VI.
Lukukausi oli kulunut säännöllistä menoaan pimeiden syyskuukausien ajat, ja joulu oli ovella. Rautiolla ja opettajattarella oli ollut monta pitkää keskustelua joulujuhlan johdosta lapsille. Koulun johtokunta ei juuri sanottavasti välittänyt tästä, ja vasta sitte, kun opettaja hiljaisella tavallaan kauan oli valmistellut sitä, uhrattiin pieni summa, joka hädin tuskin riitti pääkaupungissa ilmestyvän ja erityisesti kansakoulun oppilaille aijotun joululehden tilaukseen ja kynttilöiden ostoon; muusta saisivat opettajat itse pitää huolen, »jos välttämättömästi tahtoivat tehdä koulusta leikkituvan», kuten Isolan rusthollari sanoi.
Hänellä ei ollut itsellään lapsia, ja häntä eivät uskaltaneet muut ukot vastustaa, vaikka olivat vähän taipusampia ajatellessaan jotakin pientä Kallea tai Lottaa, joka siellä kotona jo viikkokausia oli iloinnut jouluhuvin toivossa. Joka vuosi oli Rautio taistellut jotenkin samoilla tuloksilla; useimmiten oli juhla ollut vain kahvikesti, minkä hän itse kustansi ja jolloin lapset saivat leikkiä ja temmeltää muutamia tunteja koulun salissa. Hän ei koskaan ollut antanut vastustuksen masentaa harrastustaan saada lapsille hauskuutusta, ei silloinkaan kuin neiti Frisk arkana luopui taistelusta; nyt sitävastoin oli hänellä uudessa opettajattaressa reipas liittolainen, valmis auttamaan neuvoilla ja teoilla. Aina hyväntahtoinen rovastinna oli luvannut leipoa vehnäpullia koko joukolle, opettaja ja neiti Vinter ottivat huolehtiakseen kahvin muine tarpeineen, sekä makeiset joulukuuseen.
Aina tuon suuren juhlapäivän aamuhetkestä asti oltiin innokkaasti puuhassa koulusaleissa; toisessa kohosi kuusi, jättiläispuu, minkä Rautio ja hänen oppilaansa olivat kaataneet pappilan metsästä ja sitten riemusaatossa kotiin tuoneet. Nyt oli kuusi koristettava oikein kauniiksi ja tässä osoittautui opettajatar kerrassaan mestariksi. Kirjavasta silkkipaperista valmisteli hän mitä somimpia koristeita. Raution mielestä hän oli kerrassaan ihmeteltävä.
Toiseen koulusaliin taas oli kahvipöytä katettava, minkä neiti Vinter Katrinan avulla sai tehtäväkseen, samalla kun opettaja asetti kynttilöitä ovenpieluksiin ja ikkunoihin tilapäisiin kynttiläjalkoihin.
Vihdoin oli kaikki järjestyksessä; näytti niin juhlalliselta, että Katrinakin, joka harvoin hämmästyi mitään, tunnusti, nähdessään kimaltavan joulukuusen, ettei hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista.
Nyt alkoivat vieraatkin saapua, ensiksi rovastinna, vasullinen talviomenia mukanaan ja pastori Ståhle seurassaan; molemmat tahtoivat mielellään katsella lasten iloa ja Rautio oli sitäpaitsi myöskin pyytänyt pastoria avaamaan juhlan lyhyellä joulurukouksella.
Apulainen Ståhle oli pitkä, hyvin hoikka herra, näytti paljoa nuoremmalta kuin hän itse asiassa oli, sentähden että osasi sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa muuttaa väriään; hänen ihonsa oli heleä kuin seitsentoista vuotiaan immen. Kun häntä ujostutti, niin tahtoivat myöskin sanat takertua kurkkuun ja hänen täytyi olla hyvin varuillaan, erittäinkin neiti Vinterin läsnä ollessa, sillä tällä oli vastustamaton halu ajaa ruskopilviä apulaisen poskille ja iloita salaa hänen hämmingilleen.
Apulainen oli hyvä ja tunnollinen nuori mies, joka ei rakastanut vanhanaikaisia epätapoja. Hänellä oli tavattoman kaunis messuääni, ja yleensä voi toivoa, että hänestä tulee hyvä pappi. Kaikissa koulukysymyksissä oli hän ehdottomasti opettajan puolella, vaikka hän vielä oli liian vieras Honkalassa ja myöskin liian arka uskaltaakseen esiintyä aivan päättävästi.
Kello oli juuri neljä, lapset tulvivat iloa välkkyvin silmin sisään, pastori nousi kateederille ja puhui muutamia yksinkertaisia sanoja heille, minkä jälkeen Rautio voimakkaalla bassoäänellään alkoi jouluvirren, ja lapset säestivät sitä, jotta sali kajahteli.
Toisena numerona ohjelmassa oli kahvin tarjoilu, jolloin oli hauska katsella, miten nopsaan rovastinnan pyylevät pullat katosivat loistavan valkoisten hampaiden taakse, ja tämän jälkeen seurasi tanssi kuusen ympärillä ja vuoroon leikkejä, missä Rautio oli väsymätön johtaja. »Meill' on nyt paikka kullakin», »Jänö istui maassa», »Kas mylläri salvan aukaisee» y.m. lauleltiin yhä uudelleen, ei kenenkään ääni sortunut ja väsymystä ei joutanut ajattelemaan; se oli verraton joulujuhla. Keskellä nuorten joukkoa kohosi kuin korkea petäjä nuoressa metsässä Raution kookas vartalo. Hän oli keskuspylväs, minkä ympärille kokoontui tuo pieni kansa, jonka ajatukset ja mielialan hän niin hyvin ymmärsi ja joka myöskin niin luottavaisena näkyi liittäytyvän häneen.
Kun ilta vihdoin oli käsissä ja lähdön piti tapahtua, kokosi hän kaikki lapset ympärilleen ja puhui heille joulun merkityksestä, samalla kuin pyysi heitä ajattelemaan, mikä verraton lahja Jesuksen syntymisen kautta on annettu ihmiskunnalle ja kuinka jokaisen sydämensä pohjasta pitäisi iloita jouluilmoituksesta ja riemuiten yhtyä enkelien ylistysvirteen: Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto. — Ja hänen puhuessa levisi hiljainen vakavuus nuorille kasvoille ja monet silmät, jotka olivat kiintyneinä opettajaan, olivat kostuneet.
Rovastinna ja pastori riensivät sanomaan jäähyväisiä, sydämellisesti kiittäen hauskasta illasta, ja lapset lähtivät pois niiaten ja kumartaen opettajalle ja opettajattarelle. Tuli hiljaisuus suuressa salissa, kynttilät olivat jo loppuun palaneet, ja ainoastaan joulupuussa lieskasi vielä muutamia sammuvia tulia. Rautio oli saattanut viimeisiä pieniä vieraitaan eteiseen ja nähnyt heidän kaikkien hiljaa ja sovussa lähtevän; hän oli aina ankara järjestyksen suhteen, ja, niin hyvä kuin hän olikin, tiesi jokainen oppilas, ettei käynyt päinsä hutiloida hänen kanssaan tällaisissa asioissa. Kun hän palasi sisään, seisoi Elli Vinter ajatuksiinsa vaipuneena paljastetun joulukuusen vieressä. — Juhlammehan oli oikein onnistunut ja hupainen. — Rautio lähestyi iloisena tuota nuorta tyttöä.
— Niin oli, vastasi hän hajamielisenä.
— Lapset olivat niin ihastuneita, ei mikään ilo ole puhtaampaa ja korkeampaa kuin heidän ja etenkin ilmenee se paraiten joulujuhlassa!
— Luuletteko sitte lasten käsittävän joulun varsinaista ilonainetta?
— Monesti ehkä paremmin kuin täysikasvuiset, vastasi hän.
— Kentiesi, jo silloin kadehdin minä heitä niinkuin kadehdin teitäkin, herra Rautio, kun seisoitte tuossa keskellä lapsiliutaa ja ilmoititte joulun iloisen sanoman heille.
Rautio katsoi kummastuneena häneen: — Luulen, etten ymmärrä neitiä nyt?
— Minä tarkoitan, että sellainen vahva vakuutus, minkä tunsin olevan teidän sanojenne pohjana tänään, tuntui minusta hyvin kadehtivalta, vastasi hän. — Kun minä vielä olin pieni tyttönen, niin äitini kertoi minulle tuon vanhan jouluhistorian Betlehemistä, ja minä otin sen vastaan lapsentavoin ja kätkin sen myöskin muistooni, mutta siitä on jo monet vuodet, ja aika ja olosuhteet ovat himmentäneet tämän muiston; minä olen kuin juureton taimi, minä harhailen ympäri henkisten virtauksien aavikkoja ja etsin turhaan tukea. Toisinaan laskeutuu se tunne aivan vaivaavana päälleni uskontototunneilla koulussa, minä pelkään, että hyvä tahtoni ei ole kylliksi heille, sentähden kadehdin minä teitä tuon yksinkertaisen lapsenuskon tähden. —
— Jos te olette etsivä henki, niin silloin, neiti, on raamatussa sana vasite teitä varten, sanoi Rautio hiljaa; se kuuluu: »Jokainen, joka etsii, hän löytää.»
Neiti Vinter seisoi kauvan hiljaa, sitten sanoi hän hieman karskisti:
— Enhän minä ole köyhempi kuin tuhannet muutkaan, hyvää yötä, herra
Rautio.
— Hyvää yötä, vastasi hän! Itsekseen ajatteli Rautio, kuinka vähän toisten köyhyys tai rikkaus henkisessä suhteessa parantaa sielua, joka kaipailee valoa! Kristus yksin on maailman valkeus ja johtaa ihmiset siihen, mutta sitä ei ymmärtänyt tämä nuori olento vielä.
Seuraavana päivänä kulkivat he yhdessä rautatienasemalle ja matkustivat myöskin junalla muutamia aseman väliä yhdessä. Rautio ei voinut olla ajattelematta edellisen illan keskustelua, mutta Elli oli iloinen ja vilkas kuten tavallisesti.
— Te olette onnellinen, kun saatte viettää juhlanne maalla, sanoi hän, kun he lähenivät sitä asemaa, missä Raution oli astuttava junasta. Ei ole juuri mistään kotoisin viettää joulua kaupungissa.
— Minä ajattelen kuitenkin, että neiti huomaisi joulumme kotona Rautjärvellä puutteelliseksi, vastasi hän hymyillen, kotinihan on, kuten tiedätte, talonpoikaistalo, ja siellä on juhlanvietto enimmäkseen hyviä kestiä ja vapaus mennä kirkkoon joka jumalanpalvelukseen. Minulle ovat kuitenkin kaikki nuot vanhat tavat ja tottumukset erityisiä juhlia, sillä niissä heijastuu lapsuudenmuistot. Minä en voi koskaan unohtaa iloani, jota tunsin paksusta kolmihaaraisesta talikynttilästä, minkä äitini joka jouluksi kastoi minulle, joululahjoista minä en tiennytkään. Mutta suurin iloni oli saada seurata mukana joulusaarnaan, minne isäni herätti koko talonväen neljän aikaan aamulla, jotta emme myöhäistyisi kirkosta. Yleensä eivät vanhempani pitäneet mistään juoksusta »jaloimpana juhlana», kuten sitä kutsuttiin, he olivat hyvin vakavia, etenkin vanha isoäiti, joka oli lähemmäs yhdeksättäkymmentä, ja piti suurimpana nautintonaan lukea ja tutkia Jumalan sanaa.
— Ettekö te pienenä poikana väsynyt ja kyllästynyt siihen?
— En, omituista kyllä, mutta ehkä se tuli siitä, etteivät vanhempani koskaan pakottaneet minua kirjaan; sitäpaitsi lienen minä ollut hiljainen, umpimielinen lapsi, josta oli hauska kuunnella noiden vanhojen selityksiä raamatusta.
— Siis voi teidän uskonnollisesta vakuutuksestanne puhuttaessa puhua auktoriteettiuskosta, sanoi neiti Vinter hieman ivalla.
— Ei, vastasi Rautio vakavasti. — Kun tulin vanhemmaksi, niin tuli minullekin aika, jolloin oli kysymys uskoako — vaiko ei uskoa — suurimpiin uskontotuuksiin nähden. Ei kukaan ajatteleva ihminen voi, minun luullakseni, välttää jonkun kerran joutumasta epäilemään itseään, taivasta ja helvettiä, mutta sitten riippuu kaikki siitä, jääpikö hän edelleen pimeyteen vai antaako Jumalan armon paistaa itsensä aivan kirkkaaksi.
— Se kuulustaa niin vakuuttavalta, sanoi neiti miettien.
Rautio katsoi ystävällisesti ja luottavasti häneen: — Me vain emme saa olla Herraa vastaan, sanoi hän hiljaa.
Junan vihellys kuului ja kulku hiljeni, Rautio tarttui matkalaukkuunsa ja ojensi sydämellisesti kätensä neiti Vinterille: »Hyvästi neiti, ja iloista joulua!»
— Kiitos, samoin — hän hymyili ystävällisesti, mutta jo Raution mennessä vaunun ikkunan ohitse, jonka vieressä hän istui, oli hän kiintynyt lukemiseensa.
Kentiesi oli neiti Vinter ylipäänsä hyvin tyytyväinen päästessään hänestä, Raution sydämeen pisti vähän tätä ajatellessa, sitä aprikoimaan hän ei kuitenkaan joutanut, sillä tuossa seisoi jo vanha Taavetti sieltä kotoa ja Rusko uuden reen edessä. Hän löi harmaahapsiselle, uskolliselle palvelijalle voimakkaasti kättä, heilautti laukun reenpohjalle ja tarttui ohjaksiin. Rusko kääntyi ympäri ja kohosi pystöön ylpeästi kaikkien ympärillä olevien ihmeeksi, sitten paneusi se rivakkaan juoksuun. — »Muhkea poikaseni», nyökäytti nuori isäntä ja kietoi pehmeän, lämpöisen vällyn ympärilleen; kaikki lapsuuden muistot tulvivat vilkkaasti hänen mieleensä, ja kevein sydämin ja vakavalla kädellä ohjasi hän tulista juoksijaansa talvi-illan hämyssä kotia kohden.