SYYSKUUN LYYRA
HÄMÄRÄ
Yö tulee suurena ja villapartaisena
hymyillen ilmihymyä puolihämärälle.
Äänettömien sireenien keskeltä
kasvavat hämyssä puiston ääriviivat,
muodottomat ja jättiläismäiset.
Hennoilla sireeneillä on uneliaat korvat,
ne uneksivat auringon astuvan alas maahan — —
Mitä voi unenkaltainen hämärä kaikille valvoville ajatuksille,
jotka näkymättöminä livahtavat ohi?
OLEMISEN RIEMU
Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,
niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!
Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin
ja kuunnella yön hiljaista virtaa
ja seisoa vuorella auringossa.
Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla,
en tiedä mistään muusta kuin auringosta.
Aika — muuntajatar, aika — hävittäjätär, aika — loihtijatar,
tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan minulle
olemassaolon
niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen käärmeen,
niinkuin merellisen luodon?
Aika — sinä murhaajatar — väisty luotani!
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.
NEIDON KUOLEMA
Sen ihanan neidon sielu ei erehtynyt koskaan,
hän tiesi itsestään kaiken,
hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä.
Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vaapukat,
hänen kätensä vahaa.
Hän tanssi syksylle kellastuneilla kentillä,
hän kyyristyi kokoon ja pyöri ja lankesi — ja sammui.
Kun hän oli poissa, ei kukaan tietänyt,
että hänen ruumiinsa lepäsi metsässä.
Häntä etsittiin kauan impien joukosta rannalta,
he lauloivat pienistä punaisista raakunkuorista.
Häntä etsittiin kauan miesten joukosta, lasien luota,
he riitelivät herttuan keittiön kiiltävistä veitsistä.
Häntä etsittiin kauan kieloniityltä,
johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä.
OLENKO VALEHTELIJA?
Jos olen rikollinen, on syntini mittaamaton.
Jos olen ilvehtijä, olen pilkannut pyhiä asioita.
Jos olen valehtelija, syöstäköön minut taivaasta,
että muserrun turuillenne.
Jos olen valehtelija,
haudatkoot kadotetut henget lyyrani
liejuihin, tulikiven katkuun.
Kurkoitelkoon se rukoilevia käsiään kuutamoöinä,
kun ei yhtään elollista kulje ohi.
Jos olen valehtelija —
pyyhittäköön ihmeellinen nimeni taivaan seinästä,
helmikirjaimet lyötäköön rikki meren paasiin,
vesi salatkoon, mistä minä tulin,
älköön maailma koskaan kuulko taruani.
Jos olen valehtelija — niin ihanimmat enkelit rakastavat kuitenkin minua niinkuin kaunista ja kadotettua veljeä: hän kertoi satuja kuulle ja taivaanlaelle, ilman niitä ne eivät voineet pysyä, niiden hauras ihanuus mureni tomuksi.
NIETZSCHEN HAUDALLA
Suuri metsämies on kuollut.
Verhoan hänen hautansa lämpimin kukka-verhoin.
Suudellen kylmää kiveä sanon:
tässä on ensimmäinen lapsesi ilonkyynelissä.
Istun haudallasi ilkkuen
niinkuin iva — kauniimpi kuin olet uneksinut.
Ihmeellinen isä!
Lapsesi eivät petä sinua,
he tulevat maan yli jumal'askelin,
hieroen silmiänsä: missä mahdan olla?
Niin, oikein … täällä on minun paikkani,
tässä on isäni hoitamaton hauta.
Jumalat — vartioikaa ikuisesti tätä paikkaa.
ILMESTYSKIRJAN HENKI
Ihmiset, rinnassani paisuu.
Lieska, sauhu, palaneen lihan katku:
se on sota.
— — —
Sodasta olen tullut — kaaoksesta noussut —
olen elementti — raamatun vaeltava henki — apokalypsi.
Katson ympärilleni elämän yli — se on jumalaista.
Minun on sota. Mykän ruhtinaanne sotalaumat,
kuka teitä tarvitsisi? Syvyydet ammottavat.
Sanomattomia tapahtuu kohtalon esiripun takana.
Epäilijät, pilkkaajat,
älkää kajotko sormellanne elämän salaisuuteen.
Elämä on jumalallisen yksinkertainen ja lapsia varten.
Laulajat eivät olleet harpunsoittajia,
ei — valepukuisia jumalia — Jumalan vakoojia.
Vanhojen aikojen laulajat — olkaa rauhassa,
suonissanne on virrannut hyvä veri —
runsain punainen soturiveri.
Laulun henki on sota.
HUOLETTOMUUS
Minä en usko ihmisiin.
Olisin lyönyt lyyrani siruiksi,
ellen uskoisi Jumalaan.
Jumala näyttää minulle tien
sumusta auringon säihkyvän kehrän luo.
Hän rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia.
Sentähden antoi hän minulle kaiken tämän huolettomuuden.
Minä luotan lujasti kuin kallioon.
Jos olen hänen oikea lapsensa, ei minulle voi mitään tapahtua.
KAUNIS JUMALA
Sydämeni on kauneinta maailmassa.
Se on pyhä.
Kuka ikänä sen näkee,
säteilköön sen loistoa.
Sydämeni on kevyt kuin lintu,
maan päällä ei ole hauraampaa esinettä.
Uhraan sen sinulle,
tuntematon jumala.
Jumala ylinnä pilvissä —
siipeni kantavat minut sinne —
kaunein jumala
jonka edessä kaikki on tomua.
Olen palaava
kimmellys otsani ympärillä —
eikä kukaan ole näkevä muuta
kuin yön ja jumalan.
LYYRANI
Inhoan ajatella — — —
Missä on kallis jättiläislyyrani?
Päivänpaiste-kielinen, satumainen, pilvistä riippuva.
Oi sinä jättiläislyyrani,
sinä riiput maailman yllä kuin kysymysmerkki.
Kun minä kuolen,
heittäydyn kielillesi huolettomasti.
Silloin nousee kaksi henkeä tuntemattomista.
Ne kantavat meidät nukkuvina merten yli,
ne pysähtyvät keskellä Atlanttia —
Ja me olemme kumpikin kadonneet maailmasta,
kallis lyyrani.
TULEVAISUUDEN KULKUE
Repikää kaikki kunniaportit —
kunniaportit ovat liian matalia.
Tilaa oudolle kulkueellemme!
Raskas on tulevaisuus — rakentakaa siltoja
rajattomalle.
Jättiläiset, kantakaa kiviä maailman ääristä!
Demoonit, valakaa öljyä kattiloiden alle!
Hirviö, mittaa pyrstölläsi mitat!
Kohotkaa taivaissa, sankarihahmot,
kohtalokkaat kädet — aloittakaa työnne.
Murtakaa kappale taivasta, hehkuva.
Olemme repivä ja lyövä.
Olemme taisteleva tulevaisuuden mannasta.
Nouskaa, airuet,
ihmeellisen selvästi näkyvät, vaikka vielä etäällä,
päivä tarvitsee kukonlauluanne.
ORFEUS
Minä muutan käärmeet enkeleiksi.
Kohottakaa päänne! Nouskaa pyrstöllenne!
Hetkinen — eikä enää yksikään kähise.
Autuaina lepäävät ne jalkojeni juuressa,
vaipuneina uneen, suudellen vaippani lievettä.
Sormielen lyyraa. Maan yli kulkee tuuli
hiljaa, juhlallisesti, kyynelissään,
suudellen kauneuden elottomia, marmorinvalkeita patsaita suulle,
jotta ne avaavat silmänsä.
Minä olen Orfeus. Minä voin laulaa miten tahdon.
Minulle on kaikki luvallista.
Tiikeri, pantteri, puuma seuraavat minua
kallioluolaani metsään.