I.

"Katso tuonne!" sanoi minulle muutamia päiviä sitten eräs ystäväni, osoittaessaan huoneensa akkunasta, joka vietti vähäiselle torille, vastapäätä sijaitsevan rakennuksen neljännessä kerrassa olevaa pientä balkongia; "näetkö miestä tuolla? Katso tarkkaan, niin huomaat hänen; toisen kätensä pitää hän kaidepuiden ulkopuolella. Hänen kasvojansa et kumminkaan voi nähdä. Tuo mies tuolla on minulle niin vastoinmielinen, että usein olen ajatellut muuttaa asuntoa päästäkseni näkemästä häntä. Kysyt, minkätähden, ja minä vastaan etten ole koskaan puhunut hänen kanssaan, en koskaan kuullut hänen ääntään, en tiedä kuka hän on, en mitä hän toimii, enkä edes minkä näköinen hän on, minä kun en kiikarillanikaan näe niin kauas. Mies on minulle vastoinmielinen sentähden että hän joka ilta juuri tähän aikaan nousee pöydästään ja menee istumaan tuohon nurkkaansa, ja joka ilta, samaten kuin nyt, laskee käsivartensa kaidepuille, niin että käsi riippuu niiden ulkopuolella, ja sitten heittää hän toisen jalkansa toisen päälle. Ei tapahdu koskaan että hän liikuttaisi jalkaa ennenkuin kättä, ei, kuinka se kävisi laatuun! ensinnä kättä ja sitten jalkaa. Myönnäthän, että mies on vastoinmielinen jo yksin tuostakin syystä? Vähät toki siitä. Mutta joka ilta, ennenkuin hän balkongille astuu, tulee eräs nainen, joka näkyy olevan hänen vaimonsa, asettamaan tuolin paikallensa, tuo sitten hänelle piipun, panee sen hänen käteensä, sytyttää sen … joka ilta — ja näin passauttaa mies itseään joka ilta jäykkänä ja ylpeänä kuin sulttaani, tekemättä mitään itse, vieläpä tietämättä edes että häntä passataan. Ja joka silmänräpäys tarvitsee hän jotakin, ja nainen nousee ja kiiruhtaa pois ja palaa, tuoden milloin juomaa, milloin mitäkin, ja mies ottaa vastaan, juo ja pyyhkii viiksiään ilkeän itsekkäisellä katseella, vaivaamatta itseään edes lasin takaisin antamisella. Väliin tulee tuttavia hänen luokseen, mutta hän ei koskaan huoli edes nousta niitä tervehtiäkseen, eikä hän koskaan kävele balkongillaan, niinkuin esim. me kaksi. Hän ei koskaan katso ylös eikä alas, ei edes ympärilleen; lyhyesti, hän näkyy olevan balkongille asettunut, jotta koko maailma kiertäisi hänen ympärillään; hän on olevinansa epäjumala; hän on syntynyt passattavaksi ja huomattavaksi. Sinä naurat, sinä! Minusta on tämä kaikki jotakin, joka tekee miehen perin inhottavaksi. Minä olen semmoinen kuin olen: toinen ei siitä välittäisi mitään, mutta minua se raivostuttaa. Luulen tuntevani tuon miehen yhtä hyvin kuin tunnen sinun. Tahdotko tietää kuka hän on? Sitä en ensinkään tiedä, mutta voin sen sinulle sanoa yhtä varmaan sittenkin. Mies tuolla" — ja puhuessaan viittasi hän sormellaan kysymyksessä olevaa henkilöä ja tirkisteli häntä, ikäänkuin olisi hän tahtonut lukea hänen sydämensä sisimmät salaisuudet — "mies tuolla on epärehellinen pikkukauppias, joka alkaa päästä varoihin; nyt paraikaa kasvattaa hän ylpeyttään rikkautensa päiviä varten, ja tuon naisen on hän nainut säästääksensä itselleen puotipalvelian ja samalla piian palkan, mutta häntä hän kohtelee huonommin kuin piikaa ja tuskinpa paremmin kuin puotirenkiään. Hän on inhottavan ahnas kaikessa muussa paitsi omien nautintojensa tyydyttämisessä; hän voisi asua kolmannessa kerrassa, mutta sulasta säästäväisyydestä asuu hän neljännessä, vaikka hänellä ei ole lapsia eikä toivo semmoisia saavansa; hän ylönkatsoo kaikkea, joka ei mahdu käsitteeseen 'kauppapuoti', sanoo kaikkia virkamiehiä varkaiksi, kaikkia, jotka harjoittavat opintoja, typeriksi, ja kaikkia, joilla on vähemmän rahoja kuin hänellä, roistoiksi. Sinä naurat, sinä! Sinä et tiedä, mitä kaikkia vastoinmielisyys voi aavistaa. Minä, näetsen, olisin oikein onnellinen, jos tulisin tilaisuuteen osottamaan hänelle epäkohteliaisuutta, sillä minä inhoon häntä. On mahdollista että haaveksin, että olen paha ihminen, mutta sydämeni sanoo: tuo mies on huono ihminen, minä en saata kärsiä häntä; minun täytyy se hänelle sanoa, minun täytyy purkaa vastenmielisyyteni."

Sen, joka ei tunne nuorta, kaksikymmen-vuotista ystävääni, hänen hyväsydämisyyttänsä, hänen ainaista sisällistä levottomuuttansa, hänen omituisia vihanpurkauksiansa, semminkin esineitä vastaan, joita hän itse luo, sen olisi ollut vaikea uskoa, että hän täytenä totena piti koko tuon joukon tyhjiä sanoja, jotka hän miltei yhdellä henkäyksellä oli lausunut. Minä katselin sillä välin "pikkukauppiasta" ja naista, joka hänen vieressään istui jakkaralla ajattelevaisen näköisenä, kädet ristissä polvillansa. Ja kun minulla on paremmat silmät kuin ystävälläni, tulin siihen päätökseen että vihattu mies oli noin neljänkymmenen vanha ja nainen vähän vanhempi, vaikka en selvään voinut erottaa kumpaisenkaan kasvojenjuonteita. Otin kiikarin ja suuntasin sen "rouvaan." Alussa tanssi jotakin sekavaa silmieni edessä, mutta sitten näin minä naisen, jonka kasvot osottivat alttiiksiantaumista; hivukset harmaat, otsa ryppyinen, silmät suuret, surulliset ja niissä jotakin, joka sanoi: kärsin, olen kauan kärsinyt. — "Näyttää siltä kuin olisi ystäväni oikeassa", sanoin itselleni ja suuntasin kiikaria miestä kohtaan. Hän kääntyi samassa hieman, jotta sain koko hänen naamansa kiikariini.

"Mitä näen! Valehtelevatko silmäni?" olin hämmästyksestä huutaa ja pitensin kiikaria nähdäkseni paremmin. "Hän se on, ei epäilemistä: nuo kasvot olen nähnyt satoja kertoja — kuvattuina." Ja nyt johtui mieleeni tapaus, jonka jo aikoja sitten olin unhottanut, ja miltei samassa silmänräpäyksessä koko se kertomus alusta loppuun saakka, jonka kohta olen lukialleni laativa.

Ystäväni kysyi:

"No, mitä sanot, eikö hän ole petturi, lurjus, ylpeä, konna?"

En voinut enää hymyillä, kuten äsken. Vastasin vaan ettei mies näyttänyt miellyttävältä, mutta lisäsin että luulin nähneeni hänet ennen, että halusin tietää, kuka hän oli, ja että koettaisin hankkia tietoja hänestä.

Seuraavana päivänä kiiruhdinkin vihatun miehen luo, saadakseni, kuten verukkeeni kuuluivat, täyden selvän siitä tapauksesta, jossa hän oli ollut päähenkilönä, minä kun muka olin aikeessa kirjoittaa siitä kertomuksen. Tottuneena minun kaltaisiini vieraisiin, vastaanotti hän minut ystävällisesti, kertoi kerrottavansa suurella välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi hän toisesta henkilöstä puhunut, sekä lausui yhtä ja toista siitä naisesta, joka hänen luonansa asui ja joka ei ollut hänen vaimonsa, vieläpä muutamia sanoja elintavoistaankin.

"Olemme eläneet yhdessä kymmenen vuotta", lopetti hän. "Minulla on kärsivällisyyttä, hänellä myös, ja jotenkuten tulemme toimeen. Minun suuri lohdutukseni on ihmisten kunnioitus ja tämän onnettoman naisen uskollinen taipumus."

Menin kotiin, kirjoitin koko illan ja seuraavaan aamuun. Sitten kolmantena päivänä läksin kirjoituksineni ystäväni luo. Satuinpa tulemaan juuri siihen aikaan, jolloin "pikkukauppiaalla" oli tapana hengittää raitista ilmaa balkongillaan. Puhuttuamme yhtä ja toista, joutui ystäväni "vastoinmielisyys" taaskin keskustelumme esineeksi.

"Olet iskenyt kiveen, ystäväni", sanoin hänelle.

"Minä, en! mahdotonta!" huudahti hän tavallisella vireydellään.

"Pilat sikseen nyt", lausuin vakavasti. "Lue nämä lehdet; ne sisältävät sanasta sanaan tosikertomuksen, jonka näinä päivinä olen kirjoittanut. Päähenkilö siinä on sinun vihaamasi 'pikkukauppias', ja kunniasanallani vakuutan sinulle että — jos emme pidä lukua jokaisesta keskusteluissa esiintyvästä pikku sanasta, — kertomukseni ei niin rahtuakaan poikkea totuudesta."

Ystäväni otti käsikirjoitukseni ja alkoi sitä lukea. Jonkun ajan kuluttua loi hän silmänsä minuun, sitten mieheen, joka istui tavallisella paikallaan balkongilla; sitten jatkoi hän taasen lukemistaan. Ja kuta pitemmälle hän ehti, sitä useammin heitti hän silmäyksiä minuun ja tuohon "vihattuun mieheen", samalla käyden yhä vakavammaksi. Viimein ehdittyänsä loppuun, huudahti hän, tarttui käteeni ja sanoi äänellä, joka värisi liikutuksesta:

"Kunniasanasi, että tämä kaikki on totta?"

"Tässä käteni! Totta jokainoa kirjain."

"Ja että — se on hän?"

"Myös siitä käteni."

Lausumatta mitään sen enempää, otti ystäväni hattunsa ja ryntäsi ulos. Minä asettausin akkunaan ja näin hänen kiirein askelin kulkevan poikki torin vastapäätä olevaan rakennukseen. Parin minuutin kuluttua katosi mies balkongilta. Kului hiukan aikaa, niin taasen ilmestyi hän sinne. Mutta melkein samassa näin ystäväni — tällä kertaa hitain askelin — palaavan ja suuntaavan kulkuansa kotiin.

"Kyllä tunnen sinut, ystäväni", sanoin itselleni, mennessäni häntä vastaan, "tiedän, mistä syystä sinä kiirehdit ulos."

"Sinä menit painamaan suutelon miehen otsalle?"

Ystäväni katsahti minuun, hymyili, lankesi kaulaani ja vastasi iloisesti:

"En, siihen en ollut kelvollinen. Minä menin suutelemaan hänen käsiänsä."