I.
Paikkakunnalle oli tuleva uusi kansakoulun opettajatar, edellinen kun oli hakenut ja saanut paikan syntymäseudullaan; onneksi oli hakijoita tusinoittain, niin että ei ollut niistä puutetta, arveli kunnallislautakunnan esimies, turpea, suuriääninen rusthollari, joka virallisella äänellä johti puhetta kunnan kokouksissa. Hän oli vanhan sukupolven miehiä, joka viimeiseen saakka oli vastustanut kansakoulun perustamista kuntaan. Ja sitten kun koulu päätettiin perustaa, niin »rikas Isolainen», joksi häntä yleisesti kutsuttiin, vastusti johdonmukaisesti kaikkia, mikä kouluun kuului. Niinpä hän aina oli sotakannalla opettajaa ja opettajatarta vastaan, eikä ollut ainoatakaan tilaisuutta, jossa Isolainen ei olisi pannut jyrkkää vastalausettaan kunnankokouksissa näiden esityksiä vastaan.
Entinen opettajatar, neiti Frisk, oli monta kertaa itkenyt ja viettänyt unettomia öitä, sillä hän oli heikko, rasittunut ja hermostunut olento. Opettaja, herra Rautio, oli aivan toista. Hänen voimakkaassa luonteessaan oli jotakin teräskovaa. Hän oli rikkaan talollisen poika, hyvin kasvatettu ja lapsuudesta saakka karaistunut, yksinkertaisiin elämäntapoihin tottunut. Hänessä ei ollut maailmanmiehen hienoutta, vaan kun näki hänen jättiläismäisen vartalonsa, niin ajatteli ehdottomasti nuorta, hyötyisää petäjää, joka on tunkenut juurensa syvälle kankaan kamaraan, kohottaa rohkeasti latvansa korkeuteen valmiina vastustamaan talvimyrskyjen ryntäyksiä, Hänen muotonsa ei ollut kaunis, vaan siinä rautainen luonne kuvastihe; vaalea sakea tukka valui leveälle otsalle, jossa oli ajattelijan piirteitä. Silmissä oli terävä, viisas katse, joka oli myös sopuisan ja hyväntahtoisen näköinen, ja koko miehen olossa oli jotakin tyyntä ja luottamusta herättävää.
Oppilaansa häntä melkein jumaloivat, vaan kunnan vanhoilliset eivät hänestä pitäneet. Heistä tuolla ahkeralla opettajalla oli niin paljo uusia ajatuksia, uusia puuhia, ja heistä kaikki uusi oli hylättävää. He olivat haudanneet monet monituiset Raution tekemät ehdotukset. Paljon katkeruutta ja penseyttä hän oli osakseen saanut, ja kokenut että se tie, jonka hän oli valinnut, oli okainen. Vaan hän oli vielä nuori ja hänen rohkeutensa oli murtumaton. Hänen luonteessaan oli joku määrä hitaisuutta, josta voi päättää, että sitte kun nuoruuden innostus on laimentunut, niin miehuuden voima oli täydentävä työn. Mikään haaveellinen mielijohde ei ollut häntä saattanut opintielle, vaan sisäinen, lämmin rakkaudentunne siihen kansaan, jonka riveistä hän itse oli. Sen vuoksi eivät ivallisimmatkaan vastustukset voineet häiritä hänen tyyneyttään. Hän tiesi työlääksi saada murretuksi vanhaa, isiltä perittyä katsantokantaa, jollei vain ollut varma uuden paremmuudesta. Mitä suurimmalla tunnollisuudella hän koetti välttää kaikkia törmäyksiä, mitkä olisivat voineet vahingoittaa sitä suurta asiaa, jolle hän oli omistanut kaikki voimansa. Neiti Frisk ei voinut käsittää, miten Rautio voi olla niin tyyni vastustajiaan kohtaan. Hän itse tulistui ja remahti liekkeihin vähimmästäkin hyökkäyksestä, joka tehtiin rakasta koulua vastaan — hänen keppihevosensa, jonka hän tietämättään vei taisteluun sekä sopivassa että sopimattomassa tilaisuudessa.
Herra Rautio antoi virkatoverilleen täyden kunnioituksen hänen tiukan ja kiivaan harrastuksensa takia, vaikka se useasti tuottikin heille kaikenlaisia ikävyyksiä eikä suinkaan parantanut sitä asiaa, jota neiti Frisk niin kiihkoisesti puolusti. Kaipuun tunteilla oli Rautio kuitenkin sanonut hänelle hyvästit. Neiti Frisk oli kaikissa tapauksissa ollut rehellinen ja uskollinen toveri, ja kuka sen tiesi, millainen hänen jälkeläisensä on.
Olot Honkalassa olivat hyvin riitaiset. Pitäjä oli jakautunut puolueihin, toinen koulun puolesta, toinen sitä vastaan; oli puolueettomia, velttoon välinpitämättömyyteen vaipuneita, jotka mieluummin antoivat maailman elää, miten halusi.
Muutamat herrasmiehet — nuoremmat tilanomistajat — esiintyivät tosin koulun puolustajina, missä se tuli kysymykseen, vaan koulunjohtokunnassa istui vain talonpoikia, ja vanhat, rikkaat maanviljelijät eivät välittäneet sen vertaa kansanvalistuksesta, jotta olisivat halunneet kiertävää opettajaakaan alamaistensa lapsille, piintyneitä kun olivat vanhaan ennakkoluuloon, että koulu kasvattaa rahvaan lapsista herroja ja neitejä.
Niin olivat asiat Honkalassa, joka oli hyvästi toimeentuleva pitäjä sisämaassa, mistä oli useampien tuntien matka lähimmälle rautatienasemalle ja höyrylaivaliikettä tunnettiin ainoastaan nimeksi. Rovasti oli vanha ja sängyn omana halvauksen alainen; apulaisenaan oli vasta papiksi päässyt nuori, ujo mies, joka koetti perehtyä oloonsa. Kappalainen oli ratkaisevasti vanhoillisten puolella ja näytti katselevan karsaasti Rautiota, jolla oli niin valtava vaikutus oppilaisiinsa.
Opettaja sitävastoin esiintyi hyvin maltillisesti papistoa koskevissa kysymyksissä, kun hän jo lapsuudestaan oli oppinut kunnioittamaan pappeja. Hänen kotiseudullaan olikin onneksi ollut sielunpaimen, joka innokkaasti edisti seurakuntansa edistystä maallisissakin asioissa. Hänen kanssaan oli Rautiolla ollut monet kerrat pitkät keskustelut koulukysymyksistä, ja tuon nuoren miehen hiljaisena tulevaisuuden toiveena oli saada kerran opettajana vaikuttaa kotiseudullaan. Toistaiseksi koetti hän nyt vaikuttaa vointinsa mukaan nykyisen paikkansa hyödyksi ja tyyneesti murtaa ennakkoluulojen sulkuja siellä.
Seisoessaan höyläpenkkinsä ääressä — hän näet oli hyvin kätevä — sahaamassa tai höyläämässä, ja siinä pienien, ohkaisten höylälastujen sihistessä hänen ympärilleen, ajatuksensa kiitivät lapsuutensa kotiin Kalliossa, jossa äiti asui ja oli hyötyisän ja varakkaan Rautjärven tilan isäntänä ja emäntänä. Tila oli kulkenut perintönä isältä pojalle jo monet polvet. Kaikki olivat he olleet rehellisiä, toimekkaita talonpoikia, jotka viisaasti viljelivät maatansa. Heille oli uskottu erityisiä pitäjän luottamusvirkoja, joita olivat huolellisesti ja kelvollisesti hoitaneet. Kaarlo oli ensimmäinen, joka rikkoi vanhat tavat antautumalla lukutielle. Tämä tapahtui osaksi pojan omasta jo varhain syntyneestä lukuhalusta, osaksi isänsä kehoituksesta, jolla ei ollut koskaan mitään taipumusta ollut maanviljelykseen, ja oli heikko ja kivuloinen.
Tuollaisena mietiskelevänä, itseensä sulkeutuneena luonteena, joka olojen pakosta ei ole voinut päästä selville kutsumuksestaan tahi antautua siihen mihin olisi ollut lahjoja, isänsä oli elänyt elämäänsä itseensä tyytymättömänä ja olentona, jota ympäristönsä ei ymmärtänyt. Haluttomasti oli hän ottanut vastaan isäin tilan ja työskentelikin siinä kymmenkunta vuotta tunnollisesti, mutta ilman harrastusta. Silloin ratkesi äkkiä tuon tuskin nelikymmenvuotiaan miehen terveys. Kolotustauti muutti hänet elinpäivikseen avuttomaksi rammaksi. Hän ei enää voinut taloa hoitaa, mikä tästälähtien siirtyi hänen vaimolleen, joka oli toimelias, tarmokas ja tarkkaälyinen nainen. Hänen hoidollaan tilan tulot kohosivat pian kahtavertaa suuremmiksi.
Raihnainen, vuoteen omana oleva mies käytti aikansa kirjojen ja sanomalehtien lukemiseen. Kun hänellä oli selvä arvostelukyky ja terävä ymmärrys, niin selvisi hänelle pian, ettei hän maanviljelijänä koskaan ole ollut oikealla paikallaan. Sitä oli myöhäistä surra nyt, kun hän makasi tuossa saamattomana ja riutuneena. Mutta hän tunsi, että henkisen valon saanti lievensi ruumiin kärsimyksiä ja sen vuoksi hän oli erittäin mielissään kun ystävällinen kirkkoherra lupasi hankkia hänelle hyvää lukemista.
Tähän aikaan hänessä syntyi luja päätös, että ainoan poikansa Kaarlon, joka nähtävästi oli häneltä perinyt lukuhalun, tulee saada tyydyttää halunsa, ja äiti, joka syvästi ihaili miehensä henkistä etevyyttä, oli kaikessa samaa mieltä hänen kanssaan. Ja niin se tuli Kaarlo koulu-uralle.
Äiti ehkä hiljaisesti toivoi saavansa jonakin päivänä nähdä poikansa saarnatuolissa — mikä on talonpoikaisnaisen korkein toivo pojasta, joka on etevä lukemaan. Mutta sitä mukaa kuin Kaarlo kasvoi, kävi aina selvemmäksi, ettei hänellä ollut mitään papiksi kutsumusta; ja sitä enemmän ilmaisi hän palavan halunsa päästä seminariin, jolla toteutti isänsä hartaimman toiveen.
— Hänestä tulee se, mikä minusta ei tullut — ajatteli sairas, ja koko hänen raihnaisen olentonsa läpi kävi syvä sisäinen liikutus — hän on tekevä tien valoisaksi monille, jotka kuten hänen isänsäkin, ovat hapuilleet sumussa pääsemättä selville elämäntyöstään. Oppi ei paina paljon, mutta minä tiedän että kaikki, mitä olen toimittanut täällä maailmassa, olisi tullut kahta vertaa paremmin tehdyksi, jos olisin tietänyt vähän enemmän.
Tämän ja paljo muuta oli isä hiljaisina hetkinä sairashuoneessa uskonut Kaarlolle. Ja hänestä tuntui sitte, että hän nyt mielellään tahtoisi kuolla, kun hän kuitenkin voisi kuin uudestaan elää pojassa, joka valaistun tietonsa avulla seisoi niin paljon häntä korkeammalla ja sen vuoksi voi tehdä hyötyä niin paljoa enemmän.
Jo parisen vuotta oli tuo kärsinyt mies maannut maan povessa, ja hänen toimelias leskensä hoiti edelleen tilaa, joka nykyään kuului hänelle ja pojalle yhteisesti. Kaarlon ei niinmuodoin tarvinnut katkaista luku-uraansa, mille hän niin innokkaasti oli antautunut.
Hänen pienessä, yksinkertaisessa kodissaan Honkalassa suuri kirjasto, sanomalehtien ja aikakauskirjain peittämä pöytä todisti hänen tutkimishaluaan. Toinen huone oli hänen käsityöhuoneensa, jossa hän seisoi usein ajatuksiinsa vaipuneena, samalla antaen höylän liikkua kunnes koko lattia oli täynnä lastuja, suureksi mieliharmiksi vanhalle Katrinalle, hänen palvelijalleen, joka oli luonteeltaan itse säännöllisyys. Muutoin Katrina ihaili sanomattomasti nuorta isäntäänsä, jonka hän oli nähnyt kasvavasta lapsesta; hän piti häntä kerrassaan säädyllisen nuorenmiehen esikuvana, jota vanhus ylpeänä usein vakuutti muille. Kaarlon vastustajakaan, Isola, ei voinut, vaikka mielellään olisi halunnut, panna tätä arvostelua vastaan.