VIII.
Kunnanhuoneen suuri sali oli täpötäynnä, aurinko paahtoi sisään seitsemästä suuresta ikkunasta ja ukot pyyhkivät tavan takaa hikeä otsaltaan punasella pumpulinenäliinalla. Kokouksen puheenjohtaja, nuori, jotensakin lihava talollinen, esitteli reippaasti käsiteltävät kysymykset; muutoin ei ollut ketään muita herrasmiehiä saapuvilla kuin pastori Ståhle ja koulunopettaja, mutta perällä ikkunan luona istui neiti Vinter ja puheenjohtajan vilkas, nuori rouva, joka vilkkaalla innolla seurasi kaikkia miehensä toimia.
Keskusteltiin ehdotuksesta, mikä koski pappilan navetankaton korjausta, tutkittiin valiokunnan lausuntoa ja lykättiin kysymys ajanmukaisemmasta köyhäinhoidosta »ensikokoukseen». Keskustelu vei aikaa, talonpojat tekivät miettien vastaväitteitään, etenkin rahakysymyksissä, ja Isola, lautakunnan puheenjohtaja, istui kipeine jalkoineen leveänä ja pöyhkeänä pöydän päässä, valmina puolustamaan oikeuttansa jokaista vastaan, joka tahtoi tehdä vastarintaa hänelle. Tuli yhä kuumempi, neiti Vinter katsoi virkaveljeensä; tänään nimittäin oli ratkaistava hänen uuden koulunsa oleminen taikka olemattomuus. Hän istui tyyneen näköisenä, mutta tarkkaavainen tutkija voi kuitenkin nähdä, että hän mielenkiinolla odotti, mitä oli tuleva. Vihdoin otettiin esille koulukysymys. Puheenjohtaja alusti sen muutamilla hyvin valituilla sanoilla koulun hyödystä ja välttämättömyydestä y.m. osoittaen oman kantansa asiassa.
Nyt nousi Rautio ja puhui täyteläisellä, syvällä äänellä.
Hän tunsi, sanoi hän, tarkoin kaikki ne riidat, mitkä ensimmäisellä koululla täällä on ollut kestettävänä olemassa olonsa puolesta; se oli jotain niin uutta siihen aikaan, ja ollaan tavallisesti arkoja uudelle, koska se ei aina tuo mukanaan hyvää. Muinoin ei myöskään ollut tapana, että rahvaan lapsille opetettiin mitään muuta tietoja kuin kristinoppia; polvi polvelta oli eletty ja kuoltu ymmärtämättä ja kaipaamatta mitään enempää oppia, kuitenkin löytyi poikkeuksia jo silloinkin. Yksi ja toinen valpas sielu käänsi kyllä halukkaasti silmäyksensä tiedon kukkulaa kohti, mutta hänellä ei ollut mitään keinoa sen saavuttamiseksi. Silloin tuli uusi aika ja toi pelastuksen sanoman näille etsiville sieluille, ja samassa oli kuin raitis elämäntuulahdus olisi koskettanut nuorisoa nousevaa, kansaa kasvaa. Kaikkialla alettiin pyrkiä valoa kohden, kaikkialla kaikui huuto: Valoa kansalle!
Siellä täällä kouluhuone kohosi kooten saleihinsa näitä kansan, tietoa janoovia lapsia, jotta ne täällä hellästi ja viisaasti opastettaisiin tiedon rikkaille lähteille. Tämä kaikki oli kuitenkin kerrassaan uutta vanhoille, jotka olivat kasvaneet toisen ajan hengessä ja perineet sen ajatukset ja katsantotavat. He pelkäsivät näitä uusia aatteita, he olivat peloissaan, että koulu erottaisi lapset vanhemmistaan ja että lapset ylpeinä opistaan alkaisivat halveksia isää ja äitiä.
Oli aivan luonnollista, että he noin ajattelivat ja noin luulivat; koulunystävät ymmärsivät heitä hyvin ja menettelivät sentähden sävyisästi ja ystävällisesti saadakseen heidät vähitellen vakuutetuiksi asiansa oikeudesta, siitä että tieto on suurempi rikkaus kuin kaikki maailman kulta ja hopea.
— Minä tiedän, että on ottanut kovalle, sanoi hän, sillä olenhan minä itsekin vanhaa talonpoikaissukua ja voin siis paremmin kuin moni herrasmies ymmärtää, mitä koulukysymys merkitsi talonpojalle, mutta minä tiedän myöskin, että hänen vastustuksensa vähitellen heltiää, kun hänelle käy selville kaikki, mitä koulu antaa nousevalle polvelle.
— Täällä Honkalassa on vastustus ollut sitkeää kyllä. Me tiedämme sen kaikki, että kunnan johtavien henkilöiden ja meidän opettajain kesken on vallinnut suhde, mikä on kaikkea muuta kuin tyydyttävä.
Minä puolestani olen syvästi tuntenut sen painon, minä olen odottanut ja toivonut, että tämä vastustus vihdoin voitettaisiin, toivonut myöskin, että meidän hiljainen, uskollinen työmme pitäjän lapsien keskuudessa vaikuttaisi sopua puolueiden kesken. Aina jonkun todistuksen olen tästä saanutkin, monta isää ja äitiä on nimittäin juuri lapsiensa takia tullut koulun ystäväksi ja — minä sanon sen vapaasti ja iloiten — myöskin antanut opettajalle tunnustuksensa. He ovat huomanneet opetuksen hedelmät ja edut, joita nuoriso on saanut, ja alituisesti lisääntyvä oppilasmäärä todistaa voimakkaasti, mitä nouseva polvi itse tuntee tästä kysymyksestä, Näistä ja muista tarkoin harkituista syistä vaadin minä nyt sentähden kiivaasti toisen kansakoulun perustamista kuntaan.
Rautio oli puhunut ja istui alas, samalla kuin innostuksen tuli, mikä oli elähdyttänyt häntä koko ajan, vielä loisti hänen voimakkaista kasvoistaan.
Yksityisiä ääniä kuului osaksi puolesta, osaksi vastaan: olihan se kyllä tosi, että lapsilla kylän toisesta päästä oli liian pitkä matka kouluun, sanottiin.
Toiset taas huomauttivat, että kiertokoulut tuottavat saman hyödyn paljon pienemmillä kustannuksilla. Isola antoi pörröisen lakkinsa solua edestakaisin peukaloittensa välissä, hän tiesi kyllä, että kunhan hän vain pudottaa sanansa vaa'alle, niin kaikki liittyvät häneen kuin yksi mies, ja kun hän vihdoin nousi, niin jokainen tunsi, että nyt rippui koulun kohtalo hiuskarvasta.
— Täällä on nyt puhuttu paljon jos koreastikin, sanoi tuo mahtava mies ja katsahti tarkoituksella opettajaan, minulla ei ole sellaisia sanoja oppimattomalla kielelläni, sillä minä en koskaan ole juonut siitä tiedon lähteestä, josta koulunopettaja puhui. — Kuului hyväksymisiä ja virnisteltiin kämmenien suojassa!
— Minä vain tiedän, että se lyö kirveensä kiveen, joka väittää, että koulu ei tee lapsista ylpeitä. Vai eikö se ole ylpeyttä, kun jokainen torpanpenikka, joka on käynyt koulua, pitää itsensä lian hyvänä palvelemaan piikana ja kun pojat ynseilevät käydä auran jälessä kunniallisena renkinä. Isä, isoisä ja ne, jotka elivät ennen meitä, elivät rauhassa tässä pitäjässä, he hoitivat oman työnsä, ja rengit ja piiat hoitivat omansa, mutta kukaan ei huolestuttanut heitä kouluilla eikä opinpuheilla, se oli hyvää aikaa! — Isola katseli mahtavasti ympärilleen aivan kuin tullakseen vakuutukseen oliko kenelläkään väittää vastaan, mutta mitään syytä levottomuuteen ei näkynyt. — Minä en ole huomannut mitään erityistä, mitä koulu olisi täällä toiminut. Kyllä meillä on ulostekoja tarpeeksi muutoinkin, sentähden äänestän minä, että kysymys uudesta koulusta hyljättäisiin.
— Niin, niin, niin — pauhasi myöntymysmyrsky hänen ympärillään. Rautio nousi äkisti: Minä rohkenin todellakin toivoa, että rusthollari olisi tullut toisiin ajatuksiin, sanoi hän jotakuinkin kiivaasti.
— Mies pysyy aina sanassaan, luulen minä!
— Niin, mutta mies voi myöskin järjellisten syiden nojalla tulla vakuutetuksi, että hän on ollut väärässä.
— Ei, nähkääs, minä olen itsepintainen kuin synti, ja samoin opettajakin, ja kun me tulemme yhteen, niin tartumme toisiamme parrasta, he, he, he! — Uusi myöntymysmyrsky. Rautio kiihtyi, Isola antoi uudelleen vastauksia puheeseen, ja muutaman minuutin kuluttua olivat nuot kaksi tasaväkistä vastustajaa »vetämässä tukkanuottaa» kuten sanotaan.
Vanha puolusti asemaansa varmalla paremmuudella, mikä oli äärettömän suututtava, mutta Rautio hehkuvalla kaunopuheliaisuudella, joka vaikutti innostavasti hänen puoluelaisiinsa; puheenjohtaja herra Timgren, ei irrottanut katsettaan hänestä, vieläpä pastori Ståhlekin nousi rohkeasti ylös, ja Elli Vinterin posket punottivat kuin purppura.
Kun taistelevat vihdoinkin vaikenivat, kuului siellä täällä hajanaisia ääniä ukkojen joukosta: Minä olen samaa mieltä kuin Isola. — Niin, niin, kyllä Isola on oikeassa, meillä on jo yksi koulu liikaa, liitti toinen ivallisesti.
— Minun lapsiani ei opeteta herrastelemaan, arveli kolmas.
— Maailmallinen viisaus voi kyllä olla hyvä, mutta se estää tietoa ainoasta välttämättömästä, sanoi kirkkoväärti hurskaasti. Paavali sanoo: Elkää antako itseänne kääntää monilla ja vierailla opeilla.
— Apostoli Paavali oli oppinut mies, niin siihen määrään viisas, että me luistelijat kentiesi teemme viisaimmin jättäessämme hänen sanainsa selityksen ja sovelluttamisen papeille ja kirjanoppineille, sanoi Rautio suuttuneena.
Kirkkoväärti istuutui ja heitti julmia silmäyksiä tuohon rohkeaan nuoreen opettajaan.
Nyt alkoi kuitenkin äänestys, ja usean äänen enemmistöllä raukeni ehdotus uudesta koulusta. Isola ja puoluelaisensa voivat tuskin salata riemuaan; Rautio taas oli käynyt kalpeaksi; hän nousi ylös ja pyysi vielä kerran puheenvuoroa.
— Se ehdotus, jota minä pitkät ajat olen lämpimästi ajanut, on nyt juuri hyljätty, alkoi hän vähän väräjävällä äänellä. Olisi minusta paha, jos jossain suhteessa minun persoonani on vaikuttanut tämän tappion. Aivan alusta pitäen ovat asianomaiset täällä Honkalassa kohdelleet minua epäsuopeasti ja vastaanottaneet kaikki, mitä minä kunnan omaksi eduksi olen tahtonut toimittaa, epäillen ja nurjamielisinä. Isät ovat esimerkiksi kieltäneet poikkiansa yhtymästä siihen raittiusyhdistykseen, jonka perustin, vaikka jokaisen järkevän isän pitäisi päinvastoin kehottaa poikaansa ottamaan tämä askel; sanalla sanoen, huolimatta kaikesta rakkaudesta koulua ja oppilaitani kohtaan, kaikesta myötätuntoisuudesta heidän tulevaisuutensa puolesta, näen minä, että en voi mitään toimittaa, en mitään vaikuttaa. Minä aijon sentähden johtokunnalta pyytää eroani siinä toivossa, että joku toinen minun paikallani paremmin onnistuu sovittamaan kunnan vanhimmat kouluharrastuksen kanssa. Meitä on lukuisa joukko; kun joku väistyy, niin on sille heti seuraaja, mikä yhtä rohkeasti tarttuu työhön käsiksi, pääasia on, eitä työ ei koskaan lepää, vaan lakkaamatta edistyy ja — niin tapahtuukin. Rakkaus on rakentanut kansakoulun, ja sellainen peruste antaa laitokselle tukea ikuisiksi ajoiksi.
Pystypäisenä astui Rautio takaisin. Kokous päättyi nyt, ja mutistiin kovasti vastustajien joukossa, jotka olivat kokoontuneet tiheään ryhmään. Herra Timgren taas, sekä pastori ja muutamia ystävällismielisiä talonpoikia oli kokoontunut opettajan ympärille ja kehoittivat innokkaasti häntä luopumaan päätöksestään, mutta Rautio seisoi hiljaa ja huulet lujasti yhteen puristettuina; näki, että hän oli katkeralla mielellä ja tuskin taipuvainen heidän pyyntöönsä. Hän riensi myöskin niin pian kuin mahdollista sanomaan jäähyväisiä ja poistui nopein askelin.
Kun neiti Vinter jälkeen puolisten palasi pappilasta, missä hän rovastinnan ja apulaisen kanssa oli perusteellisesti keskustellut aamupäivän tapauksista, niin hän kohtasi opettajan pienellä oikotiellä metsässä. Hän käveli hitaasti alla päin. Neiti Vinter tunsi sydämensä lyövän osaaottavaisuudesta. Kun he lähestyivät toisiaan, niin ojensi hän opettajalle sentähden heti kätensä ja sanoi sydämellisesti: — Minulla on niin paha mieli teidän puolestanne, herra Rautio, teillä on ollut kuuma päivä.
Hän katsoi ylös, ja Elli kummastui tyyneyttä, joka hänen kasvoillaan kuvastui, ainoastaan hetkisen ajan niissä oli ilme, jota hän ei oikein ymmärtänyt: Kiitän teitä sydämellisestä myötätuntoisuudesta, sanoi hän.
Opettajatar hymyli: — Ne sietämättömät ukot, minä olisin niin mielelläni antanut tuolle mahtavalle Isolalle napsauksen leveälle nenälleen; mutta teitä minä onnittelen niin loistavasta puolustuksesta asianne hyväksi.
Rautio laski taas päänsä ja kulki hiljaa edelleen opettajattaren vieressä.
— Minä olen ollut niin pahoillani, aloitti Elli taas vilkkaalla tavallaan, että teidän auttavaisuutenne minua kohtaan tuossa viime palkkakysymyksessä varmaankin suuressa määrin on vaikuttanut teidän tappioonne tänään. Teidän vihollisenne tahtoivat kostaa.
— Älkää olko millännekään siitä, neiti, tosinhan oli ikävä, että kouluehdotusta ei hyväksytty, mutta — se tulee kyllä toiste esille; ei tämä häviö, vaan muu seikka on tänään syvästi nöyryyttänyt minua!
Elli katsoi kysyvästi häneen.
— Se, etten kyennyt voittamaan itseäni, vastasi hän hiljaa. Olen kuleksinut täällä metsässä ja taipunut yhä syvemmälle totuuden terävän tuomion alle. Ajatelkaa, antaa vihastumisen sillä tavalla eksyttää itsensä, ajatelkaa, mikä osoitus noille miehille sen voiman vähäisyydestä, joka sivistyksellä on luonnon alhaisuutta vastaan, jota juuri kasvatuksen pitäisi hillitä. Niin paljon kuin pyrinkin pääsemään kiivaan luonteeni hallitsijaksi, saan minä vain yhä useammin tuta, että ponnistukseni on turhaa. Täytyy tosin tehdä joka päivä sama työ itseään varten läpi elämän, sen tiedän, mutta kuitenkin voi sellainen hetki kuin se, minkä tänään olen elänyt, saattaa ihmisen kerrassaan toivottomuuteen!
Elli katsoi häntä hämmästyneenä. Olikohan siinä tosiaan kaikki, mitä Rautio tunsi aamupäivän taistelun jälkeen, ainoastaan katumus muutamien vihasien sanojen takia, jotka Ellin mielestä olivat aivan paikallaan; ei hituakaan näkynyt palloilemista pettymyksen ja toivonsa raukenemisen takia, vaikka tuo toivo oli kajastanut kirkkaana hänelle koko vuoden.
— Te olette haaveilija, herra Rautio! sanoi hän ehdottomasti.
Hän pudisti päätään: — Minussa oleva paha ei ainakaan ole mitään haaveilua, vaan surullinen todellisuus, vastasi hän.
— Noo, sitten olette sellainen ihminen, jolla on mitä arin omatunto, sanoi hän, jos samanlainen vastoinkäyminen olisi kohdannut minua, niin olisin riehunut kuin raivotar!
— Omanarvontunteen säilyessä?
Elli nauroi sydämellisesti: — Teillä pitäisi olla minun omatuntoni, herra Rautio, mutta palatakseni aineeseeni; te olette siis täydellä todella päättänyt erota?
— Niin, minä luulen siten menetteleväni oikeimmin, vastasi hän huoaten, pitää aina koettaa välttää riitaa ja kiistaa, missä vain voi.
— Oh, eihän ole teidän syynne nämät riidat, arveli opettajatar, vanhoilliset olisivat ihan varmaan samoilla epäluuloilla kohdelleet ketä hyvänsä, joka ryhtyi opettajan toimeen täällä Honkalassa.
— Kentiesi minä kuitenkin olen osoittanut liian suurta intoa ja liian vähän malttia; ei voi olla tarpeeksi varovainen, kun on kysymyksessä uuden maa-alan valloittaminen koululle. Kaikessa tapauksessa käy minulle vaikeaksi jättää Honkala; kun on taistellut tuuma tuumalta päästäkseen eteenpäin, niin tulee paikka rakkaaksi.
— Niin, näettäkös, ehkä te kuitenkin lopuksi hyväksytte minun mielilauseeni: elämä on taistelua!
Hänen täytyi hymyillä Ellin hilpeydelle ja lämmin osanotto, mikä säteili noissa kauniissa ruskeissa silmissä, karkoitti myöskin kerrassaan hänen alakuloisuutensa; kun he saapuivat kotiin, niin oli hänen mielestään kuin kaikki pilvet, mitkä äsken pimensivät hänen taivaansa, kerrassaan olisivat häipyneet.