Iltalampun ääressä I

by Edith Forssman

ERÄÄN NAISEN VAIHEET.

Hän seisoi ikkunan ääressä ja katseli hämärtyvään syysiltaan. Seutu oli aution yksitoikkoista: silmän kantaman savipeltoja reunojaan myöten täyteisine ojineen, yksin tuo vähän tummempi juova taivanrannassa — metsä — oli liian etäällä kuuluakseen näköalaan. Ja tämmöistä oli hänen näköalansa oleva aina, huomenna, ylihuomenna, koko pitkän elämän.

Hän painoi otsansa kylmää ikkunanlasia vastaan ja tuijotti eteensä, suuret mustat silmät täynnä ikävöivää katkeruutta. Tämä kylä oli varmaan rumin koko tienueella, hän ei voinut edes aavistaa, että löytyisi niin lohduttoman rumaa seutua missään, vaan mitäpä hän tiesikään, hän, joka ei koskaan ollut kulkenut kotitienoon rajoja ulompana. Hän muisteli pientä kotoista jokea viehkeine lepikkörantoineen, korkeaa, metsän verhoamaa vaaraa, jonne hänellä oli tapana hiipiä vapaina sunnuntaiehtoopäivinä. Miten kaunista tuo kaikki olikaan verrattuna tähän viheliäiseen kylään, jossa huoneet oli rakennettu seinä seinään kiinni, jossa ei ollut muuta kuin ruoppaisia maanteitä ja allikoita, missä siat tonkivat ja myllertivät.

Joku huusi häntä: — Liisa, missä sinä olet, Liisa? Se oli hänen miehensä terävä, hiukan kähisevä ääni.

— Täällä! vastasi hän ja poistui hitaasti ikkunan luota.

Tohtorin suuri, pörhöinen pää työntyi ovesta sisään: — Lindström ja Orell tulevat tänne hetkisen päästä, pidäppä huolta, että saamme siksi lämmintä vettä.

Ovi sulkeusi jälleen raskaasti. Nuoren rouvan kasvojenilme pysyi ennallaan; hän meni keittiöön ja teki tulen savuttuneeseen pesään, asettaen totiveden kiehumaan. Lotta, heidän ainoa palvelijattarensa, oli mennyt lautamiehen taloon iltamaitoa noutamaan.

Puut olivat märkiä ja syttyivät perin vastenmielisesti, niin että hänen täytyi myötään työnnellä milloin tuohenpalasia, milloin pikku lastuja sytykkeeksi. Kun tuli vihdoinkin oli alkanut palaa vakavammin, istui hän ja tuijotti tuleen tuo sama surumielinen sävy silmissä kuin äskenkin ikkunasta katsellessaan. Hän ei käsittänyt itsekään mikä häntä oikeastaan vaivasi, ei hän ennen koskaan noin ajatuksiin vaipuneena tuijotellut. Eikä hänellä juuri ollut aikaakaan uinailuihin tuolla pienessä kappalaistalossa setänsä luona, jossa hän, orpotyttö, oli saanut suojan, sillä miksikään kodiksi ei se ollut hänelle koskaan tuntunut. Vuosittain yhä kasvava lapsilauma antoi kyllin puuhaa ja kun tulot olivat pienet, niin ei luonnollisesti kannattanut pitää useita palvelijoitakaan. Liisa oli terve ja vahva ja tämän lisäksi hyvin kätevä, siksipä hän ei muistanutkaan semmoista päivää, jona hän olisi ollut toimetonna, pyhiä lukuunottamatta. Mutta koskaan ei hän ollut nurissut tuon rasittavan työn tähden, sillä vaikk'ei hänellä ollutkaan mitään erikoista puuhailijaluonnetta, oli hänessä kuitenkin toiminnan tarve hereillä. Aikaiseen aamusta iltaan myöhään oli hän alituiseen liikkeessä, aina saatavissa ja aina tasaisella mielialalla, joka oli hyvinkin tarpeen tuon tässä talossa niin tavallisen epäsointuisuuden vuoksi.

Pastori ja rouvansa olivat nimittäin toistensa täydellisiä vastakohtia. Rouva oli toimekas, työteliäs ja reipasluontoinen, ollen muidenkin suhteen ankara vaatimuksissaan sekä samalla kiivas, vallitsijahaluinen. Pastori taasen oli synkkämielinen ja kivuloinen, aina lapsesta pitäin taloudellisten huolien tähden oppinut katselemaan elämää saineesti. Näin erillaisten mielipidetten oli aivan mahdotonta sopia yhteen. Lapset, jotka melkein järjestään tulivat äitiinsä, olivat usein riitakapulana vanhempain välillä: äiti oli myötenantavainen, isä piti sitä vääränä, mutta oli liian heikko täyttääkseen sitä, minkä tiesi velvollisuudekseen.

Pappilan arkielämä, sen pahempi, oli nikaraista ja loukkauskiviä täynnä; mutta Liisa oli nuori ja omasi rautaisen terveyden, hän voi nousta ylös yhtäaikaa kuin aurinko ja kun hän illalla laski päänsä tyynylle, nukkui hän aivan samassa — se oli työn siunausta. Sunnuntaisin oli hänellä ainakin iltapäivällä vapautta. Ja silloin meni hän tavallisesti ulos luonnon helmaan, saadakseen olla oikein rauhassa; sillä kotona, lasten melussa, ei semmoinen tullut kysymykseenkään. Kesän aikaan oli hänellä myös omituinen pieni hökkelinsä, matala yksi-ikkunainen yliskamari; mutta siinä ei ollut tulipesää ja talvikylmä ajoi hänet taasen armotta ahtaaseen lastenkamariin.

Mutta ei hänen mieltään painanut työ eikä kodin ikävämäisyys, vaan toivo saada oppia jotakin. Talossa ei ollut, kuten tiedämme, liikoja varoja, ja niidenkin nakertajia oli kyllä tarpeeksi, Liisan osaksi ei siis riittänyt mitään, ei edes tiedon murenia. Pastorinrouva itse ei ollut saanut mitään oppinutta kasvatusta ja hänen mielestään oli kyllä kun nainen osasi leipoa, tehdä juotavaa sekä hoitaa taloutta ja lapsia, kaikki muu oli tarpeetonta, melkeinpä pahennusta tuottavaa. Sulaa järjettömyyttä olisi lähettää Liisaa kouluun, poikien luonnollisestikin tuli saada oppia, mutta tytöistä hän kyllä itse pitäisi huolen, ensin Liisasta ja muista sitte ikänsä mukaan. Ja Liisa suoritti kunnialla rippikoulunsa jo ennen neljäätoista täytettyään, hämmästyttäen tovereitaan sujuvalla luvullaan ja taitamalla katkismuksen ulkoa kannesta kanteen. Hän osasi myös leipoa hapanleipää, kirnuta voita ja tehdä makkaroita, liinavaatevarasto oli kaiken kaikkineen uskottu hänen huostaansa ja isoissa-siivouksissa oli hän aivan turhan tarkka. Täti oli häneen varsin tyytyväinen, vaikka hän hyvin harvoin ilmaisi sitä sanoin, sillä hänen mielestään vaikuttivat nuhteet ja torat nuoriin paremmin kuin kiitokset.

Mutta pastorinrouvalla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä Liisan sisimmässä liikkui, hän ei käsittänyt tuon nuoren tytön opinikävää. Ja miten mieluisia olikaan Liisalle nuo viikkoja vanhat sanomalehdet, joita tukuttain lähetettiin emäseurakunnan pappilasta, miten kiihkoisesti hän ahmikaan tietoja poikien vanhoista koulukirjoista. Hän aivan kadehti Fritsiä ja Eemeliä, ne kun saivat olla koulussa lukukauden toisensa perään kun hänen sen sijaan täytyi häärätä kotoisissa yksitoikkoisuuksissa. Voi, jos hänkin olisi poika, silloin olisi koulutie hänellekin avoin! Silloin ei hänen tarvitsi parsia sukkia eikä pallistaa karkeita rohdinlakanoita ikävässä työhuoneessa, jossa pastori myötään tuprutteli huonoa tupakkaa ja hänen vaimonsa väsymättömänä helskytteli kangaspuissaan.

Ikkunan ääressä, Liisan tavallisella istumapaikalla, oli aina suuri kori, täynnä rikkeimiä vaatteita, ja miten hän uurastikin, ei se näyttänyt koskaan tyhjentyvän. Miten jokapäiväistä kaikkialla, niin julman jokapäiväistä, ja tuo nuori tyttö kun olisi niin mielellään suonut elämän näyttäyvän hiukan helakammissa väreissään, hän piti niin paljon kaikesta hienosta ja kauniista, ja kuitenkin oli se mahdotonta hänen elämänurallaan. Hänessä heräsi toisinaan oikein sisäinen vastenmielisyys, vastenmielisyys koko taloa, noita mellastavia lapsia ja etupäässä omaa köyhähenkistä olemustaan kohtaan.

Ja jokapäiväiseltä näytti hänen ulkoasunsakin, sitä vakuutteli hänelle jok'ainoa päivä ikkunanpielessä oleva kuvastin, jonka edessä hän joka aamu punoi paksut, ruskeat hiuksensa palmikolle. Helpoimmasta ostokankaasta tehty rippipuku oli hänen ainoa pyhävaatetuksensa, muut kaikki kudottiin tädin kangaspuissa, kudottiin sekä villaista että pummulista, sekä lämmintä että kestävää. Mutta väreistä ei välitetty.

Liisa ei kerran ollut aivan tyytyväinen muutamaan kankaaseen, jossa ruusukeltainen ja ruohonviheriä pistivät kovin räikeävärisinä silmään ja siitä pitäin kudottiin hänelle aina jotain harmajaa harmajalle pohjalle. Ja tuommoisesta paksusta, karkeasta villakankaasta oli mahdoton saada vähääkään kuosikasta pukua, varsinkaan kun ei tullut kysymykseenkään mitkään reunussomisteet. "Parempi suora ja sileä kuin huonosti poimutettu", oli pastorinrouvan tavallinen puheentapa.

Liisa oli suuri- ja vankkatekoinen, vartalo oli suhteikas ja pää kaunis ja hänen yksinkertainen arkipukunsa, vakava ryhtinsä ja säännölliset piirteensä antoivat hänelle hiukan kuvamaisen sävyn. Mutta hänen silmissään ei ollut sitä tyyneyttä, joka muuten ilmausi hänen koko olemuksessaan; ne olivat mustat ja ajattelevat ja niiden syvyydessä näkyi piilevän jotain levotonta tiedustelua.

Liisa oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta kun tohtori Galle kerran kävi pappilassa, ei lääkärintehtävillä, vaan aivan sattumoilta, kun hän innokkaana metsämiehenä sattui vierailemaan naapuristossa. Hän oli vankkatekoinen mies, lähemmä neljäkymmentä vanha; pieniä, teräviä silmiä, joilla ei ollut mitään omituista väriä, varjosti tuuheat kulmakarvat, pää oli suuri ja hiukset harjasmaiset, suu leveä ja hampaat vahvat ja kellahtavat. Hän ei suinkaan ollut mikään hieno mies, sitä vähemmin seuramies, varsinkin naisseurassa oli hän perin harvasanainen. Ja kun hän puhui, oli äänessä jotain kähisevää ja samalla terävää, niin että Liisa peljästyneenä hiukan säpsähti kuullessaan sen ensi kertaa.

Jos joku olisi kuiskanut tuon nuoren tytön korvaan: — Ennenkuin vuosi on umpeen kulunut, on tuo mies puolisosi — ei hän suinkaan olisi sitä uskonut. Mutta kuitenkin kävi niin. Tohtori pistäysi pappilassa vielä pari kertaa, sitte kirjoitti hän pastorille ja pyysi veljentyttären kättä. Liisa muisti varsin hyvin tuon päivän, sedän hämmästyksen ja tädin ilon tuon edullisen tarjouksen johdosta. Hylkääminen ei johtunut edes mieleen kummallekaan. Mutta Liisa itse? Hän ei tiennyt mitä ajatella. Itse asiassa hän oli vielä lapsi, elämä kirjavuuksineen oli hänelle vielä melkein outoa. Kenties tuntui tohtorin kosinta hänestä pelastukselta nykyisestä yksitoikkoisuudesta, pelastukselta "armoleiviltä", josta täti useinkin puhui. Hän ei tuntenut tohtoria sen lähemmin kuin että tämä oli lääkäri, mitään kiehtoavaisuutta ei hän myöskään tuntenut tohtorissa. Mutta hänpä ei ollutkaan, kuten useimmat nuoret tytöt, uneksinut mitään ihannemiestä, ihanneolentoa, joka olisi työntänyt syrjään tohtori Gallen jokapäiväisen olemuksen.

Kukaties ajatteli Liisa myöskin nuorison tavallisella luottavaisuudella, että uudet olot aina olisivat vanhoja paremmat, että hänen salattu kauneuden ikävöimisensä uusissa oloissa vihdoinkin toteutuisi. Ja niin alkoi tuo ajatus päästä hänessä yhä enemmin valtaan — pastori ja rouvansa olivat pitäneet asiaa ensi hetkestä lähtein päätettynä — ja siksi kirjoitettiinkin tohtorille kohtelias myöntymys.

Niin tuli Liisasta morsian ja muutamia kuukausia myöhemmin tohtorinrouva ja pastorinrouva voi tyytyväisenä vakuuttaa, että hän oli tehnyt mitä suinkin voi kasvattityttönsä hyväksi. Hän oli antanut taloudellisen kasvatuksen, mikä hankki tytölle kunniallisen miehen, pitänyt tavanmukaisesti häät ja varustanut säädylliset myötäjäiset, mitä muuta voitiin häneltä vaatia? Nyt oli hänellä aikaa ajatella omainkin lastensa tulevaisuutta. Kaikki oli hänen viisaalla johdollaan mennyt hyvin — hän hieroi tyytyväisenä käsiään. Mutta tuo tuumiskeleva, kaihoeleva pastori ei ollut aivan yhtä tyytyväinen. Ensinnäkin oli Liisa hänen ainoan veljensä ainoa tyttö ja pastori piti hänestä omalla tavallaan, tietäen varmaan häntä kaipaavansa. Sitte oli tohtori hänen mielestään enempi kiero ja vastenmielinen mies, jonka kanssa onni tuskin häiriytymättä säilyisi. Mutta hän oli pitkin ikäänsä kärsinyt siksi paljon taloudellista puutetta, että hän kuitenkin toisekseen tunsi kiitollisuuttakin sentähden, että Liisa oli nyt turvattu siinä suhteessa, sillä jos hän, pastori, kuolisi milloin tahansa, niin ei suinkaan Liisalla olisi mitään turvaa semmoisesta kodista, jossa oli niin paljon nuorempia huollettavana.

Nyt oli Liisa ollut jo neljättä kuukautta naimisissa, emäntänä eräässä vanhassa hökkelissä Lehtolan kylässä, jonne tohtori oli asettunut asumaan. Liisa ei ollut tosin tottunut loistavaan eikä lellittelevään elämään, vaan päin vastoin mitä suurimpaan yksinkertaisuuteen, mutta hänen uusi kotinsa oli kurjempi kuin hän koskaan oli voinut aavistaa. Kun hän ensi päivää katseli noita mustia seiniä, joilla yksinkertaiset tapetit repaleina riippuivat, tuota noen mustuttamaa kakluunia ja vanhuuttaan lahonneita ikkunanlautoja, valtasi hänet selittämätön lohduttomuuden tunne. Ovet olivat vinossa mikä minnekin, tuskin ainoatakaan niistä voi lukita ja parittomat huonekalut näyttivät kulkeneen jo monissa huutokaupoissa ennenkuin olivat tänne eksyneet.

Ei voinut juuri moittia tohtoria siitä, että hän tahtoi liialla loistolla nuoren vaimonsa silmät soaista. Ei, hän sai heti nähdä peittelemättömän todellisuuden ja sen siksi alastonna, että se täytti hänen mielensä äänettömällä epätoivolla. Hän ajatteli nyt tätä kaikkea, istuessaan vetoisessa keittiössään suitsuavan tulen ääressä. Vasta kun vesi pannussa alkoi kiehua, havahtui hän unelmistaan. Reippaasti nosti hän pannun tulelta, täytti posliinikannun vedellä ja meni sitte viereiseen huoneeseen totitarjotinta järjestämään. Se oli tuttua työtä, noiden kolmen kuukauden ajalla oli hän lukemattomat kerrat tehnyt samat temput. Pitäjän nimismies Anton Lindström ja apteekkari Orell, jotka asuivat samassa kylässä, olivat tohtorilassa melkein jokapäiväisvieraita. He voivat istua kaiket illat korttiensa ja totilasiensa ääressä ja kaikesta päättäen oli heillä hyvin hauskaakin. Hauskaa — sepä se juuri ihmetyttikin Liisaa; hän oli muutamia kertoja seisonut tuolla sisässä miehensä tuolin takana ja katsellut kuinka he sekoittelivat korttejaan ja löivät niitä pöydälle. Tuo kaikki oli hänestä niin perin yksitoikkoista, ett'ei hän ollenkaan käsittänyt mikä siinä olisi huvittavaa eikä tohtorikaan välittänyt neuvoa hänelle pelin salaisuuksia. Koko peli ei kuulunut Liisalle vähäkään, hänellä ei ollut mitään tekemistä miehensä puuhissa, tohtori kyllä piti huolen siitä, että hänelle selvisi missä oli miehen ja naisen toimialan raja.

Ja työtäkin oli Liisalla kyllin, kuten ainakin semmoisessa talossa, jossa kaikki on ylösalaisin. Mutta työ ei sujunut hänen mielestään täällä yhtä hyvin kuin ennen pappilassa. Siellä voi toisinaan joku työ tulla niin tehdyksi, ett'ei siihen tarvinnut kajota moniin aikoihin, mutta tässä lahonneessa talossa, johon tomu ja hämähäkinseitit näyttivät aivan pesiytyneen, ei näyttänyt mistään työstä tulevan koskaan valmista.

Tohtorin vaattehisto kaipasi niinikään perinpohjaisen uudistuksen; mutta kun ei Liisalla ollut ompelukonetta, mainitsi hän kerran tohtorille, että semmoinenkin tarvittaisiin. Tohtorista oli ompelukone kuitenkin kokonaan tarpeeton, mitäpä naisilla oikeastaan olisi tekemistä, jos koneet tekisivät kaikki heidän työnsä, arveli hän. Ja sillä hyvä! Liisa ei suinkaan tahtonut vaivata häntä alituisilla rukouksillaan. Hän koetti vain työskennellä joka päivä voimiensa mukaan, vaikka tuntuikin työnteko jotenkin yhden tekevältä. Ja kun joskus noiden pelaavain miesten kimeät naurunpurskahdukset tunkeusivat hänen korviinsa, istuessaan yksinään työnsä ääressä, kohosi omituinen, katkera hymy hänen yhteenpuristetuille huulilleen.

Sepä kumma, että toisilla ihmisillä voi täällä olla hauskaa, täällä, jossa hän olisi voinut kuolla sulasta ikävyydestä. Sitte tarttui hän taasen ompeluunsa käsiksi samalla välinpitämättömyydellä kuin ennenkin, ajatusten kulkiessa omaa uraansa. Elämä oli ikävää, läpeensä jokapäiväistä; jos hän joskus oli uskaltanut toivoa valoisammin, niin tiesi hän nyt, ett'ei hänellä ollut mitään toivomista vastaisuudessa.

* * * * *

Joulu oli tullut, surullinen joulu Liisalle. Pappilassakin olivat jouluvalmistukset olleet hyvin vaatimattomat, mutta siellä vallitsi kuitenkin juhlatunnelma koko talossa kun pojat tulivat koulusta kotiin ja nuo monet juhlapäivät soivat vapautta ja lepoa.

— Tohtorinna ei ole vielä saanut ostaa ainoatakaan tuoretta munaa — uskoi piika-Lotta apteekkarin Eriikalle kahden kesken. Rusinat ja saframi eivät tulleet kysymykseenkään, sillä tohtori riiteli jok'ainoasta pennistä, jonka hän antoi taloustarpeisiin, sen hän, Lotta, kyllä tiesi.

Tuo puhe oli totta, liiankin totta. Liisa oli aikoja sitte huomannut, että tohtori oli raha-asioissa turhan tarkka, melkein ahne. Hän rukousti toisinaan useampia päiviä perättäin muutamia pennejä taloudellisia ostoksiaan varten ja hänen ilonsa olisi ollut rajaton, jos tohtori olisi antanut hänelle kuukausittain jonkun määrätyn summan, vaikkapa sitte pienemmänkin, jota hän olisi voinut mielensä mukaan hallita. Mutta siitä ei tohtori tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän voi tuntikausia jankata jonkun särkyneen lampunlasin tähden, tai liiallisesta tikkujen tuhlaamisesta ja monesta muusta vähäpätöisyydestä. Ja jos Liisa koetti puolustaa itseään tai Lottaa, niin silloinkos hän vasta törkeäksi äityi ja selitti painokkain lausein, että miehellä täytynee toki omassa huoneessaan olla oikeus puhua suunsa puhtaaksi.

Liisa ei tosin ollut mikään hellätunteinen nainen, mutta nämä kohtaukset tuottivat hänelle kuitenkin avioliittonsa ensi aikoina monta katkeraa kyyneltä. Mutta hän itki yksinäisyydessä, hän oli liian ylpeä salliakseen miehensä niitä huomata.

Niin kuluivat joulunpyhät aivan kuin kaikki muutkin päivät, tohtorilla oli tavalliset vieraansa tai oli hän heidän luonaan ja Liisa istui yksinään kotona. Hämärässä hän tavallisesti antausi joksikin aikaa kävelylle, mutta näinä pitkinä juhlaehtoina istui hän useimmiten synkissä mietteissään ikkunansa ääressä ja katseli välinpitämättömästi kuinka tuli toisensa perään ilmausi kylän asukasten ikkunoihin, itse hän ei sytyttänyt tulta, sillä siten hän säästi hiukan öljyä. Jos hänellä olisi ollut joku kirja, olisi aika kyllä kulunut, mutta tohtorin kirjastossa oli ainoastaan lääketieteellisiä teoksia tai hänelle aivan vieraskielisiä kirjoja ja sanomalehdet jäivät aina apteekkiin. Hän tunsi toisinaan kaipaavansa henkistä ruokaa paljon enemmin kuin ruumillista.

Nurkkahyllyllä tosin oli Virsikirja ja vanha Raamattu, ja vaikk'ei hän ollutkaan aivan unohtanut tätä kirjojen kirjaa, niin pysyi se hänelle kuitenkin vieraana ja käyttämättömänä. Ennen oli hänellä tapana lukea siitä sunnuntaisin muutamia värsyjä, mutta nykyään oli hän senkin jättänyt. Hän ei tuntenut edes rippikoulun aikaan mitään jumalallisten totuuksien liikutuksia, sillä niin hyvää tarkoittava mies kuin setä muuten olikin, oli hän tavattoman kuiva opettaja eikä suvainnut mitään kysymyksiä, joita nuoren tytön eloisa mieli olisi niin halusta tehnyt. Ja hänen sunnuntaiset saarnansa, ne osasi Liisa ulkoa vanhastaan, hänellä oli oikein täysi työ pysyessään valveella niinä pyhinä, joina hänen tuli vuorostaan käydä kirkossa. Liisa ei siis käynyt kirkossa minkään sisäisen kutsumuksen pakottamana ja kun hänen miehensä — heti hänen tultuaan uuteen kotiinsa — selitti, ett'ei hän voinut ruveta juoksemaan vaimonsa kanssa kirkossa, koska hän oli pastorin kanssa huonoissa väleissä, niin tuntui hänestäkin jotenkin helpolta pysyä sieltä kokonaan poissa.

Mutta kirkko ja lukeminen tuntui hänestä vastenmieliseltä vielä eräästä toisestakin syystä. Hänessä oli nimittäin tänä synkkänä aikana herännyt outo katkeruuden tunne kaikkea, vaan etupäässä — Jumalaa kohtaan. Hän oli onneton, yksinäinen, vieroitettu kaikesta, mikä voi tehdä elämän mieluisaksi; miksi oli hänen kohtalonsa semmoinen, miksi Jumala oli juuri hänelle huonoimman osan suonut.

Hän, kaikkivaltias, istui siellä ylhäällä ihanuudessaan ja salli hänen nääntyä täällä. Kenties ei ollut olemassakaan mitään maailmoiden haltijaa, ainakaan ei kannattanut häneltä mitään odottaa. Tohtori uskoi luonnonvoimien jumaluutta, ne olivat kaiken alku ja perus ja Liisan väsynyt sydän yhtyi vähitellen tähän mielipiteeseen ja uskoi sitä tylsästi, sen enempää ajattelematta. Hänen nykyiseen horrostilaansa nähden oli jotenkin yhden tekevää, hallitsiko maailmaa Jumala tai luonnonvoimat.

Talven mittaan tuli hän haluttomaksi ja väsyneeksi, työ tuntui yhä vastenmielisemmältä eikä kävelytkään huvittaneet. Eräänä päivänä istui hän ikkunassaan ja näki miten apteekkarin rappusten eteen ajoi muuan matkareki. Siitä nousi matkapukimiin kääriytynyt herrasnainen. Apteekkari itse tuli häntä vastaanottamaan ja sitte alkoivat he yksissä neuvoin viedä sisään matkakapineita, joita ei näyttänyt niin aivan vähän olevankaan. Liisa ihmetteli juuri kuka tuo nainen olisi, kun Lotta tuli sisään ja kertoi, että apteekkarille oli tullut vieraita, apteekkarin sisar oli tullut veljensä luo asumaan; tohtorinna varmaankin oli kuullut siitä puhuttavan?

Ei, hän ei ollut kuullut mitään. Ja eihän hän juuri mitään saanut kuullakaan, sillä tohtorilla ei ollut tapana kertoa uutisia eikä hänkään taasen niitä koskaan uudellut.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli tuo vieras Liisaa tervehtimään, se oli ensi kertaa kun joku nainen kävi häntä katsomassa. Neiti Orell ei ollut enää mikään nuori, hän oli pieni, hyväluontoinen, vaaleahiuksinen, sinisilmäinen nainen. Hän vakuutti innokkaasti, että tieto siitä, jotta tohtorilla oli nuori vaimo, oli tuntuvasti vaikuttanut hänen tännetuloonsa, sillä voidakseen viihtyä maalla, täytyi ehdottomasti olla naapureita, ja hän toivoi, että heistä tulisi hyvät ystävät.

Liisa yhtyi vilpittömästi tähän toivoon, hän piti paljon heti ensi silmäykseltä tuosta ystävällisestä Miina neidistä ja oli varma, että hänen läsnäolonsa tekisi hänenkin elämänsä hiukan siedettävämmäksi. Tämä toivo näytti myös toteutuvan ja kun Liisa muutamain viikkojen kuluttua synnytti pojan ja kaipasi apua ja neuvoa, oli hänelle hyvästä naapuristaan todellista tukea. Hänen iloinen luonteensa lievensi tuntuvasti tohtorin yrmeyden tuottamaa katkeruutta, hän oli käytännöllinen ja kun hänellä sitä paitsi oli varattuna kaikkia, mitä taloudessa tarvittiin, antoi hän tuolle nuorelle rouvalle usein tuntuvaa apua.

Lapseen kiinnitti tohtori hyvin vähän huomiotaan, hän ainoastaan teki sen, mitä kaikki muutkin isät: lausui tyytyväisyytensä siitä, että lapsi oli "mies." Äidille sen sijaan oli poika kaikki kaikessa hänen riemunsa, hänen maailmansa. Hän istui pitkät kesäpäivät pojan kätkyen yli kumartuneena, ajoi pois nenäkkäitä kärpäsiä ja nautti lemmittynsä rauhaisasta uinailusta ja varmaan olisi hän pannut oman terveytensä alttiiksi pojan tähden, jollei neiti Orell olisi tullut avuksi järkevine neuvoineen. Oli kerrassaan työlästä saada hänet lähtemään edes hetkiseksi helteisestä huoneesta pitemmälle kävelylle ja yölläkin nousi hän usein ylös kietoakseen peitteen paremmin sydänkäpysensä ympärille, joka tavallisesti nukkui mainion hyvästi, sillä hän oli terve ja vankka poika.

Ensi kerran elämässään tunsi Liisakin siis onnea, tuota kauvan kaihottua onnea, joka sai veren virtailemaan eloisammin hänen suonissaan, kohotti tervettä väriä poskiin ja loistetta mustiin silmiin. Mutta tähän autuuteen sekoittui suruakin, pojasta oli lisämenoja ja tohtori oli yhtä kitsas poikansa kuin muidenkin suhteen.

Liisa kaapi kasaan vanhoista vaatekappaleista, leikkeli ja neuloskeli, niin että poika kyllä oli auttavasti puettu, mutta silloinpa heräsikin hänessä taasen eleille tuo vanha koreanhalunsa, hän olisi tahtonut pukea pikku Paulinsa kuin minkähän prinssin. Jos hänellä vain olisi ollut vähänkään rahoja omasta takaa, vaan mistäpä niitä otti, sitä hän turhaan akkiloi. Mutta eräänä päivänä oli Lotta kovin ihastunut pieneen myssyyn, jonka Liisa oli neulonut pojalleen, ja pyysi sitä lainaan ristiäismyssyksi sisarensa äskensyntyneelle. Liisa tarjosi heti myssyn lahjaksi, sillä hän piti paljon kelpo palvelijattarestaan ja soi hänelle mielellään pienen ilon. Kiitollisuudella otti Lotta lahjan vastaan, mutta seuraavana päivänä tuli hän ja kysyi empien eikö tohtorinna tahtoisi valmistaa lautamiehen emännälle samanlaista myssyä, hän kun myöskin tarvitsisi semmoisen.

Liisa suostui siihen heti, osti pienillä säästövaroillaan kappaleen kangasta ja muutamia kyynäröitä pitsiä kylän puodista ja niin oli tehdas valmis.

Liisan tehtaasta lähti sittemmin useoita pikku myssyjä, pitsikravatteja, ruusuja ja kaulaliinoja, jommoisia tällä seudulla käytettiin paljon. Pikku Paul sai niistä kokoontuneilla rahoilla milloin uuden etuliinan, reunuskoltin tai kiiltävät pikku saappaat ja ihastuksella katseli äiti poikaansa uusissa pukimissaan. Tuo nuori rouva ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi mitä hänen miehensä sanoisi hänen uudesta hommastaan, mutta vaistomaisesti arvasi hän, ett'ei tohtori sitä hyväksyisi. Siksi neuloikin hän vieraat neulomukset puoli salassa, tohtori kun oli paljon poissa kotoa, milloin sairaiden luona, milloin apteekissa sanomalehtiä lukemassa.

Eräänä syyspäivänä, tuli hän kuitenkin aivan odottamatta kotiin, sanoakseen Liisalle, että hän tarvitsi puolipäiväisensä aikaisemmin kun hän aikoi nimismiehen kanssa lähteä metsästysretkelle. Liisa sattui juuri olemaan Miina-neidin kyökissä keskustelemassa jostakin tärkeästä taloudellisesta kysymyksestä, mutta häneltä oli lähteissään jäänyt pöydälle muuan alotettu myssy.

Sanaakaan sanomatta otti tohtori tuon sievän musliinipäähineen ja kiersi suuren nyrkkinsä ympärille.

— Se vasta on kaunis myssy, sanoi Lotta, joka yksinkertaisessa hyväntahtoisuudessaan oli aivan ylpeä emäntänsä suuresta taidokkuudesta. — Lautamiehen emäntä oli vallan ihastunut käydessään täällä aamulla ja tilasi heti kaksi — nähkääs, hänen ottotyttönsä sai kaksoiset eilen — mutta tämä myssy tulee Anttilan vaimolle!

— Anttilan vaimolle? — tohtorin terävät silmät sävähtivät sepo seljalleen.

— Niin, se on totta, vakuutti Lotta, joka alkoi tuntea itsensä hiukan levottomaksi, mutta lisäsi kuitenkin varmuuden vuoksi, ett'ei hän voi luetella kaikkia niitä myssyjä ja kaulaliinoja, joita rouvalta on tilattu.

— Vai niin — tohtori ei sanonut sen enempää, mutta kova äänensointu tuntui onnettomuutta uhkaavalta. Aivan ällämystyneenä meni palvelijatar päivällistä hommaamaan ja samalla tuli Liisakin neiti Orellin seuraamana. Pikaisesti silmäsi Liisa pöydälle, johon hän oli jättänyt työnsä, sitten katsoi hän tohtoriin ja huomasi, mihin tuo pikku myssy oli joutunut. Syvä punastus kohosi hetkiseksi hänen poskilleen.

Tohtori katseli häntä pilkallisesti: — Voit tosiaankin punastua, sanoi hän terävästi, olen juuri saanut kuulla kauniin jutun sinusta, minun vaimoni neuloo maksun edestä talonpoikaisämmille, erinomainen keino kohottaa miehensä arvoa.

Näkyi kaikesta, että hän oli julmalla päällä, ohaussuonet olivat paisuksissa ja koko kasvot mustanpuhuvat. Miina neiti tunsi itsensä perin onnettomaksi täytyessään olla tämmöisen perhekohtauksen todistajana, mutta ei tietänyt, uskaltaisiko hän lähteäkään ja jättää Liisaa kahden tuon julman, raivostuneen miehen kanssa. Nuori rouva oli koko ajan näköään täysin tyyne, mutta levottoman nopeat liikkeet, joilla hän korjasi ompelutarpeensa pöydältä, osoittivat että hänkin oli liikutettu.

— Maksun edestä! — toisti tohtori, kohottaen tuota onnettomuuden myssyä. Luultavasti olet kärsinyt nälkää tässä talossa!

— Minä olen käyttänyt nuo pennivähät pieniin ostoksiin poikaa varten, vastasi Liisa lyhyesti.

— Niin, vaatteihin, ilkkui tohtori — ymmärrän kyllä, pikkuinen olisi ilman sinun huolenpidottasi saanut olla alasti. Oh, ymmärrän kyllä tarkoituksesi, sinä tahdot rimsuttaa ja remsuttaa poikaparan pitsinpätkillä ja rievunkappaleilla, mutta siitä pelistä minä teen lopun, sen saat ymmärtää. Tästä päivästä lähtein sinä et ompele rahan edestä! — Hän meni uunin luo ja syvintä ylenkatsetta osoittavalla liikkeellä viskasi hän tuon pienen myssyn leimuavaan tuleen. Sitte läksi hän huoneesta, lyöden oven särähtäen jälkeensä kiinni, niin että poika kauhistuneena kavahti kätkyessään.

Liisa riensi heti pienokaista rauhoittamaan, nuo kauniit kasvot olivat ennallaan, niissä ei näkynyt jälkeäkään liikutuksesta, ainoastaan suun ympärillä oli tavatonta lujuutta ilmaiseva piirre. Miina vapisi ensin jonkun aikaa tohtorin esiintymisen johdosta ja katseli ihmetellen Liisaa. Sitte otti hän ystävälliset jäähyväiset, mutta ei saanut ainoatakaan sanaa huuliltaan. Hän tiesi ainoastaan, että hänen läheisyydessään näyteltiin surullista avionäytelmää, jonka suhteen hän oli pakotettu olemaan toimetonna katselijana.

Kun Lotta hiukkaa myöhemmin tuli pöytää kattamaan, näki hän kauhukseen puolipalaneen pitsinpätkän kakluunissa. — Jumala varjelkoon, mihin myssy onkaan joutunut! huudahti hän hämmästyneenä.

— Myssy on pudonnut tuleen, vastasi Liisa tyyneesti — sinun täytyy, Lotta, sanoa lautamiehen emännälle, ett'en minä voikaan täyttää lupaustani, minä en voi tästäpuoleen neuloa muille, ja tohtori on kyllä oikeassa, sanoessaan, ett'ei se ole liioin tarpeenkaan. Tässä saat sinä muutamia kangaskappaleita ja pitsinpätkiä pieniä siskosi lapsia varten, minä en tarvitse niitä enää.

Lotta niiasi ja kiitti, mutta ei uskaltanut kysyä mitään, sillä tohtorinna näytti tällä hetkellä yhtä jyrkältä kuin itse tohtori, niin hyvä emäntä kuin hän muutoin olikin.

Liisan olennossa oli tänään jotain ankaraa ja kylmää, tuo hänen vakava arvokkuutensa ilmaantui tavallista voimakkaampana. Tohtori sanoi häntä "niskoittelijaksi" ja siinä hän kenties ei ollutkaan niin aivan väärässä. Mutta hän ei aavistanut, että yksi ainoa ystävällinen sana olisi kyennyt sulattamaan Liisan kylmyyden, että tuon kovan pinnan alla sykki vapiseva sydänraukka, joka toivoi päivänpaistetta sisäisen lämpönsä ja hehkunsa puhkeamiseksi. Miehensä alituinen tylyys ja taipumattomuus teki hänen umpimieliseksi ja itseensä sulkeuneeksi ja vaikk'ei hänen ylpeytensä koskaan sallinut kyynelten tulla näkyviin noiden perheellisten kohtausten tähden, vaikutti heidän perhe-elämänsä jokapäiväinen epäsointu kuitenkin häneen yhä mieltä masentavammin.

Neiti Orell katseli huolehtien noita nuoria kasvoja, joilla ei näkynyt hymyilyä muulloin kuin milloin hän katseli poikaansa. Tuo synkkä katse noissa kauniissa silmissä vaikutti häneen surullisesti, mutta asia ei ollut autettavissa. Neiti Orell itse oli noita myötenantavia, hyväluontoisia ihmisiä, jotka eivät koskaan voi olla aivan onnettomia, sillä heillä on jonkunlainen sisäinen taipumus uhrautua toisten edestä ja tavallisesti toivovat he elämältä vähän, niin vähän, että heidän toiveensa harvoin pettyvät. Hän oli suoraluontoinen arki-ihminen ja vaikka hän osittain tajusi Liisan luonnetta ja lausui ihmettelynsä, ett'ei nuori rouva milloinkaan käynyt kirkossa sekä viittaili hienoisesti, että uskonto olisi paras lohdutus murheissa, ei hänellä kuitenkaan ollut kyllin voimaa ja itseensäluottamusta koettaakseen edes tämän suhteen vaikuttaa Liisaan. Hänen käytöksensä Liisaa kohtaan oli tavattoman armasta ja hän oli kiitollinen pienimmästäkin ystävyyden osoituksesta, mutta samalla niin hienotuntoinen ja varova, ett'ei hän koskaan tunkeutunut antamaan neuvojaan eikä ilmaisemaan osanottavaisuuttaan.

* * * * *

Poika oli jo toisella vuodella, aika oli kulunut tavallista tasaista menoaan. Oli taasen syksy, tuo kauhea syksy, jota Liisa aivan pelkäsi, sillä Lehtolan kylään toi se mukanaan pohjattomat, velluvat tiet ja sankan sumun, joka läpinäkymättömänä muurina sulki näköalan ja pilasi hengitettävän ilman. Liisalla oli myös kyllin syytä levottomuuteen, sillä pitäjään oli ilmaantunut pahanlainen kaulatauti, ja joka kerta kun tohtoria haettiin sairaan luo, kavahti hän sydämmensä pohjasta. Tartuntahan voisi helposti siirtyä heille tohtorin mukana ja tuskallisesti katseli hän pientä Paulia, joka terveenä ja reippaana tallusteli ympäri huonetta. Poika oli hänen elämänsä ainoa päivänsäde, hänen mustasukkaisen innolla vartioima aarteensa, hänen päiväinsä ajatus ja öittensä unelma.

— Paul, Paul, oma poikani, pikku armaani, kuiski hän, ottaen pojan syliinsä ja painaltaen itseensä kuin jos ei mikään voima voisi sitä häneltä ryöstää. Semmoisena hetkenä tuntee äiti itsensä voimakkaaksi taistelemaan kaikkia vastaan, jotka tahtovat riistää hänen sydänilonsa; mutta on voima, joka on paljon mahtavampi, joka ei huoli kyyneleistä, ei uhkasta eikä valituksesta, joka kulkee omia teitään, tempaa uhrikseen milloin ukon haudanpartaallisen, milloin uinuvan lapsen. Muutamia päiviä myöhemmin olikin Liisan pelko toteutunut, pikku Paul makasi vuoteellaan kuumeisena ja tylsästi ympärilleen tuijottaen.

Yöt päivät valvoi äiti hänen vieressään, vaalien hänen pienintäkin liikettään ja ollen ymmärtävinään hänen piirteittensä pienimmätkin ilmeet. Tohtori, joka ei alussa antanut taudille mitään merkitystä, huomasi kuitenkin pian, ett'ei se ollutkaan niin vaaratonta, ja kun hän — vaikka sitä tuskin olisi voinut aavistaa — kuitenkin piti pienoisesta, kasvoi hänen pelkonsa kohta yhtä suureksi kuin Liisankin. Mutta se ilmausi toisella tavalla. Kun Liisa ei tahtonut hetkiseksikään jättää pikku sairaan vuodetta, ei tohtori taasen ollut kuin käymältä huoneessa ja levottomuutensa ilmausi mitä vihaisimpana ja katkerimpana mielialana, mikä ei säästänyt ketään ympäristössään, kaikkein vähimmän Liisaa — kenties siitäkin syystä, ett'ei Liisa antanut mitään merkitystä hänelle. Tohtori tunsi, että vaimonsa piti häntä ainoastaan lapsensa lääkärinä, jota hän vaivasi avunpyynnöllään.

Tohtori Galle ei ollut lääkärinä tuhmempia, päin vastoin, ja varsinkin kaulatauteihin oli hän erikoisesti perehtynyt, sillä ne ilmaantuivat usein kulkutauteina tällä seudulla. Mutta on väliin taudintapauksia, joissa ei mikään taito eikä tahto kykene sairasta pelastamaan. Ja semmoinen potilas oli pikku Paulkin.

Miina neiti oli väsymättömän osanottavainen, usein istui hän tuntikausia Liisan luona ja tarjoutui joka ilta valvomaan sairaan luona. Mutta Liisa pudisti kieltävästi päätään, hän ei olisi kuitenkaan voinut saada unta silmiinsä.

Oli kulumassa yhdeksäs päivä pojan sairastumisesta. Ikkunanverhot olivat lasketut alas esteeksi myrskylle, joka tunkeusi sisään hataroista ikkunoista. Ilta oli tuulinen ja ikävä, valkean edessä istui Liisa, pieni Paul sylissään.

— Minä luulen, että hän makaa mielellään juuri tuossa asennossa, sanoi
Miina neiti, joka tuli samalla sisään.

— Hänellä on pitkin päivää ollut ankaroita kouristuspuuskia, jotka ovat saaneet tuon pienen ruumiin aivan vapisemaan, vastasi Liisa, katse yhä lapseen kiintyneenä.

— Mitä tuumaa miehesi? kysyi neiti Orell. — Ah, sieltähän se tuleekin itse — mitä arvelee tohtori pojasta?

Tuo jättiläinen kumartui raskaasti alas ja asettaen suuren kätensä lapsen kohoilevalle rinnalle vastasi hän: — Minä luulen, että kuolontaistelu on jo alkanut.

Liisa tarttui kiihkoisesti hänen käteensä ja tuijotti hänen silmiinsä: — Eihän se ole totta! — Hän oli kyllä nähnyt miten elonkipinän hehku muuttui päivä päivältä yhä heikommaksi, hän oli nähnyt tuskien kiertävän virnalleen nuo kuumeesta hohtavat kasvot ja kuitenkaan — niin uskomattomattomalta kuin parantuminen näyttikin — ei hän hetkeksikään ollut menettänyt toivoaan, hukkuvan epätoivolla pysytteli hän siinä kiinni. — Se ei ole totta, sanoi hän vielä kerran.

— Hän ei näe huomispäivää, sanoi tohtori synkästi.

Tukehtunut huudahdus tunkeusi Liinan rinnasta, se ei muistuttanut ihmisääntä, vaan pedon kiljuntaa, jolta metsästäjä on riistänyt poikasen. Poika säpsähti äkisti ja alkoi vavista.

— Järjetön olento, sinä sammutat viimmeisenkin elonkipinän hänessä, sanoi tohtori tuikeasti.

Raju puistatus värisytti tuota nuorta rouvaa, äsken tuskan vääristämät kasvonsa muuttuivat luonnottoman jäykiksi ja yksi ainoa suuri kyynel juoksi hitaasti pitkin poskea ja tipahti lapsen jo puolikylmälle otsalle. Hänen katseensa oli kiintynyt pojan kalman leimaamiin kasvoihin; poika parka, hän oli tiedoton kaikesta, mitä ympärillään tapahtui, uusiutunut kouristus pudistutti häntä ja hetken perästä makasi hän kuolleena äidin sylissä.

Miina neiti otti pienokaisen ja asetti hänet vuoteelle. Tajutonna salli Liisa sen tapahtua, mutta kun Miina koetti lohduttaa häntä, loi hän ystävättäreensä epätoivoisen katseen: minä olen tappanut hänen, minä olen tappanut hänen, hän olisi vielä voinut elää muutamia tunteja, oi, se oli minun syyni, oi, voi!

Hän viskausi vuoteelle ja raju pudistus värisytti häntä uudelleen. Hänen hyvä ystävättärensä katsoi ympärilleen, mutta tohtori oli jo mennyt, ja hellästi hyväillen tuota kaunista päätä, sanoi hän: — Olisitko todellakin toivonut lapsesi kärsivän vielä muutamia tuskallisia tunteja? Ei, Liisa, yhtä vähän kuin voit torjua kuolemaa, yhtä vähän olisi äidinsydämmesi halunnut nähdä pienokaisen tuskia, sen tiedän varmaan. Nyt on hänen hyvä olla, meidän ei sovi kadehtia hänen lepoaan.

Liisa ei vastannut, hänen päänsä vain vaipui yhä syvemmälle sängyn reunalle; Miina neidin täytyi vihdoin jättää hänet yksin kuolleen lapsensa luo.

Yhtä hiljainen ja äänetön oli hän aina hautauspäivään asti. Hänen hyvä ystävättärensä oli hänelle uskollisena auttajana kaikessa, mutta pojan viimmeisen vuoteen laittoi äiti itse ja asetti hänen pienen valkotukkaisen päänsä tyynylle pitkään lepoonsa.

— Emmekö voisi uskoa, että hän ainoastaan nukkua sanoi Miina neiti, katsellessaan kyynelet silmissä pikku vainajaa viimmeisen kerran ennen kannon kiinninaulaamista. — Ruumis lepää, mutta sielu elää taivaassa.

— Niin, jos todellakin on taivasta olemassa, niin varmaankin joutuvat sinne tuommoiset viattomat olennot kuin pikku Paul, sanoi Liisa vapisevin huulin.

Ystävätär olisi tahtonut puhua jotain jälleennäkemisestä ja Jumalan sanan lohdutuksista, mutta siihen ei hän nyt kyennyt ja sitte lähtivät kaikki hautuumaalle. Tohtori ja vaimonsa olivat omituinen pari seisoessaan tuon avonaisen haudan reunalla: Miina neidistä ei tohtori ollut milloinkaan näyttänyt niin tylyltä ja armottomalta kuin juuri nyt. Mutta eipä seisonut Liisakaan hänen vieressään tukea ja hoivaa etsien, vaan aivan toisella puolella hautaa, haudankaivajan luona, pitäen tarkasti silmällä, ett'ei ainoatakaan kiveä olisi mullan mukana vierähtänyt kirstulle. Hän oli hyvin kalpea, mutta hänen silmänsä olivat kuivat ja kasvot näyttivät kivettyneen äänettömään suruun.

Liisa rukka — hän oli niin kovin kiintynyt tuohon poikaansa, ajatteli Miina neiti. Mutta tuo kelpo nainen ei voinut edes aavistaa hänen surunsa syvyyttä, mitä hän tunsi mennessään tyhjään elottomaan kotiinsa ja täytyessään elää tuivertaa ainoankaan päivänsäteen suomatta lämpöään hänelle. Ainoastaan lapsi oli tuonut hänen autioon taloonsa eloa — nyt oli sekin poissa.

Kun Liisa seuraavana päivänä taasen ryhtyi käsiksi pojan sairauden ja kuoleman kantta keskeytyneihin töihinsä, muistui hänelle mieleen juhta, jonka uudelleen täytyy taivuttaa päänsä ikeen alle — hänen kohtalonsa oli aivan sama. Mutta hän ei voinut eheällä kärsivällisyydellä kantaa kohtalonsa kovuutta, vaan tuskastui ja murisi taakkansa tähden ja noiden yhteenpuristettujen huulien ympärillä asusti tuo kylmä, kankea piirre entistään silmäänpistävämpänä.

Jos tohtori oli toivonut tuosta vaatimattomasti puetusta, köyhässä maälaispappilassa yksinkertaisesti kasvatetusta tytöstä säveän ja kuuliaisen vaimon, oli hän tavallaan erehtynyt. Hänellä oli tapana toisinaan päivällispöydässä tarkastella vaimoaan tarkemmin kulmakarvojensa alta ja silloin hän aina itsekseen päätteli, ett'ei Liisa ollut aivan semmoinen kuin hän oli hänen luullut ensi näkemältä. Mutta mitäpä siitä, jos hän yleensä olikin niskoitteleva, kun hän kaikissa tapauksissa täytti perheelliset velvollisuutensa erittäin hyvin, hän itse oli harvasanainen, miksi vaati hän vaimoltaankaan enempää. Mitä vielä — naisilla on oikkunsa, he ovat hiukan konstikkaita, joka sorkka, eikä hän, paremmin kuin muutkaan, onnistunut saamaan mitään täydellisyyttä avioliiton vaaliuurnasta. Ja siihen loppuivat tohtorin tuumailut, hän otti vielä yhden mehukkaan sianlihaviipaleen ja oli tyytyväinen. Olkoon Liisa oikullinenkin, kunhan hän vain valmistaa yhtä hyvää ruokaa kuin tähänkin asti, siinä kaikki hänen vaatimuksensa. Ja varsin tyytyväisenä ympäristöönsä nousi tohtori pöydästä, vaipuakseen hetimmiten mieluisaan päivällisuneen omassa huoneessaan. Mutta ryppyisin otsin meni Liisa täyteisen vaatekorin viereen, jossa motkotti kasa harmaita villasukkia kantapäät ja varpaat rikkeiminä. Hän ei tiennyt ikävämpää työtä kuin sukanparsiminen eikä ketään kauheampaa sukkain kuluttajaa kuin hänen jättiläisensä. Hänen kasvonpiirteissään ei ilmaunut nyt mitään ystävällistä eikä hyvää, tuntui kuin olisi hän yksin väärin tuomittu itsekieltäymykseen ja hänen sydämmensä kohosi uhmaan vastarintaan sen sijaan, että sen olisi pitänyt nöyrtyä surun alla.

Ja kuitenkin oli hänenkin oloissaan valoisampiakin puolia: hänellä oli uskollinen ja harras palvelijatar, apteekkarin sisar oli hänelle ystävätär, joka oli aina aulis auttamaan häntä neuvolla ja työllä, ollen samalla ystävällinen ja hyväntahtoinen. Miina neiti ei ollut mikään älyniekka eikä lukemiseen innostunut, mutta heti kun hän huomasi Liisan lukuhalun, lainasi hän uskollisesti hänelle jokaisen kirjan, jonka hän käsiinsä sai. Ja Liisasta oli yhdentekevää, mitä ainetta kirja käsitteli, olipa se sitte joku vanha apteekin yliskaapista löydetty yleistieteellinen teos tai historia tai runokokoelma. Hän oli vielä monin puolin lapsi, mutta lahjakas lapsi, joka ainoastaan ikävöi vapautta kehittyäkseen.

Muuan hänen käsiinsä sattuneista oli Becher Stoven "Setä Tuomon tupa." Sitä lukiessaan kohosi hänen eloisassa sielussaan mitä syvin katkeruus noita orjapohatoita kohtaan, kun hän taasen tunsi aivan kärsivänsä onnettomain, menehtyväin orjien kanssa. Vapautta, vapautta! kaikui hänenkin sisimmässään, hän vihasi kaikkea, mikä tunnusti kahleilta ja pakolta.

Miina neiti aivan hämmästyi, nähdessään miten innostunut hän oli kirjan sisältöön ja miten eloisasti hän oli kiintynyt siinä kuvattuihin henkilöihin.

— Minä olisin tehnyt aivan samalla tavalla kuin Eliisa, vakuutti hän säihkyvin silmin. Jos joku olisi tahtonut riistää minulta lapseni, niin en suinkaan olisi kammonut minkäänlaista jokea vyöryvine jäälohkareineen pelastaakseni lapseni.

— Etpä kyllä, sen uskon, sanoi Miina neiti, hymyillen hänen innolleen. Minä uskon, että sinulla on varsin luja tahdonvoima ja hyvä terveys, mutta juo nyt ystäväiseni hiukan enemmin kahvia ja unhota koko tuo liikuttava tapahtuma. Pikku Paul on Jumalan huostassa, häntä ei mikään paha voi vahingoittaa!

— Ei kyllä, mutta minä saan pian toisen pikku lapsen.

— Siitäkös ilo nousee, arveli ystävätär.

Liisa ei kuunnellut ystävättärensä puhetta: — Tohtori huomautti minulle kuinka ruma nainen on tässä tilassa, hänet pitäisi silloin "salvata huoneeseen", sanoi hän.

— Minä en voi uskoa, että mies on tuommoinen, tuommoinen — — —

— Epähieno, sanoi nuori rouva katkerasti nauraen. Se oli olevinaan pilaa, näes, hän oli hyvällä tuulella ja sitä en minä suinkaan lue hänelle virheeksi. Mutta hän ei huomaa koska hän haavoittaa, hän ei tiedä miltä tuntuu minusta ajatellessani, että olen pakotettu antamaan elämän pienelle, viattomalle olentoraukalle, joka syntyy kenties kuollakseen hetimmiten tuskaisen kuoleman, kuten pikku Paul.

— Älä puhu noin, rakas Liisa; ajattele, että juuri Jumala lähettää sinulle nuo pikku rakkaat.

Liisa ei vastannut, hän laski äkkiä kahvikupit pöydälle ja ratkesi raivoisaan itkuun.

Miina neiti ei ollut tottunut koskaan näkemään Liisalla semmoisia tunteitten purkauksia, hänellä, joka niin mainiosti voi hillitä itsensä; siksi koettikin hän kaikin tavoin rauhoittaa ystävätärtään. Ja se onnistuikin hänelle, sillä pian oli Liisa tarttunut uudelleen neyleeseensä ja ainoastaan punaiset pilkat poskilla todistivat, että sisällä vielä aaltoili. Neiti Orell johti taitavasti keskustelun muihin asioihin, mutta hän oli kuitenkin hyvin levoton siitä, mitä äskeinen tapaus mahdollisesti vaikutti Liisan vastaiseen terveydentilaan. Hän pistäysi useampia kertoja päivässä nuoren ystävättärensä luona, varsinkin silloin, kun tohtori oli poissa kotoa sairaskäynneillään.

Liisa vakuutti hänelle voivansa varsin hyvin. Illalla näytti hän kuitenkin Miinasta kovin raukealta ja seuraavana aamuna käväsi tohtori apteekissa ja kertoi, että Liisa yöllä oli saanut pienen tytön — liian aikaiseen, jonka vuoksi se olikin "perin viheliäinen raukka", kuten hän sitä nimitti.

Kun Miina neiti taasen näki Liisan, näytti tämä väsyneeltä ja alakuloiselta.

— Ajatteles, siitä tulikin tyttö, sanoi hän melkein valittaen — pieni olento orjan iestä kantamaan. Mitään vastaamatta katseli ystävätär äidin vieressä makaavaa tavattoman hentoa olentoa, hän katseli ajatellen noita kämertyneitä kasvoja: — siitä varmaankaan ei tule pitkäikäistä.

— Minä toivoin saavani kuolla samana yönä, jatkoi nuori rouva samalla surullisella äänellä. Mutta minä olen niin voimakas, tohtori sanoo, että minä olen aivan luotu lapsia synnyttämään; lausunto, joka hänen sanoikseen varmaankin on kohteliaisuutta.

Miina neidin täytyi hymyillä: — Koetakin siis käsittää se iloiselta kannalta, lohdutti hän. Liisa kääntyi poispäin kärsimättömästi huoahtain, hänen suurissa, mustissa silmissään ei ollut pienintäkään hymyn pilkahdusta. Hän oli niin hieno- ja valkeahipiäinen, maatessaan siinä vaaleat kasvot tyynyä vasten, oikea kaunotar, tuumaili Miina neiti. Mutta tohtori oli kerrassaan raakalainen, joka ei ymmärtänyt sinnepäinkään, miten kaunis vaimo hänellä oli. Hän kumartui, työnsi hiukset Liisan leveältä, viisaalta otsalta ja suuteli sitä hellästi.

— Sinä olet niin hyvä, sanoi Liisa hiljaa, kiertäen käsivartensa hänen kaulalleen — liian hyvä minulle viheliäiselle raukalle.

— Hänessä on kyllä lämpöä, kunhan vain osaisimme saada sen hehkumaan, ajatteli ystävällinen Miina neiti.

* * * * *

Kaikista ennakkoluuloista huolimatta alkoi tuo pieni tulokas varttua päivä päivältä. Hän oli kaunis lapsi, hänellä oli pitkät, mustat hiukset ja säännölliset kasvonpiirteet.

— Hänestä tulee aivan sinun kuvasi, sanoi Miina neiti eräänä päivänä, ihaillessaan pientä kummityttöään uudessa koltissaan. Mutta Liisa pudisti päätään: — Se ei ole miksikään onneksi pienelle Paula raukalleni, minä en ole mikään mallikelpoinen nainen, sanoi hän huoahtain.

— Tiedätkö, mitä minä ajattelen sinusta, minä olen vakuutettu, että sinulla on useita hyviä ominaisuuksia, mutta ne eivät ole päässeet kasvamaan eikä kehittymään, kukaan ei ole vaivannut itseään etsiäkseen kultajyväsiä sydämmesi aartehistosta. Sinun tyttäresi tulee onnellisemmaksi, sillä hänellä on äiti, joka häntä rakastaa.

— Onnellisemmaksi — toisti Liisa katkerasti. — Etkö muista enää mitä minä sanoin Setä Tuomon tuvan Eliisasta? Jonain päivänä teen minä aivan samoin kuin hän, juoksen matkoihini Paulan kanssa, sen saat vielä nähdä; semmoisessa kodissa, kuin tämä on, ei tyttö voi kasvaa koskaan hyväksi eikä onnelliseksi naiseksi. — Hänen silmänsä säihkyivät hetkisen ja rusottava punerrus kohosi hänen poskilleen, mutta sitte rupesi hän taasen tyyneesti hyväilemään polvillaan istuvaa tyttöä.

Miina neiti arveli, että olisi ehkä tarpeen sanoa jotain siitäkin, ett'ei Liisa kenties tehnyt itsekään kaikkea mitä voi kotinsa eteen. Mutta kun hänen mieleensä muistui tohtori ja tuo vanha, autio talo, tyrehtyi puhe sikseen. Liisa olisi voinut saada huonommankin miehen, sillä tohtori Galle ei ollut kuitenkaan mikään ilkeä, vaikka tosin raaka ja itsekäs, hän ei vaatinut vaimoltaan mitään liiallisia, mutta yrmeämpää ja harvasanaisempaa ihmistä ei Miina neiti muistanut koskaan nähneensä. Ja kun hän katseli Liisaa, tuota nuorta naista älykkäine kasvoineen ja suurine, tutkivine silmineen, täytyi hänen myöntää, että nuo kaksi eivät sopineet yhteen. Tuon nuoren rouvan katseessa oli tällä hetkellä ikävöivän odotuksen ilme, sama kuin vangilla rautaristikon takana, ja kieltämättä oli hän jossain määrin muuttunut Paulan syntymisen jälkeen, koko hänen olemuksessaan oli jotain levotonta ja jännitettyä, josta ei vieras päässyt selville.

Kevät leyhkeine tuulineen oli tullut, ei lumen päljää enää missään nähtävänä. Miina neiti oli viimme aikoina pakottanut Liisan kanssaan pitemmälle kävelyille aina etäiseen metsään, jossa se saivat ihailla koivujen ja leppien lehdelle puhkeamista ja lintujen iloista laulua. Ei edes tämä reipas elämä kyennyt poistamaan nuoren rouvan synkkää mielialaa; hän oli kyllä kiitollinen ystävättärensä hyväntahtoisille kokeille hänen elähyttämisekseen, mutta hän tuli kuitenkin päivä päivältä itseensä-sulkeuneemmaksi ja vaiteliaammaksi.

— Sinä olet nopea jalankävelijä, sanoi Miina neiti eräänä aamuna — sinä joudut aina edelle, vaikka kyllä näen, että sinä koetat tasoitella askeleitasi niin, että minäkin, ahdasrintainen olento, pysyisin rinnallasi.

— Niin, luulenpa itsekin, että voisin kävellä pitkät matkat väsymättä, vaikkapa vielä Paulakin olisi käsivarrellani, vastasi Liisa ajatellen.

He heittivät hyvästit apteekin rappusten edessä, mutta Liisa kääntyi takaisin ja puristi vielä kerran ystävättärensä kättä: — Kiitoksia, kiitoksia tämän päivän seurasta, kiitoksia kaikesta ystävällisyydestäsi aina ensi hetkestä asti.

— No, Liisa, mutta sinähän otat semmoiset hyvästit kuin emme pitkiin aikoihin tapaisi toisiamme! huudahti Miina neiti ihmetellen.

— Niinpä kyllä, mutta sinähän matkustatkin tänään rovastilaan ystäviäsi tervehtimään.

— Kyllä, mutta minä tulen huomenna jälleen takaisin.

Nuori rouva nyökäytti päätään hyvästiksi ja läksi.

— Minä tulen aina niin levottomaksi kun minä vain näen hänen, sanoi tuo hyväntahtoinen pikku nainen sulkiessaan ovea jälkeensä. Siitä tulee kerran myöskin jonkunlainen loppu, mutta minkälainen?

Vähää myöhemmin ajoi hän aikomalleen tervehdysmatkalle. Hän kääntyi tohtorin taloon päin ja vihjasi Liisalle jäähyväiset. Mutta ikkuna, hänen tavallinen paikkansa oli tyhjä.

Tohtori oli matkustanut kauvas sairaan luo ja sen vuoksi syönyt aikaiseen päivällisen. Koko kylä näytti tyhjältä ja autiolta iltapäivän rasittavassa tyvenessä.

Liisa huusi Lotan luokseen: — Sinä voit nyt mennä kotiisi ja olla siellä yötä, koska äitisi on sairaana, sanoi hän; tohtori tulee myöhään takaisin ja minä voin kyllä asettaa hänelle iltasen.

Lotta oli kovin tyytyväinen: hänen emäntänsä oli aina niin hyvä ja ajatteleva.

Liisa ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja sanoi: — Tervehdä äitiäsi ja sano, että minä olen ollut aina sinuun tyytyväinen.

Lotta sulki kyökin oven jälkeensä; nuori rouva oli nyt yksin hiljaisessa talossa, pikku Paulan jokellellessa kätkyessään.

Liisa avasi muutamia laatikoita ja järjesti niissä olevat tavaravähät, sitten kietoi hän hiukan liinavaatteita itselleen ja lapselleen siistiksi kääröksi. Lopuksi pukeusi hän käytettyyn, mutta hyvinsäilytettyyn mustaan leninkiin, jonka hän oli saanut morsiuslahjaksi ainoalta tädiltään — mitään uutta pukua ei hän ollut koko naimisissa oloaikanaan laittanutkaan.

Betti täti, häntä oli Liisa viimme aikoina usein ajatellut. Betti oli hänen isänsä ainoa sisar, ikälikkö vanhaneiti, joka asui pääkaupungissa. Siitä pitäin kun Liisa muisti, oli Betti täti ainoastaan kerran käynyt pappilassa: hänen ja pastorinrouvan väli kun ei ollut juuri parhaimpia.

Betti täti oli vilkas, puhelias vanhaneiti, hänellä oli lyhyeksi leikatut harmaat hiukset ja viisaat ruskeat silmät. Viidestäkymmenestä vuodestaan huolimatta oli hän vielä veitikkamainen ja eloisa pastorinrouvan suureksi harmiksi, joka nimitti häntä "sinisukaksi" — tietämättä sinnepäinkään mitä tuo nimitys merkitsi — ja väitti, ett'ei käly ole ollenkaan älyävinään, että hän alkaa tulla jo vanhaksi.

Betti täti nauroi tälle ilkamoisesti ja tuumi, että pastorinrouva katseli häntä kierosti sentähden, ett'ei hän täyttänyt naisellista tarkoitustaan, mutta eihän kaikki tytöt voi toivoa itselleen miestä, koska niitä kerran yleensä oli niukanlaisesti. Tätä syytä ei pastorinrouva kuitenkaan tahtonut hyväksyä, vaan vakuutti, että käly vihasi sekä miehiä että avioliittoa, hänellä oli hupsuja päähänpistoja naisen oikeuksista ja velvollisuuksista ja niiden perusteella tahtoi hän mullistaa koko maailman ylösalaisin. Betti täti oli sitä paitsi kirjahupsu, vastustaen isää ja äitiä saadakseen lukea ja tulla mieheksi; talouden hoitaminen oli luonnollisestikin hänelle liian alhaista, hän tahtoi olla vapaa ja "riippumaton", siinä hänen pyrkimyksensä ja kunniansa. Sitä ei otettu huomioon, että hän opettajattarena taisteli ja raivasi itselleen edistyksen tietä, Betti täti kun kälynsä silmissä kerran oli tuommoinen hylky. Mutta Liisan mielestä ei lähtenyt koskaan hänen kaunis, ystävällinen katseensa ja tuo liikutus, mikä ilmausi silloin kun hän hyvästellessä nosti hänen siihen aikaan kolmentoista vuotiasta päätään, katsoi häntä silmiin ja sanoi: — Näyttääpä kuin itäisi sinussa jotain hyvää, lapsi!

Kun hän sai tiedon Liisan kihlauksesta ja häistä, lähetti hän mainitun leningin ja muita pienempiä lahjoja. Niitä seurasi lyhyt, sydämmellinen kirje: — Minä en voinut edes aavistaa, että sinä, rakas veljeni tyttö, menisit niin pian naimisiin. Mutta kun kerran niin on käynyt, toivon, että olet tehnyt vaalin tuumaillen ja vapaasta tahdosta, sillä avioliitto on vakava laitos, se vaatii uskollisuutta, rakkautta ja väsymätöntä velvollisuuden tuntoa, jos mieli tulla onnelliseksi. Niin, minä toivon, että sinä omaat nämä kaikki ja että sinusta siis tulee hyvä vaimo. Luultavastikin tulet naimisiin jouduttuasi riippumattomammaksi kuin nyt olet ollut setäsi luona ja luulenpa, että miehestäsi tuntuu hauskalta antaa nuoren vaimonsa hiukan silmittyä suuren maailman oloihin. Jos sitte joskus osutte meidän hyvään pääkaupunkiimme, niin et varmaankaan unohtane käydä Betti tätiäkin katsomassa. Osoitteeni seuraa mukana.

Liisa oli moneen kertaan lukenut tuon kirjeen, varsinkin viimme aikoina. Hän otti sen taasen nytkin tuon mustan hameen taskusta ja painoi Betti tädin osoitteen tarkasti mieleensä. Sitten etsi hän rahapussinsa, tuon pienen ikivanhan harmaan silkkikukkaron, jonka hän oli perinyt äidiltään, ja laski sen sisällön.

Neiti Orell oli juuri muutamia päiviä takaperin huomauttanut tohtorille, että Liisan päällysvaippa alkoi olla kovin kehno ja tohtori oli jonkun tavattoman anteliaisuuden-puuskauksen valtaamana antanut Liisalle rahaa uuden hankkimiseksi. Hän oli hyvin kiitollinen tuosta summasta ja kun hän oli pistänyt kukkaron samaan taskuun, missä oli Betti tädin kirjekin, kallistausi hän hellästi kätkyen yli ja työnsi sen hiljoilleen liekumaan: — Nyt saa pikku ystäväiseni nukkua — nukkua oikein kelpo unen. — Ja hän lauloi kauniilla, vienolla alttoäänellään:

Nuku, nuku pienoisein,
Hiljaa, sirost', armaisein,
Kirkkaaks' nuku silmyet,
Kuni taivaan tähtyet;
Ja kun vihdoin uinuilet
Kukkii poskes' ruususet.

Pian vaipuikin tyttö syvään uneen, joten äidille taasen tuli aikaa muihin hommiin. Kaikkein ensimmäiseksi pukeutui hän tuohon mustaan villapukuun, valmisti sitte tohtorille illallisen valmiiksi ja meni vihdoin ikkunan ääreen, jossa hän vakavasti katseli pitkiä varjoja, joita laskeva aurinko loi maanteille, sekä kylän rumia, yhteenahdettuja huoneriviä. Lähes neljä vuotta oli hän viettänyt tällä paikalla, neljä pitkää, toivottoman synkkää vuotta, synkimmät vuodet hänen elämässään.

Täällä olivat hänen nuoruuden-unelmansa tomuksi rauenneet, täällä hänessä herännyt tietoisuus siitä taakasta, jonka hän vapaaehtoisesti oli hartioilleen ottanut, täällä oli hän kokenut äidin onnea, täällä nähnyt tuon onnen, kaikkein rakkaimman, häneltä riistettävän. Täällä ei ollut mitään, mikä olisi häntä kiinnittänyt, mitä hän olisi kaivannut, ei ainoatakaan puuta, ei kiveä. Kuni aron raisut varsat hurjina pureskelevat suitsirautojaan ja ainoastaan väkisin tottelevat ohjausta, samoin oli Liisakin jo kuukausia pyrhistellyt ympäröiväin olojen painosta vapautuakseen.

Mutta nyt oli muutos tapahtunut, hän hengitti syvään, kevyesti; jo muutamia viikkoja takaperin olivat hänen epävarmat vapautumissuunnitelmansa saavuttaneet ilmaumismuotonsa.

Pian oli aurinko kadonnut metsän taa ja vaalea keväthämy levittihe yli maiden. Liisa nousi päättävästi, kiersi saalin harteillensa ja solmi tumman liinan päähänsä, niin että hän näytti siististi puetulta talonpoikaisnaiselta. Sitte otti hän pikku Paulan kätkyestä, kääri hänen huolellisesti lämpimään huopapeitteeseen ja otti hänet semmoisena käsivarrelleen. Sen jälkeen läksi hän hiljaan talosta pientä takaovea myöten, joka vei suoraan aukealle kentälle.

Hän kulki joutuisasti, mutta ilman mitään näennäistä kiirettä pitkin ojan pientareita noiden laajain peltojen läpi. Kenties joku huomasikin hänen, mutta niinkin ollen ei tuo yksinkertaisesti puettu nainen herättänyt mitään erikoisempaa huomiota, joten Liisa tunnin aikaa käveltyään saapui erästä oikotietä suurelle maantielle.

Häntä hiukan epäillytti antautua kulkemaan tietä pitkin, sillä ilta oli vielä koko lailla valoisa. Mutta hänen tuumiessaan siinä metsän reunassa, tuli muuan talonpoika ajaen pitkin tietä hiljalleen kylästä päin. Salamana välähti hänessä ajatus, että tässä kenties avautuisi hyvä tilaisuus pikemmin päästä koko seudulta ja siten tulla lähemmä matkan päämaalia, tuota kaukaista rautatienasemaa. Kun hän tarkkaan katseltuaan huomasi miehen aivan tuntemattomaksi, läheni hän häntä ja tervehti hyvää iltaa kohteliaasti. Sitte kysyi hän mihin mies matkustaa ja saatuaan itselleen soveltuvan vastauksen ja kuultuaan, että ukko taipui ottamaan hänet kärryilleen, nousi hän reippaasti hänen viereensä, nukkuva Paula käsivarrellaan.

Ukko näytti olevan hyväntahtoinen vanhus ja niihin harvoihin kysymyksiin, jotka hän Liisalle teki, voi tämä totuudenmukaisesti vastata. Liisa ilmoitti rehellisesti matkan varsinaiseksi tarkoitukseksi pääkaupungin, mutta että hän mietiskeli, miten hän voisi päästä läheiselle rautatienasemalle ja kysyi, voisiko hän tietää olisiko hänen kotikylässään — pari penikulmaa Lehtolasta — ketään, joka olisi halukas kyyditsemään häntä kohtuhinnasta. Ukko tuumiskeli hetkisen ja sanoi sitte, että "naapurin Kalle se kyllä kyytiin kyhäytyy, se kun onkin oikein semmoinen kyydinajaja". Liisan matkaa näytti onni suosivan, hän oli tyytyväinen ja he jatkoivat matkaa parhaassa sovussa, pikku Paulan nauttiessa yhä häiriytymättömänä lapsen virkistävää, levollista unta.

Niin oli Liisa pannut lähtönsä toimeen kuin mitä yksinkertaisimman ja vähäpätöisimmän asian, vaikka se kylläkin kokeneemmasta ja maailman oloihin perehtyneemmästä olisi näyttänyt mahdottomalta. Mutta Liisa, hän hylki kotiansa, tunsi vastenmieliseltä elää kauvemmin yksissä miehensä kanssa ja tahtoi siksi koko nuoren sielunsa elonvoimaisella tarmolla vapautua noista vihattavista siteistä — varsinkin kun hän ei tuntenut mitään sisäistä ääntä, joka olisi puhunut velvollisuuksien täyttämisestä. Sen vuoksi olikin hän jättänyt kotinsa, hänen menettelönsä oli täydellisesti hänen luonteensa mukaista — hän oli luonnonlapsi, hänen lahjansa olivat kehittymättä, kenties olivat ne rikkaat, hänen täytyi raivata itselleen oman ominaisen tien tai — sortua.

* * * * *

Valoisan, tyynen kevätyön helmassa lepäsi kylä tohtorin palatessa vihdoinkin kotiinsa. Tavallisine raskaine askeleineen kulki hän eteisen läpi omaan huoneeseensa, jättääkseen sinne hattunsa ja päällystakkinsa. Liisa luonnollisestikin odotti, milloin hän saisi panna iltasen pöytään, semmoinen oli hänellä tapa. Ei ainoatakaan tulta ollut sytytetty, mutta lapsi luultavasti nukkui hyvin ja Liisasta itsestään oli mieluista hämyhetken pidolla kulutella aikaansa.

Talo tunnusti tohtorista tänä iltana ihmeteltävän hiljaiselta. Ruokailuhuoneeseen tultuaan etsi hänen silmänsä ikkunan äärestä tuota sorjaa vartaloa, joka tavallisesti kevyesti nousi heti hänen ovea avatessaan. Mutta nyt oli hänen paikkansa tyhjä.

— Liisa, missä sinä olet, Liisa! huusi hän. Ei vastausta. Hän avasi keittiön oven ja kurkisti sinne, mutta sielläkään ei ollut ainoata ihmistä, ei edes Lotan äänekästä kuorsausta kuulunut. Harmistuneena kääntyi hän ympäri. Voiko Liisa todellakin olla niin ajattelematon, että lähtee kävelylle näin myöhään ja jättää lapsen yksikseen kotiin?

Hän meni kätkyen luo, mutta pysähtyi hämmästyneenä: pienoista ei ollutkaan siellä, peite oli viskattu syrjään ja vuode oli tyhjänä.

— Tuhat tulimmaista — tohtori löi otsaansa — onko tuo nyt laitaa mennä sydänyönä vieraisille rintalapsi mukana, luonnollisestikin on Liisa neiti Orellin luona, kiusattuja nuo naiset ja niiden ijankaikkiset pärpätykset. Tohtori oli nälkäinen, hän oli ottanut ystävänsä nimismiehen luona ryypyn, pari, ja konjakki se kyllä ruokaa vaatii. Hän istui kuitenkin pöytään, joskin murrutuulella ja kävi käsiksi Liisan maukkaisiin ruokiin, katsellen silloin tällöin levottomasti ikkunaan, nähdäkseen milloin Liisa palajaisi. Mutta Liisaapa ei kuulunutkaan ja lisääntyvä katkeruus mielessään päätti tohtori lähteä naapuriin kadonneita etsimään.

Pihalle tultuaan huomasi hän apteekkarin tulet jo olevan sammuksissa, koko talo näytti olevan unen helmoissa. Hän seisoi hetkisen apteekkarin yökellon vieressä tuumien, mutta sitte soitti hän kelloa harmistuneen malttamattomuudella. Apteekkari itse tulikin heti päästämään hänet sisään, luullen jollekin kuolevalle lääkkeitä haettavan.

— Sinäkö se oletkin, Galle, mitä sinä nyt? kysyi hän hämmästyneenä, tuijottaen tohtoriin unisilla silmillään.

— Sallitko sinä siskosi pitävän aina puoleenyöhön kestäviä illanviettoja äideille ja kapalolapsille? sähisi tohtori äkäisesti. Hän tapasi vihdoinkin jonkun, jonka silmille voi kiukkunsa syytää.

— En käsitä tarkoitustasi, Galle, sanoi hiljaluontoinen apteekkari, joka yhä vieläkin luuli elävänsä unien maailmassa.

— Suoraan puhuen merkitsee se, että sinun sisaresi näkee hyväksi pidättää minun vaimoani ja lastani täällä, vaikka kello jo on lähemmä kahtatoista.

— Minun sisareni — Miina — hänhän on rovastilassa vieraisilla ja tulee kotiin vasta huomispäivänä, huudahti Orell.

Tohtori istuutui raskaasti läheiselle tuolille. — Liisa on poissa, sanoi hän vihdoin, — hän on ottanut lapsen mukaansa; missä lienevätkään?

Apteekkarin vaaleat silmät levisivät sepo seljälleen; hän näytti kokonaan hämmästyneeltä, mutta havahtui pian täyteen tietoonsa. — Onko sinun vaimosi, onko tohtorinna poissa?

— Niin, hitossa, sitä juuri olen jo puolen tuntia päähäsi ajanut, ärjyi tohtori. — Hän ja tyttö ovat kadonneet ja talo on jätetty ypö yksin.

— Se on todellakin, hm, se on perin merkillinen juttu, sanoi apteekkari, joka oli jo saanut hiukan vaatteita päälleen ja nyt parhaillaan etsi saappaitaan. — Täällä ei ole juuri muitakaan semmoisia naapureita, joiden luona voisi olettaa, hm, niin, hm, sinun vaimosi ei käy kenenkään luona. Minä seuraan sinua teille, piialta saamme kaikissa tapauksissa jotain tietoja.

— Sekin on kadonnut, vastasi tohtori lyhyesti.

— Yhä sotkuisempaa, näyttääpä kuin olisi aivan liitto tekeillä, mumisi
Orell.

He menivät yhdessä tohtorilaan, kurkistivat uudelleen keittiöön, vakuuttautuivat, että talo todellakin oli tyhjä ja seisoivat hetkisen neuvottomina vastattain, kunnes apteekkarin silmiin äkkiä osui pieni ikkunalaudalla kellottava kirje.

— Katsohan tuota paperilippua, kenties se antaa valoa tälle salaperäisyydelle.

Tohtori repäsi kuoren auki, jolloin pieni esine helähtäen putosi lattialle. Oli siksi pimeä, että oli mahdoton saada selvää niistä moniaista riveistä, jotka paperilla häämöittivät. Kärsimättömänä huusi tohtori valoa ja Orellin onnistuikin löytää keittiöstä pikku lamppunen.

Kun apteekkari kääntyi, huomasi hän lattialla tohtorin jalkain juuressa pienen kultaristin. Se kuului Liisalle ja siihen oli kaiverrettu "muisto" sana.

— Katsohan, täällä on jotain vaimosi omaisuutta, sanoi hän, ojentaen ristin tohtorille. Mutta tämä työnsi hänen kätensä syrjään, koko hänen huomionsa oli kiintynyt kirjeeseen. Apteekkari katseli häntä kysyvästi: — Mitä se on, Galle, mitä siellä kirjoitetaan?

— Kirje ei ole minulle, vastasi tohtori — se on sinun sisarellesi.

Apteekkari otti ihmetellen kirjeen ja luki seuraavat rivit: — Hyvä Miina! Muistatko Elsaa Setä Tuomon tuvassa? Minä olen päättänyt tehdä aivan samoin kuin hän, minä lähden orjuudesta pienen Paulani kanssa, täällä hän ei voi kasvaa, hän ei saa oppia tuntemaan äitiään taitamattomaksi ja onnettomaksi naiseksi. Minä olen jo pitkän aikaa ajatellut tätä asiaa, mutta minun täytyi odottaa siksi, kunnes Paula tuli niin suureksi, että voin hänet ottaa mukaan. Älä kysy mihin menen — sillä enpä tiedä sitä liioin itsekään mihin joudumme. Mutta minä luulen, että maailmassa täytyy olla joku nurkka, jossa äiti voi työskennellä lapsensa eteen, jossa he molemmat voivat tuntea itsensä vapaiksi ja onnellisiksi. Sinä tiedät, ett'ei minun elämänvaatimukseni ole suuret — minä en ole lellitellen pilattu! Kiitos ystävyydestäsi, se on ollut virkistävä kukka minun ohdakkeisella polullani, tämän muiston elähyttämänä pyydän sinun hoitamaan poikani hautaa, tuota ainoaa, jonka kaipauksella jätän. Mutta jos on totta, kuten sinä luulet, että hänen henkensä elää toisessa maailmassa, siellä missä ajan ja avaruuden rajoja ei määritellä, niin kenties seuraa hänen henkensä minua nykyiseenkin olinpaikkaani. Pidä mukana seuraava pieni risti muistona siltä, jolle aina osoitit ystävyyttä. Muista joskus Liisaa.

— Jäähyväiset pikku Paulalta kummilleen!

Kirje putosi apteekkarin kädestä. Hän katsoi tohtoriin ja yskähti merkitsevästi.

— Kaunis juttu, Orell; siinä nyt näet minkä verran vaimosta on hyötyä, älä mene koskaan naimisiin, vanhapoika, älä milloinkaan. Tohtori laski suuren nyrkkinsä naapurin olkapäälle, hän näytti jättiläiseltä tuon kaiskeran apteekkarin rinnalla.

— Kuuletko, vaimoni on pettänyt minun, hän on — karannut!

— Se on katalasti, jumalattoman katalasti, mutisi apteekkari, joka ei oikeastaan tietänyt mitä hänen piti sanoa.

— Mene kotiisi ja paneudu makuulle, sanoi tohtori terävän ankarasti, — täällä ei ole mitään tekemistä. Jos jotakin haluttaa luulla, että minä lähtisin juoksemaan mäkiä ja kukkuloita etsien matkoihinsa juossutta vaimoa, niin on hän saanut kokonaan väärän käsityksen Frans Gallesta!

Voimakkaalla liikkeellä työnsi hän apteekkarin edellään ovelle, avasi sen kiireisesti ja pakotti hänen astumaan ulos. Vastustaminen ei olisi merkinnyt mitään, siksi poistuikin Orell niin pian kuin mahdollista vielä aivan hämmästyneenä tuon uskomattoman tapauksen tähden. Hän jätti tohtorin liikutettuine tunteineen yksikseen tuohon autioon taloon.

Ja liikutettu oli todellakin tohtori, vieläpä aivan rajun liikutuksen vallassa, siitä ei epäilystäkään, mutta jos tuota töykeää miestä olisi tämmöisenä hetkenä ruvennut surkuttelemaan, niin olisi se saanut hänet hurjaan raivoon. Hänen tunteitaan ei kukaan uskaltanut kysyä, sen tiesi apteekkari.

Tohtorin purkaessa vihaansa ja rajatonta katkeruuttaan tyhjille seinille, nukkui Liisa tyynesti kuin pieni tyttönsä tuon kunnon talonpojan vierasvaraisessa talossa. Seuraavana päivänä nousi hän aikaisin kärryihin, jotka veivät hänet rautatien asemalla. Mutta vasta seuraavan päivän illalla ennätti hän matkansa perille, pääkaupunkiin.

Jos matkustus nopeasti kiitävässä junassa sai hänet jonkunlaiseen huumaukseen, niin sitäkin hämmentyneemmäksi tunsi hän itsensä ihmisillä täytetyn odotussalin hälinässä. Useita iloisia jälleennäkemisiä näki hän ympärillään, mutta hänelle, tuolle avuttomalle, yksinäiselle vieraalle, ei ainoatakaan ystävällistä kättä ojennettu. Mutta muuan poliisimies huomasi hänen neuvottomuutensa ja hankki hänelle ajurin, joka Betti tädin osoitteen kuultuaan ajoi joutuisaa juoksua pitkin tuntemattomia, valaistuja katuja.

Neiti Betti Modén istui vanhan tapansa mukaan teen jälkeen kirjoituspöytänsä ääressä pienessä kodikkaassa arkihuoneessaan. Hän asui neljännessä kerroksessa muutamassa suuressa kivitalossa Aleksanderin kadun varrella. Hän hymyili juuri eräälle onnistuneelle kuvaukselle, jonka hän oli kirjoittanut siihen aikakauslehteen, jonka uuraana avunantajana hän oli. Illan rauhaisa tyyneys täytti hänen mielensä. Mutta samalla temmattiin ovi äkkiä auki ja hänen vanha, uskollinen palvelijattarensa Senoobia törmäsi huoneeseen hämmästys kurttuisilla, ilmeikkäillä kasvoillaan.

— Entä nyt, rakas Senoobia, joko sinua ahdistaa poliisi kun tulet semmoisella hopulla? kysyi hänen emäntänsä, katsahtaen ihmetellen työstään.

— Ah, neiti Betti — neiti ei voi ollenkaan käsittää, läähätti palvelijatar — koko eteinen on täynnä vieraita.

— No hyvänen aika, käske ne sisään, kehoitti Betti neiti, nousten heti seisoalleen ja pannen kynän kädestään. — Mutta ketä ne sitte mahtanevat olla, minulle ei ole ilmoitettu mitään käyntejä — ne ovat varmaankin tulleet junalla.

— Kaiken näköistä sitä pitää ollakin — mumisi palvelijatar rientäessään ulos. Tavallisine keveine askeleineen seurasi Betti neiti häntä eteiseen, kohensi silmälasejaan ja katseli odottavasti Senoobian vieraita, jotka juuri astuivat sisään. Senoobian koko suuri vierasjoukko supistuikin yksinkertaisesti puettuun naiseen, jolla oli lapsi käsivarrellaan.

— Hyvää iltaa, hyvää iltaa, tervehti ystävällinen emäntä, tirkistäen vierasta likinäköisine silmineen ja ojentaen Liisalle kätensä tervehdykseksi. Hän ei aavistanut vähääkään kuka vieras oli.

Liisa läheni, tarttui hänen käteensä ja sanoi melkein lapsellisen kainosti: Betti täti, ettekö tunne minua? Minä olen Liisa pappilasta ja tämä lapsi on oma pieni tyttöni.

— Pikku Liisa, veljenitytär — mutta miten suureksi sinä olet tullutkaan, eipä kumma jos en tuntenut — sydämmellisen tervetullut sekä sinä että pienoinen.

Hän puristi Liisan rintaansa vasten ja suuteli hänen punottavaa poskeaan: — Sinä olet siis matkustanut pääkaupunkiin, tyttöeni, ja tullut vanhaa tätiäsi katsomaan, se oli kiltisti tehty! Hän auttoi Liisaa päällysvaipan riisumisessa ja vei hänet sitte sisään jotta hän voisi asettaa nukkuvan lapsen sohvalle lepäämään.

— Kas niin, pikkuinen lepäilee siinä erinomaisesti, kunnes ennätämme saada hänelle sopivamman vuoteen ja Senoobia on kerjennyt laittaa sinulle lämmintä teetä, puheli emäntä. Mutta kerrohan nyt matkastasi, ja miks'et sinä kirjoittanut edeltäpäin tulostasi, jotta olisin tietänyt tulla asemalle vastaanottamaan.

Liisa, joka ei ollut vielä istuutunut, seisoi yhä lapsensa luona pitkät silmäripset alasluotuina ja posket hohtavina. Äkkiä kohotti hän katseensa ja katsoi tätiä avoimesti kasvoihin: — Betti täti, minä — olen — lähtenyt pois — mieheni luota — sanoi hän harvaan ja painokkaasti.

— Mitä puhutkaan, hyvä lapsi; minä en käsitä sitä! huudahti täti todellisen hämmästyksen valtaamana.

Liisa toisti sanansa, mutta tällä kertaa harvempaan ja korkeammalla äänellä, juuri kuin olisi luullut tädin siten käsittävän paremmin hänen tarkoituksensa.

— Eikö tohtori sitte tiedä mitään sinun matkastasi?

— Ei, siitä ei hän tietänyt aavistamallakaan, minä en puhunut asiasta kellekään ihmiselle, vaikka jo aikoja sitte tein päätökseni. Minä jätin kotini keskiviikko-iltana kun tohtori oli sairaan luona, ajoin koko tuorstaisen päivän ja olen nyt täällä. Liisa puheli varsin tyyneesti, aivan kuin olisi hänen menettelönsä ollut niin perin luonnollista.

Betti täti ei hevin menettänyt mielentilansa tasapainoa, mutta nyt oli hänkin aivan ällistynyt. — Rakas Liisa, sanoi hän, tämä tuntuu perin merkilliseltä, sinulla on kai täytynyt olla tähdellisiä syitä menettelöösi.

Liisa painoi molemmat kätensä kiihkeästi ohimoilleen. — Syitä, toisti hän — niin, syitäpä kylläkin, koko maailmassa ei löydy ainoatakaan paikkaa, jota minä kammoksuisin niin kuin tuota, jota sanotaan minun kodikseni. Voi, jos sinä, hyvä Betti täti, koettaisit semmoista elämää kuin minä olen elänyt nämä viimmeiset vuodet, onnettomana, vapaudettomana, miehen kanssa, joka on niin kova, niin harvasanainen, niin kauhean tunteeton — hän ratkesi itkuun ja koko tuo onnettomuus, koko hänen päivänpaisteen ja elonlämmön kaipuunsa tuntui olevan entistä elävämpänä hänen edessään. Se ei ollut milloinkaan puhjennut sanoiksi, mutta siksipä tuntuikin se nyt hänestä monta vertaa suuremmalta ja epätoivoisemmalta.

Betti täti ei sanonut mitään, hän painoi ainoastaan hiljaan ja hellästi Liisan pään rintaansa vasten. Josko hän oli syytön eli syyllinen, sen tahtoi hän jälemmin ratkaista, hienotunteisesti käsitti hän nyt ainoastaan, että Liisa ennen kaikkea tarvitsi saada itkeä sydämmensä tyhjäksi jonkun äidillisen sydämmen tukemana.

Pikku Paula liikahutti itseään unissaan. Heti herkesi nuoren rouvan rajut nyyhkytykset kuin tai'an tyrehyttämänä. Hän riensi lapsensa luo ja otti hänet sydämmellisen hellästi syliinsä.

— Tiedätkö mitä, sanoi Betti täti, joka liikutettuna katseli nuoren äidin hellyyttä, nyt me emme puhu tänä iltana enää sanaakaan matkasi syistä; sinä olet väsynyt ja liikutettu ja tarvitset ensi työksi lepoa. Tuossa tuleekin Senoobia ilmoittamaan, että tee on valmista ja minä menen heti hommaaman pienoisellesi vuodetta. Ihmeellistä, että meidänkin talossa on tuommoinen pieni lapsi; oletko sinäkään, Senoobia, koskaan nähnyt kauniimpaa pikku palleroista? — Vanha palvelijatar käänsi päänsä toisaalle uhmalla liikkeellä, mutta jo seuraavana aamuna oli hänen luonteensa syntyperäinen hyvyys voittanut noiden odottamattomain vierasten tulon synnyttämän tyytymättömyyden. Ja kun Liisa pyysi hiukan lämmintä vettä lapsensa pesua varten, oli Senoobia mitä avuliain pesuhommassa.

* * * * *

— Nyt — sanoi Betti täti, istuutuen mukavaan kirjoitustuoliinsa, nyt kun olemme nukkuneet ja syöneet aamiaista, tahdomme tuumitella hiukan sinun asioistasi, rakas veljenitytär.

Liisa nyökkäsi päätään; hän istui vastapäätä tätiään kalpeana, mutta tyyneenä ja katseli avonaisesti hänen ilmeikkäihin silmiinsä. — Kerro nyt, lapseni, kaikki, sillä siitä päättäen, että tulit luokseni, voi olettaa sinun luottavan minuun; kunpahan vain voisin osoittaa, että olen luottamuksesi ansainnut. Kuinka alkoi teidän aviollinen epäsopunne?

— Meidän välillämme ei ole ollut mitään epäsopua, täti; minä en ole koskaan kinastellut tohtorin kanssa, sillä kun hän yltyy pahalle päälle, vaikenen minä uhkamielin, sanoi Liisa vilpittömästi. Syy on kokonaan siinä, että minä vihaan sikäläistä elämää, tunnen itseni vangiksi ja kaipaan vapautta. Hän kertoi reippain, kuvaavin piirtein avioliittonsa vaiheet.

— Minä ajattelin toisinaan — se tapahtui heti poikani kuoleman jälkeen — että jos kylässämme olisi löytynyt kyllin syviä vesiä, niin olisin hukuttanut niihin itseni, mutta sikäläisissä lätäköissä saa tuskin jalkansa märjäksi. Luulin, ett'en voisi tuota painoa kestää, näes, olin niin epätoivoinen. Mutta aika kului kuitenkin, sitte syntyi pikku Paula ja minulle selvisi, ett'en voinut pysähtyä kauvemmaksi kotiini, ett'en voinut nähdä hänen kasvavan niin onnettomissa oloissa. Betti täti nojasi päätään kättänsä vastaan ja katseli jännitetyllä tarkkaavaisuudella veljensätytärtä. Tuntui kuin olisi hänen eteensä äkkiä kuvautunut taulu nykyajan realisesta kirjallisuudessa, jonka lempiaiheena ovat avionäytelmät satoine vivahduksineen. Oliko Liisa todellakin tuommoinen intoileva, hermostunut nykyajan nainen; oliko tuo kaikki, mitä hän äsken kertoi, ajanhengen mädännäisyyden seurauksia tai oliko se mielikuvituksen liiallista kiihotusta? Hän tarkasteli kerran toisensa perästä noita kauniita kasvoja: ne olivat aivan tyynet, noissa suurissa, syvissä silmissä ei kuvastunut minkäänmoista intohimoa, ainoastaan jotain selittämätöntä kaihomielisyyttä.

— Oletko lueskellut paljon, Liisa? kysyi hän äkkiä.

Nuo mustat silmät salamoivat: — Lueskellut, toisti Liisa hiljaan — lukemistahan minä olen koko ikäni ikävöinyt!

— Minä en tarkoita oppineiden teosten lukemista, vaan romaaneja.

Liisa pudisti päätään: — Naapurimme, neiti Orell, lainasi minulle toisinaan käsiinsä saatavia kirjoja, matkakuvauksia, vanhoja runovihkoja, en tiedä kenen kirjoittamia, sillä nimilehdet olivat poisrepiytyneet; joukossa oli vielä muutamia yleistiedollisia teoksia, Setä Tuomon tupa sekä joitakuita muitakin, joiden nimiä en tässä kiireessä muista. Mutta miksi kysyt tätä kaikkea?

Betti täti, joka hymyili tälle omituiselle kirjaluettelolle, sanoi ystävällisesti: — Sen vuoksi, lapseni, että kaikki nyt kertomasi tuntuu niin kuvitteelliselta kuin jos aihe olisi juontunut jonkun liian aaterikkaan romaaninkirjoittajan aivoista. Mutta jatka nyt, kerro kaikki!

Liisa katseli häntä ihmetellen: — Minä olen jo kertonut kaikki, sanoi hän. Kun elämäni tuli sietämättömäksi, läksin minä, sehän on aivan luonnollista.

— Niin kyllä, sanoi Betti täti, joka ei voinut estää hymynväreitä kohoamasta huulilleen. — Voi pyhä yksinkertaisuus, mutta missä oli sitte sinun velvollisuudentuntosi, lapsi? Etkö tiedä, ett'ei vaimolla ole oikeutta "juosta miehensä luota", jolle hän vihkimisessä on luvannut uskollisuutta. Sinä olet lupauksenrikkoja, Liisa; sinä olet pettänyt miehesi.

Nuoren rouvan katse suuntautui alas ja tumma punastus kohosi hänen poskilleen, vasta nyt näki hän kauhukseen menettelönsä aivan uudessa valossa, mutta hänen muutoin lempeä sydämmensä oli noina neljänä onnettomana vuonna sanomattomasti kovettunut.

Uhkamielin pudisti hän päätään ja vastasi: — Mutta minäpä olinkin lapsi, antaessani tohtorille lupaukseni; en ymmärtänyt, mitä lupasin, vielä vähemmin osasin aavistaa, että minua kohtaisi tuommoinen kohtalo, kova, julma kohtalo!

Betti tädin viisaissa silmissä kuvastui syvä vakavuus. — Minä syytän tästä itseäni enemmin kuin voin sanoa, puheli hän. — Minä olen tätisi, läheisin naispuolinen sukulaisesi ja sen vuoksi lankeaa osa syytä minunkin hartioilleni, sillä syyn juuret ovat kasvatuksessasi, sinä laiminlyöty tyttöparkani. Katsohan Liisa, kun minun vanhempani kuolivat aivan perättäin, olin minä köyhä tyttö, joka hellittämättömällä, huonosti palkitulla työlläni ansaitsin leipäni. Sinun isäsi, jonka niukat tulot hupenivat oman perheensä huoltamisessa, ei parhaimmallakaan tahdollaan voinut auttaa minua ja sinun sedälläsi ei ollut silloin vielä omaa kotia, johon hän olisi voinut ottaa sisarensa. Ja tuskinpa olisin minä edes suostunut semmoiseen tarjoukseen, sillä minun sisimmässäni asui sama vastustamaton vapauden ja riippumattomuuden halu, jonka nyt olen huomannut sinulla olevan. Onneksi oli minulla kuitenkin, päin vastoin kuin sinulla, tilaisuutta kehittyä. Vanhempani hyvät ystävät pitivät minusta huolta ja antoivat minulle, varattomalle tyttörukalle, parasta kuin he antaa voivat — aito kelvollisen kasvatuksen, jota minä jälemmin koetin itse täydentää. Isä ja äiti aikoinaan katsoivat sen ajan tapaan perin tarpeettomaksi huolehtia minun opetuksestani; mutta kun minä jäin oman onneni nojaan, aivan varattomana, siunasin minä tietojen kartuttamishaluani, sillä sen nojalla sain toimeentuloni opettajattarena.

Kun sinä orpona jouduit pappilaan, olin minä yhä vielä kotiopettajattarena; minulla ei ollut mitään omaa kotia enkä siis voinut antaa sinulle hoivaa enkä suojaa. Siksi olinkin kiitollinen, että sinä pääsit Janne sedän luo. Siihen aikaan en vielä tuntenut kälyäni ja vasta aikaa voittain kehittyivät minussakin täyteen varmuuteen nuo aatteet, jotka hän tuomitsee niin hyljättäviksi.

Katsohan, juuri silloin alkoi maailmassa puhaltaa uusi tuulahdus meidän naisten eduksi, vuosisatain kahleet alkoivat kalista ja auveta juotteistaan. Että naisellakin oli ajatteleva, rikkaaseen henki-elämään kyhäytyvä henki, että hänellä oli oikeus kehittyä miehen kanssa rinnan — tämä ja paljon muutakin soi kauniina sävelenä tuhansien sorrettujen, levottomain ja etsiväin naisten sydämmissä.

Tuo raikas tuulahdus osui minunkin sydämmeeni; se alkoi sykkiä nopeammin, vasta nyt tunsin eläväni ja päätin uhrata vähät voimani, halvan työni, koko elonhehkuni ja kiintymykseni tuolle suurelle aatteelle. Ja luulenpa voivani sanoa, ett'en ole tästä päätöksestäni milloinkaan poikennut. Siitä on kulunut monta vuotta, minun nuoruuteni on ohitse, mutta minun innostukseni naisasiaan on yhtä eloisa, ja kun tuo aate on reippain askelin kiirehtänyt eteenpäin, olen minä uskollisesti sen kulkua seurannut, iloinnut jokaisesta myötäkäymisestä, taistellut väsymättä ja synkkinä aikoina katsahtanut toivon lohtuiseen lippuun.

Minä pääsin tilaisuuteen jatkaa lukujani perusteellisemmin, minä erosin kotiopettajattaren toimesta ja tulin opettajattareksi erääseen kouluun — nyt nautin minä pientä eläkettä ja olen innolla antautunut kirjoittelemaan, kaikki siinä samassa tarkoituksessa, mikä on ollut elämäni ohjelmana. — Betti täti pyyhkäsi otsaansa kädellään, hänen silmänsä loistivat innostuksen tulta ja vieno puna kohosi hänen poskilleen. Tällä hetkellä ei ollut hänen ja noiden vastapäätään olevain nuorten kasvojen välillä juuri mitään eroitusta.

— Monta kertaa ajattelin sinua, lapseni — jatkoi täti — mutta tuon levottoman taistelun aikana ei minulla ollut ainoatakaan rauhaisaa nurkkaa, johon olisin voinut ottaa mukaani sinun tapaisesi pienen tytön. Minä olin siihen aikaan perin köyhä, monasti tyydytin ainoastaan pahimman nälkäni, mutta minun teräksinen terveyteni kesti kuitenkin onnellisesti kaikki puutteellisuudet. Minun tulevaisuudensuunnitelmani oli kerran saada kokoon varoja sen verran, että voisin ottaa sinut luokseni ja opettaa sinulle jotain hyödyllistä, niin että voisit itse pitää huolta toimeentulostasi. Minä kirjoitin siitä pappilaan, mutta siellä eivät ajatukseni saaneet kannatusta, kälyni ei tahtonut päästää sinua ennenkuin omat tyttönsä kerkeisivät kasvaa siksi suuriksi, että kykenenisivät häntä auttamaan. — Ja minustakin näytti oikealta, että olit apuna siellä, missä sinulle oli suotu lapsuuden koti, minä en myöskään tahtonut saattaa sinua ikävään asemaan tuon riidanhaluisen pastorinrouvan kanssa ja tämän lisäksi — minä en edes tuntenut sinun mieltäsi. Ja juuri se onkin minun vikani, minun olisi pitänyt tutustua sinun ajatuksiisi ja toiveihisi. Kun näin tuon pienen, käytännöllisen tytön avainkimppu kädessään pappilassa aina hääräävän talouden puuhissa, niin olipa todellakin vaikea arvata, mitkä tunteet liikkuivat tuossa nuoressa sielussa. Mutta silloinen ajattelemattomuuteni painaakin nyt raskaina nuhteina mieltäni. — Sitte tuli aivan äkkiä tieto naimisiin menostasi. Setä kirjoitti minulle, että kosijasi, tohtori Galle, oli kerrassaan kunnon mies, jonka pyyntöön he empimättä voivat suostua ja kälyni vielä lisäsi, että he kaikin olivat vakuutettuja vastaisesta onnestasi. Minä olisin kuitenkin tahtonut itse vakuuttautua tästä ja tulla häihisi, mutta kun olin lupautunut saattamaan erästä sairasta ystävääni kylpylään, niin en voinut toivoani täyttää.

— Olen näinä viimme vuosina usein ajatellut sinua, olen aprikoinut sitä, tokko mahdoit löytää tuon onnen, jota täti ennusti. Olen usein tuntenut itseni levottomaksi tähtesi, mutta en koskaan ole voinut synkimmissäkään aavistuksissani arvata kohtaloasi semmoiseksi kuin se todella on. Katsohan, Liisa, minä olen ollut julma, minun olisi pitänyt ottaa sinut luokseni, suoda sinulle kokemusteni tukea ja opettaa sinun nuorelle sydämmellesi mitä elämä on!

Hän laski kätensä nuoren rouvan olkapäille ja katseli häntä suruisesti: — Ja miten paljon onnettomuutta tuo sinun elämän-tuntemattomuutesi on sinulle tuottanutkaan, lapsi rukkani, sanoi hän. Sinun turhaan kulunut nuoruutesi on maailman poltinmerkillä leimattu, sinä — olet miehesi luota karannut vaimo, jonka tämä voi viedä takasin milloin hän tahtoo.

— Koettakoonpahan hän vain pakottaa minua, sanoi Liisa kovasti — minä en palaja koskaan takaisin.

Betti täti katseli häntä huolestuneesti. — Ja sitä paitsi ei tohtori ajattele koko asiaa, jatkoi Liisa tyynemmin hetkisen perästä. Hän ei välitä enemmin minusta kuin lapsestakaan; jättäkäämme hänet oman onnensa nojaan, Betti täti; älkäämme puhuko hänestä tämän koommin.

— Eipä niinkään, rakas lapsi, sinun vastainen asemasi mieheesi tulee meidän juuri saada selväksi, vastasi Betti täti päättävästi.

— Kälyni on aina väittänyt, että minä halveksisin avioliittoa, mutta minä uskallan vakuuttaa itselläni olevan syvemmän käsityksen avioliiton pyhyydestä kuin hänellä, vaikkapa itse olenkin jäänyt vanhaksipiiaksi. Vaikkapa miehesi olisi minulle miten vastenmielinen tahansa, niin olen minä kuitenkin hänen puolellaan ja kirjoitan tänään hänelle ilmoittaakseni hänelle sinun täällä-olosi.

Liisan silmissä näkyi äkkiä sama ilme kuin vainotun pedon silmissä kun hän turhaan koettaa paeta vainoojiaan. Äkkiä kääntyi hänen katseensa lapseen, joka jokelteli pehmeällä matolla heidän jalkainsa juuressa.

Betti täti tarttui hänen käteensä: — Ole levollinen, lapseni, äläkä näytä niin kauhistuneelta. Luonnollisestikin esitän minä kaikki oikeassa valossaan, enkä epäile, ett'ei hän…

Hän vaikeni, sillä se, mitä hän nyt aikoi sanoa, kaikui niin epätoivoiselta hänen korvissaan. Se koski avioeroa ja hän tiesi hyvästi, ett'ei Liisa voinut käsittää vastaisen elämänsä katkeruutta, hän ei voinut ymmärtää mitä ankarasti tuomitsevat, vakavamieliset ihmiset ajattelivat miehestään eronneesta vaimosta. — Liisa rukka! Lapseni, sanoi hän hyväillen hiljaa Liisan kättä, joka vielä lepäsi hänen omassaan. Eikö sisimmässäsi kuulunut ainoatakaan ääntä, joka syyttäjänä olisi vastustanut aikomustasi? Jumala on jokaiseen ihmisrintaan kätkenyt herättävän äänen pahuuteen taipuvaisen luontomme ojentamiseksi; eikö omatuntosi sanonut, että sinä teit syntiä Jumalaa vastaan?

Liisan mustat silmät rävähtivät synkästi: — Siitä on jo aikoja kuin minulla on ollut mitään tekemistä Jumalan kanssa, vastasi hän terävästi. — Tohtori luulee, että luonnonvoimat johtavat maailmaa, että ne ovat sen oikeita haltijoita, ja onneton kun olen ollut, niin on minulla ollut hyväkin syy olettaa, että tunnottomat voimat ohjaavat tapausten kulkua.

Betti täti ei vastannut mitään, hän vain katseli Liisaa tavattoman hellällä ja ilmeikkäällä katseella, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: — Vihdoinkin olen, lapsi rukka, löytänyt onnettomuutesi perustuksen ja pääsyyn; voi, miten kauvas oletkin hairahtunut! Ja tuntui kuin olisi tuo katse alkanut liennyttää Liisan sydämmestä katkeruuden ja surun sinne kylmäämää jäätikköä. Hän peitti kasvonsa käsillään ja kääntyi pois.

Taistelu oikean, hyvän ja toden edestä, tuo taistelu, jota jokaisen syvähenkisemmän luonteen on suoritettava, jos mieli päästä selvyyteen omasta itsestään ja elämästä, oli nyt herätetty. Betti täti oli saanut toivonsa toteutumaan ja tuon taistelun syntymään. Äänetönnä nousi hän ylös ja jätti huoneen, sillä hän tiesi, että on hetkiä, jolloin yksinäisyys on paras lääke haavoitetulle sydämmelle.

* * * * *

Kun neiti Orell palasi kotiin ja kuuli uutisen Liisan katoamisesta, valtasi hänet sanomaton kauhistus. Kerran toisensa perästä luki hän jälkeenjätettyä kirjettä — ainoaa selitystä hänen pakenemiselleen. Ja nyt muisti hän myöskin, että Liisa oli joskus viitannut sentapaista sekä miten sydämmellinen hänen viimmeinen hyvästijättönsä oli. Niin, tavallisesti huomaamme tuommoisten pikkuseikkain merkityksen liian myöhään.

Apteekkari ei juuri uskonut, että tohtori pysyisi niin ehdottomasti lupauksessaan olla sen enempää kuulustelematta vaimoaan ja lastaan. Eikä ollut syytäkään, sillä salateitä sai hän tietää, että tohtori oli etsityttänyt heitä semmoisistakin paikoista, jotka tuskin olisivat muiden mieleenkään johtuneet — niinkuin loitolla olevista kaivoista j.n.e. Luonnollista oli myöskin, että hän kävi asiaa kuulustelemassa Liisan sukulaisilta pappilassa. Mutta niin paljon kuin tohtori siitä matkastaan toivoikin, oli se aivan hyödytön ja hänen levottomuutensa puhkesi rajuksi vihaksi ja katkeruudeksi. Hän kirosi koko naissukua, joka hänen mielestään oli liian kurja polkemaan jalkaansa maahan ja ystävänsä nimismiehen neuvosta oli hän juuri kuuluttamaisillaan julkisesti karannutta vaimoaan. Mutta samalla tuli neiti Betti Modénin kirje ja muutti hänen ajatuksensa. Jotta Liisa olisi paennut tätinsä luo, se ei ollut johtunut enemmin hänen kuin muidenkaan mieleen, vaikka se olikin niin varsin luonnollista. Siksi ihmettelikin tohtori sekä kirjettä että sen sisällystä sitä enemmin.

Betti tädin kirje oli arvokas, tasainen ja selväpuheinen. Hän ei ryhtynyt kuvaamaan Liisan onnettomuutta tunteellisilla väreillä, arvaten siten kiihottavansa tohtorin vastustushenkeä, mutta hän kuvasi lyhyin piirtein Liisan elämän aina lapsesta pitäin, mitä hän ajatteli, tunsi ja toivoi. Hän ilmoitti myös peittelemättä tohtorille, ett'ei Liisa enemmin hyvällä kuin pahalla näyttänyt voivan palata takaisin kotiinsa, jonka vuoksi avioero — niin ikävää kuin se muuten olikin — näytti nykyisissä oloissa parhaimmalta kumpaisellekin. Lopuksi pyysi hän tohtorin itse saapumaan pääkaupunkiin persoonallisesti neuvottelemaan vaimonsa kanssa. Avioero ei tosin olisi mitään helppoa, sen tiesi hän — varsinkaan kun oli olemassa lapsi — mutta hän oli kuitenkin tahtonut esittää asian tohtorille oikeassa valossaan eikä voinut muuta toivoa kuin parhainta mahdollista päätöstä.

Tohtori vaipui syviin mietteisiin luettuaan tuon selvällä, melkein miesmäisellä käsialalla kirjoitetun kirjeen. Seuraavana päivänä kirjoitti hän vastauksensa. — Kiittäen tiedonannoistanne — kirjoitti hän — saan ilmoittaa, ett'ei minulla puolestani ole mitään avioeroa vastaan. Mitä tulee hänen käytökseensä: ilman pienintäkään aihetta häväistä sitä kunniallista nimeä, jonka minä hänelle annoin, niin siitä en tahdo puhua mitään, sitä vähemmin olen löytänyt hänen karkaamisensa syitä — vasta teidän kirjeestänne selvisi minulle, ett'ei hän ollut tyytyväinen meikäläisiin oloihin. Sikäli kun naisia tunnen, olen tullut vakuutetuksi siitä, että he kaiken kaikkineen ovat perin konstikkaita olennoita! Kun olisi hullutusta rasittaa minua kuuden kuukauden vanhan lapsen hoidolla, niin en ymmärrä miks'ei äiti voisi pitää häntä luonaan ja muuten minä olen puolestani valmis antamaan hänelle elatuksen apua. Edellä olleesta lienette, neitiseni, huomannut, että minun ja vaimoni tapaaminen on vähintäänkin — tarpeetonta.

— Piste — sanoi Betti täti painokkaasti, lopetettuaan lukemisen. Nyt tunnen mikä tohtori on miehiään — ei juuri mikään tyranni, vaan suoraan sanoen tavallinen itsekäs ihminen, joka on luonteeltaan äkäinen ja käytökseltään karkea. Eikö niin, tyttöseni?

Liisa nyökkäsi myöntävästi:

— Siitä näet, ett'ei hän välitä meistä, sanoi hän ja veti syvän, keventävän henkäyksen. Hänen mustissa silmissään loisti kostea kimallus ja valtavan hellyyden haltioissa puristi hän pikku Paulaa sydäntänsä vasten.

Betti täti näytti ajattelevalta: — Minä en ole niin vakuutettu tohtorin tunteista kuin sinä, minä luulen, että hänen miehenylpeytensä on saanut kovan kolauksen ja että hän tuntee pistokset. — Sinä näytät niin iloiselta ja onnelliselta, lapseni, ja kuitenkin on tulevaisuutesi perin epävarma ja synkkä.

— Mutta minä olen kuitenkin vapaa, Betti täti — sinä tiedät, mitä se merkitsee!

— Vapaa miehestäsi kyllä, mutta minä ajattelen kokonaan toisenlaista vapautta. Minä ajattelen koko sitä pitkää kehityskautta, joka vaaditaan ennenkuin sinun luontoiset lahjasi kehittyvät oikeaan suuntaan, ennenkuin sinusta tulee kypsynyt, ajatteleva nainen kaiken sen perusteella, mitä elämällä on vielä sinulle opetettavaa ja ennenkuin Jumalan henki tekee sielusi vapaaksi!

Liisa kumartui ja suuteli tädin kättä; kyyneleisin katsein ja väräjävin äänin kuiskasi hän hiljaan: — Auta minua tulemaan hyväksi!

— Jumala yksin voi tukea meitä elinkautisessa taistelussamme pahaa vastaan, vastasi täti vakavasti. — Mutta minäkin kyllä teen minkä voin hyväksesi, ole siitä varma.

Siten tuli tuon nuoren rouvan kohtalo päätetyksi. Mutta kaukana Lehtolassa istui tohtori Galle paksun tupakinsavu-pilven ympäröimänä ja odotteli pelutovereitaan.

Lotta, joka kauvan mietittyään jäi taloudenhoitajattareksi, oli saanut totiveden hankkimisen toimekseen. Kaikki meni tavallista latuaan ilman Liisaa, vieläpä varsin hyvin, kuten tohtori vakuutteli, asian sattuessa puheeksi. Ken haluaa juosta matkoihinsa, se juoskoon; hän vain ei välitä rahtuakaan entisestä, se on ollutta ja mennyttä.

Niin arveli tuo tuima tohtori, mutta miksi kohosi toisinaan synkkä varjo hänen vielä äsken niin tyytyväisille kasvoilleen? Se oli joku satunnainen muisto, joku, jonka hän oli ennen omistanut, mutta kadottanut — pikku Paul. Hänen sydämmessään oli siis kuitenkin muuan hellempikin kolkka, ja tämä muisto johti aina mieleen erään toisenkin pienen olennon, joka myöskin oli tähyillyt ympärilleen tässä vanhassa talossa, mutta joka nyt oli ainaiseksi kuollut hänelle.

Jouduttuaan melkein tietämättään ajatuksissaan näin pitkälle, pudisteli tohtori harmistuneena itseään: oliko hän mies eli ei? Oliko häntä katalasti petetty eli ei? Nuo kirotut naiset, mitäpä hän lapsesta välittäisi, sehän oli vain — tyttö.

* * * * *

Talviaurinko loi valoaan pääkaupungin eloisille, vilkasliikkeisille kaduille ja kuvasteli myymäläin suurissa akkunoissa, joihin kaiken maailman ihanuus oli levitetty halukkaiden katseltavaksi.

Erään semmoisen akkunan eteen oli tänään, kuten tavallisesti muulloinkin, kokoontunut suuri parvi naisia, jotka ihmettelivät muutamaa miellyttävää käsitekelettä, kotimaiseen kuosiin tehtyä mattoa, joka oli runsaasti kirjaeltu sulavilla väreillä. Ikkunan luona istui myyntipöydän takana muuan kolmenkymmenen ikäinen nainen uutterasti kirjoitellen. Ostajan sisäänastuessa keskeytti hän kuitenkin heti kirjoituksensa, mennen erittäin ystävällisellä ja auliilla tavalla ostajia palvelemaan.

Hän oli pitkä ja solakka, ryhti oli kaunis ja vaatetus hienon aistikas, mielellään katseli hänen kauniin pystyä päätään, tummia somia hiuksiaan, säännöllisiä kasvonpiirteitään ja suuria, loistavia silmiään. Hänen arvokkaasta käytöksestään voi heti arvata, että hän oli sivistynyt nainen, ja harvalla ihmiselläpä olikaan käytöksessä niin paljon yksinkertaista arvokkuutta ja luonnollista viehkeyttä kuin juuri tämän myymälän johtajattarella, rouva Liisa Modénilla. Sillä nainen oli Liisa, paljon entistä Liisaa muistuttava, mutta myös toiselta puolen niin paljon siitä eroava kuin eroavat toisistaan kukat, joista toinen on valon ja raittiin ilman puutteesta kuihtunut, toinen vapaasti nauttinut päivän valoa ja aamukastetta.

Hänen sopusointuinen ulkomuotonsa ja vehmas värinsä ilmaisi parhainta terveyttä, älykkäissä kasvoissa loisti elonhehkua, kun taasen muuan vakava piirre kauniin suunsa ympärille antoi hänen kasvoilleen tavattoman miellyttävän sävyn.

Viimmeinen ostaja oli mennyt, oli päivällisaika ja sen vuoksi ostajiakin vähemmin. Liisa istuutui taasen kirjoituksensa ääreen, mutta hänen ajatuksensa harhailivat siellä täällä, enimmäkseen kuluneissa tapahtumissa.

Kahdeksan vuotta, merkikkäimmät hänen elämässään, kahdeksan vuotta täynnä vaihtelevaisuuksia sekä ulkoisissa oloissa että sisäisissä vieläkin enemmin. Hän ajatteli pääkaupungissa olonsa ensi kuukausia, jolloin hän vielä oli kuin lapsi, aivan kuin pieni Paulansa, sillä kuten lapsi oppii päivä päivältä enemmin eroittamaan ympäristöään, samoin oppi hän tuntemaan häntä ympäröivän maailman moninaisia vivahduksia.

Hänen ensi pyrintönsä uusissa oloissa oli hankkia itselleen ja lapselleen "jokapäiväinen leipä", varsinkin kun hän ei voinut tohtorilta ottaa mitään apua pikku Paulan nimiin. Betti täti, joka kerran itse oli sitkeästi taistellut aineellisen riippumattomuuden tähden, auttoi häntä uskollisesti. Mutta Liisalle tämä taistelu tuli paljon vaikeammaksi, sillä häneltä puuttui kaikki ne edut, jotka hyvä kasvatus suo. Ilman perusteellisia tietoja on todellakin meidän päivinä kerrassaan vaikea saada minkäänmoista toimialaa, sen sai Liisa kyllin kokea, vaikka hän kyllä ei kainostellut ryhtyä käsiksi mihin työhön tahansa. Niinpä koetti hän liinavaatteiden ompelemista, hienompain vaatteiden pesua, villalankaneulousta, töitä, joita hän kykeni kyllä tekemään, mutta joita sen pahempi voi koneilla valmistaa paljon nopeammin ja helpommasta hinnasta. Muutaman ajan leipoi hän pikkuleipiä ja oli joitakuita kuukausia lukijana muutamalla vanhalla, sokealla rouvalla. Ensimmäisen vakinaisemman paikan sai hän muutamassa lankakaupassa; palkka ei tosin ollut suuri, mutta Liisa olisi kuitenkin ollut perin tyytyväinen, joll'ei hän olisi ollut pakotettu viettämään suurinta osaa päivästä Paulasta erotettuna. Tyttö tosin viihtyi hyvin Senoobian hoidossa — Liisa asui nimittäin Betti tädin luona — mutta Liisan alituisena pyrintönä oli saada kerran oma pieni asuntonsa, jossa hän olisi voinut pitää lapsensa luonaan.

Mutta miten paljon taistelua ja vastoinkäymisiä tuo vapauden ja riippumattomuuden harrastus tuottikaan, Liisa oli jo aikoja sitte oppinut tuntemaan ne murheet, joita Betti täti aavisteli, kaikki nuo tuhannet maalliset pikkuhuolet, joista hänellä ei ennen ollut aavistustakaan. Hän oli kyllä saanut kestää vääriä ja moittivia tuomioita ja hänen oli mahdoton moniin aikoihin vapautua tuosta piinallisesta ajatuksesta, että kaikki katselivat häntä uteliaisuudella tai ylenkatseella, kuin häpeällä leimattua olentoa, naista, joka oli karannut miehensä luota. Tuolla vapaudella, jota hän niin kiihkeästi toivoi, oli ollut myös katkeruutensa, ja ne terävät orjantappurapiikit, jotka häntä tänä aikana pistelivät, olivat synnyttäneet niin syviä haavoja, että ne tuskin koskaan täydelleen tervehtyisivät.

Betti tädillä oli laaja tuttavapiirinsä, sitä paitsi kävi hänen luonaan paljon ihmisiä jos jonkinlaisilla asioilla. Siinä joukossa nuoria tyttöjä, jotka olivat epätietoisia minkä elämänuran valitsisivat, toisia, jotka halusivat neuvoja lukujensa järjestämisessä, maaseudulta tulleita palvelijattaria, jotka olivat tässä vieraassa kaupungissa joutuneet huonoille jäljille j.n.e. Ja noita kaikkia kohtaan osoitti tuo toimekas, lämminsydämminen nainen mitä vilpittömintä osanottoa ja parasta tahtoa auttaakseen heitä niin paljon kuin suinkin mahdollista.

Mutta varsinkin jokainen torstai-ilta kokoontui tuohon kodikkaaseen arkihuoneeseen pieni joukko samanmielisiä, eri-ikäisiä naisia. Täällä kehiteltiin monta hyödyllistä tuumaa, annettiin alku monella jalolle siveelliselle yritykselle; se oli yhdistys, jossa Betti täti oli sieluna ja jonka lippuun ei ollut ainoastaan naisen siveellisen vapautuksen vaatimus kirjoitettu, vaan jossa myös työskenneltiin kaiken hyvän, oikean ja ihmisystävällisen eteen.

Aluksi Liisa milt'ei pelkäsi vieraita, eikä tätikään pakottanut häntä ottamaan osaa heidän seuruselämäänsä. Mutta aikaa myöten veti tuo pieni seura häntä salaperäisellä voimalla piiriinsä. Nämä niin eri-ikäiset naiset, jotka ajatustensa ja näkökantojensa suhteen kuitenkin olivat niin yhteensulavia, olivat kaikki tavattoman lahjakkaita ja monipuolisen sivistyksen saaneita. He keskustelivat kaikista ihmiselämän ja erikoisesti meidän aikamme tärkeimmistä kysymyksistä ilman katkeruutta, viisaasti ja valistuneesti. Ja kun Liisa äänettä kuunteli heitä, tuntui kuin olisi aivan uusi ajatusten ja tunnelmien maailma avautunut hänen eteensä. Hän tunsi itsensä halvaksi ja taitamattomaksi tuossa joukossa, jossa äly asusti ja jossa tuon tuostakin lausuttiin reippaita, leikikkäitä mietteitä. Mutta nuo naiset katselivat häntä lämpimällä osanotolla ja osoittivat kilvan ystävyyttään ja hyväntahtoisuuttaan tuolle turvattomalle nuorelle naiselle.

Liisa ajatteli nyt kaikkea tätä, muistellessaan kuluneita päiviään, askel askeleelta oli hän päässyt nykyiseen asemaansa. Siinä lankakaupassa, jossa hän palveli, myytiin myös kaikenlaisia käsintehtyjä teoksia ja se seikka johti hänen mieleensä ajatuksen omata kaiken vapaa-aikansa taideompelukselle, johon hänellä oli erikoinen taipumus. Nuo tavattoman aistikkaat mallit herättivät huomiota, alettiin antaa arvoa niiden keksijälle ja kysellä häneltä neuvoja siltä alalta. Se antoi hänelle intoa nykyiseen toimekkuuteensa, josta ajan pitkään Betti tädin ja hänen ystäväinsä hyvien neuvojen ja tuen avulla kehittyi tuottava pikkuliike.

Hän muisti vielä hyvin, mikä riemun ja ilon tunne täytti hänen sydämmensä kun hän vihdoinkin saavutti tuon kauvan haluamansa päämäärän: oman pienen kodin, kun hän ensi iltana katseli Paulan viatonta uinailua pienellä vuoteellaan hänen oman sänkynsä vieressä. Nyt oli hän onnellinen, todella onnellinen, hänet valtasi sanomaton helpotuksen tunne vapauduttuaan vihdoinkin monivuotisesta taakastaan. Innolla antausi hän uuteen toimintaansa, jossa hänellä kuitenkin oli koko joukko vapaa-aikaa — varsinkin varhaisina aamuhetkinä — kehittää sieluaan ja täydentää tietojaan. Kun hän ajatteli sitä aikaa, jolloin hän oli vaimona, tuota tyhjää, rasittavaa oloa, joka täytti hänen mielensä katkeruudella, ja vertasi sitä nykyiseen hiljaiseen, rauhaiseen onneensa, niin tuntui tämä eroitus yhtä suurelta kuin yön ja päivän eroitus. Ja kun hän kysyi mielessään: "tahtoisinko olleen olemattomaksi, avioeron ja nuo kahdeksan vuotta vain unelmaksi?" tunsi hän voivansa tähän kysymykseen vastata ainoastaan yhdellä tavalla: en, en millään muotoa!

Kuitenkin oli toisinaan hetkiä, jolloin hän oli kahden vaiheella, esim. silloin kuin pikku Paula viattomuudessaan kysyi isäänsä, kysyi miks'ei hänellä, samoinkuin muillakin koulutovereillaan ollut isää, joka ottaisi hänet kanssaan kävelylle, antaisi hänelle makeisia ja olisi hyvä häntä kohtaan.

Edesvastuu siitä, että hän oli riistänyt lapsen pois isänsä luota, tuotti toisinaan hänelle kiusallista tuskaa, vaikka tosin kaikki muistot Lehtolasta vakuuttivat hänelle, ett'ei tohtori Gallella, jota hän siihen aikaan nimitti puolisokseen, ollut mitään erikoisia kunnon kasvattajan ominaisuuksia. Mutta hän katselikin nyt elämää toisilla silmillä kuin ennen.

Kun hän ensi kertaa ikäänkuin havahtui täyteen tietoisuuteen ja katseli menettelöään maailman näkökannalta, valtasi hänet hävyn tunne, häpeä sen vuoksi, että hän oli astunut kaikkien tavallisten rajamerkkien yli. Myöhemmin koetti hän katsella tekoaan siveellisenä pakkoaskeleena vapautuakseen noista alentavista siteistä. Mutta tämäkin peruste raukesi tomuksi, kun Betti tädin puhe omastatunnosta ja velvollisuuksista alkoi hänessä vaikuttaa yhä enemmin.

Liisalla oli avoin ja rehellinen luonne ja kun hänen sisimmät tunteensa kerran olivat joutuneet ristiriitaan, täytyi kaikki tulla päivän valoon, kaikki tulla koetelluksi tarkan mietiskelyn, tai kenties uskonnollisen oikeellisuuskäsitteen valossa.

Liisa oli ikävöinyt vapautta ja oppinut, että "ainoastaan totuus tekee meidät todella vapaiksi" ja että voimme kärsiä, uhrautua ja kieltäytyä nöyrästi ja iloisesti, jos antaumme sen ohjattavaksi, joka on mennyt kuolemaan viheliäisten ihmislasten edestä. Betti täti tarkoitti hengen vapautumista, muutosta, joka hiljaisesti mutta varmasti muodostaa nöyrän sielun niin, että alkuperäinen Jumalan kuva ilmenee siinä kirkkaampana. Mutta semmoinen muutos ei tapahdu helposti, tiellä on paljon taistelua, pimeyttä ja epäilystä; mutta jokainen, joka todella etsii valoa ja totuutta, saa vihdoin voiton. Liisa oli tehnyt niin, pitkät vuodet oli hän tuota päämäärää etsinyt ja etsimänsä löytänyt.

"Etsikäät, niin te löydätte, sillä — joka etsii, hän löytää."

Jos hänen mielessään olisi hääpäivänään vallinneet samat tyynet, rauhaisat tunteet, niin ei hän varmaankaan olisi nyt miehestään eronnut vaimo. Asiain nykyisellä kannallaan ollen uskoi hän, että Jumala oli kääntänyt hyväksi hänen ajattelemattoman tekonsa ja hänen vapisevan sydämmensä täytti usein syvä kiitollisuus.

Hiljaisuus tuon yksinäisen mietiskelijän ympärillä keskeytyi äkkiä. Rusottavin poskin ja ilosta loistavin silmin törmäsi pikku Paula myymälään. — Äiti, äiti, huusi hän, minulle on käynyt hyvin tänäin, syntymäpäivänäni; kaikki tytöt onnittelivat ja täti antoi minulle niin kauniin kortin sanoen: "sinustahan tulee jo iso tyttö!"

Liisa hymyili ja painoi hänet sydämmellisesti rintaansa vasten kyynelten kimallellessa silmässään: — Jumala siunatkoon sinua, lemmikkini, oma rakas tyttöni, kuiskasi hän — sinun syntymäpäiväsi, Paula, on minulle iloisin päivä koko vuodessa.

* * * * *

Muutamia päiviä myöhemmin, kun Liisa askaroi taiteellisen kirjo-ompelunsa ääressä, huomasi hän erään leveäharteisen herran kulkevan useampia kertoja ikkunan ohitse. Hän ei kiinnittänyt siihen erikoisemmin huomiotaan, mutta vähää myöhemmin aukeni ovi ja mainittu herra astui sisään. Liisa nousi työnsä äärestä ja meni tavallisella auliilla tavallaan tuota, kuten hän luuli, uutta ostajaa palvelemaan. Mutta hän kavahti hiukan — mies myymäpöydän takana oli tohtori Frans Galle.

Liisa seisoi hetken kalpein poskin ja saamatonna, ikäänkuin tukea etsien, mutta samalla kykeni hän jo taasen hallitsemaan mielensä ja ojensi reippaasti kätensä tervehdykseksi.

— Minä olen kävellyt tämän oven editse tänäin useita kertoja, sanoi tohtori empien, mutta — — —

— Se oli oikein, että vihdoinkin tulit sisään, vastasi Liisa, joka taasen oli aivan ennallaan. Koska tulit sinä tänne?

— Eilen. Liisa kyseli ja tohtori vastaili aivan kuin he olisivat olleet henkilöitä, jotka usein tapaavat toisensa, ja kuitenkin näki Liisa nyt taasen ensi kertaa miehensä sen jälkeen kuin hän läksi kotoaan. Tohtori ei ollut suurinkaan muuttunut, kenties hiukan vanhettunut ja harmaita hiuksia ilmaantunut hänen harjaksiseen tukkaansa.

— Minä arvaan, että tulit Paulaa katsomaan, sanoi Liisa ystävällisesti.

Tohtori nyökkäsi myöntävästi.

— Hän ei ole vielä palannut koulusta; sinä luonnollisestikin istut täällä ja odotat hiukan?

Hän osoitti kehoittavalla liikkeellä viereistä huonetta. Tohtori empi hetkisen, mutta kun samalla eräs uusi ostaja astui sisään, seurasi hän pitemmittä mutkitta kehoitusta.

Tohtori tarkasteli huonetta odotellessaan. Se oli pieni, mutta niin tavattoman miellyttävä ja kodikas kuin koti voi olla ainoastaan hienon aistin ja järjestävän käden huolittelemana. Lähemmin tarkastaessaan huomasi hän kuitenkin, että kalusto oli perin yksinkertainen: sohvan ja pienien jakkarain päällysverhona oli ainoastaan kukallista kretonkia, ikkunain ja oven verhot olivat samaa helppoa ainetta, mutta kaikkialla kuitenkin miellyttävä, pehmoinen värisävy. Kaikki oli sopusointuisaa, seinillä kauniit valokuvat mustissa puitteissa, lattialla lämpimät matot ja pienellä ompelupöydällä ikkunan ääressä kukoistava, valkea hyasintti, joka täytti huoneen suloisella lemullaan.

Tohtori istui nurkassa olevan kirjoituspöydän ääreen ja katseli hajamielisesti sen monia pikku koristeita. Äkkiä kiinnittyi hänen katseensa suureen, kirjoitusmaton oikealla puolella jalineessa olevaan valokuvaan. Se oli pienen lapsen valokuva, pieni ihana tyttönen, joka pehmeälle lepotuolille polvistuneena sirosti nojasi viattomia kasvojaan tuolin pehmoista verhoilua vastaan.

Tohtori pidätti hengitystään, yksi ainoa ajatus täytti tänä hetkenä hänen mielensä hämmästyksellä, toivolla ja epätietoisuudella. Hän oli muiden tärkeäin asiain tähden matkustanut pääkaupunkiin, oli sitte tuntenut vasten tahtoaan jonkunlaista halua käydä Liisan luona, saadakseen taasen nähdä tyttärensä, olematta ollenkaan selvillä mitä hän odotti tästä kohtauksesta tai kuinka hän edes löytäisi tuon pienokaisen. — Voiko, voiko todellakin tuo suloinen olento olla Paula, hänen lapsensa? Hän otti valokuvan käteensä, katseli sitä puolelta ja toiselta, laski sen pöydälle ja otti taasen uudelleen käteensä — nuo veitikkamaiset siimat, tuo pieni, hymyilevä suu sai hänet aivan humauksiin.

Kun hän siinä istui lapsen kuvan katselemiseen vaipuneena, kuului myymälästä iloisia ääniä hänen korviinsa. Siellä oli pieni joukko nuoria naisia, kaikki eloisia ja puheliaita, ja noiden eri äänien joukosta eroitti hän selvästi Liisan helakan äänen.

— Se kuuluu liian kauniilta, ollakseen totta, kuuli hän Liisan sanovan.

— Vaikkapa, mutta sinun täytyy toki uskoa minua — kuului toinen ääni sanovan. Toimittaja kehui kirjoitustasi kerrassaan mainioksi ja pyysi minun sanomaan sinulle hänen kunnioittavimmat terveisensä arvokkaalle kirjailijattarelle, kuten hänen sanansa kuuluivat. Kaikki ennustavat sinulle loistavaa kirjailijauraa. Eläköön rouva Elisabeth Modén! Eläköön, eläköön!

— Hiljaa, hiljaa! kuului Liisan ääni.

— No, no, sinun nimimerkkisi ei ole pysynyt niinkään salassa kuin luulet! eilen konsertissa kuulin useain kuiskaavan: — Tuolla tulee hän! — Sinä onnellinen kuolevainen, sinulla on yleisö vallassasi! Niin, ja naisyhdistyksen puheenjohtaja kysyi joko sinä saanet tuon pyydetyn ehdotuksen valmiiksi ensi kokoukseen, sanoi eräs toinen nainen. — Meidän pikku komitea kokoontuu huomenna.

— Hyvä, siellä tulee tehtäväksi tärkeä päätös, tärkeämpi kuin kenties koskaan ennen tai jälkeenkään. Siis kaikki saapuville, muistakaa se!

— Betti täti tulee myöskin sinne — miten mainio hänen viimmeinen kirjoituksensa olikaan, kukaan naisista ei käytä kynää semmoisella loistavuudella kuin hän.

— Sano ennemmin semmoisella arvokkuudella. Ja Liisalla on todellakin oikein, meidän ei pidä antaa ihmisille aihetta moittiakseen meitä liiallisesta intoilemisesta. Tuo Eeva esim. on kerrassaan huimapää. Sinun olisi pitänyt kuulla häntä viimme kokouksessa! Muuan vahtimestari kurkisti ovesta sisään, Eeva huomasi hänen heti ja luoden tuohon miesparkaan kerrassaan surmaavan silmäyksen sanoi hän: — Se oli vain muuan mies, ja sen niin murhaavalla äänellä, että koko kokous purskahti nauruun.

— No se ei suinkaan ollut niin kovin pahasti! — Rakas Eeva, luulenpa, että olet miestenvihaaja; miten sinä viihdyt kollegoiden kanssa siellä koulussa, ettekö te väliin ottele keskenänne?

— Ka otellaanpa ja niin että herrat punastuvat korvaksiaan myöten ja meidän ranskankielen opettaja, tuo pikku leskirouva, huutaa ah ja voi minun mahdottomuudelleni. Hyi, miten ilettäviä nuo naimahaluiset, mielistelevät hupakot ovat!

— Mutta rakas Eeva, sinähän käytät melkein liian karkeita sanoja!

— Käytän kun käytänkin, koska kerran hiukan liioittelen. Mutta tiedätkö sinä, ihastuttava Liisa, että kaikilla puolueilla pitää olla joku tuommoinen ensi luokan kirkuja, joka kulkee muiden edellä ja vinguttelee ruoskaa kääntääkseen ihmisten huomiota itse ratsasjoukon kulkuun.

— Ja sinä nyt vinguttelet ruoskaasi aidanseipäisiin miessuvun suhteen, kuului useita ääniä. Kaikki nauroivat.

— Oikea asia ei kaipaa mitään kirkujia, sanoi Liisa.

— Eipä kyllä, mutta tuommoiset huimapäät hankkivat meille maltillisille naisille syytöksiä sekä miesten että — — —

— Mutta naisen täytyy saada lausua julki rehdit ajatuksensa!

— Eeva, Eeva, nainen vaijetkoon seurakunnassa, huudettiin joukossa.

— Sitäpä minä haluaisin nähdä kuka minulta suun tukkisi, siihen ei kykene ainakaan minun arvoisat aatesisareni, jotka eivät itsekään ole oppineet vaikenemisen taitoa. Vaan jopa sietää lähteä, hyvästi, kaunis Liisa, hyvästi kaikki!

Toisetkin kuuluivat sanovan hyvästinsä ja myymälän ovi sulkeutui jälleen pienen ovikellon iloisesti kilahtaessa. Tohtori oli pannut valokuvan taasen pöydälle ja melkein huumautuneena kuunnellut tuota vilkasta sanatulvaa. Hänen muinainen vaimonsa oli siis joutunut tuohon piiriin, tuohon yhä tihenevään uudenajan naisten valppaaseen riviin, naisten, jotka leikkuuttavat tukkansa lyhyeksi, käyttävät silmälaseja ja puhuvat naisen oikeuksista. Tännekö siis Liisa pyrki, tällaista vapauttako hän tavoitteli. Tohtori muisti äkkiä mitä pastorinrouva oli sanonut Betti tädistä, niin, olisihan hänen pitänyt arvata mikä Liisasta tämmöisen vaikutuksen alaisena tulisi. Ja semmoisessa piirissä, semmoisen äidin kasvatettavana oli hänen tyttärensä! Nyt huomasi hän kaikki, nyt ymmärsi hän, ett'ei hänellä enää ollut mitään lasta, sillä ei suinkaan Liisa semmoisissa oloissa taivuttanut Paulan sydäntä isänsä luo, miehen luo, joka hänestä ja hengenheimolaisistaan oli tyranni pahinta lajia. Mutta minkä hän sille voi, vapaaehtoisesti oli hän jättänyt tyttären äidille, nyt sai hän vaijeten ummistaa silmänsä ja antaa kaiken mennä menoaan — turmioon.

Samassa astui Liisa verhoseinän takaa hänen luokseen. Hänen poskiaan kaunisti sievä rusotus ja suurissa, mustissa silmissä säteili elonhehkuinen kimallus. Ensi kertaa hämmästyi tohtori tuota poskien rusotusta, koko olemuksessa ilmautuvaa käytöksen arvokkuutta ja kasvojen reipasta nuorteutta. Hän ei ollut miltään puolelta semmoinen, miksi tohtori oli mielessään kuvitellut nykyajan emansipeeratun naisen, hän oli vain kaunis, eloisa nainen, jonka tumma tukka oli koottu yksinkertaiseksi palmikoksi niskaan ja jonka silmäin säteilyä ei mitkään lasit varjostaneet.

— Sinä olet varmaankin katsellut Paulan kuvaa, sanoi Liisa ystävällisesti läheten. Se on otettu jo vuosia takaperin ja sittemmin on hän kasvanut melkoisesti. Kuten ehkä muistanet, vietti hän äskettäin kahdeksannen syntymäpäivänsä.

Tohtori nyökäytti myöntäen. Ovikello soi taasen ja pienien jalkain sipsutusta kuului myymälästä. Liisa hymyili ja samassa juoksi Paula huoneeseen.

— Täällä on joku, joka on tullut vaseti sinua tervehtämään, pikku tyttöseni, sanoi Liisa harvaan ja painokkaasti. — Mene tervehtämään häntä, Paula, se on — isäsi!

Pienet, valkeaan huntuun verhotut kasvot sävähtivät helottavan punaisiksi ja jonkunlainen puistutus näytti värisyttävän tuota pientä olentoa. Sitte astui hän empien askeleen eteenpäin, niin toisen ja kolmannen, katsellen silmää räpäyttämättä koko ajan tohtoria. Liisa tarkkasi koko ajan tohtoria, jonka kasvoissa oli tapahtunut äkkiä jyrkkä muutos, hän oli kalpea ja huulensa vapisivat suonenvetoisesti. Saamatonna, mutta samalla kuitenkin ikävöiden ojensi hän kätensä tyttöä kohti.

Tuo pieni jalka otti vielä yhden askeleen eteenpäin, sitte heittäysi hän äkkiä, odottamatta eloisan luonteensa lämpimässä innossa tohtorin käsivarrelle ja kätki suloisen päänsä hänen leveää rintaansa vasten.

Liisa katseli tätä kaunis, kyynelehtevä hymy huulillaan, hän oli sielunsa pohjasta kiitollinen, että Paula vapaaehtoisesti suostuutui isäänsä. Siitä voi isä nähdä, ett'ei lasta oltu vieroitettu hänestä ja ett'ei äidin sydämmessä asunut vähintäkään katkeruutta.

Myymälään tulijat kutsuivat Liisan jälleen todellisuuteen. Ja kun hän palasi takaisin, istui Paula tohtorin polvella; tohtori oli riisunut hunnun hänen päästään ja hyväili nyt ihastuneena hänen hiuksiaan. Ja tuolla pienellä kirsikkasuulla oli tuhansia asioita kerrottavana.

— Eikö sinua haluttaisi syödä päivällistä meidän kanssamme, joll'ei nimittäin mikään lupaus vaadi sinua muualle? kysyi Liisa ystävällisesti. Näytti, että tohtorin oli vaikea erota Paulasta, siksi ottikin hän kiitollisuudella kutsun vastaan.

Aterian jälkeen kertoi Paula lapsellisella viattomuudellaan, että "hänelle annettiin musiikkitunteja." Liisa täydensi uutisen, kertoen tytön ihmeteltävästä taipumuksesta musiikkiin, joka saattoi muutaman heidän hyvän tuttavansa puoleksi leikillään rupeamaan opettamaan hänelle ensi alkeita. Tohtori nousi lähteäkseen, silloin ehdotti Liisa, että hän ja Paula lähtisivät yksissä kävelemään.

Paula oli aivan ihastunut: nyt saisi hänkin lähteä kävelylle isänsä kanssa. Tohtori näytti hämmästyneeltä ja tyytyväiseltä.

— Sinä tulet varmaan huomenna taasen meitä katsomaan, tuumi Liisa auttaessaan päällysviittaa Paulan ylle.

— Enpä tiedä oikein, minä ajattelin matkustaa, mutta — — —

— Matkustaa pois jo huomenna, oi, sitä sinä et saa tehdä, isä, huusi Paula, riippuen kiinni hänen käsivarressaan. Sinun täytyy tulla minun kanssani luisteluradalle, äiti ei laske minua sinne yksin eikä hänellä itsellään ole aikaa tulla mukaan muulloin kuin sunnuntaisin, ymmärräthän, ja — ei, isä, sinä et saa matkustaa huomenna pois.

— Paula on pieni takkiainen — sanoi Liisa hymyillen. — Meneppä nyt kauniisti, tyttöseni, ja katso, ett'et rasita isääsi kovin paljon.

— Hänkö rasittaisi — juttua — mumisi tohtori kun hän tytön käsi omassaan astui kadulle. Aurinko ei ollut vielä aivan laskenut, sen kimellys välkehti esplanaadin puissa ja noissa loppumattomissa akkunariveissä. Miten komeaksi, suurkaupunkimaiseksi tää kaupunki olikaan kasvanut.

Syvin vetein hengitti tohtori raikasta talvi-ilmaa ja hänen suonissaan virtasi uusi elonhehku. Hän katseli ennen tuntemattomalla hyväntahtoisuudella vastaantulevia ihmisryhmiä ja kun joku ihmettelevä silmäys kiintyi Paulan sievään muotoon, ailahti hän ilosta. Niin, hän oli todellakin maailman somin pikkutyttö, siitä oli tohtori aivan varma, ja niin luottoisesti kun hän piti pikku kätöstään hänen suuressa kourassaan.

— Isä!

— Mikä sitte, Paula?

— Oh, minä tahdoin vaan sanoa, että tämä on niin hauskaa ja että minä pidän sinusta, isä, oikein tavattoman paljon!

Tohtorin muuten niin tuikea katse himmeni hetkiseksi. Mikä sen vaikutti, sitä ei hän ruvennut akkiloimaan. Kun hän taasen näki selvästi, näytti maailma hänestä niin sanomattoman suloiselta, tuo maailma, joka kuvastui hänelle lapsen viattomassa katseessa.

* * * * *

Seuraavana päivänä istui tohtori Galle taasen Liisan miellyttävässä arkihuoneessa. Paulalla oli lupapäivä ja hän näytteli äidin kehoituksesta miten hän oli koulussa edistynyt. Myöhemmin lähtivät he kahden kävelylle ja jos eivät he ennättäneetkään Paulan lemmitylle luisteluradalle, oli siihen syynä se, että tohtorilla oli niin paljon tekemistä namus- ja leikkikalu-kaupoissa, ett'eivät he kerjenneet pitemmälle. Vihdoin söivät he päivällistä yhdessä, tuossa pienessä, milt'ei nurkkakaapilta näyttävässä ruokailuhuoneessa, ja kerrassaan hyvän päivällisen söivätkin. Iltahämyssä söivät he takkavalkean ääressä paistetuita omenoita, jolloin Liisalla oli hyvä tilaisuus selvitellä kasvatussuunnitelmiaan Paulan suhteen, tytön itsensä puuhaillessa aamupäivän ostosten kanssa, jotka kaikki oli jätetty hänen huostaansa.

Liisa puhui hyvin ja ajatteli selvästi, tohtorin täytyi myöntää hänellä olevan oikein kaikessa, sillä hänen vehmailta huuliltaan ei päässyt ainoatakaan mahdotonta ajatusta.

Tohtori tunsi viihtyvänsä erinomaisesti, ensi kertaa tunsi hän käsittävänsä mitä sana kodikkuus merkitsee. Ja kun he olivat siinä kolmisin, Liisa vastapäätä häntä ja Paula hänen polveensa nojautuneena, valtasi tohtorin selittämätön onnen tunne. Mutta samalla avautui ovi ja sisään astui uljas, ijäkkäämpi nainen, jonka Liisa esitti Betti tädiksi.

Vieraan tulo vaikutti tohtorin suloisiin tunnelmiin kuin jäähdyttävä ruiske. Sen käsityksen mukaan, minkä hän oli saanut Betti tädistä, olisi hän kaikkein vähimmän halunnut juuri häntä tavata. Siksi olikin hän heti valmis kääntämään luonteensa karkean puolen nähtäväksi.

Mutta Betti täti ei ollut millänsäkään, vaan istuutui tyyneenä nojatuoliin, jonka Liisa hänelle tarjosi. Hänen viisaat silmänsä tarkastelivat kiintymyksellä tohtori Gallen tällä kertaa hyvin vähän myötätunnetta herättävää olemusta. Mutta hienolla, maailmaa kokeneella tavallaan alkoi hän sitten keskustelun, johon tohtori kiintyi vasten tahtoaan ja ennen pitkää oli hän, ihmeellistä kyllä, unohtanut koko vastenmielisyytensä vanhoja emansipeerattuja naisia, etupäässä Betti tätiä kohtaan. Hän oli todellakin kiehtoava ja mielenkiintoa herättävä tuo hopeahiuksinen neiti, joka niin hyväntahtoisesti katseli tohtoria vielä nuoruutta uhkuvilla kirkkailla silmillään.

Kun Paula oli kokonaan kiintynyt leikkimään uusilla nukeillaan ja Liisa mennyt myymälään erästä ostajaa palvelemaan, katseli Betti täti ajattelevasti hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän tohtoriin ja sanoi matalalla äänellä: — Hän on varmaankin teidän mielestänne paljon muuttunut, tohtori Galle?

Tohtori murahti myöntävän vastauksen.

— Älkää luulko, että lausun tätä jonkunlaisena moitteena teitä kohtaan — jatkoi hän ystävällisesti — mutta kun Liisa kahdeksan vuotta takaperin tuli luokseni, oli hän kuin surkastunut, pimeässä kasvanut kukka, mutta nyt — nyt on hän kehittynyt kauniiksi, kukkivaksi ruusuksi. En sano, että hän menetteli oikein jättäessään teidät, mutta luulen, että tämä ero, tämä koko hänen entisen elämänsä murros, oli tarpeen hänen sisäiselle kehitykselleen, jotta hänestä voisi tulla se, mikä hän nyt on: hyödyllinen, ajatteleva ja ennen kaikkea — kristillismielinen nainen. Te jätitte hyviin käsiin lapsenne, tohtori Galle, Paula kasvaa pienenä, onnellisena tyttönä, äitinsä opettaessa häntä rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiään ja tämän rakkauden voimalla pyrkimään velvollisuutensa täyttäväksi ja hyväksi ihmiseksi. Jumala on kääntänyt ihmisellisen hulluuden hyväksi neuvoksi viisautensa rakkautta uhkuvan aivoituksen jälkeen. Minä olen iloinen, saadessani kerran sanoa tämän teille ja minä toivon teitä ilahuttavan sen, että Liisa nyt on onnellinen.

Hän vaikeni, sillä samassa astui sisään Liisa ja pani avoimen kirjeen hänen käteensä: — Toimittajalta, sanoi hän — hän kirjoittaa niin ystävällisesti ja lähettää samalla minulle kirjoituspalkkion. Hän kohotti kädessään muutamia uusia, kauniita seteleitä: — Täällä on meidän kesänviettoa varten, pikku täti; Paula saa nyt hengittää, suolaisenmeren ilmaa, minä olen niin sanomattoman iloinen!

Tohtorin kasvot synkistyivät: — Jos sinulla on ollut jonkunlaisia tarpeita, miks'et sitte ole sallinut Paulan isän — — —

Tavattomalla suloudella asetti Liisa kätensä tohtorin käsivarrelle, hempeän rusotuksen kohotessa poskilleen: — Suo anteeksi, sanoi hän hiljaa, se on kun onkin minun ylpeyteni ja iloni kasvattaa Paula omain kätteni työllä. Tähän asti on kaikki mennyt hyvin eikä meiltä ole koskaan mitään puuttunut, jos sinä tahdot koota jotakin hänen hyväkseen, niin talleta ne siksi, kunnes hän aikuisena tahtoo kehittyä jollekin erikoiselle alalle.

Tohtori ei vastannut, hän oli noussut ja mennyt ikkunan luo; hän tunsi, että tuo juopa, joka oli hänen ja hänen entisen vaimonsa välillä ja jonka hän vast'ikään oli vähällä kokonaan unhottaa, oli taasen ammahtanut syvemmäksi, syvemmäksi kuin koskaan ennen. Hän katseli sitä tavattomalla kauhulla, mutta sen toisella puolella seisoi Liisa tyyneenä ja kauneutta säteilevänä, Paulan käsi omassaan, yhdistettynä eroittamattomasti siteellä, jota ei mikään maallinen mahti kykenisi murtamaan. Tänä hetkenä tunsi hän olevansa heistä molemmista niin tavattoman kauvaksi eroitettuna. Mikä hän oikeastaan oli heille? Lapsen isä kyllä, mutta muuten vento vieras. Vieras heidän ajatuksilleen, koko heidän elämän-katsannolleen; miksi hän oli viipynyt täällä päivän tätä kaikkea kokeakseen, sillä itse asiassa oli hän iloinen, että hänen asuinpitäjänsä ja pääkaupungin väliä oli kymmeniä penikulmia.

Betti täti istui vaiti ja ajatteli miten vaikeata on kerran särkynyttä enää saada eheäksi. Liisa oli sytyttänyt lamput ja ottanut hienon käsityönsä esille. Hänen poskillaan paloi kaksi pientä, punaista pilkkua, varmana merkkinä sisäisestä liikutuksesta. Mutta hänen otsansa oli avoin ja lujan päättäväisyyden ilme kuvautui hänen kauniin suunsa ympärillä; näkyi että elämä oli selvänä hänen edessään.

Betti täti yhdisti taasen taitavasti keskustelun katkenneet langat. Mutta tohtori ei voinut viipyä kauvemmin, hän tunsi, että tämän kodikkaan arkihuoneen tuoksuava ilma oli vähällä tukehuttaa hänet.

Paula heittäytyi hänen kaulaansa ja lupasi kirjoittaa hänelle usein, Liisa ojensi hänelle kätensä ystävällisesti, mutta ei pyytänyt häntä tulemaan takaisin. Tohtori ei ollut nykyään hänelle mitään, ei edes synkkä varjo, jonka hän tahtoisi poistaa mielestään.

Tohtori seisoi kauan ulkona kadulla ja katseli valaistuun myymälään. Siellä seisoi Liisa ja lajitteli kirjavia silkki- ja villalankoja, tyyneenä, ilman pienintäkään mielenliikutuksen ilmettä olemuksessaan. Hänen kirkkaat silmänsä katselivat ystävällisesti ostajaa, jonka kanssa hän puheli, ja punerva lampunvarjostin loi himmeän valaistuksen hänen vehmaille kasvoilleen, mustille hiuksilleen ja sorealle varrelleen. — Hyvä, ajatteleva ja kristillismielinen nainen, kertoi hän konemaisesti Betti tädin sanoja — voiko toivoa enempää — ja semmoinen nainen oli kerran ollut hänen vaimonaan.

* * * * *

— Mikä se on, Paula?

— Kirje, äiti, ja osoite kuoressa on kummin käsialaa.

— Näytäppä minulle, lapseni — aivan oikein, se on Miina Orellilta!

Liisa otti kirjeen ja kallistausi taaksepäin tuolle alkuperäiselle lepotuolille, Paula, joka nyt oli soleva, kaksitoistavuotias tyttö, heittäysi kahden suuren koivun välissä olevaan riippumattoon. Liisa tyttärineen asui nyt, kuten jo monena edellisenäkin kesänä, luotsivanhus Janssonin luona. Meri oli tyyni ja välkehti ilta-auringon valossa, luotsi-ukko puuhasi rannassa veneensä luona ja kalalokki lensi välkkyvin siivin salmelle päin. Miten kaikki oli rakasta ja tuttua, ajatteli Paula, täällä oli hän viettänyt nuoren elämänsä iloisimmat ja huolettomimmat hetket. Tyytyväisyydestä huoahtain sulki hän mustat silmänsä. Mutta hän avasi ne taasen jälleen äidin huudahtaessa:

— Mitä kirjoittaa kummi?

Liisa kohotti silmänsä, syvä vakavuus katseessa: — Kummisi kertoo varsin surullisia uutisia, sanoi hän. Isääsi on kohdannut onnettomuus, hän on ajanut kumoon käydessään muutaman sairaan luona ja taittanut oikean jalkansa!

Paula syöksähti ylös ja seisoi samalla vaalein poskin äitinsä edessä:
— Mitä aijot sinä tehdä, äiti? kysyi hän kiihkeästi.

— Mitä tahtoisit sinä sitte minun tekemään? Liisa katseli tutkivasti, jännityksellä tytärtään.

— Meidän täytyy matkustaa hänen luokseen — nyt heti!

— Hyvä, matkustakaamme sitte!

Luotsivanhus sekä hänen eukkonsa saivat myöskin uutisesta tiedon. Pieni tyttärenpoika, Pekka, lähetettiin kylään hevosta hakemaan ja Liisa sulloi kiireesti tarpeellisimmat kapineet matkalaukkuun, mielenliikutuksen valtaaman Paulan kävellessä levottomasti ulos ja sisään. Sitte läksivät he molemmat valoisana kesäyönä rauhaisasta kesäasunnostaan sydänmaata kohden.

Tie oli pitkä ja rautatiestä etäällä, mutta Liisa ja hänen tyttärensä eivät olleet liian arkailevia kärrymatkustukseen. Lepuutustunteja pidettiin harvoin ja mahdollisimman lyhyviä ja niin läheni Liisa sitä kotia, jonka hän kohta kaksitoista vuotta takaperin jätti. Selittämättömät tunteet valtasivat hänen kuta likemmäksi hän tuli tuota tuttua kylää. Hän näki metsästä laskeuvan maantielle tuon saman syrjätien, jonka päässä hän oli kohdannut vanhan talonpojan. Kaukana näkyi kirkko kunnallaan. Seutu muuttui yhä avonaisemmaksi ja pian levittäysi heidän eteensä Lehtolan kylän alavat pellot. Liisa tunsi äkkiä tukehuttavaa kuristusta kurkussaan heidän kääntyessään tohtorilaan vievälle tielle. Kaikki oli ennallaan, rumat, navettamaiset asuinhuoneet sammaleisine kattoineen ja vinoine ikkunoineen, ainoastaan apteekki oli äskettäin maalattu ja varustettu komealla nimikilvellä. Sieltä tuli juosten ulos pieni nainen, vanhettunut, laihtunut Miina neiti, jonka ohuissa hiuksissa alkoi jo harmaja kajastaa.

— Liisa, Liisa, onko se todellakin Liisa, huusi hän ja syleili sydämmellisesti entistä tohtorinnaa. — Ja tämä sitte, jatkoi hän, on varmaankin minun pieni kummityttöni; oi Jumala, niin suuri, ei kumma, jos me alamme vanhettua, kun pikkulapset kasvavat ja tulevat suuriksi!

— Ajattelehan, rakas ystävä, että siitä on kaksitoista vuotta, sanoi
Liisa.

— Niin, se on todellakin pitkä aika; mutta voi miten iloinen minä olen, kun te nyt olette täällä. En tiennyt oikein, mitä minun piti tekemän, päätin kuitenkin kirjoittaa. Tohtori ei sanonut asiasta ainoatakaan sanaa, mutta hän puheli usein Paulasta ja kun kerroin, että kirje oli lähetetty, näytti hän niin tyytyväiseltä.

— Se oli oivallisesti, että kirjoitit, sanoi Liisa — mutta menkäämme nyt sisään.

— Menkäämme, menkäämme, mutta pistäykää kaikin mokomin meille ensin sisään. Tuo pieni, innokas olento työnsi heidät takaisin hyväntahtoisella pakolla: — Luulen tohtorin odottavan teitä, mutta hämmästyttäminen voisi olla hänelle vahingoksi. Minä juoksen sen vuoksi sinne edeltäpäin ja valmistan häntä hiukan; sinä et voi uskoa, miten huono hän on!

— Kerro meille kaikki, pyysi Liisa, pitäen Paulan vapisevaa kättä omassaan. Miina neiti kertoi tarkasti mitä oli tapahtunut ja kuinka tohtori ei tahtonut luottaa lääkäreihin, vaan antoi lukkarin hoitaa itseään.

— Onneksi luottaa veljeni Amos lukkariin, päätti hän puheensa. — Hän näyttää olevan taitava luuvammojen parantaja; mutta tohtorilla on ollut paljon kärsimistä, Amos sanoo, että hänen ihonsa on huonoa paranemaan ja sitte — — —

Hän katsahti äkkiä Paulaan, sitte kumartui hän ja kuiskasi Liisan korvaan: — Sitte on hän viimme aikoina juonut niin hirveästi ja siinä se juuri onnettomuus onkin!

Liisa antoi päänsä vaipua hiljaa kuin vastaukseksi.

— Niin, hyvä Jumala, kaikkea sitä voikin tapahtua, huokasi tuo hyväluontoinen pikku nainen. Nyt menen minä ja keitän teille tilkkasen kahvia, te olette varmaankin nälkäisiä ja janoisia tuommoisen pitkän matkan jälkeen.

Paula katseli äitiään tuskallisen rukoilevasti.

Liisa ymmärsi hänen halunsa: — Paras Miina, anna kahvin jäädä toistaiseksi ja mene sen sijaan valmistamaan sairasta; minun pieni Paula rukkani ikävöi isänsä luo.

— Sitä kilttiä tyttöä, niin, niin, minä menen heti, huusi Miina neiti, mennen jo ovessa ja jättäen vieraansa yksikseen pieneen kuumaan arkihuoneeseen, jonne aurinko tunkeusi esteettömästi ikkunoista.

— Oi, äiti, äiti! Paula kiersi käsivartensa äidin kaulan ympäri ja ratkesi itkemään: — Eikö ole kauheaa, että hän makaa siellä ja kärsii, kenties kuoleekin avutta. Suonenvetoiset nyyhkytykset vapisuttivat häntä ja hän painautui lujasti äitinsä rinnoille.

— Koeta rauhoittua, tyttöseni, sanoi Liisa, työntäen hellästi hänen epäjärjestykseen joutuneet hiuksensa kauniilta otsaltaan. — Joll'et sinä voi olla aivan hiljaa, en minä uskallakaan ottaa sinua mukaani isän luo; huomaa, tyttöseni, ett'ei niin kovin sairaan henkilön mieltä saa millään tavalla liikuttaa.

Paula lakkasi heti nyyhkyttämästä, hän oli perinyt äidiltään luonteen voimakkuutta ja saanut jo nuorena oppia itsensähillitsemisen vaikeaa taitoa. Kun Miina neiti hetkistä myöhemmin palasi ja kertoi, että tohtori jo ajoneuvojen äänestä oli arvannut vierasten tulon, kykeni Paula tyyneenä, joskin tosin kalpeana, seuraamaan äitiään ruohottuneen pihan poikki tohtorin asuntoon.

Laakea kivipaasi oli vielä paikallaan kuluneen porrasastuimen edessä. Liisan täytyi nojautua porrasjohdakkeeseen. Astuessaan nyt taasen ikäänkuin entisyyden kynnykselle, oli hänen vuoronsa joutua liikutuksen valtoihin, jonka syitä ei Paula voinut aavistaa.

— Voitko sinä pahoin, äiti? kuiskasi Paula levottomasti.

— En, pikku tyttöseni, en minä ole kipeä — ja Liisa astui päättävästi viimmeisen porrasastuimen ja astui hämärään, autioon eteiseen. Sitte avasi hän tohtorin huoneeseen vievän tutun oven.

Leveä, nahalla päällystetty sohva oli muutettu sairasvuoteeksi ja aurinko, joka ammottavien, autioiden ikkunoiden kautta tunkeusi sisään, lankesi terävästi tuon kokoonkutistuneen jättiläisen vartalolle, joka puolittain istuen nojausi tyynyjä vasten. Tohtorissa oli tapahtunut todellakin kauhistuttava muutos, hänen suuret, karkeat kasvonsa olivat kellastuneet ja vanhettuneet, silmät asuivat syvällä kuopissaan ja vaaleanharmaja tukka riippui tuuheana otsalla.

— Isä, rakas isä rukka! — kevyesti kuin keijukainen oli Paula rientänyt epätasaisen, matottoman lattian poikki ja polvistunut sairaan viereen.

Tohtorin suuri käsi hapuili saamattomana Paulan kättä.

— Oletko sinä hyvin kipeä, isä? Isä teki myöntävän liikkeen.

— Heti kun saimme kuulla, mitä oli tapahtunut, läksimme matkalle sinun luoksesi, sanoi Liisa, istuutuen tuolille vuoteen viereen niin levollisena, kuin olisi hänen paikkansa ollut juuri siinä. — Paula oli niin innoissaan päästäkseen tervehtämään isäänsä ja minä arvelin, että kai sinä tarvitset sairaanhoitajankin. Onko vanha Lotta vielä täällä?

— Ei, hän meni naimisiin viimme vuonna; tätä nykyä on minulla vanha kuuro akka, koko talous on rappiolla, sanoi tohtori katkonaisesti.

— Miten kuuma täällä on ja aurinko paahtaa sinua vasten kasvoja. Meidän täytyy asettaa uudin toiseen ikkunaan, sanoi Liisa, avaten varjopuolella olevan ikkunan, niin että vilpoisa ilmavirta pääsi tunkeumaan huoneeseen. — Paula pienoiseni, näitkö sinä mihin meidän matkalaukkumme joutui?

— Se jäi apteekin portaille, sanoi Miina neiti, joka juuri astui sisään.

— Kenties se voitaisiin tuoda tänne, sanoi Liisa. Hän avasi suuren, aution salin oven, joka näytti entistäänkin autiommalta, ja astui muinaiseen kamariinsa, jossa hän oli niin paljon katkeruutta kokenut, jossa molemmat hänen lapsensa olivat nähneet päivän valon ja jossa hän oli tehnyt pikku poikansa viimmeisen vuoteen.

Muistojen valtaamana vaipui hän lähimmälle tuolille istumaan, josta hänet tapasi Miina neiti, joka vähäistä myöhemmin astui sisään matkakapineita tuoden.

— Voi rakas Liisani, minä voin arvata sinun tunteesi, kun taasen näet kaiken tämän, ja tuo hyväluontoinen ystävätär puhkesi viljaviin kyyneleihin. Mutta Liisan suuriin, vakaviin silmiin kohosi ainoastaan kostea kimallus.

— Minä olen iloinen tännetuloni johdosta, sanoi hän, — minä luulen voivani olla joksikin hyödyksi ja keventää sinun ystävällistä huolenpitoasi, rakas ystävä. Minä tiedän, että sinä olet uhrannut sekä aikaa että vaivaa tämän talon hyväksi.

— Oo, minä olen kyllä halusta koettanut olla apuna vähien voimieni mukaan, mutta, näes, siitä on samalla ollut myös jonkunlaista edesvastaustakin. Tohtori tuli heti pahalle tuulelle kun Amos vain puhui, että tarvitsisi hakea lääkäri kaupungista — hän näytti haluavan olla rauhassa ja huolehtia niin vähän kuin mahdollista. Tiedäppäs, mitä minä olen ajatellut, olen arvellut, että hän kyllä ymmärtää, miten huono hänen tilansa on, mutta ett'ei hän välitä meni miten tahansa.

— Minun täytyy saada puhutella apteekkaria vielä tänä iltana, sanoi Liisa päättävästi — ja jos jotain vielä voi tehdä hänen hyväkseen, niin on se myös heti tehtävä!

Miina neiti katseli häntä ihmetellen ja päästi helpoituksen huokauksen; hän oli niin tyytyväinen, jotta edesvastuu sairaasta nyt siirtyi hänen nerokkaalle ystävättärelleen.

Miten kummalliselta tuntuikaan ensi ilta tässä muinaisessa kodissaan, josta hänellä oli niin monta muistoa ja erilaista tunnelmaa. Hänestä tuntui toisinaan kuin tahtoisi rinta haljeta, hän ei voinut hengittää vapaasti, kävellessään järjestellen ulos ja sisään tuossa tutussa huoneessa. Paula sen sijaan koteutui nuorten tavallisella mukautuvaisuudella pian uusiin oloihin, auttaen väliin äitiään, istuen taasen toisinaan isän sairasvuoteen ääressä tai huvittaen apteekkaria ja hänen elähtänyttä sisartaan pistäymällä toisinaan apteekissa jollakin asialla. Hänen ensimmäinen katkera surunsa oli jo tyyntynyt saadessaan nähdä isänsä, hän voi hymyillä tuota kaunista hymyään, joka muodosti hänen pehmoisille poskilleen sievät kuoppaset, ja hän keksi tuhansia hellyyden osoituksia sairasta huvittaakseen.

Mutta tohtorin katse ei kiintynyt yksin häneen, vaan se seurasi lakkaamatta tuota uljasta naisvartaloa, jonka ryhdissä ei ollut pienintäkään vanhahkon vivahdusta, joka niin hiljaa liikkui hänen ympärillään, toimitellen yhtä ja toista hänen mukavuudekseen ja viihdytyksekseen. Illan tultua, kun Paula matkasta ja uusista tunnelmista väsyneenä uinui samalla paikalla, missä hänen kätkyensä muinoin oli ollut, istui Liisa hiljaisessa sairashuoneessa ja katseli aatellen ikkunasta hämärään elokuun yöhön.

Tohtori heittelihe levottomasti vuoteellaan puolittain nukkuneena, puolittain horrokseen vaipuneena. Valveella ollessaan oli hän enimmäkseen vaiti, mutta näytti tyytyväiseltä milloin Liisa järjesteli hänen tyynyjään tai tarjosi hänelle raikkaan virvoitusjuoman. Nuo pitkät yöt yksinäisyydessä, sillä kuuroa eukkoa, joka oli valvovinaan hänen luonaan, ei suinkaan voinut laskea miksikään, ne olivat olleet hänelle oikea kauhistus; nyt, sen sijaan, kuluivat tunnit kuin ennen minuutit.

Samaa tunsi Liisakin, päivän monien mielenliikutusten vaikutuksesta ei hänkään tuntenut mitään unen tarvetta. Ja kun aamu koitti, näytti hän aivan reippaalta ja levänneeltä. Punertava taivas loi rusotuksensa hänen vakaville kasvoilleen ja kohotetuille silmilleen; tohtori katseli häntä äänetönnä, hänestä näytti Liisan kasvoilla lepäävän kirkastuneen vapauden puhdas ilme.

Liisan vaikutuksesta tapahtui koko talossa ihmeteltävä muutos parempaan päin; ja mikä ihmeellisintä, tohtorikin taipui hänen tahtonsa mukaan. Muuan nuori, taitava lääkäri kutsuttiin kaupungista ja hänen kanssaan neuvoteltuaan päätti Liisa ehdottaa tohtorille, että he muuttaisivat pääkaupunkiin, saadakseen vikaantuneelle jalalle tarpeellista hoitoa.

— Mitä arvelet, jos matkustaisimme, sanoi hän, katsellen ystävällisesti tohtorin tuskien rypistämiin kasvoihin. — Luuletko voivasi kestää, Frans.

Siitä oli aikoja kun hän oli kuullut tuon äänen lausuvan nimeään, nyt kaikui se soittona hänen korvissaan:

— Haluatko sinä, Liisa, että minä matkustaisin?

— Minusta on meidän velvollisuutemme tehdä kaikki mitä voimme, sinun terveytesi palauttamiseksi, vastasi hän lempeästi.

— No, matkustakaamme sitte, minä en toivo mitään pelastusta, mutta tahdon koettaa, kun sinä katsot sen oikeaksi.

Liisa ei vastannut, mutta hän kumartui alas ja silitteli pehmeällä, vilpoisella kädellään hänen kuumaa otsaansa, ja se oli tohtorista kuin enkelin siipien hyväilyä. Jos vain Liisa olisi ollut häntä tukemassa, olisi vaikeimpikin tuntunut hänestä kevyeltä.

Matka pääkaupunkiin oli myös perin vaikea ja toisinaan pelkäsi Liisa, että tohtorilla todellakin oli oikein sanoessaan, ett'ei ollut pelastuksesta toivoa. Hän oli kenties menetellyt tyhmästi houkutellessaan miehensä jättämään kotinsa, jossa hän olisi voinut kuolla rauhassa ja vapaudessa, sillä hänen tuskansa olivat toisinaan sanomattoman kovat. Mutta kun kaikki oli kestetty ja hän näki tohtorin tyytyväisenä hyvällä vuoteella tuossa pienessä sairaskamarissa, ympärillään kaikkea, mikä voi tuottaa apua ja helpotusta, ei hän voinut muuta kuin kiittää Jumalaa, joka oli auttanut heitä niin pitkälle.

— Herra on minun turvani murheessa, minun kallioni ja minun linnani! kuului hiljainen vakuutuksen ääni hänen sisimmässään.

* * * * *

Se oli Liisan onneksi, että hänellä oli tämmöinen vakuutus tukenaan nyt seuraavina päivinä. Hänen onnistui saada sen ystävänsä, joka kesän aikana oli hoitanut hänen tointaan myymälässä, pysähtymään edelleenkin hänen tilalleen, joten hänellä oli aikaa joka päivä käydä sairasta hoitamassa. Se ei kenties enää kauvan tarvitsisikaan hänen huolenpitoaan — semmoinen oli hänen nykyinen tilansa. Ja jos Liisa kerran tohtorin vaimona oli syvästi rikkonut häntä vastaan, tahtoi hän nyt hädän hetkenä uskollisena ystävänä sovittaa rikoksensa. Ja jos tohtorin piakkoin täytyisi mennä tuonen joen ylitse, toivoi hän sydämmestään voivansa levittää ijäisyyden valoa kuolon hämärään kammioon.

Kauvan ei hänen tarvinnut olla epätietoinen lääkärein ajatuksesta tohtorin jalan suhteen. Loppupäätös pidetyssä keskustelussa oli, että jalan poikkisahaaminen oli ainoa pelastuskeino ja professori itse kääntyi Liisan puoleen kysyäkseen hänen mielipidettään — hän, samoinkuin sairaanhoitajattaretkin, pitivät luonnollisestikin häntä tohtorin vaimona.

Liisa ei miettinyt kauvan: — Jos se on ainoa keino, katson minä puolestani empimisen sulaksi mahdottomuudeksi, sanoi hän päättävästi.

Professori toivoi, että hän itse puhuisi "miehensä" kanssa asiasta.
Liisa lupasi, leikkauksen pitäisi viivyttelemättä tapahtua.

Keskustelu oli tapahtunut käytävässä sairaskamarin kohdalla ja kun Liisa meni sisään, katsoi tohtori häntä tarkasti: — Minä tiedän sinun ajatuksesi, sanoi hän lyhyesti — nuo suopeat herrat uhkaavat sahata minulta jalan?

Liisa ei vastannut heti, vaan istuutui, tarttuen hänen käteensä: — Sinun tarkkaa lääkärinsilmääsi ei voi pettää, Frans, sanoi hän — eikä ole ollut tarkoituskaan salata sinulta tätä raskasta totuutta. — Hän vaikeni ja katseli syvän vakavasti sairaan otsalle vähitellen kihoavia hikipisaroita.

— Minä tiedän, miltä jalan katkaiseminen tuntuu, olen itse kerran sahannut jalan eräältä raukalta, se ei ole leikkiä se, saat uskoa, ja sitte — on koko tuo kärsimys kenties turhaa! — Vaivoin kuuluivat nämä viimmeiset sanat hänen kuivilta huuliltaan.

— Professori ei tahdo pakottaa sinua, mutta hän sanoi sen ainoaksi keinoksi, minkä enää voi tehdä — sinä tulit liian myöhään, sanoi Liisa hiljaan.

— Minä arvasin sen kyllä, mumisi tohtori, joka katsettaan hivauttamatta katseli pienen oksan muodostamaa tummempaa täplää ovenkehyksessä. Minä en välittänyt koko asiasta, kävi sitte kuinka tahansa!

— Saanko minä ilmoittaa professorille, että sinä päätit antaa sahata jalkasi?

— Jos sitä kuolee lääkärin veitsen tähden tai noiden hellittämättömäin tuskain runtelemana, se lienee itse asiassa yhden tekevää, vastasi hän. — Minä olen valmis!

— Kiitos! — Tuo lopullinen päätös näytti vaikuttavaa rauhoittavasti sairaaseen, hän puheli vilkkaammasti kuin tavallisesti, vieläpä nukkuikin edellä puolenpäivän. Mutta kun Paula tuli tavalliselle jokapäiväiselle käynnilleen, tuli tohtori hyvin tuskaisen näköiseksi, niin että Liisa näki parhaaksi lähettää tytön pois niin pian kuin mahdollista.

Hän ei ollut ennättänyt vielä kertoa Paulalle mitä oli tekeillä, mutta isän liikutuksesta ja milt'ei hurjasta syleilystä näytti Paula tekevän jonkun kauhean loppupäätöksen. Vavisten koko ruumiiltaan jätti hän huoneen.

Liisa meni hänen jälessään ulos, rauhoittaakseen häntä muutamilla sydämmellisillä sanoilla. Palatessaan hän aivan peljästyi, nähdessään tuon tuhkanharmajan värin, joka oli tällä välin levinnyt sairaan kuihtuneille kasvoille. Hän pani kätensä tohtorin otsalle, se oli kostea ja kylmä ja ankarat pudistukset värisyttivät koko hänen olemustaan.

— Mitä se on, Frans? — kuiskasi Liisa. Kärsitkö sinä paljon, voinko minä auttaa sinua?

— Se on kuoleman esimakua, vastasi hän värittömällä äänellä — minä en näe enää koskaan kaunista, viatonta lastani, joka rakastaa minua, vaikk'en sitä ansaitsekaan. Se oli sinun ansiotasi, Liisa, sinä teit oikein eroittaessasi hänet minusta, sillä minun läheisyydessäni olisi hän vain oppinut halveksimaan isäänsä. Minun oma syyni on, että makaan nyt tässä ilman toivoa; minulla oli terve, karaistu ruumis ja teräksinen terveys, mutta minä olen tehnyt kaikennäköistä sitä turmellakseni. Minä olen viheliäinen ihmishylky, joka tuskin kelpaan lannoittamaan sitä maata, johon ruumiini kohdakkain kätketään. — Hän käänsi päänsä kiihkeästi seinään päin.

— Meidän ei tule ajatella nyt ruumista, sanoi Liisa matalasti —
Frans, sinulla on myöskin sielu!

— Luuletko sinä, Liisa, minulla vielä olevan semmoisen? kysyi hän kovasti.

— Minä tiedän sen varmaan, Frans. Sinä olet niin mieluhikkaasti taipunut kaikkiin minun toivomuksiini sen jälkeen kuin minä tulin hoitajaksesi, kuule kuitenkin vielä yksi pyyntö. Pastori on täällä paraillaan sairasten luona, suo hänen tulla sinuakin katsomaan!

Tuon karkean miehen rinnassa syntyi ankara taistelu, mutta Liisan rukoilevilla silmäyksillä oli tavaton voima, ja kun hän istui tohtorin viereen vuoteelle, hänen kätensä omassaan, astui nuori pastori sisään rauhan tervehdys huulillaan. Hän ei puhunut jumaluusopillisia viisasteluja eikä oppineita mietelmiä, vaan hän puhui kuin oikea sielunystävä sairaalle veljelle, joka kenties piankin saisi seisoa ijankaikkisuuden kynnyksellä. Hän sanoi kuulleensa, miten vaikea koettelemus sairaalla oli edessään ja piti yksinkertaisen rukouksen hänen vuoteensa ääressä. Hän rukoili sairaalle voimia tuskien ajaksi, lievitystä Jumalan tahdon mukaan ja ennen kaikkea, jos maallinen apu osoittautuu voimattomaksi, että oikea auttaja tulisi ja toisi sielun lääkkeitä: ijankaikkisuuden armoa ja rauhaa. Kun hän sitte hyvästellessään toivoi heille Jumalan siunausta, tuntui Liisasta kuin olisi outo liikutus kuvautunut tohtorin kasvoilla. Hän ei tahtonut häiritä sitä tunnelmaa ja lähetti ainoastaan hiljaiset esirukoukset sydämmensä syvyydestä.

Liisa ei tahtonut jättää tohtoria tänä yönä, vaan pyysi ottaa osaa ystävällisen hoitajattaren valvomiseen. Ja noina pitkinä hetkinä sairasvuoteen ääressä oli hänellä kyllin aikaa sekä ajatella että rukoilla. Kerran kun hän kumartui, kuullakseen nukkuisiko tohtori, asetti tohtori hiljan kätensä hänen käsivarrelleen: — Liisa, eikö jossain paikassa puhuta tulisista hiilistä — kuiskasi hän — tiedätkö, että sinä kokoot tulisia hiiliä juuri minun pääni kohdalle. — Hän katsahti Liisaan arasti ja rukoilevasti: — Minä olin raakalainen, hirveän julma mies sinua kohtaan, Liisa rankka!

— Ja minä tietämätön, uppiniskainen lapsi, vastasi hän lempeästi.

— Minulla on niin paljon sovitettavaa!

— Tunnustakaamme yhdessä syntimme ja pyytäkäämme toisiltamme anteeksi, sanoi Liisa hiljaan, kohentaen tyynyä hänen väsyneen päänsä alla.

* * * * *

Pitkä, hengenvaarallinen leikkaus oli ohitse ja potilaan tila, vasten kaikkia enteitä, varsin tyydyttävä; tuo vankka ruumiinrakennus oli vielä kerran tehnyt jättiläisponnistuksen ja voittanut kaikki vaikeudet. Luonnollisestikin pysyisi hän pitkät ajat heikkona ja täytyisi varoa kaikkia vahingollisia mielenliikutuksia, mutta terveys kostui kuitenkin päivä päivältä.

Paula istui isänsä luona ja syötti hänelle karamellejä, joita tohtori — vaikkapa muuten olikin vastenmielinen imelille aineille — otti kiitollisuudella vastaan. Paula oli tavattoman iloinen, kun kaikki levottomuus ja pelko nyt oli ohitse. — Sinusta tulee taasen terve ja vahva kuin karhu, sinä suuri isä, sanoi hän — ja me olemme aina yhdessä ja elämme onnellisina monet vuodet, kuten saduissa kerrotaan.

Tohtorin otsa oli syvissä rypyissä, hän ei katsellut Paulaa, vaan Liisaa, joka istui ikkunan luona niin vaipuneena työhönsä, ett'ei hän näyttänyt ollenkaan seuranneen keskustelua.

Paula otti jäähyväiset, mennäkseen lukutunneilleen, ja muutamia minuutteja vallitsi huoneessa semmoinen hiljaisuus, että kuului ainoastaan Liisan sukkapuikkojen ääni, milloin nämä sattuivat toisiinsa.

Tohtori kääntelihe levottomasti: — Minä en voinut uskoa kestäväni leikkausta, sanoi hän äkkiä. Minulla oli niin selvillä kuinka kaikkien asiain piti järjestyä minun kuolemani jälkeen, ja kun minä nyt, kuten näyttää, olen paranemaan päin, niin tunnenpa itseni kuolleeksi, joka olen taasen noussut haudastani. — Liisa oli noussut ylös ja istuutunut hänen viereensä vuoteelle, tohtorin ääni kuului hänestä niin tavattoman alakuloiselta ja suruiselta.

— Sinä et siis ole iloinen, Frans, ruvettuasi taasen uudelleen elämään! sanoi hän.

— Luuletko sinä minulla olevan niin suuria ilon syitä? kysyi hän synkästi. Takanani on kulunut elämäni, jonka muistot tuottavat minulle aina tuskia, edessäni raihnainen terveys ja keskeytynyt virka-ura! Luultavasti täytyy minun ottaa ero kunnallislääkärin virasta, sillä jalaton tohtori on melkein sama kuin tohtori Avuton. Pitäisikö minun tosiaankin iloita tästä kaikesta?

— Pidennetty elämä on aina pidennetty armonaika, sanoi Liisa.

— Kuka tietää — tohtori tuijotti ajattelevana eteensä — minä voin kuolla suurempana epäilijänä kuin olin sinä yönä ennen leikkausta — ihmisluonne on täynnä vastaanhangoittelua.

— Ei, ei! huusi Liisa ja hänen silmänsä säteilivät vakuutuksen tulta — Jumala ei temmannut sinun ruumistasi kuoleman kidasta sentähden, että sinun siveellinen ihmisesi saisi kukistua. Minä olen varma, minä tiedän, että sinulle on vielä koittava toivehikas elämä.

— Sinä koetat lohduttaa ja elähyttää minua ja minä kyllä ymmärrän sinun kauniit ajatuksesi, mutta ne tuntuvat minusta vain unelmilta, sanoi hän surunvoittoisesti. Kuudenkymmenen viiden vanhana ei, Liisa hyvä, enää aloteta uutta elämää. Mutta minä olen kiittämätön kun valitan, onhan minulla lapsi, rakastettu tytär, minun kallis lahjani, ja voin uskoa, että häneen nähden on Jumalalla kenties joku aikomus minun suhteeni; luulen, että hän tahtoo käyttää vanhan kuluneen koneen joksikin hyödyksi ihmiskunnalle. Muisto näistä viikoista ja tieto, että sinä olet onnellinen, on kuitenkin aina päivänsäteenä loistava minun yksinäisellä tielläni. — Hän peitti äkkiä kasvonsa käsillään ja hengitti raskaasti: — Minusta tuntuu niin sanomattoman raskaalta se tieto, että sinun juuri minun kelvottomuuteni tähden täytyi koetella elämän katkeruutta ja että avioero, tuo meitä yhdistäväin sidetten täydellinen katkaiseminen, oli ainoa keino sinun onnelliseksi tulemisellesi. Sinä olet tyytyväinen nykyiseen elämääsi ja kuitenkaan en minä voi olla toivomatta, että sinä jalon, valistuneen miehen vaimona saisit nauttia maallisen onnen korkeinta täydellisyyttä — olla rakastettu!

— Minä olen täysin tyytyväinen kohtalooni, sanoi Liisa iloisesti.

Hän näytti tänä hetkenä niin rakastettavalta, että tohtorin täytyi ehdottomasti sulkea silmänsä; ne eivät sietäneet tuota lempeää, suloista päivänpaistetta, joka täydellä loistollaan säteili hänen katseessaan. Mutta Liisa luuli sen väsymyksen synnyttämäksi ja hiipi hiljaa työnsä ääreen.

Seuraavana päivänä täytyi Liisan taasen ryhtyä toimeensa myymälässä. Mutta hän kävi kuitenkin edelleen joka päivä sairaskodissa ja Paula vietti tavallisesti kaikki vapaat hetkensä isän luona.

Tohtorin tervehtyminen kävi kuitenkin nopeasti eikä viipynyt kauvan ennenkuin hän sai alkaa kävellä kainalosauvoilla.

Oli kirkas sunnuntaipäivä, kuura välkehti puiden oksilla esplanaadissa; Liisa oli ollut kirkossa ja käveli nyt kevein askelin tuota usein kulkemaansa tietä sairaskotiin. Näkyi jo ikkuna, jonka ääressä tohtori tavallisesti istui, odotellen hänen tuloaan. Mutta nyt oli se tyhjä ja hiukan tätä oudostellen riensi Liisa huoneeseen. Hän katsoi vuoteelle, jossa tohtorilla oli tapana levätä, mutta sekin oli tyhjä, sen sijaan istui hän, kasvot kainalosauvoihin nojattuna pienellä, hänen mukavuudekseen sisääntuodulla sohvalla.

— Miten huonolta sinä näytät tänään, ystäväiseni, huudahti hän, riisuen päällysvaipan päältään — tunnetko taasen itsesi huonommaksi? — Tohtori ei vastannut, pudisti ainoastaan kieltäen päätään.

— Katsohan, mitä Paula lähetti sinulle, sanoi Liisa, istuutuen hänen viereensä. — Nämä komeat päärynät lähetti Betti täti hänelle, lohdutukseksi tuon vastenmielisen vankeuden aikana, johon tohtori pakotti hänet hellittämättömän katarrin tähden, ja nyt tahtoo hän vuorostaan lahjoittaa niistä osan isälle. Minä kuorin heti sinulle yhden!

Semmoisina, kuin he siinä istuivat rinnattain, muodostivat he keskenään todellisen vastakohdan: vehmas, kukoistava kesä ja harmaa, kellahtunut syksy. Tohtori kumartuneine vartaloineen, ryppyisine kasvoineen sekä jäänharmaine hiuksineen ja partoineen, näytti vanhalta ukolta. Liisa taasen tuulen purpuroimine poskineen, eloisine, säteilevine silmineen ja siroine, aistikkaaseen talvipukuun verhottuine vartaloineen, oli itse kukoistava elonvoima. Kenties pistikin tämä liian räikeänä eroavaisuutena tohtorin silmään, sillä hän kääntyi toisaanne ja puristi kätensä lujemmasti sauvojensa ympärille.

— Sinä olet tänään erillainen kuin muina päivinä. Frans, alkoi Liisa taasen, katsellen häntä tarkkaavasti; kerro minulle surusi, anna minua ottaa niihin osaa.

— Sitä sinä tuskin voit, vastasi hän hiukan töykeästi. Professori oli äsken täällä ja mainitsi, että minut voidaan jo poistaa sairaskirjasta ja että minä olen niin terve, kun minä luultavasti tulen olemaankin lopun ikääni.

— No nehän ovat sulia hyviä uutisia, tuumi Liisa ja ojensi hänelle päärynän kappaleen pienen hopeaisen hedelmäveitsensä kärjellä. Mutta minkälaiset ovat sinun tulevaisuuden-suunnitelmasi, ystäväiseni?

— Sitäpä juuri en tiedä; Orell kirjoittaa, että tohtori K, joka on ollut minulla viransijaisena nämä kuukaudet, on taipuvainen olemaan vielä jonkun aikaa edelleenkin.

— Tahdotko enemmin päärynää, Frans?

— En, kiitoksia — tohtori näytti melkein vihaiselta hänelle, kuinka voi tuo muuten niin hienotunteinen Liisa juuri tänä hänelle niin katkerana hetkenä, jolloin hän vapisi, ajatellessaan uutta eroa, osoittaa niin rajatonta välinpitämättömyyttä.

— Orell tarjosi minulle myös täyden hoidon, jos nimittäin olisin halukas palaamaan jälleen Lehtolaan, katsellakseni kuinka toinen hoitaa virkaani, jatkoi tohtori katkerasti. Siinä hän teki kiltisti ja itse asiassa lienee jotenkin yhdentekevää mihin minä asetun.

Hän katseli syrjästä Liisaa, joka juuri oli saanut kuorituksi uuden päärynän ja antoi sen nyt pala palalta kadota suuhunsa:

— Äiti saa myöskin päärynistä osansa, semmoinen oli Paulan toivomus — sanoi hän piloillaan. Tohtori kääntyi uudelleen toisaanne ja syvä apeus levittihe hänen kuihtuneille kasvoilleen.

Liisa loi häneen omituisen katseen:

— Sinä olet siis puhunut kaikki, mitä sinulla on minulle puhuttavaa, alkoi hän — minulla on toinen ehdotus, tahdotko kuulla sitä, Frans?

— Sinulla — minulle ehdotus?

— Niin, minä olen ajatellut hiukan omin päin, entisaikaan se ei olisi sinua miellyttänyt, mutta luulenpa sinun pitävän siitä nyt. Katsohan, professori ja minä olemme tuumineet sinusta yhtä ja toista; sinulla on, ystäväiseni, hyvä maine lääkärinä ja minä luulen, että sinun kannattaisi kyllä jäädä tänne pääkaupunkiin toimivaksi lääkäriksi. — Tohtorin tuuheain kulmakarvain alla säkenöi ja hän kohosi puolittain ylös.

— Sinä et luonnollisestikaan ole siellä sydänmaassa voinut seurata kaikkia lääketieteen edistyksiä, jatkoi Liisa, mutta professori arveli, että sinä, odotellessasi entisten voimaisi palautumista, voisit tutustua sekä käytännöllisesti että tietopuolisesti näihin uudistuksiin, ollessasi täällä tieteemme keskuksessa. Mitä arvelet, eikö kannata harkita ehdotustani?

— Se olisi minun pelastukseni, jupisi tohtori, tarttuen hänen käteensä.

— Minun ehdotukseeni kuuluu vielä jotain muutakin, jatkoi Liisa pitkäveteisesti. — Jos sinä päätät jäädä vastaiseksi tänne, niin tulee meidän välimme hyvin nurinkuriseksi, kuten itse ymmärrät. Sinä tarvitset edelleen huolekasta hoitoa ja hiukan kodikkuutta ympärilläsi, mutta Paula on vielä liian nuori, voidakseen sinua siinä suhteessa täysin tyydyttää ja sitä paitsi tulisi hän alituiseen horjumaan isän ja äidin välillä. Sen vuoksi en löydä mitään muuta keinoa, kuin että meidän kolmen täytyy asua yhdessä. Tahdotko sinä, Frans, vielä kerran minua omaksesi, ja minä lupaan Jumalan avulla olla sinulle parempi ja uskollisempi vaimo kuin muinen?

Hän käänsi vehmaat, voimakkaan sisäisen liikutuksen kirkastamat kasvonsa tohtoriin ja ojensi hänelle luottavasti kätensä: — Tahdotko, Frans?

— En, en — takelsi tohtori vapisevin huulin — sinun jalomielisyytesi, Liisa, on suurenmoista ja sinun naisellinen osanottavaisuutesi uhraavaista, mutta minä en ole kuitenkaan niin kurja kuin luulet. Minä en ota vastaan sinun uhriasi, sillä minulla on vielä jälellä hiukkanen kunniantuntoa; siksi en voikaan koskaan sallia nuoren, kukoistavan naisen yhdistävän kohtaloaan vanhaan raajarikkoon.

Liisan silmät täyttyivät kyynelistä: — Rakas Frans, ajattele lastamme, se tekisi hänet onnelliseksi.

— Liisa, älä kiusaa minua, se olisi liian suuri onni…

— Minä luulen Jumalan tahtovan niin — sanoi Liisa hiljaa. Hän ajatteli niitä monia öitä, jolloin hän akkiloi tätä asiaa, jolloin hän rukoili valoa ja johdatusta, kunnes vihdoin hänen sisimmässään selveni, että juuri niin tuli kaikkien ristiriitaisuuksien päättyä, eikä kuinkaan toisin.

— Koettakaamme vielä kerran Jumalan avulla, Frans!

Tohtorilla oli sisäisen taistelun hetki, hän hengitti raskaasti. — Oletko ajatellut ja harkinnut kaikkia puolia, Liisa? kysyi hän vapaisevalla äänellä — maailman tuomiota, ystäväisi paheksumista, vapauttasi, riippumattomuuttasi, kaikkea, mitä aijot uhrata minun tähteni?

— Olen!

— Tiedä, että kun me menimme naimisiin, en minä ymmärtänyt sen aarteen arvoa, jonka silloin sain, mutta nyt on toisin, Jumala auttoi minua, ja jos sinä vielä kerran tulet minun omakseni, ei mikään maallinen valta voi meitä eroittaa. Pilkkaa sinä minua, Liisa, naura sinä, joka olet nuori ja kaunis, vanhan virheellisen miehen tunteille, miehen, joka vasta nyt elämänsä iltahämyssä on oppinut tuntemaan rakkauden salaisuuksia. Minä rakastan sinua, Liisa, minä en voi sille mitään!

Liisan mustissa silmissä hehkui kaunis kimallus. — Minä otan vastaan sinun rakkauden-lahjasi, sanoi hän hellästi. — Jumala on auttava minua palkitsemaan sen takaisin. — Hän painoi pehmeän, rusottavan poskensa tohtorin poskea vastaan ja silittele hellästi hänen harmaantuneita hiuksiaan. Tohtori painoi hänet kiihkeästi rintaansa vasten.

Kun Liisa muutamia tuntia myöhemmin meni kotiinsa, oli aurinko jo aikoja sitte laskenut, ainoastaan lempeä punerrus kaunisti läntistä taivaanrantaa. Tämä päivänloisteen heijastus oli niin sopusoinnussa Liisan mielentilaan ja siihen selvyyteen, joka täytti hänen sielunsa. Tulevaisuus oli selväksi viitoitettuna hänen edessään, kaavailtuna velvollisuuden-täyttämisen kirkkailla väreillä; tyyneenä, varmoin askelin kulki hän tietään.

Miten paljon hän oli taistellut ennenkuin hän oli saavuttanut voittajan varmuuden, sitä ei tietänyt kukaan, ei edes Betti täti, tuo luotettava ystävä ja neuvonantaja, ei hänen nuori onnellinen tyttärensä, ei edes hän, jota hän nyt taasen kutsui puolisokseen, vaikka hän kyllä paremmin kuin muut voi sen ankaruuden aavistaa. Jumala yksin oli nähnyt hänen taistelunsa, hänen rehellisen pyrkimyksensä velvollisuuden tiellä ja Hän se nyt lahjoitti hänelle sielun rauhan taistelun jälkeen. Häneen asetti hän kaiken toivonsa ja luottamuksensa ja kun hän kohotti kyyneleistä loistavat silmänsä kohti korkeutta, kuului hänen huuliltaan hiljainen, sydämmellinen huokaus:

— Jumala, minun Jumalani, sinua minä kiitän!