YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Kutsu
Kolmen kuukauden ajan Billy otteli New Yorkin ja sen ympäristön entisten mestarien ja kolmannen ja neljännen luokan nyrkkeilijöiden kanssa. Hän peittosi heidät kaikki — tavallisesti iskien vastustajansa pökerryksiin.
Vihdoin alkoivat sikäläiset urheilunharrastajat puhella hänestä hieman, ja hänet pantiin kamppailemaan muista kaupungeista saapuneiden toisluokkaisten kanssa.
Näistä hän selviytyi yhtä näppärästi kuin muistakin, ja asiantuntijoista oli selvää, että kookas, hiljainen »tuntematon» yhä edistyi. Pian sai professori Cassidy eräältä toiselta harjoitusmestarilta tarjouksen, jossa tämä ehdotti, että Billy pantaisiin ottelemaan erästä todellista »toivoa» vastaan, joka oli yksi parhaita.
Toinen harjoitusmestari selitti uskovansa, että nujakka olisi erinomainen harjoitus hänen suojatilleen, jonka alkoi käydä vaikeaksi löytää vastustajia. Myöskin professori Cassidy ajatteli samoin omastaan ja myhäili ainakin kaksi tuntia luettuaan haasteen.
Ottelun yksityiskohdat saatiin pian järjestetyiksi. New Yorkin valtiossa voimassa olevien säädösten mukaan oli nyrkkeiltävä kymmenen erää ilman ratkaisua — jopa kintaiden painokin oli laissa määrätty.
Billyä vastassa olevan »valkoisen toivon» nimi riitti houkuttelemaan yleisöä huoneen täydeltä; joukossa oli sellaisia, jotka olivat nähneet Billyn ottelevan ja odottivat kelpo näytöstä. Kun »tuleva mestari» — siten Billyn vastustaja esiteltiin — astui lavalle, sai hän osakseen jyriseviä suosionosoituksia, kun taas sakilaista tervehdittiin vain hajanaisilla, kainoilla kättentaputuksilla.
Billy oli ensimmäistä kertaa lavalla ensimmäisen luokan nyrkkeilijän vastustajana, ja kun hän näki miehen mahtavat lihakset ja muisti hänen kelpoisuudestaan ja taidostaan kuulemunsa kertomukset, tunsi hän ensi kertaa eläissään hermostunutta arkailua.
Hänen katseensa osui köysien toisella puolen aaltoilevaan kasvomereen, ja äkkiä Billyn valtasi pelko. Tarkkasilmäisenä ja kokeneena miehenä professori Cassidy huomasi sen yhtä nopeasti kuin Billy itsekin sen käsitti — hän näki iloisten toiveittensa haihtuvan, ilmalinnojensa romahtavan raunioiksi, näki vankan jättiläisensä viruvan pitkänään lavalla, samalla kun erotuomarin käsi nousi ja laski sekuntitahdissa ja mies luki kymmeneen, julistaen sitten hänen suojattinsa voitetuksi.
»Kas tässä!» hän kuiskasi. »Ottakaa kulaus tästä!» Ja hän ojensi pulloa
Billyn huulille.
Billy pudisti päätään. Se aine oli pitänyt häntä renttuna koko hänen ikänsä; hän oli vannonut, ettei hän enää milloinkaan maistaisi sitä pisaraakaan, eikä hän sitä tekisi, vaikka hän kärsisikin tappion tässä ja kaikissa vastaisissa otteluissaan. Hän oli vannonut luopuvansa siitä hänen tähtensä.
Hänen tähtensä!
Ja sitten kellonsoitto kutsui hänet lavalle.
Billy tunsi olevansa peloissaan — hän luuli pelkäävänsä isoa, hyvin harjoitettua vastustajaansa; mutta Cassidy tiesi suojattinsa saaneen selväpiirteisen näyttämökuumeen puuskan.
Hän tiesi myöskin, että se riitti riistämään Billyltä kaikki voiton mahdollisuudet; ja kun kookas »valkoinen toivo» oli kaatanut Billyn kahdesti ensi erän ensimmäisellä minuutilla, käsitti Cassidy, että nyt oli jäljellä vain pilkkahuutoja.
Monet katsojista nauroivat ja kiljuivat ilkeitä huomautuksia Billylle.
»Reipastu edes yrittämään, öykkärikoljo! Maata tonkimaan sinut olisi vietävä!» Ja sitten kajahti muita kovemmin kimeä ääni: »Raukka! Pelkuri-raukka!»
Se sana tunkeutui Billyn toivottomasti turtuneihin aivoihin.
Raukka! Hän oli kerran nimittänyt Billyä siten, mutta sitten hänen mielensä oli muuttunut. Theriere oli luullut häntä raukaksi, mutta kuollessaan hän oli sanonut Billyä uljaimmaksi kaikista tuntemistaan miehistä.
Billyn mieleen muistuivat ulvovat samurait terävine miekkoineen ja hirvittävine keihäineen. Hän muisti Oda Yorimoton »palatsin» pienen kammion ja näki taaskin vastassaan ruskeat hurmanhenget, jotka hosuivat, sohivat ja huitoivat häntä, silloin kun hän taisteli rakastamansa naisen puolesta.
Raukka!
Mikäpä tässä pehmeälattiaisessa aitauksessa voisi pelottaa sellaista miestä, joka oli Billyn tavoin uhmaillut kuolemaa lainkaan ajattelematta, mitä pelko merkitsi? Mikä häneen oli mennyt?
Sitten tunkeutuivat hänen korviinsa väkijoukon huudot, kiroukset ja herjaukset, ja hän oivalsi sen. Väkijoukko se oli!
Taaskin kellisti »tulevan mestarin» raskas nyrkki Billyn matolle, mutta ennen kuin hän ehti saada sen enempää kolhaisuja, pelasti hänet kellon kilahdus.
Tyrmistyneenä ja masentuneena Billy asteli ensimmäisen erän jälkeen pää kumarassa nurkkaukseensa. »Valkoinen toivo» myhäili varmana voitostaan, ja sellaisena hän palasi lavalle toisen erän alkaessa.
Lyhyellä väliajalla Billy oli pohtinut kaikki selväksi. Väkijoukko oli hermostuttanut häntä. Hän oli koettanut otella koko joukkoa eikä vain yhtä miestä vastaan — tämän erän aikana hän olisi järkevämpi.
Mutta heti kun hän joutui vastakkain »toivon» kanssa, tapahtui sellaista, mikä pani katselijat ulvomaan ja viheltämään kuin mielipuolet.
Billy huitaisi oikealla nyrkillään, tähdäten vastustajansa leukapieltä; se oli hirveä lyönti, ja jos se olisi osunut, olisi ottelu ollut lopussa. Mutta mies astahti syrjään, ja omasta vauhdistaan Billy kellahti vatsalleen.
Kun hän pääsi jälleen pystyyn, oli »valkoinen toivo» valmiina kestitsemään häntä, ja Billy nujertui jälleen matolle, jääden virumaan liikkumattomana, erotuomarin lyödessä kädellään sekuntitahtia.
Yksi. Kaksi. Kolme. Neljä. Viisi. Kuusi.
Billy aukaisi silmänsä.
Seitsemän.
Billy nousi istumaan.
Kahdeksan.
Tuon yksitoikkoisen laskemisen merkitys tunkeutui vihdoin sakilaisen huumaantuneeseen tajuntaan. Pian erotuomari olisi kymmenessä!
Yhdeksän!
Salamannopeasti Billy hypähti pystyyn. Hän oli unohtanut väkijoukon. Hänet oli vallannut raivo — kylmä, harkitseva raivo — ei kuumeinen, hysteerinen vimma, joka sekoittaa uhrinsa pään.
Oli oltu laskemassa kymmeneen sille miehelle, jota Barbara Harding oli kerran rakastanut, jota hän oli pitänyt maailman rohkeimpana — siitä miehestä oli aiottu tehdä naurettava raukka!
Mutta kyllä hän näyttäisi!
»Valkoinen toivo» odotti. Tuskin oli Billy ehtinyt kohota polviltaan, kun mies säälimättä karkasi hänen kimppuunsa hymyn väikkyessä huulillaan.
Mutta hänen hymynsä häipyi pian. Billy torjui hyökkäyksen, kumartuen vanhaan, tuttuun tapaansa, ja seisautti miehen suoraan rintaan annetulla iskulla.
Sen nähdessään Cassidy melkein hymyili. Hän ei uskonut Billyn voivan toipua — mutta ainakin hän nyrkkeili hetkisen entiseen tapaansa.
Ällistynyt »toivo» syöksyi uudelleen eteenpäin rangaistakseen röyhkeätä vastustajaansa. Katselijat vaikenivat. Billy väisti kumartaen vasemman nyrkin tuhoisan huitaisun ja survaisi oikean nyrkkinsä »toivon» päähän, niin että tämä tupertui polvilleen. Sitten soi kello.
Kolmannen erän Billy nyrkkeili maltillisesti. Hän oli päättänyt näyttää tuolle rähisevälle joukolle osaavansa nyrkkeillä, ettei kukaan voisi väittää hänen voittaneen vain sattuman kaupalla. Sillä Billy aikoi voittaa.
Se erä tuotti riemua ja nautintoa jokaiselle katselijalle, joka tunsi tämän urheilunhaaran taitotemppuja. Ja sen päättyessä kummankaan saamatta mainittavia kolhaisuja ei kukaan asiantuntija vähääkään epäillyt, että tuntematon ottelija oli taitavampi nyrkkeilijä.
Sitten tuli neljäs erä.
Luonnollisestikin oli suurin osa katselijoista ehdottoman varma siitä, kumpi voittaisi. Muukalainen oli vain saanut tuollaisen äkillisen, sammumisen edellä ilmaantuvan kuntoisuuden puuskan, jollaisia silloin tällöin sattuu kaikilla urheilun aloilla; mutta hän ei jaksaisi kestää sellaista miestä kuin »valkoista toivoa» vastassa; lopullista nujertumista odotettiin millä minuutilla hyvänsä.
Eikä odotettukaan turhaan.
Billy oli perin tyytyväinen edellisen erän tuloksiin. Nyt hän näyttäisi toisenlaista nyrkkeilyä!
Ja hän näytti. Heti kellon soitua hän ahdisti vastustajaansa, pakottaen tämän peräytymään ympäri nuora-aitausta. Hän kolhi miestä, milloin ja miten tahtoi. Mies oli ihan avuton hänen käsissään.
Lyöden vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla kädellään Billy pani »tulevan mestarin» pään keikahtelemaan sivulta toiselle. Hän antoi uhrinsa turvonneille näköelimille iskuja mielensä mukaan.
Kolmasti hän ahdisti vastustajansa köysiin saakka, ja kerran mies putosi niiden välitse viheltävien katsojien syliin — mutta nyt ei vihelletty Billylle. Kellonsoittoon saakka Billy leikki vastustajallaan kuten kissa hiirellä, mutta lopullisesti nujertavaa iskua hän ei antanut.
»Miksi ette kellistänyt häntä?» äkäili professori Cassidy, kun Billy palasi erän jälkeen nurkkaukseensa. »Hän oli käsissänne, mies — minkä tulimmaisen tähden ette kellistänyt häntä?»
»En tahtonut», vastasi Billy. »En sen erän aikana. Säästin lopullisen näytöksen viidenteen erään, ja jos haluatte voittaa jonkun verran rahaa, niin voitte ottaa vaarin vihjauksesta.»
»Sitäkö tarkoitatte?» kysyi Cassidy epäillen.
»Varmasti», vakuutti Billy. »Voisitte ansaita enemmänkin lyömällä vetoa siitä, että nujerran hänet erän ensimmäisellä minuutilla; voisitte panna vetoon satasen minun rahojani siitä.»
Cassidy otti vihjauksen varteen, ja kun ottelijat hetkisen kuluttua olivat vastakkain, katui hän jo tekoaan; sillä »valkoinen toivo» saapui hänen ällistyksekseen viidenteen erään taaskin hymyillen ja varmana itsestään.
»Joku on käynyt antamassa hänelle ryypyn», jupisi Cassidy, »eikä hän ehkä muuta tarvitsekaan suoriutuakseen ensimmäisestä minuutista ja kenties koko erästä; olen nähnyt muutamien siten reipastuvan montakin kertaa.»
Erän alkaessa oli »valkoinen toivo» hyökkäävänä puolena. Hän karkasi
Billyn kimppuun ja suuntasi musertavan iskun Billyn kasvoihin: ja
Cassidyn suruksi ja harmiksi ja katsojien ihmeeksi sakilainen laski
kätensä alas ja otti torjumatta läimäyksen leukapieleensä.
Isku ei näyttänyt tehoavan häneen vähääkään.
»Toivo» huitaisi toistamiseen, ja Billy Byrne seisoi kuin vankka pronssipatsas, saaden toisen toisensa jälkeen sellaisia iskuja, joista tavallinen mies olisi tuupertunut.
Sen nähdessään katsojat käsittivät Billyn tepsivän kerskumisen ja innostuivat meluamaan vimmatusti. Käheitä, huumaavia hyvä-huutoja kaikui niin että katto tärisi.
»Valkoinen toivo» menetti malttinsa ja vähäisen itsehillintänsä, tahallaan tähdäten Billyyn luvattoman iskun. Mutta ennen kuin erotuomari ehti sekautua, huitaisi sakilainen aivan samanlaisen lyönnin, jollainen toisessa erässä oli mennyt häneltä sivuitse, niin että hän oli kaatunut.
Tällä kertaa hän ei lyönyt harhaan; hänen valtava nyrkkinsä osui suoraan »tulevan mestarin» leukaan, nosti hänet ilmaan ja sinkosi hänet puolittain köysiaitauksen toiselle puolelle.
Hän virui liikahtamatta erotuomarin laskiessa kymmeneen ja epävakaisen yleisön kiljuessa hulluna riemusta. Laista huolimatta ratkaisu oli selvä.
Cassidy ryömi köysien alitse ja syleili Billyä.
»Tiesinhän teidän kykenevän siihen, veikkonen!» hän ulvoi. »Nyt olette valmis nyrkkeilijä ja tuleva mestarinarvo on teidän, tai sitten en minä ikinä näe mestaria!»
Seuraavana aamuna ylistettiin sanomalehtien urheilupalstoilla Billyä valkoihoisten parhaaksi toivoksi. Hänestä otetut valokuvat anastivat neljänneksen sivusta.
Julkaistiin haastatteluja; oli haastateltu häntä, hänen voitettua vastustajaansa, Cassidya, erotuomaria, kaikkia mahdollisia henkilöitä; ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hänestä todennäköisimmin tulisi raskaan sarjan mestari Jelfriesin jälkeen. Corbert myönsi, että vaikkakin hän paraina aikoinaan epäilemättä olisi kyennyt voittamaan uuden ihmenyrkkeilijän, hän olisi saanut Byrnestä sitkeän vastustajan.
Kaikki vakuuttivat, että Billyn tulevaisuus oli taattu. Ei tiedetty ainoatakaan miestä, joka olisi kyennyt yrittämään häntä vastaan, ja jokainen, joka oli nähnyt hänen ottelevan edellisenä iltana, olisi ollut valmis panemaan viimeisen dollarinsa vetoon hänen puolestaan neekerimestaria vastaan.
Cassidy lähetti sähköteitse haasteen neekerin asiainhoitajalle ja sai perin suotuisan vastauksen. Ehdot olivat kuten tavallisesti jokseenkin yksipuoliset, mutta Cassidy hyväksyi ne, ja ennen puoltapäivää tuntui ottelun järjestäminen varmalta.
Billy oli iloisempi ja onnellisempi kuin koskaan muulloin sen päivän jälkeen, kun hän oli luopunut Barbara Hardingista sen miehen hyväksi, jota hän luuli tytön rakastavan. Hän luki moneen kertaan sanomalehtien selostukset, ja kun hän yhä etsi urheilusivulta uusia mainintoja itsestään, osui hänen katseensa juuri siihen nimeen, joka viime kuukausien aikana oli alituisesti pyörinyt hänen mielessään — nimeen Harding!
Itsepäinen huhu kertoo, että kauniin neiti Hardingin ja William Malloryn välinen kihlaus on purettu. Neiti Harding ei ollut isänsä kotona tavattavissa myöhään eilisiltana. Herra Mallory kieltäytyy keskustelemasta tästä asiasta, mutta ei myöskään kumoa huhua.
Oli siinä enemmänkin, mutta muuta Billy Byrne ei lukenut. Sanomalehti putosi hänen kädestään. Ottelut ja mestarinarvo haihtuivat hänen mielestään.
Hän istui silmät luotuina lattiaan ja ajatukset tuhansien kilometrien päässä laajan Tyynenmeren toisella puolen, pienellä, rajujen tyrskyjen ympäröimällä saarella.
Ja kaupungin toisella laidalla istui toinen henkilö sama sanomalehti kädessään. Barbara Harding silmäili urheilupalstoja, etsien naisten eilisen golfkilpailun tuloksia. Mutta äkkiä hänen katseensa kiintyi kookkaan miehen kuvaan, ja häneltä unohtuivat kilpailut ja niiden tulokset.
Nopeasti hän tarkasteli otsakkeita ja tekstiä, kunnes hän löysi nimen »merimies Byrne!»
Niin, hän se varmastikin oli! Ahnaasti Barbara yhä uudelleen luki kaikki, mitä Billystä oli kirjoitettu. Niin, hän, Barbara Harding, ylimysperheen vesa, korkeimpiin piireihin kuuluva tyttö, luki moneen kertaan raa'an nyrkkeilykilpailun selostukset.
Puolta tuntia myöhemmin saapui professori Cassidyn nyrkkeilylaitokseen lähettipoika, joka tapasi merimies Byrnen ihailevan tungoksen keskeltä. Katseltuaan palvovin silmin uutta sankariaan kiireestä kantapäähän nuorukainen ojensi Byrnelle kirjeen.
Hän seisoi paikallaan, tuijottaen raskaan sarjan nyrkkeilijään, kunnes tämä oli lukenut sen.
»Tuleeko vastausta?» hän tiedusti sitten.
»Ei tule», vastasi Byrne; »vien sen itse.» Ja hän pisti kunnioituksen valtaaman pojan käteen dollarin.
Tunnin kuluttua Billy Byrne asteli Anthony Hardingin New Yorkissa olevan talon ovelle vieviä leveitä, valkeita portaita. Palvelija, joka tuli avaamaan hänen soitettuaan ovikelloa, silmäili häntä epäluuloisesti, sillä Billy Byrne oli yhäti puettu kuten vapaa-aikaansa viettävä kuorma-ajurin renki. Hänellä ei ollut käyntikorttia.
»Ilmoittakaa neiti Hardingille, että herra Byrne on saapunut», käski hän.
Palvelija jätti hänet seisomaan käytävään ja lähti nousemaan upeita portaita; mutta puolivälissä hän kohtasi alaspäin tulevan neiti Hardingin.
»Olkaa huoleti, Smith», virkkoi tyttö. »Olen odottanut herra Byrneä.» Nähdessään sitten, ettei palvelija ollut pyytänyt vierasta istumaan, hän lisäsi: »Hän on hyvin läheinen ystäväni.»
Vikkelästi Smith katosi näyttämöltä.
»Billy!» huudahti tyttö, rientäen kädet ojossa hänen luokseen. »Oi,
Billy, me luulimme sinua kuolleeksi! Kuinka kauan olet ollut täällä?
Miksi et ole käynyt minua katsomassa?»
Byrne epäröi.
»Olen ollut täällä useita kuukausia», hän vastasi vihdoin; »mutta saatuani tietää, että herra Mallory oli elossa, tuntuivat asiat minusta muuttuneen — ja siksi pysyttelin syrjässä.»
»Billy! Kuinka sinä saatoit?»
»Ethän sinä», änkytti Byrne, »tarkoita, että — että kaikki on kuten saarellakin — Barbara?»
Tyttö katseli häntä kaihoisasti.
Suuri, raju toive oli vallannut Billyn olemuksen sen jälkeen kun hän oli lukenut kihlauksen purkamisesta ja saanut Barbaran kirjeen. Ja nyt ilmoittivat tytön silmät, koko tytön käytös, yhtä selvästi kuin jos hänen huulensa olisivat sen lausuneet, ettei Billy ollut toivonut turhaan.
Mutta äkkiä hän tunsi jonkun kummallisen voiman vaikuttavan itseensä. Juuri silloin, kun hän oli astunut Anthony Hardingin loistavan komeaan taloon hän oli tuntenut omituista puserrusta kurkussaan — ahdistavaa, melkein tukahduttavaa tunnetta.
Palvelijan käyttäytyminen, huonekalujen uhkeus, tilavan eteissalin ja sen viereisten huoneiden upeus — kaikki ne olivat kuiskineet hänelle, ettei hän »kuulunut tänne.»
Ja nyt johonkin ihanaan, ulkolaiseen vaatetukseen puetun Barbaran ulkoasu oli ristiriidassa hänen silmissään väikkyvän ilmeen kanssa.
Ei, Billy Byrne, sakilainen, ei kuulunut tänne. Eikä hän voinut koskaan tänne kuulua sen enempää kuin Barbara Harding Grand Avenuelle. Ja nyt Billy Byrne sen tiesi.
Hänen sydäntään kouristi. Hänen elämänsä perustus tuntui äkkiä horjuvan.
Uljaasti hän oli ponnistellut unohtaakseen tämän ihanan olennon tai oikeammin häntä kohtaan tuntemansa toivottoman rakkauden — häntä itseään oli mahdoton unohtaa. Mutta Barbaran kirje ja tämä kohtaus antoivat vain uutta virikettä hänen rinnassaan palavalle liekille.
Hän ajatteli nopeasti. Hänen oma elämänsä ja onnensa eivät merkinneet mitään. Barbara oli kaikki kaikessa. Hän oli huomannut rakkauden hohteen tytön silmissä. Hän kiitti Jumalaa siitä, että oli käsittänyt, mitä se olisi merkinnyt, ennen kuin antoi tytön aavistaa, että hän oli sen nähnyt.
»Olen ollut täällä jo monta kuukautta», sanoi hän vastaukseksi Barbaran kysymykseen; »mutta olen ollut kyllin järkevä pysyäkseni siellä, minne kuulun. Ymmärrättekö? Näyttäisinpä totisesti joltakin, jos tulla tupsahtaisin tänne keskelle isoista seuraasi!»
Billy läimäytti reiteensä, niin että kajahti, ja nauraa hohotti niin äänekkäästi, että seuraavassa kerroksessa olevan herkkätuntoisen Smithin kulmakarvat kohosivat paheksumisesta ja kauhistuksesta.
»Ja sitten oli minulla nyrkkeilynujakat. Enhän voinut karata hommastani juostakseni hameväen perässä, vai mitä?»
Barbara tunsi katkeraa pettymystä siitä, että Billy oli jälleen alkanut puhua entiseen tapaansa, jonka hän oli saanut melkein tarkoin hävitetyksi silloin, kun he yhdessä olivat kaukaisella »Manhattan-saarella.»
»En olisi tullut tänne ensinkään», jatkoi Byrne, »jollen olisi lehdestä lukenut, mitä sinä ja Mallory touhuatte. Arvelin pistäytyä ottamassa selkoa, mikä on hätänä.»
Puhuessaan häh oli melkein koko ajan katsellut poispäin tytöstä. Nyt hän äkkiä pyörähti Barbaraan päin.
»Mallory on kai vilpitön ja sopuisa, eikö olekin?» hän kysyi.
»Kyllä», myönsi Barbara. Hän ei oikein tiennyt, pitäisikö hänen loukkautua vai eikö. Mutta Billyn entisyyden muisto tuli hänen avukseen. Luonnollisestikaan ei Billy käsittänyt kuinka kauhean sopimatonta oli ottaa semmoinen asia puheeksi hänen kanssaan, ajatteli hän.
»No, mikä sitten on vikana?» jatkoi sakilainen. »Mallory on juuri sopiva mies sinulle. Sinä rakastit häntä; muutoin et olisi mennyt hänen kanssaan kihloihin.»
Nämä sanat tuntuivat melkein kysymykseltä.
Barbara nyökkäsi myöntävästi.
»Näetkös, Billy», hän alkoi, »olen tuntenut herra Malloryn koko ikäni, ja koko ajan luulin rakastavani häntä, kunnes — kunnes —»
Billyn silmissä ei ollut vastaavaa hohdetta — ne eivät rohkaisseet häntä lausumaan niitä sanoja, jotka pyörivät hänen kielellään. Hän takertui avuttomana keskelle lausetta.
»Sitten», hän pian jatkoi, »menimme kihloihin saavuttuamme New Yorkiin.
Me kaikki luulimme sinun kuolleen», päätti hän koruttomasti.
»Pidätkö hänestä yhtä paljon nyt kuin silloin, kun lupasit mennä hänen kanssaan avioliittoon?» tiedusti Billy, ikäänkuin ei olisi huomannut tytön viittausta häneen eikä sen merkitystä.
Barbara nyökkäsi.
»Mihin sitten tämä häly perustuu?» penäsi Billy. Hän oli jälleen alkanut puhua Barbaran opettamaan, kirjakielen mukaiseen tapaan, mutta kumpikaan heistä ei pannut muutosta merkille.
Hetkiseksi oli sakilainen unohtanut sen osan, jota hän näytteli. Mutta pian hän sen taaskin muisti.
»Ei paljon mihinkään», vastasi tyttö. »Minä en saanut päästäni ajatusta, että he olivat murhanneet sinut jättämällä sinut yksin ja haavoittuneena. Aloin aina herra Malloryn nähdessäni ajatella: 'Raukka!' Minä en voinut mennä hänen puolisokseen, kun tunteeni häntä kohtaan olivat sellaiset, ja Billy, oikeastaan en ole koskaan rakastanut häntä kuten — kuten —»
Taaskin hänelle takertui sana kurkkuun, mutta sakilainen ei millään tavoin koettanut käyttää hänelle tarjoutunutta tilaisuutta.
Sensijaan hän astui kirjaston poikki puhelimelle. Selailtuaan luetteloa hän pian löysi etsimänsä numeron. Hetkisen kuluttua hänet oli yhdistetty haluamaansa paikkaan.
»Onko Mallory?» hän kysyi. »Minä olen Byrne — Billy Byrne. Sama vintiö, joka murjoi naamatauluanne Lotuksella.»
»Surmanneetko? Ne rotat! Ei minua. Olen, näette, täällä Barbaran luona.»
»Niin, juuri niin sanoin. Hän haluaa teidän pötkivän tänne niin nopeasti kuin suinkin pääsette.»
Barbara Harding astahti eteenpäin. Hänen silmänsä säikkyivät.
»Kuinka sinä uskallat!» hän huusi, koettaen temmata kuulotorven
Billyltä.
Sakilainen käänsi kookkaan vartalonsa hänen ja puhelimen väliin.
»Ja nyt käpälät allenne!» hän kiljaisi puhetorveen. »Hyvästi!» Ja hän ripusti torven paikoilleen.
Sitten hän jälleen kääntyi vihastuneeseen tyttöön päin.
»Katsos nyt!» hän sanoi. »Kerran sinä puhelit minulle paljon pehmeitä siitä, kuinka ylevä minä muka olen ja mitä kaikkea sinä aioit tehdä hyväkseni korvaukseksi sinulle tekemistäni palveluksista. Nyt sinulla on tilaisuus.»
»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö ymmälle joutuneena. »Mitä voin tehdä hyväksesi?»
»Voit tehdä hyväkseni näin. Kun Mallory saapuu tänne, voit sanoa hänelle, että kihlaus on jälleen ennallaan — ymmärrätkö?»
Barbaran levällään olevista silmistä Billy näki, että tyttöön oli koskenut kipeämmin kuin hän oli aavistanut. Hän oli luullut, ettei Barbaran olisi vaikea palata sivistymättömän sakilaisen luota hienostuneen herrasmiehen luokse. Ja kun hän näki Barbaran kärsivän ja arvasi sen johtuvan siitä, että hän oli karkeasti ja väkisin koettanut tukahduttaa tytön rakkautta, ei hän kyennyt enää kauempaa näyttelemään.
»Oi, Barbara», hän huudahti, »etkö käsitä, että Mallory on vertaisesi — että hän on sopiva puoliso sinulle? Tultuani muutamia minuutteja sitten tähän huoneeseen olen oppinut näkemään sen ylipääsemättömän kuilun, joka on Billy Byrnen, sakilaisen, ja sinun kaltaisesi naisen välillä. Kerran toivoin; mutta nyt tiedän, kuten sinun on täytynyt aina tietää, että yksi elinikä on aivan liian lyhyt aika miehen siirtyä Grand Avenuelta Riverside Drivelle.
— Tahdon sinun tulevan onnelliseksi samoin kuin minäkin aion tahollani tulla. Chicagon Grand Avenuen varrella on kosolta tyttöjä, yhtä solakoita, puhtaita ja hienoja kuin Riverside Driveliäkin. He ovat minun laatuisiani tyttöjä, ja minä lähden sinne takaisin etsimään heistä sen, jonka Jumala on minulle varannut.
— Sinä olet osoittanut minulle, kuinka paljon hyvä tyttö voi saada aikaan, jos hän koettaa tehdä petomaisesta raakalaisesta miehen. Sinä olet opettanut minulle ylpeyttä ja omanarvontuntoa. Sinä olet opettanut minulle niin paljon, että mieluummin toivoisin kaatuneeni Oda Isekan soturien keihäistä kuin jääväni elämään tänne palvelijain pilkattavaksi ja halveksittavaksi ja ystäviesi säälittäväksi ja siedettäväksi.
— Tahdon sinun tulevan onnelliseksi, Barbara, ja sentähden tahdon, että lupaat mennä avioliittoon Billy Malloryn kanssa. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan kyllin hyvää miestä sinulle; mutta Mallory on lähinnä sellainen kaikista tuntemistani miehistä. Palattuani olen kuullut kaupungilla paljon puhuttavan hänestä, eikä hänestä missään ole kerrottu ainoatakaan ilkeätä juttua. Se on paljoa enemmän kuin voidaan sanoa yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä New Yorkin kustakin sadasta asukkaasta, joista yleensä lainkaan puhutaan omien vierashuoneittensa ulkopuolella.
— Ja Mallory on myöskin mies, sellainen, jollainen jokaisen naisen pitäisi saada, mutta jollaisia ei kaikille riitä. Muistatko, miten hän käyttäytyi Lotuksen kannella ja otteli rehdisti minun konnamaisia temppujani vastaan? Hän on mies, ja kunnianmies, Barbara, sellainen, josta voit ylpeillä; ja sellainen sinun on saatava. Minä näet tunnen sinut.
— Ja Oda Isekan kylän raitilla hän taisteli noita Yokan pahuksia vastaan kuten miehen pitääkin. Hänessä ei ole pienintäkään tahraa, Barbara. Hän ja isäsi eivät poistuneet luotani, ennen kuin se näytti ainoalta keinolta, kaikesta siitä huolimatta, mitä heille kerroin saadakseni heidät lähtemään. Älä laske sitä hänen viakseen! Minua ihmetyttää vain se, ettei hän nitistänyt minua; isäsi olisi halunnut sen tehdä, mutta Mallory ei sitä sallinut.»
»Siitä he eivät minulle maininneet», virkkoi Barbara.
Ovikello soi.
»Sieltä hän nyt tulee», jatkoi Billy. »Hyvästi! Mieluummin olen häntä tapaamatta. Smith päästää minut ulos palvelijain ovesta. Se on kai hänestä parempi. Teethän, kuten pyysin, Barbara?»
Hän oli pysähtynyt ovelle, kääntyen tyttöön päin lausuessaan lopullisen kysymyksensä.
Tyttö seisoi liikkumatta, silmäillen häntä. Hänen silmänsä olivat kosteat pidätetyistä kyynelistä. Billy Byrne näkyi kuin utuisen harson lävitse.
»Sinä noudatat pyyntöäni, Barbara!» kertasi Billy; mutta tällä kertaa se oli käsky.
Malloryn astuessa huoneeseen kuuli Barbara palvelijain oven pamahtavan kiinni Billy Byrnen jälkeen.