III.
Seuraavana aamuna oli auvertava kirkas ilma. Rautio, joka aina nousi varhain ylös, oli mennyt uimaan läheiselle järvelle. Sinne kulki tie läpi metsän, kapea mutkitteleva, havunneulainen polku, molemmin puolin oli naavaisia kuusia, joiden välitse näkyi sammaleinen maa. Tämä oli opettajan lempipaikkoja. Hänestä oli mieluista tuo hiljaisuus puiden alla, joiden lehvät muodostivat katoksen polun ylitse. Kun metsä sitten harveni, niin lepäsi tuo pieni lampi täällä tummana ja hiljaisena, ja surunvoittoinen väre levisi sen ylitse, mikä on omituista maamme tuhansille pienille, kätkössä oleville sisäjärville.
Hänen oma kotiseutunsa oli vesirikas, ja kentiesi juuri se tekikin tämän paikan mieluisaksi. Tämä olikin melkein ainoa kaunis paikka jotakuinkin autiossa ja rumassa Honkalassa. Kun hän raittiin aamukylvyn virkistämänä palasi kotiansa, niin näki hän keskellä pihaa naisolennon räpyttelevien ja kujertavien kyyhkysien ympäröimänä.
Se oli uusi opettajatar, joka huvittelihe Raution kesykeillä, joiden antoi noukkia herneitä käsistään. Hän nauroi kuin lapsi joka kerta kun kyyhkyset innossaan nokallaan koskettivat hänen hienoa ihoaan, ja koko hänen olennossaan, kun hän seisoi tuossa aamun kirkkaassa valossa, kuvastui jotain lapsellista, suloista ja viehättävää.
Hänellä oli lyhyt ruskea tukka, ruskeat silmät ja pyöreässä leuvassa oli pieni kolo, joka antoi veitikkamaisen ilmeen hänen muodolleen. Hän oli puettu yksinkertaiseen mustaan villaleninkiin, jossa edullisesti esiintyi hänen nuortea, hieno vartalonsa.
Opettaja, joka yhdellä ainoalla silmäyksellä oli huomannut tämän ja kaikki pienimmätkin seikat, vaikka hän kuitenkin vasta jälestäpäin ne muisti, jolloin ihmetteli, että ne niin selvästi olivat painuneet hänen mieleensä, pysähtyi hetkiseksi esitelläkseen itsensä, — minkä piti velvollisuutenaan. Hän teki sen aivan lyhyesti, mutta tunsi samassa, ettei hänen kumarruksensa ollut koskaan ollut kömpelömpi eikä hänen äänensä jäykempi kuin tuon nuoren naisen kiinnittäessä kirkkaan katseensa kylmän tarkkaavasti häneen.
Tuon naisen käytös tuntui Rautiosta sitävastoin luontevalta, vieläpä hiukan huolettomaltakin, kun hän ojensi kätensä ja sanoi nimensä soinnukkaalla äänellään, mikä eilispäiväseltä vielä kaikui Raution korvissa. Opettajatar teki muutamia huomautuksia seudusta ja kauniista aamusta ja ryhtyi sitten uudelleen puuhaamaan kyyhkysien kanssa, jolloin tuo kylmä ilme hänen elävillä kasvoillaan vaihtui lempeäksi hymyksi.
Rautio seisoi hetken hänen vieressään lausumatta sanaakaan, kumarsi sitten ja meni omalle puolelleen ajatellen kömpelöä käytöstään.
Jälkeenpuolisten meni Anderssonska kylään ja tilasi hevosen opettajattarelle, joka aikoi käydä pappilassa. Rautio näki hänen ajavan veräjästä, ja kun kärryt olivat kadonneet harjanteen taakse, niin hänestä tuntui hetken aikaa, että koko kartano oli aivan autio. Hän ei voinut ymmärtää tätä tunnetta, sillä hänhän oli vielä eilen ollut yksin haltijana täällä, siitä asti kun hän oli palannut kesälomalta kotia, eikä hän ollut tuntenut mitään tällaista tyhjyyttä. Kaikessa tapauksessa tuntui hiljaiselta sen vuoksi, kun ei nyt kuullut tuota iloista, raikasta ääntä, jonka soinnukasta hyräilyä oli kuullut koko päivän huoneessa toisella puolella — kun neiti Vinter oli, kuten itse sanoi, koettanut huoneen kaikua. Opettaja oli jälkeenpuolisten hiljaa mutissut tuota »alituista laulantoa», mutta nyt hän sitä kaipasi. Hän koetti saada selville sen vaikutuksen, minkä uusi opettajatar oli häneen tehnyt, mutta hän ei sitä voinut. Hän tunsi jonkunmoista tyytymättömyyttä, kai siitä syystä, että hän nyt ollessaan ensikerran hienosti kasvatetun nuoren naisen edessä, joka oli aivan eri piiristä, niin kaukana siitä, missä hän oli kasvanut, ja hän näki oman ulkonaisen ihmisensä uudessa muodossa, näki kaikki nuo pienet kulmikkaisuudet ja puutteet tavoissaan, joita harvoin voi karsia muutoin kuin huolellisella kasvatuksella aina lapsuudesta asti.
Hän ei hävennyt sukuperäänsä eikä myöskään ollut taipuvainen nurkumaan kohtaloaan, ettei ollut saanut kasvaa toisissa olosuhteissa, vaan hänestä tuntui, puoleksi tietämättä, pahalle ja oli samalla kertaa vihassa huomatessaan itserakkauden juurien niin syvästi juurtuneen itseensä.
Pitkä kävelylläolo metsässä illalla tasoitti kuitenkin täydellisesti hänen mielialansa; ihminen, jolla on suuri päämaali, minkä eteen alati työskentelee, harvoin antaa pikkuseikkain itseänsä kauan huvittaa tai suututtaa. Tietysti voi jonkun asian puolesta intoilla mielettömästi; mutta kuitenkin on jokainen pyrintö, johon koko tahtonsa tarmolla antautuu, terästykseksi pahan voimaa vastaan, kohotukseksi ainakin siveellisessä suhteessa.
Neiti Vinter ei tullut illaksikaan kotia, hänet oli ystävällinen rovastinna pyytänyt jäämään yöksi; hän aina niin äidillisesti otti vastaan kaikki nuoret, etenkin jos he olivat yksinäisiä ja ystävällisyyden tarpeessa. Rautio näki neitiä vasta huomenna kirkossa. Neiti istui rovastinnan vieressä. Hän istui pää rohkeasti pystyssä, ja soma huopahattu lisäsi tuota rohkeaa ryhtiä.
Kappalainen, pastori Virolin, saarnasi. Hän oli huonolahjainen puhuja, mutta kuitenkin itsepintaisesti puhui valmistamatta, josta oli seurauksena, että hänen saarnansa olivat tavallisesti samain sanain kertomista tai tuttujen raamatunlauseiden latelemista. Opettaja, joka oli tottunut katselemaan kunnioituksella sekä kirkkoa, että pappeja, kävi ahkerasti jumalanpalveluksissa, ja kun pastori Virolin aina esiintyi hänen vastustajanansa melkein kaikilla aloilla, niin oli Rautio vasite päättänyt häntä kohtaan osoittaa niin suurta myötätuntoisuutta kuin mahdollista, jonka vuoksi hän ei ollut poissa kirkosta, kun kappalainen saarnasi, niin vähän kuin hän muutoin pitikin hänen saarnoistaan.
Tänään tuntui hänen saarnansa hänestä kuitenkin jokapäiväisemmälle kuin koskaan ennen. Pastori muistutti sitäpaitsi erityisellä painolla maailmallisen opin turhuutta, joka ainoastaan viettelee ihmisiä syntiin ja hullutuksiin ja vie heidät pois ainoalta oikealta tieltä.
Yksi ja toinen seurakuntalaisista heitti syrjäsilmäyksiä opettajan penkkiin; harvat tunsivat vielä uutta opettajatarta, mutta Rautio kun katsoi sinne, niin huomasi hän, että tämä ikäänkuin uhkamielisenä kohotti päätään ja ylpeästi katseli ympärilleen. Hän on vielä nuori ja vieras paikkakunnalla, ajatteli opettaja, hän ei tunne kaikkia niitä riitaisuuksia, joita täällä on; täällä ei voita ylvästelevällä muodolla — tuskiinpa sävyisyydellä ja kärsivällisyydelläkään.
Kirkkotarhassa jumalanpalveluksen jälkeen viittasi rovastinna ystävällisesti Raution luokseen. — Minä en voi saada nuorta neitiämme kääntymään kanssani pappilaan, sanoi tuo ystävällinen nainen. — Hän sanoo tahtovansa valmistautua huomispäivän lukuja varten; tehän menette metsän läpi kuten tavallista, rakas Rautio, pitäkää nyt huoli neiti Vinteristä, ettei hän eksy.
Opettaja kumarsi.
— Tulkaa nyt pian käymään pappilassa, kehotti hän ystävällisesti ja nousi sitten kärryihin, nyökäytti jäähyväisiksi noille kahdelle nuorelle, jotka pian tomuiselta maantieltä riensivät viileään, varjokkaaseen metsään. Täällä oli hiljaista ja tyyntä, ainoastaan heikosti kantausi tieltä kärryjen jyrinä heidän kuuluviin; katajapensaat raappivat neulasilla oksillaan heitä ja ilma tuoksui pihkalle kuumassa puolipäivän auringon paahteessa ja kukkivat kanervat punottivat kauniina metsässä. Neiti Vinter kumartui ja poimi muutamia.
»Kanervallakin on kauneutensa, ja elämänsä on erämaallakin», sanoi hän.
Rautio katsoi äkkiä ylös ja kohtasi tuon vilkkaan ja tunteellisen katseen hänen kirkkaissa silmissään, ja samalla tunsi hän irtautuneensa pakosta, mikä heti oli tarttunut häneen, kun hän joutui kahden kesken tuon nuoren tytön kanssa — hän muuttui aivan avomieliseksi ja puheliaaksi.
— Tämä taitaa olla kummallinen paikka, tämä Honkala, sanoi Elli Vinter nauraen. — Rovastinna on kertonut minulle yhtä ja toista teidän riidoistanne.
— Vai niin!
— Niin, ja tänäänhän sanottiin julkisesti saarnatuolista mitä olimme, eikö totta?
— Kylläkai se oli tarkoituksena, sanoi Rautio hymyillen, minä olen kuitenkin, paha kyllä karaistu tuollaisia nuolia vastaan.
— Se oli suoraan sanoen hävytöntä! huudahti opettajatar säihkyvin silmin. — Silläkö tavoin sitä koetetaan hankkia kansakoululle ja sen työmiehille kansan kunnioitusta ja luottamusta. Tuo samanen pappismies olikin muutoin mitä saarnaan tulee oikea änkkääjä. Minä istuin koko ajan ja olin vihoissani hänen määkivälle äänelleen, se oli juuri tuota oikeata vanhaa saarnanuottia.
— Sitte ei neidellä ollut paljon hyötyä kirkossakäynnistään, pelkään minä?
— Luuletteko sitte tosiaan, että tuollainen kaunopuheliaisuus on kellekään ihmiselle rakennukseksi?
— Kyllä akat pitävät paljon pastori Virolinista.
— Pyh, sellaisista hurskaista sieluista en minä anna äyriäkään, he eivät mene kirkkoon kunnioittaakseen Jumalaa, vaan kallella päin huokailemaan papin edessä!
Raution täytyi nauraa, siinä oli jotain niin vastustamattoman leikillistä tuossa jyrkässä lausunnossa, ja opettajattaren avomielisyys sai Raution ihan tuttavalliseksi hänen seurassaan.
— Minä en mene enää koskaan kuulemaan tuota Viroliniä, hän oli liian tuskastuttava, selitti opettajatar ja työnsi säälimättömästi tieltään kuivettuneen kuusen oksan hienolla kenkänsä kärjellä.
Rautio kävi äkkiä vakavaksi. — Pastori Virolinilla on kuitenkin ihmisenä monta hyvää puolta, sanoi hän, ja minä tiedän, että hän on myöskin tunnollinen sielunpaimen. —
— Eikö hän ole teidän vastustajanne? On harvinaisen jalomielistä, että vastustaja puolustaa vastustajaansa!
— Me taistelemme asian puolesta, emmekä henkilöitä vastaan, vastasi hän. Sitäpaitsi pitää aina niin paljon kuin mahdollista katsella asiaakin vastustajan näkökannalta. Pastori on hyväätarkoittava vaikkakin hiukan ahdasmielinen kristitty ja pelkää kaikkea, mikä voi harhateille johtaa sen lauman, jonka hän on saanut kaitseakseen, ja harhaan vieviksi hän etupäässä lukee maailmalliset tiedot. Onko siis ihmeellistä, jos hän vastustaakin meitä, joita tietysti syystä voi nimittää sen tiedon lipunkantajiksi kansan seassa.
— Mutta eivätkö useimmat papit ole kansansivistämistä vastaan? — niin minä uskoisin.
— Ei läheskään, neiti, minä olen puhunut monen valistuneen pappismiehen kanssa ja heissä huomannut lämmintä, elävää harrastusta kansanvalistusasiaan. Se perustus, millä totisen kansansivistyksen pitää levätä, onkin oikea. Me opetamme lapsia, jotta heidän silmäyksensä laajenisi näkemään isänmaataan oman tuvan kynnystä ulommaksi, me koetamme herättää heissä rakkautta siihen, rakkautta, mikä ilmenee uskollisessa velvollisuutensa täyttämisessä sillä paikalla, mihin Jumala on asettanut hänet. Ja ulkopuolella omaa maata avautuu näköaloja suureen avaraan maailmaan, täynnä Jumalan ihmetöitä, joiden tunteminen tuottaa iloa. Historia näyttää heille kaikessa jälkiä kaikkivaltiaan teistä ja tuomioista, hänen lahjomattomasta oikeudesta ja kostavasta rangaistuksesta; luonnontieteet taas hänen valtaansa aineen ylitse, hänen viisauttaan pienimmänkin madon ja ruohonkorren ihmeellisessä rakennossa — tällaisen tiedonhan pitäisi juuri hyödyttää. Mutta voi sitä opettajaa, joka ei, avatessaan oppilaansa silmiä huomaamaan luomisen töitä, salli hänen löytää Luojaa. —
Neiti Vinter tähysteli hämmästyneenä opettajaa, jonka äänessä helähti teräs, ja tuo näennäisesti kulmikas olento näytti kuin kasvanneen. Neiti Vinter ei ollut uskonut, että tuo talonpoika olisi ollut niin hyvä puhuja ja hänen lämmin, puhdas innostuksensa tuntui hänestä oman penseytensä nuhtelemiselle.
— Tässä olemme jo koulun edessä, kaikui nyt Raution syvä ääni, me olemme kirkolta tänne asti kulkeneet melkein yhtä suoraan, linnun tietä. On oikaistu paljo!
— On todellakin — opettajatar nyökäytti hyvästiksi ystävällisesti vaan ojentamatta kättä hänelle, ja kiiruhti ylös rappusia. Tumma verivirta syöksyi hetkiseksi nuoren miehen auringon paahtamille kasvoille; hän tunsi kuin neulanpistoksen tuossa huomaamattomuudessa, jota neiti osoitti hyvästiä jättäessään. Neiti Frisk oli tosin usein eronnut hänestä ainoastaan toverillisesti nyökäyttäen, ja Rautiosta tuntui se silloin aivan luonnolliselta, mutta kuitenkin tuntui toiselta uuden opettajattaren nyökäys; tälle hienolle nuorelle naiselle oli hän ainoastaan pelkkä talonpoika, henkilö, jonka tähden ei ensinkään tarvinnut olla orjuutettu. Voi, kun hän ymmärtää hyvin, paljoa paremmin kuin neiti koskaan voisi aavistaakaan! ajatteli Rautio astuessaan huoneeseensa huulet yhteenpurtuina. Myöhemmin häpesi hän kuitenkin tunteitaan, jotka olivat hänen mielestään »talonpoikaisturhamaisuutta». Neiti Vinterihän oli ihan oikeassa, arveli Rautio ajatellen itsestään, että hän on jäykkä ja kömpelö, eikä kuulunut siihen piiriin, mistä neiti Vinter oli kotoisin, eikä luultavasti milloinkaan parhaalla tahdollaankaan voisi olla hieno seuramies.
Tämä oli lopputulos hänen hiljaisista mietteistään tänä sunnuntainjälkeenpuolisena. Mutta eteisen toisella puolen istui uusi opettajatar innokkaasti kirjoittaen kirjeitä kuvatakseen sukulaisilleen ja ystävilleen tuloansa Honkalaan ja uuden kotinsa ensi vaikutusta. Viimeinen kirje oli vanhalle rakkaalle asuintoverille internaatista, Tekla Vikille, joka kaikessa oli Ellin täydellinen vastakohta, mutta josta kuitenkin tuli hänen läheisin ystävänsä koko seminariajaksi. Nyt oli Tekla saanut paikan pohjoisessa ja nuo kaksi toverusta olivat päättäneet jatkaa yhteyttä toistensa kanssa vilkkaan kirjevaihdon avulla.
»Täällä on jotakuinkin hauska huoneustoon y.m. nähden», kirjoitti neiti Vinter, »minä lähetän sinulle pienen pohjapiirroksen, niin saat selvemmän käsityksen, miten minä olen sen järjestänyt. Naapurini, kansakoulunopettajan kanssa luulen sopivani aika hyvin. Hän tuntuu olevan kansakoulunharrastaja kiireestä kantapäähän; on vahinko, rakkahin Tekla, että sinä ja minä emme voi vaihtaa paikkoja, sillä sinä olisit herra Rautiosta löytänyt todellisen henkiheimolaisesi, kun minä sitävastoin olen kerrassaan liian välinpitämätön oikein arvostelemaan niin ylevää luonnetta. Mielessäni kuvittelen minä aivan selvään, kuinka te olisitte keskustelleet mieliaineistanne, ja minä olen ihan varma, että ihanin yksimielisyys olisi ruvennut vallitsemaan teidän välillänne täällä taisteluhaluisessa Honkalassa.»