VII.
Rautio palasi kouluun uusilla, raittiilla voimilla. Hän kertoi neiti Vinterille, kuinka hänen kotiseudullaan oli taaskin perustettu kaksi uutta kansakoulua ja kuinka ajatus kansanopiston perustamisesta oli melkein jokaisessa vallalla; ei säästettäisi uhrauksia eikä vaivoja sen toteuttamiseksi mitä pikimmin, ja kansakoulunopettajat koko ympäristöllä valmistivat innokkaasti oppilaitansa tähän.
— Kun saisi olla mukana siellä! hän joskus huudahti. Täällä Honkalassa tuntee usein itsensä kuin vangiksi, sidotuksi käsistä ja jaloista. Kuitenkin on minun innokkain ponnistukseni oleva saada aikaan täällä toinen koulu; kyllä minä tiedän, että suuret vaikeudet kohtaavat tätä ehdotusta, mutta minä olen kuitenkin kauan valmistellut asiaa. Kerranhan kuitenkin täytyy täällä uuden ajan voimakkaan tuulen lakaista ennakkoluulojen vastustuksen, kovertaahan pisarakin kiven, ja kärsivällisyydellä voitamme kaikki.
— Minä luulen todellakin tuon viimeksimainitun olevan mielilauseenne, herra Rautio, sanoi opettajatar hymyillen.
— Minä olen aina ollut hellittämätön, vastasi hän; lapsuuteni aikana tahdoin kerran kaivaa padon puroon, mikä virtasi puutarhamme vieritse. Kaksitoista kertaa vieri maa, mutta kolmannellatoista kerralla se pysyi.
Elli nauroi. — Se oli sitä suomalaista itsepintaisuutta.
— Niin, äitini oli kyllä siitä tunnettu. — Rautio hymyili myöskin. — Hän väitti, että minä ehdottomasti löisin pääni seinään ja oikein aikalailla, ennenkuin luopuisin aikeestani, mutta elämäntyöni suhteen tunnen minä, että ennemmin saataisiin repiä minut kappaleiksikin kuin vakuutetuksi, että olen harrastanut jotakin väärää.
— Näyttää siltä, ettette säikähdä taistelua uuden koulun puolesta.
— En ollenkaan, onhan vastustajillekin päivän selvä asia, että yksi koulu kunnassa, jossa on asukkaita useampia tuhansia, ei riitä, varsinkin kun se on sijoitettu toiseen päähän pitäjää. Useat isät ja äidit ovat minulle valittaneet tätä seikkaa ja puhuneet lastensa lukuhalusta, vaan eihän voi vaatia, että oppilaat kulkisivat monia penikulmia kouluun. Isola tietysti on niin kuin tavallisestikin pahin vastustajani, vaan hänellä on jalka kipeä eikä ehkä pääse liikkeelle siihen, kun on kokous asiasta.
— Pienet syyt, suuret seuraukset.
— Niin, siltä näyttää.
He opettajattaren luona istuen puhelivat vilkkaasti kirkkaan keväisen päivän puhteella; nyt näet tapahtui usein niin, että neiti Vinter kysyi Rautiolta jotakin neuvoa tahi pyysi apua ja tavallisesti pidätti hänet sitte istumaan ja puhelemaan. Hän oli huomannut, että »tuosta talonpojasta», niinkuin oli kirjoittanut serkuilleen, oli hauskaa seuraa.
Rautio puolestaan otti äärettömän mielellään vastaan hänen kutsunsa ja keskustelun sujuessa aivan keveästi ja liukkaasti heidän välillään, katseli hän huvikseen, kun opettajatar teki milloin mitäkin hienoa käsityötä, missä hän oli erittäin taitava, tai katseli hän tuota nuorta työntekijää itseään, jolla oli sievä muoto; kauniit silmäluomet, suora nenä ja mehevät huulet. Koko hänen olennossaan tukasta lähtien oli jotain uljasta ja rohkeaa; hän oli aina hyvin yksinkertaisesti puettu eikä Rautio ymmärtänytkään vähintäkään naisvaatetuksesta, mutta sen hän tiesi, että mitä Elli Vinterillä oli päällä, se oli aina jotain hienoa ja maukasta, mikä aivan erityisellä tavalla hyväili hänen näköhermojaan.
Hänelle, yksinkertaisella miehelle, joka oli kasvanut jokapäiväisissä, ihan tavallisissa olosuhteissa, oli tämä nuori tyttö äkkiä kuin hänen tielleen sattunut ilmestys tuntemattomasta maailmasta, minne hän oli saanut luoda ainoastaan pikaisen katseen.
Hänestä tuntui, ettei talvi koskaan ollut niin nopeasti rientänyt matkaansa, ettei aurinko koskaan palannut niin aikaisin tuoden mukanaan valoa ja toiveita, kuin tänä vuonna, ja läpi hänen vakavan elämäntiensä puhkesi nyt joka päivä joku uusi kultainen säije. Koskaan ei ollut työnsä ollut hänestä rakkaampaa; joka aamu, kun hän nousi, tunsi hän läpitsensä virtaavan selittämättömän elämän virkeyttä, hän oli onnellinen, mutta tietämättä ja kysymättä itseltään, minkätähden hän oli.
Eräänä edeltäpuolisena, välitunnin ajalla, tuli opettajatar Raution luo, kun tämä katseli poikain leikkiä.
— Nyt olen minäkin saanut tuntea vanhoillaolijain vääryyttä meitä kouluväkeä kohtaan, sanoi hän pilkallisesti. Voitteko ajatella, ne ovat aivan äkkiarvaamatta eräässä tilapäisessä kuntakokouksessa päättäneet pidättää sen rahasumman, mikä koulunjohtokunnan päätöksen mukaan tulee opettajattarelle täällä Honkalassa korvaukseksi heinistä, olista y.m. Minä en välittäisi noista muutamista markoista, ilman niitäkin voin kyllä elää, mutta heidän kavala menettelynsä suututtaa minua; luonnollisesti en minä saa palkkaani luonnossakaan, ukot sitävastoin ovat päässeet yhdestä menopuolesta ja se, nähkääs, on asian ydin.
— Ovatko he todellakin rohjenneet sellaista? — Opettaja kävi tummanpunaseksi ja suonet hänen ohimoillaan alkoivat paisua — meidän täytyy heti ryhtyä toimeen saattaaksemme heitä edesvastaukseen!
— Otatteko asian niin vakavasti?
— Niin, niin teen; joka kysymyksessä olen minä järkähtämättömästi oikeuden puolella, ja tässä on epäilemättä laittomuus, josta meidän on otettava selvä, sanoi hän pontevasti. Koko kouluajalla hän ei voinut saada ajatuksiaan tästä irralleen, ja kuta enemmän hän mietti, sitä katkerammaksi tunsi hän käyvänsä. Jos se olisi koskenut häntä itseään, niin olisi hän luultavasti ottanut asian tyyneemmästi, mutta että he tahtoivat riistää opettajattarelta, turvattomalta naiselta, osan hänen pienestä ja hyvinansaitusta palkastaan, se sai liikkeelle hänen tunteensa »heikompien puolustukseksi». Heti kun tunnit olivat loppuneet, riensi hän erään lähellä asuvan koulujohtokunnan jäsenen luo, ja tältä sai taitavasti asetettujen kysymysten kautta selvän tiedon siitä myyräntyöstä, jonka olivat tehneet neiti Vinterille, sekä myöskin varmuuden siitä, että se kokous, missä kysymys oli nostettu, oli ollut laiton: Tässä oli siis heti yksi koukku mihin voi tarttua.
Palattuaan retkeltään koputti hän opettajattaren puolelle, kertoakseen hänelle uutisensa: — Kun heitä nyt on varoitettu, arveli hän, niin saatte luultavasti jonain päivänä luoksenne ukot monilla anteeksipyynnöillä ja selityksillä, mutta minä neuvoisin olemaan suostumatta mihinkään välipuheisiin heidän kanssaan. Annetaan kaiken mennä laillista tietään. Meidän oikeutemme on varustautua kaikilla luvallisilla keinoilla vääryyden hyökkäyksiä vastaan.
Rautio ennusti totta, neiti Vinterin luo todellakin tuli useita talonpoikia, mutta hän oli varuillansa; he huomasivat nyt menetelleensä kerrassaan ajattelemattomasti, ja olisivat mielellään myöntyneet korvaamaan parhaansa mukaan. Nyt oli se kuitenkin liian myöhäistä, ja Raution ryhtymisellä asiaan, tämä pieni sotku päättyi pian opettajattaren eduksi.
Isola, joka oli yrityksen päänä, suuttui aivan sydämettömästi, ja varmaa oli, että Rautio asiaan ryhtymisensä kautta oli yllyttänyt sekä hänen että muiden vastustajainsa nurjaa mieltä. Neiti Vinter taas oli saanut nähdä, että opettajan tyyneen pinnan alla oli tulta, mistä hänellä tähän asti oli ollut vain heikko aavistus. Muutamia ystäviä oli tuo pieni jupakka kuitenkin saattanut koululle ja opettajille, oltiin suuttuneita vääryyden teosta, mikä kiihotti lämpimämmin suosimaan vainottua asiaa.
— »Elämä on taistelua», arveli nuori opettajatar nauraen. — Jokaisen pienen uuden kahakan jälkeen tunnen itseni vain innokkaammaksi taisteluun.
— Niin, jos vain onnistuisimme pysymään tyyneinä ja maltillisina, muussa tapauksessa saamme ainoastaan tuskaa ja katumusta, ja minun käsitykseni mukaan vaikuttavat tällaiset riidat aina haitallisesti koulun työhön. Missä kaksi puoluetta seisoo toisiaan vastassa ja valmiina vähimmästäkin syystä hyökkäämään toistensa kimppuun, niin ei ole menestystä, eikä koskaan Jumalan siunausta ole riidassa ja eripuraisuudessa. Taistelua pahaa vastaan maailmassa aina on käytävä, jos mieli raittiin henkisen elämän kasvaa ja antaa todisteita olemassa olostaan, mutta tällä taistelulla on aivan erityinen merkitys.
Opettajatar vastaamatta katseli Rautiota, joka seisoi ikkunassa ja silmäili metsään päin. Opettajatar tunsi, että Raution katse ylettyi korkeammalle ja tunki syvemmälle kuin hänen, ja tietämättään heräsi hänessä hiljainen kunnioituksentunne tuota yksinkertaista talonpoikaa kohtaan.
— Minä saan monta hyödyllistä opetusta teiltä, herra Rautio, sanoi hän ja pani kätensä helmaansa — te ette opeta ainoastaan poikianne!
— En, minä pelkään koulumestaria tarttuneen minuun, niin että esiinnyn sellaisena muulloinkin kuin tunneilla, sanoi hän hymyillen.
— Sitä en tarkoittanut — Elli katsoi yhä tarkkaavaisesti häneen — sellaiseen ihmiseen kuin minä, joka aina on elänyt piireissä, missä ei koskaan suosita mitään vakavia ajatuksia, tuskimpa mitään muitakaan haluja kuin syödä, juoda tai huvitella, täytyy vaikuttaa herättävästi jo tuon jyrkän vastakohdan, mikä ilmenee sellaisen ihmisen kanssa seurustellessa, joka on omistanut koko elämänsä suuren maalin saavuttamiseksi. Jos jotain hyvää tarttuu minun keveään mieleeni, niin ihan varmaan on minun kiittäminen teitä siitä!
Rautio kääntyi äkkiä ympäri ja katsoi häneen; oliko todellakin mahdollista, että hän oli voinut vaikuttaa häneen? Ilon tunne virtasi äkkiä hänen mieleensä ja sydämensä tykytti rajusti.
— Elämän kuluessa tapaavat toisensa ihmiset, joilla ei ennen ole ollut aavistustakaan toistensa olemassa olosta ja etsimättä toisiaan, huomaamatta koskettavat kahden kohtalonpyörän hammasrattaat toisiaan, sitä ei tunne eikä ymmärrä, mutta vaikutukset kuitenkin kerran tulevat ilmi, lausui Rautio.
— Vaivaa ja vastusta on kosketus minuun tuottanut teille etenkin nyt äsken, sanoi Kili iloisesti; minä luulen, ettei minun varovainen serkkuni, Viktor, olisi pannut alttiiksi itseään ikävyyksille, vaikka siitä olisi etuakin ollut minulle.
Rautio kumarsi; tuon tuntemattoman nimen mainitseminen vaikutti aina kummallisen jäähdyttävästi häneen; hän myöskin samalla muisti tekemättä jääneet työt ja sanoi äkkiä jäähyväiset. Mutta kun hän sitten istui kirjoituspöytänsä ääressä, niin hän ei voinut työskennellä eikä ajatellakaan, sillä viereisestä koulusalista helisi lakkaamatta iloinen tyttöääni raikkaana ja lumoavana hänen puolelleen: In questa luna tutta stellata — kun Elli oli oikein iloinen ja keveällä mielellä, niin lauloi hän aina tuota laulua.
Ja vaikka hän olisi tahtonut tukkia korvansa, niin olisi hän kuitenkin kuullut nuot riemuitsevat sävelet hänen kauniilta punaisilta huuliltaan, ja vieläpä silmäin kiinni ollessa näki hän aina uudelleen tuon pienen solakan olennon pystyine päineen ja vilkkaine ruskeine silmineen, joiden syvyydessä ihan varmaan oli kätkettynä elämän onni — ketä varten?