emme kykenisi eroittamaan vaihdokasta oikeasta."
"Onko teillä valokuva mukananne?" kysyi loordi Greystoke.
Kenraali veti kirjekuoren taskustaan, otti siitä kellastuneen kuvan ja ojensi sen englantilaiselle.
Kyyneleet sumensivat vanhan soturin silmät, kun hän jälleen vilkaisi kadoksissa olevan tyttärensä siinä kuvattuihin piirteisiin.
Loordi Greystoke tarkasti hetkisen valokuvaa. Hänen silmiinsä välähti omituinen ilme. Hän kosketti kyynärpäänsä ääressä olevaa soittokelloa, ja tuokiossa astui palvelija sisälle.
"Pyydä, että miniäni olisi hyvä ja tulisi tänne", käski hän.
Molemmat miehet istuivat ääneti. Kenraali Jacot oli liian hyvin kasvatettu ilmaistakseen mielipahaa ja pettymystä, jota hän tunsi siitä ylimalkaisesta tavasta, jolla loordi Greystoke oli sivuuttanut hänen käyntinsä aiheen. Heti kun nuori rouva olisi saapunut ja tullut hänelle esitellyksi, aikoi hän lähteä. Hetkistä myöhemmin astui Miriam sisälle.
Loordi Greystoke ja kenraali Jacot nousivat ja katsoivat häneen. Englantilainen ei virkkanut sanaakaan esittelyksi: hän tahtoi panna merkille, minkä vaikutuksen tytön kasvot ensi näkemältä tekivät ranskalaiseen, sillä hänellä oli teoria — taivainen teoria, joka oli juolahtanut hänen mieleensä sillä hetkellä, kun hän silmäili Jeanne Jacotin lapsenkasvoja.
Kenraali Jacot vilkaisi Miriamiin ja kääntyi sitten loordi Greystokeen päin.
"Kuinka kauan olette tämän tiennyt?" kysyi hän hiukan syyttävästi.
"Siitä asti, kun näytitte minulle tuon valokuvan hetkinen sitten", vastasi englantilainen.
"Hän se on", sanoi Jacot vavisten hillitystä liikutuksesta; "mutta hän ei tunne minua — ei tietenkään voi tuntea." Sitten hän kääntyi Miriamin puoleen. "Rakas lapseni", virkkoi hän, "minä olen sinun…"
Mutta Miriam keskeytti hänet nopealla, iloisella huudahduksella ja juoksi avosylin häntä kohti.
"Minä tunnen, minä tunnen!" riemuitsi hän. "Oh, nyt minä muistan!" Ja vanha soturi sieppasi hänet syliinsä.
Jack Clayton ja hänen äitinsä kutsuttiin saapuville, ja kun tarina oli kerrottu, olivat hekin iloissaan, että pieni Miriam oli löytänyt isän ja äidin.
"Etkä sinä nainutkaan arabialaista löytölasta", virkkoi Miriam. "Eikö se ole mainiota!"
"Sinä olet mainio", vastasi Tappaja. "Minä nain pienen Miriamini enkä omasta puolestani välitä, onko hän arabialaistyttö vai pelkkä pieni mangani."
"Hän ei ole kumpikaan, poikani", sanoi kenraali Armand Jacot. "Hän on ruhtinatar omalla oikeudellaan."