SEITSEMÄS LUKU
Bukawain kuolema
Jo poikana oli Apinain Tarzan muun muassa oppinut punomaan taipuisia köysiä pitkäkuituisista viidakkoheinistä. Lujia ja sitkeitä olivat Tarzanin, pienen tarmanganin, köydet. Tublat, hänen kasvatusisänsä, olisi voinut kertoa teille siitä. Jos olisitte lahjonut häntä kourallisella toukkia, niin kenties hän olisi taipunut jopa juttelemaan teille joitakuita tarinoita niistä monista nöyryytyksistä, joita Tarzan oli vihatulla nuorallaan hänelle toimittanut; mutta Tublat ärtyi aina niin vimmaiseen raivoon, kun hänen ajatuksensa lainkaan kääntyivät köyteen tai Tarzaniin, ettei teidän olisi ollut mukavaa jäädä kyllin lähelle häntä kuullaksenne mitä hänellä oli sanottavaa.
Käärmemäinen silmukka oli usein arvaamatta sujahtanut Tublatin päähän, hän oli monesti kellahtanut naurettavasti ja tuskallisesti kumoon, kun hän kaikkein vähimmin aavisti sellaista tapaturmaa, minkä vuoksi ei ole lainkaan kummallista, ettei hänen villiin sydämeensä mahtunut paljoakaan rakkautta hänen vaaleaihoista ottolastaan tai tämän keksintöjä kohtaan. Oli sattunut sellaistakin, että Tublat oli killunut avuttomana ilmassa nuoran tiukkautuessa hänen kaulaansa ja kuoleman tuijottaessa hänen silmiinsä, samalla kun pikku Tarzan hyppi läheisellä oksalla, härnäten häntä ja virnistellen pahankurisesti.
Sitten oli ollut vielä yksi tilaisuus, jossa köydellä oli ollut mainio osa — ainoa köyden yhteydessä oleva tilaisuus, jota Tublat muisteli mielissään. Tarzan, jonka aivot olivat yhtä toimelliset kuin hänen ruumiinsakin, keksi alituisesti uusia leikkitapoja. Juuri leikkiessään hän oppi paljon lapsuusaikanaan. Myöskin tällä kertaa hän oppi jotakin, ja se, ettei hän menettänyt oppiessaan henkeään, ihmetytti suuresti Tarzania itseään ja karvasteli pahasti Tublatia.
Kun ihmelapsi oli heittänyt silmukallaan erästä puussa kiipeilevää leikkitoveriaan, olikin köysi takertunut eteen sattuneeseen oksaan. Hän koetti kiskoa sitä irti, mutta se tarttui vain sitäkin lujemmin. Silloin Tarzan lähti kiipeämään nuoraa myöten ylös irroittaakseen sen. Kun hän oli päässyt jonkun matkan päähän, tarttui eräs veitikkamainen kisatoveri köyden maassa riippuvaan päähän ja juoksi niin etäälle kuin voi. Kun Tarzan kiljaisi hänelle, pyytäen häntä hellittämään, hellitti nuori apina nuoraa hieman ja veti sen sitten jälleen tiukalle. Tarzanin ruumis joutui heiluvaan liikkeeseen ja äkkiä apina-poika oivalsi, että tämä oli uusi, hauska leikkitapa. Hän kehoitti apinaa jatkamaan samalla tavoin, kunnes Tarzan keinui edestakaisin niin pitkiä heilahduksia kuin lyhyt köysi salli, mutta nuoran riippuva osa ei ollut kylliksi pitkä eikä hän myöskään ollut kyllin korkealla tunteakseen välittömät vihlaukset, jotka niin suuresti lisäävät nuorten leikkien viehättävyyttä. Siksi hän kiipesi oksalle, johon silmukka oli tarttunut, irroitti köyden ja vei sen korkealle, kiinnittäen sen pitkään, tukevaan oksaan. Sitten hän otti irtonaisen pään käteensä ja kiipesi ketterästi oksien välitse alas niin pitkälle kuin nuora ulottui. Senjälkeen hän päästi itsensä heilumaan sen varassa, niin että hänen nuori joustava ruumiinsa pyörähteli ja kieppui inhimillisenä punnuksena ruohoisen heilurivarren päässä — lähes kymmenen metrin korkeudella maasta.
Oi, kuinka hauskaa! Tämäpä oli totisesti uusi ja mitä parhain leikki. Tarzan oli haltioissaan. Pian hän keksi, että hän jännittäytymällä sopivalla tavalla ja oikeana hetkenä voi hidastuttaa tai kiihdyttää heilumistaan, ja kun hän oli poika, niin hän luonnollisestikin mieluummin kiihdytti sitä. Pian hän heilahti pitkissä kaarissa Kertshakin heimon apinoiden katsellessa häntä hieman kummissaan.
Jos nuoran päässä olisi ollut riippumassa jompikumpi meistä, te tai minä, niin ei olisi käynyt niinkuin kävi, sillä me emme olisi jaksaneet pysyä kiinni niin kauan, että se olisi ollut mahdollista; mutta Tarzanin oli aivan tai ainakin melkein yhtä helppo heilua, riippuen käsin köydessä, kuin seistä jaloillaan maassa. Ainakaan ei häntä väsyttänyt vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun tavallinen kuolevainen olisi ollut turta ankarasta ruumiillisesta ponnistuksesta. Se tuotti hänelle turman.
Tublat tarkkaili häntä kuten muutkin heimon jäsenet. Koko aarniometsässä ei ollut ainoatakaan olentoa, jota Tublat olisi niin sydämensä pohjasta vihannut kuin tuota kamalan näköistä, karvatonta, valkoihoista apinan irvikuvaa. Jollei Tarzan olisi ollut niin sukkelaliikkeinen eikä villin Kaalan äidinrakkaus niin kateellisen valpas, olisi Tublat jo aikoja sitten vapauttanut itsensä tuosta perheensä sukupuuta häpäisevästä tahrasta. Oli kulunut jo niin kauan siitä, kun Tarzan tuli heimon jäseneksi, että Tublat oli tyyten unohtanut, miten viidakko-orpo oli joutunut hänen perheeseensä, ja kuvitteli nyt mielessään, että Tarzan oli hänen oma jälkeläisensä, ja se lisäsi suuresti hänen kiukkuaan.
Apinain Tarzan heilahteli pitkin kaarroksin, kunnes köysi, joka nopeasti oli kulunut hankautuessaan oksan säröistä kuorta vastaan, vihdoin äkkiä katkesi hänen ollessaan korkeimmillaan. Katselevat apinat näkivät sileän, ruskean pojan singahtavan kauas ja putoavan kuin kivi maahan. Tublat hyppäsi korkealle ilmaan ja päästi äänen, joka ihmisolennon suusta lähteneenä olisi ollut riemuisa huudahdus. Nyt kai tulisi loppu Tarzanista ja Tublatin pahimmista huolista. Tästä lähtien hän saisi elää eloaan rauhassa ja turvassa.
Tarzan putosi hyvinkin kahdentoista metrin korkeudesta selälleen tiheään pensaaseen. Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen Kaala — raju, kamalan näköinen, rakastava Kaala. Hän oli nähnyt oman balunsa menettävän henkensä juuri samanlaisessa putoamisessa vuosia sitten. Pitikö hänen menettää myöskin tämä samalla tavoin? Tarzan virui aivan liikkumattomana, syvälle pensaaseen painuneena, kun Kaala hänet löysi. Kaalalta meni useita minuutteja, ennenkuin hän sai pojan irroitetuksi ja kiskotuiksi sieltä pois; mutta Tarzan ei ollut kuollut. Hän ei ollut edes pahasti loukkaantunut. Pensas oli vaimentanut putouksen ankaruutta. Takaraivossa oleva haava osoitti, mikä kohta hänestä oli kolahtanut pensaan jäykkään runkoon, ja selitti hänen tajuttoman tilansa.
Muutamien minuuttien kuluttua hän oli yhtä vilkas kuin ennenkin. Tublat oli raivoissaan. Kiukuissaan hän läimäytti erästä apinatoveriaan ottamatta ensin selkoa, kuka hänen uhrinsa oli, ja sai pahan selkäsaunan ilkeydestään, sillä hän oli purkanut vihaansa äkäiseen, tappeluhaluiseen nuoreen urokseen, joka oli parhaissa voimissaan.
Mutta Tarzan oli oppinut jotakin uutta. Hän oli oppinut, että jatkuva hankautuminen kuluttaa poikki hänen köytensä säikeet, vaikka meni monta vuotta, ennenkuin siitä tiedosta oli hänelle muuta hyötyä kuin se, ettei hän enää kiikkunut nuoransa päässä liian kauan yhteen menoon eikä liian ylhäällä.
Tuli kuitenkin sellainen päivä, jolloin sama seikka, joka oli kerran ollut vähällä tuottaa hänelle kuoleman, osoittautui hänen henkensä pelastuskeinoksi.
Hän ei enää ollut lapsi, vaan vankka ja kookas viidakkomies. Enää ei ollut ketään huolekkaasti valvomassa hänen turvallisuuttaan, eikä hän sellaista tarvinnutkaan. Kaala oli kuollut. Kuollut oli myöskin Tublat, ja vaikka Kaalassa oli poistunut ainoa olento, joka koskaan oli häntä todella rakastanut, niin jäljelle jäi paljon sellaisia, jotka vihasivat häntä, kun Tublat oli siirtynyt isäinsä luokse.
Ei häntä vihattu sen vuoksi, että hän oli julmempi ja hurjempi kuin toiset, sillä vaikka hän olikin sekä julma että hurja kuten eläimet, hänen toverinsa, oli hän myöskin usein hellä, ja toiset eivät olleet milloinkaan. Ei, eniten suututti niitä, jotka eivät pitäneet Tarzanista, se seikka, että hänellä oli muuan luonteen piirre, jota heillä ei ollut ja jota he eivät voineet käsittää — inhimillinen huumorin tajunta. Tarzanin huumori oli kenties hiukan leveätä, ilmaantuen ystäville tehtyinä karkeina ja tuskallisina kepposina ja vihamiesten säälimättömänä kiusoitteluna.
Mutta kumpikaan niistä ei ollut syynä Mbongan, päällikön, kylästä pohjoiseen kahden kukkulan välissä sijaitsevassa luolassa asuvan Bukawain, poppamiehen, vihaan, Bukawai kadehti Tarzania, ja Bukawai oli vähällä saada apinamiehen tuhotuksi. Kuukausimääriä oli Bukawai hautonut vihaansa, ja kosto oli näyttänyt hyvin kaukaiselta, sillä Apinain Tarzan oleskeli toisessa osassa viidakkoa penikulmien päässä Bukawain loukosta. Vain kerran oli musta taikuri nähnyt tämän pahan haltian, kuten Tarzania neekerien keskuudessa useimmiten nimitettiin, ja silloin oli apinamies riistänyt häneltä runsaan palkkion, paljastaen samalla hänet valehtelijaksi ja hänen taikansa tehottomaksi. Kaikkea sitä ei Bukawai voinut ikinä antaa anteeksi, vaikka ei näyttänyt todennäköiseltä, että hän saisi tilaisuuden kostaa.
Mutta hän sai sen kuitenkin ja aivan aavistamattaan. Tarzan oli metsästämässä kaukana pohjoisessa. Hän oli harhaillut etäälle heimosta, kuten hän tullessaan täysikasvuiseksi oli alkanut yhä useammin tehdä, metsästelläkseen muutamia päiviä yksin. Lapsena ollessaan hän oli mielellään telminyt ja kisaillut nuorien apinatoveriensa kanssa; mutta nyt nämä hänen leikkitoverinsa olivat kasvaneet jöröiksi, kärtyisiksi uroksiksi tai herkästi pahastuviksi, epäluuloisiksi emoiksi, jotka huolellisesti hoivailivat avuttomia balujaan. Niinpä Tarzan huomasi ihmisjärkensä paremmaksi ja luotettavammaksi toveriksi kuin mitä koko Kertshakin heimo saattoi hänelle antaa.
Kun Tarzan tänä päivänä metsästeli, meni taivas vähitellen pilveen. Rikkinäisiä pilviä kiiti repaleisina viireinä alhaalla puiden latvojen ylitse. Ne muistuttivat Tarzanin mielestä pelästyneitä antilooppeja pakenemassa niitä ahdistavaa, nälkäistä leijonaa. Mutta vaikka keveät pilvet lensivät niin vinhasti, ei viidakko värähtänytkään. Ei ainoakaan lehti vavahtanut ja vallitsi suuri, sietämättömän painostava haudanhiljaisuus. Jopa hyönteisetkin tuntuivat käyneen äänettömiksi, peläten jotakin kauheata, uhkaavaa vaaraa, ja myöskin isommat otukset olivat hiljaa. Sellaisena lienee metsä, viidakko, ollut mittaamattoman kaukaisen ajanjakson alussa ennenkuin Jumala kansoitti maapallon eläimillä, jolloin ei ollut ääniä, koska ei ollut korvia kuulemaan.
Ja kaiken yllä oli himmeä, kalpean kellertävä valaistus, jonka läpi tuulen raatamat pilvet kiitivät. Tarzan oli nähnyt kaikki nämä merkit useita kertoja ennenkin, mutta aina valtasi hänet omituinen tunnelma niiden ilmaantuessa. Häntä ei peloittanut koskaan, mutta luonnon näyttäessä vääjäämättömiä, mittaamattomia voimiaan tunsi hän itsensä pieneksi — hyvin pieneksi ja hyvin yksinäiseksi.
Nyt hän kuuli matalaa ulinaa kaukana. "Leijonat etsivät saalistaan", hän mutisi itsekseen, vilkaisten taaskin nopeasti lentäviin pilviin. Ulina paisui voimakkaaksi. "Ne tulevat!" sanoi Apinain Tarzan ja meni suojaan tiheälehväisen puun alle. Mutta äkkiä taipuivat puiden latvat samanaikaisesti, ikäänkuin Jumala olisi ojentanut kätensä taivaasta ja painanut kämmenellään maan pintaa. "Ne menevät!" kuiskasi Tarzan. "Leijonat menevät." Sitten välähti huikaiseva salama, jota seurasi korvia huumaava jyrinä. "Leijonat ovat hypänneet", huusi Tarzan, "ja nyt ne karjuvat uhriensa ruumiiden päällä".
Nyt huojuivat puut lujasti kaikkiin suuntiin; suorastaan hornamainen tuuli pieksi viidakkoa säälimättömästi. Ja sen mukana tuli sade — ei sellaisena kuin se tulee meidän niskaamme pohjoismaissa, vaan äkillisenä, tukahduttavana, sokaisevana tulvana. "Saaliin verta", mietti Tarzan, painautuen tiukemmin sen ison puun runkoa vasten, jonka alla hän seisoi.
Hän oli lähellä viidakon reunaa, ja vähän matkan päässä hän oli ennen myrskyn puhkeamista nähnyt kaksi kukkulaa; mutta nyt hän ei eroittanut mitään. Hänestä oli hupaista katsella ryöppyävään sateeseen, etsien kukkuloita ja kuvitellen mielessään, että ylhäältä tulviva vesi oli pyyhkäissyt ne pois. Mutta kuitenkin hän tiesi, että pian sade lakkaa, aurinko näyttäytyy jälleen ja kaikki on ennallaan; vain joitakuita oksia olisi pudonnut maahan, ja siellä täällä olisi lahonnut puuvanhus ryskähtäen kaatunut tekemään mehevämmäksi maaperää, jonka voimaa se oli imenyt kenties vuosisatoja. Kaikkialla hänen ympärillään oli ilma sakeana oksista ja lehdistä, jotka raju myrsky ja niitä painava vesi olivat repineet irti, singoten ne maahan. Kuivunut runko huojui ja kaatui muutaman metrin päässä hänestä; mutta Tarzania suojasivat sellaisia vaaroja vastaan sen nuoren, vankan jättiläispuun laajalle ulottuvat oksat, jonka alle erämiesvaisto oli hänet opastanut. Siellä oli hänellä tarjolla vain yksi vaara ja sekin kaukainen. Mutta se sattui. Ilman minkäänlaista varoitusta repi salama hänen puunsa, ja kun sade lakkasi ja aurinko tuli esiin, virui Tarzan samassa asennossa, johon oli kaatunut, kasvot maata vasten saman nuoren jättiläispuun pirstaleiden joukossa, jonka olisi pitänyt häntä suojata.
Bukawai tuli sateen ja myrskyn lakattua luolansa suulle ja katseli maisemaa. Toisella silmällään Bukawai näki; mutta vaikka hänellä olisi ollut kaksitoista silmää, ei hän olisi nähnyt kauneutta virkistyneen viidakon raikkaassa puhtaudessa, sillä sellaisia seikkoja, luonnon kemiaa, eivät hänen aivonsa kyenneet käsittämään. Eikä hän myöskään olisi kyennyt nauttimaan puhtaaksi huuhdotun ilman raittiudesta, vaikka hänellä olisikin ollut nenä, jota hänellä ei ollut ollut vuosikausiin.
Pitaalisen kahden puolen seisoivat hänen ainoat ja alituiset seuralaisensa, molemmat hyenat, nuuhkien ilmaa. Äkkiä niistä toinen murahti hiljaa ja lähti pää painuksissa varovasti hiipimään viidakkoon. Toinen seurasi sitä. Bukawain uteliaisuus heräsi, ja hän riensi eläinten jäljessä paksu ryhmysauva kädessään.
Hyenat pysähtyivät muutaman metrin päähän pitkänään viruvasta Tarzanista, nuuhkien ja muristen. Sitten saapui Bukawai, eikä hän aluksi voinut uskoa omia silmiään; mutta kun hän sitten varmistui, että maassa oleva olento todella oli paha haltia, niin hänen raivollaan ei ollut rajoja, sillä hän luuli, että Tarzan oli kuollut ja että hän oli menettänyt niin kauan uneksimansa mahdollisuuden kostaa.
Hyenat lähestyivät apinamiestä hampaat irvessä. Bukawai päästi sekavan karjaisun ja syöksyi niiden kimppuun, piesten niitä ryhmysauvallaan säälimättömän hurjasti, sillä voisihan, elottomalta näyttävässä ruumiissa sittenkin olla henkeä. Näykkivät ja ärisevät pedot olivat karkaamaisillaan isäntänsä ja kiusaajansa kimppuun, mutta totuttu pelko pidätti niitä vielä iskemästä hampaitaan hänen saastaiseen kurkkuunsa. Ne luikkivat muutamien metrien päähän ja kyykistyivät takakäpälilleen kiukun ja tyydyttämättömän nälän kiiluessa niiden villeistä silmistä.
Bukawai kumartui ja painoi korvansa apinamiehen sydämelle. Se sykki vielä. Hänen ilmeensä kävi riemuiseksi, sikäli kuin hänen syöpyneet kasvonsa saattoivat kuvastaa iloa; mutta se ei ollut kaunis näky. Apinamiehen vieressä oli hänen pitkä ruohoköytensä. Ripeästi Bukawai sitoi vankinsa hervottomat kädet selän taakse ja nosti hänet sitten olalleen, sillä vaikka Bukawai olikin vanha ja sairas, oli hän yhäti väkevä mies. Hyenat tulivat jäljessä poppamiehen astellessa luolalle ja seurasivat pitkissä, pimeissä käytävissä Bukawaita, joka kantoi uhrinsa vuoren uumeniin. Kiemurtelevien käytävien yhdistämien maanalaisten kammioiden läpi Bukawai hapuili taakkoineen. Kun hän oli sivuuttanut erään jyrkän käänteen, joutuivat he kirkkaaseen päivänvaloon, ja Bukawai astui pieneen, pyöreään syvänteeseen; nähtävästi oli tätä tietä aikoinaan purkautunut joku niistä tulivuorista, jotka eivät ole kohonneet varsinaisiksi kukkuloiksi, vaan jääneet melkein vain laavan reunustamiksi maan pinnassa oleviksi kuopiksi.
Sen seinämät olivat äkkijyrkät. Sieltä ei päässyt pois muutoin kuin saman käytävän kautta, josta Bukawai oli tullut. Kuopan kallioisella pohjalla kasvoi joitakuita kituvia puita. Noin kolmenkymmenen metrin päässä ylhäältä näkyi tämän kylmän, kuolleen hornankidan säröinen reuna.
Bukawai laski Tarzanin erään puun nojaan ja sitoi hänet siihen omalla ruohoköydellään, jättäen hänen kätensä vapaiksi, mutta järjestäen solmut niin, ettei apinamies yltänyt niihin. Hyenat hiiviskelivät muristen sinne tänne. Bukawai vihasi niitä, ja ne vihasivat Bukawaita. Hän tiesi niiden vain odottavan sitä hetkeä, jolloin hän olisi avuton tai jolloin niiden raivo olisi yltynyt niin vimmaiseksi, että ne voittaisivat jäytävän pelkonsa häntä kohtaan.
Hänen omaakin sydäntään kalvoi suuri pelko näitä inhoittavia otuksia kohtaan, ja sentähden hän aina piti niitä hyvin ruokittuina, käyden usein metsästämässä niitä varten, kun ne eivät itse saaneet hankituksi ruokaansa, mutta aina hän osoitti niitä kohtaan pienille, sairaille, eläimellisille ja alkeellisille aivoilleen ominaista julmuutta.
Ne olivat olleet hänellä jo pennuista alkaen. Ne eivät olleet koskaan kokeneet muuta elämää kuin hänen luonaan, ja vaikka ne menivätkin viidakkoon metsästämään, niin aina ne palasivat. Viime aikoina oli Bukawai johtunut uskomaan, ettei niiden palaamisen syynä ollut siinä määrin tottumus kuin pirullinen kärsivällisyys, jonka nojalla ne olivat valmiit sietämään kaikenlaista huonoa kohtelua ja kipua mieluummin kuin menettämään lopullisen koston; eikä Bukawailla tarvinnut olla paljoakaan mielikuvitusta arvatakseen, minkälainen se kosto olisi.
Köytettyään Tarzanin lujasti kiinni palasi Bukawai käytävään, ajaen hyenoja edellään ja vetäen aukkoon yhteennidotuista oksista kyhätyn ristikon, joka eristi kuopan luolasta öiseen aikaan, jotta Bukawai saisi nukkua rauhassa, sillä yöksi teljettiin hyenat tähän kuoppaan, etteivät ne voisi pimeässä hiipiä nukkuvan Bukawain kimppuun.
Bukawai palasi ulompaan luolaan, täytti vedellä astian läheisessä rotkossa kumpuavasta lähteestä ja tuli takaisin kuoppaan. Hyenat seisoivat ristikon ääressä, silmäillen himokkaasti Tarzania. Niitä oli ennenkin ruokittu tällä tavoin.
Poppamies meni vesiastioineen lähelle Tarzania ja viskasi osan sen sisällöstä apinamiehen kasvoille. Tarzanin silmäluomet värähtivät, ja saadessaan toisen räiskäyksen hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen.
"Sinä ilkeä haltia", kiljui Bukawai, "minä olen suuri poppamies. Minun taikani ovat tehokkaat. Sinun ovat kelvottomia. Elleivät ne ole, niin miksi olet siinä sidottuna kuin leijonien syötiksi pantu vuohi?"
Tarzan ei ymmärtänyt poppamiehen sanoja eikä senvuoksi vastannut mitään, vaan tuijotti Bukawaita suoraan silmiin kylmän levollisesti. Hyenat hiipivät hänen takanaan. Hän kuuli niiden murinan; mutta hän ei edes kääntänyt päätään. Hän oli eläin, jolla oli ihmisen aivot. Hänessä oleva eläin ei alistunut näyttämään pelkäävänsä kuolemaa, jonka hänen ihmisjärkensä jo myönsi välttämättömäksi.
Bukawai, joka ei vielä tahtonut luovuttaa uhriaan petojen raadeltavaksi, karkasi ahdistamaan niitä ryhmysauvallaan. Syntyi lyhyt kahakka, josta hyenat selviytyivät piestyinä kuten aina. Tarzan tarkkasi sitä. Hän näki ja käsitti, minkälainen viha vallitsi noiden kahden eläimen ja kamalan ihmiskuvatuksen välillä.
Saatuaan hyenat taltutetuiksi Bukawai palasi kiusoittelemaan Tarzania; mutta nähdessään, ettei apinamies lainkaan ymmärtänyt hänen puhettaan, lakkasi poppamies vihdoin. Sitten hän vetäytyi käytävään ja veti ristikkoteljen oven eteen. Hän kävi noutamassa luolasta vuodematon, jonka hän sijoitti lähelle aukkoa, voidakseen laskeutua pitkäkseen katselemaan kostonäytelmää mukavassa asennossa.
Hyenat puikkelehtivat kavaloina apinamiehen ympärillä. Tarzan kiskoi siteitään hetkisen, mutta huomasi pian, että köysi, jonka hän oli punonut kestämään Numan, leijonan, rimpuilua, kestäisi yhtä varmasti hänenkin ponnistuksensa. Hän ei halunnut kuolla, mutta nyt kuten niin monesti ennenkin hän voisi katsoa kuolemaa silmiin vapisematta.
Tiukatessaan köyttä hän tunsi sen hankautuvan pientä puuta vasten, jonka ympärille se oli kiristetty. Ikäänkuin elokuvien valkoiselle kankaalle välähti hänen sielunsa silmien eteen kuva hänen muistovarastostaan. Hän näki notkean, poikamaisen olennon heilumassa nuoran päässä korkealla maasta. Hän näki useita apinoita katselemassa ja sitten hän näki, kuinka köysi katkesi ja poika lennähti maahan. Tarzan hymyili. Hän alkoi heti kihnuttaa köyttä edestakaisin puun runkoa vasten.
Hyenat rohkaistuivat ja hiipivät likemmäksi. Ne nuuskivat hänen jalkojaan; mutta kun hän tavoitti iskeä niitä vapailla käsillään, niin ne luikkivat tiehensä. Hän tiesi, että nälän yltyessä ne hyökkäisivät. Kylmästi, järjestelmällisesti, hätäilemättä Tarzan kihnutti nuoraa edestakaisin pienen puun rosoista runkoa vastaan.
Luolan suulla vaipui Bukawai uneen. Hän arveli, että kuluisi jonkun aikaa, ennenkuin pedot saisivat kylliksi rohkeutta tai tulisivat kylliksi nälkäisiksi karatakseen vangin kimppuun. Niiden murina ja uhrin kirkuna herättäisivät hänet. Siihen mennessä olisi hänen yhtä hyvä levätä, ja niin hän tekikin.
Siten kului päivä, sillä hyenat eivät olleet nälkäisiä ja köysi, jolla Tarzan oli sidottu, oli lujempi kuin se, joka hänellä oli ollut lapsuusaikanaan ja joka oli niin nopeasti katkennut hankauduttuaan karkeaa oksaa vasten. Mutta pitkin aikaa kiihtyi eläimien nälkä ja ruohoköyden säikeet kuluivat yhä ohuemmiksi. Bukawai nukkui.
Vasta myöhään iltapäivällä teki toinen peto kalvavan ruokahalun kiihdyttämänä äristen vikkelän syöksyn apinamiestä kohti. Melu herätti Bukawain. Hän nousi heti istumaan ja katsoi, mitä kuopassa oli tekeillä. Hän näki hyenan karkaavan miehen kimppuun tavoittaen suojatonta kurkkua. Hän näki Tarzanin ojentavan kätensä ja tarttuvan murisevaan petoon, samalla kun toinen otus hyppäsi pahan haltian olkapäälle. Kookas, sileäpintainen ruumis jännittyi valtavasti. Pyöristyneet lihakset kohosivat isoiksi pingoittuneiksi kuhmuiksi ruskean ihon alla — apinamies työntyi eteenpäin koko painollaan, pinnistäen kaikki suuret voimansa — kahleet katkesivat, ja kaikki kolme kierähtivät kuopan pohjalle, äristen, purren ja repien.
Bukawai hypähti seisoalleen. Olisiko mahdollista, että ilkeä haltia voittaisi hänen apurinsa. Se oli mahdotonta! Tuo olento oli aseeton, maassa pitkänään, ja molemmat hyenat olivat hänen päällään; mutta Bukawai ei tuntenut Tarzania.
Apinamies puristi sormensa toisen hyenan kurkkuun ja kohosi toiselle polvelleen, vaikka toinen peto repikin häntä raivokkaasti, koettaen vetää häntä pitkälleen. Toisella kädellään Tarzan piteli toista, tarttuen toisella kädellään toiseen petoon ja kiskoen sen lähelle itseään.
Ja sitten Bukawai älysi, että taistelu kävi onnettomasti hänen puolueelleen, ja syöksyi esiin luolasta, heiluttaen ryhmysauvaansa. Tarzan näki hänen lähestyvän ja nousi seisomaan hyena kummassakin kädessään ja sinkautti toisen ärisevän pedon suoraan kohti poppamiehen päätä. He molemmat sortuivat maahan murisevana, purevana sekasotkuna. Tarzan heitti toisen hyenan kuopan poikki, samalla kun toinen jyrsi isäntänsä mädäntyviä kasvoja; mutta se ei ollut apinamiehen mielen mukaista. Hän potkaisi petoa, lähettäen sen ulvoen toverinsa jälkeen; sitten hän hypähti pitkänään olevan poppamiehen ääreen ja tempasi hänet seisomaan.
Bukawai, joka oli vielä tajuissaan, näki vangitsijansa silmistä, että häntä uhkasi kuolema, välitön ja hirvittävä kuolema, ja senvuoksi hän kääntyi kynsin hampain Tarzania vastaan. Apinamiestä värisytti, kun hän näki nuo kamalat kasvot lähellä omiaan. Hyenat olivat saaneet kyllikseen ja kadonneet luolaan vievästä pienestä aukosta. Tarzanin ei ollut vaikeata nujertaa ja sitoa Bukawaita. Sitten hän raahasi taikurin saman puun juurelle, johon hänet itsensä oli köytetty. Mutta kun Tarzan sitoi Bukawain, niin hän huolehti siitä, ettei samanlainen pelastuminen kuin hänelle tullut kysymykseenkään. Sitten hän jätti poppamiehen yksin.
Mennessään koukertelevien käytävien ja maanalaisten kammioiden läpi
Tarzan ei nähnyt jälkeäkään hyenoista.
"Ne palaavat", mietti hän itsekseen.
Syvänteen korkeiden seinämien välissä vapisi Bukawai pelosta kuin vilutautinen.
"Ne palaavat", hän huusi, ja hänen äänensä paisui kauhuiseksi kirkunaksi.
Ja ne palasivat.