ENSIMMÄINEN KOULUPÄIVÄ.
Maanantaina lokakuun 17 p:nä.
Tänään on ensimmäinen koulupäivä.
Kuin unennäkö kului kolmikuukautinen loma-aika maalla. Äitini saattoi minut tänä aamuna Barettin osastoon kirjoituttaakseen minut kolmanteen alkeisluokkaan; minä muistelin hauskaa kesäelämää ja kuljin allapäin.
Kaikki kadut vilisivät poikia. Molemmissa kirjakaupoissa tunkeili isiä ja äitejä, jotka ostivat koululaukkuja, paperia ja vihkoja, ja koulun ulkopuolelle kokoontui niin paljon väkeä, että poliisilla ja koulun vahtimestarilla oli täysi työ pitäessään sisäänkäytävää auki. Astuessani ovesta sisään taputti joku minua olkapäälle. Se oli toisen luokan opettajani, iloinen, punatukkainen mies, joka sanoi:
"Nyt olemme siis ainaiseksi erotetut, Henrik."
Minä tiesin sen kyllä, ja kuitenkin nuo sanat koskivat minuun.
Tuskin pääsimme kulkemaan. Eteinen ja portaat olivat täynnä herroja, rouvia, kansannaisia, käsityöläisiä, upseereja, isoäitejä ja palvelijoita, kukin taluttaen toisella kädellä poikasta ja pitäen toisessa todistusta, ja niin ne porisivat, että tuntui siltä, kuin olisi oltu markkinatorilla. Minä katselin ilolla alakerroksen tuttua eteistä, jota nyt kolme vuotta joka päivä olin kulkenut ja jossa oli ovet seitsemään luokkahuoneeseen. Siellä oli tungosta. Naisopettajat kulkivat edestakaisin. Opettajattareni ensi luokan ajoilta tervehti minua ovessaan seisoen ja sanoi: "Henrik, tänä vuonna sinä joudut yläkerrokseen. En saa edes nähdä sinun käyvän tästä ohi!" Ja hän silmäili minua sangen surullisesti.
Koulun johtajaa ympäröivät levottomat äidit, sillä koulussa ei ollut enää tilaa heidän lapsilleen. Minusta tuntui siltä, kuin johtajan parta olisi viime vuodesta käynyt valkeammaksi.
Näin poikia, jotka olivat kasvaneet ja vanhentuneet. Pohjakerroksessa, missä järjestäminen jo oli päättynyt, nähtiin monta ensiluokkalaista, jotka eivät millään ehdolla tahtoneet astua luokkahuoneeseen, vaan käyttäytyivät kuin mitkäkin vastahakoiset pienet aasinvarsat; väkisin oli heitä sisään vedettävä. Muutamat pakenivat taas penkeistään, toiset, jotka havaitsivat vanhempiensa poistuvan, rupesivat itkemään, ja niin täytyi näiden jälleen palata heitä joko lohduttamaan tai mukaansa ottamaan. Opettajattaret olivat ihan epätoivoon joutumaisillaan.
Pikku veljeni joutui ensi luokalle opettajatar Delcatille, minä yläkerrokseen opettaja Perbonille.
Kello 10 olimme kaikki luokkahuoneissamme. Meitä oli minun luokallani 54 poikaa, mutta näistä oli tuskin 15 tai 16 entisiä tovereitani toiselta luokalta. Näiden joukossa oli kuitenkin Derossi, joka aina saa ensimmäisen palkinnon. [Italian kouluissa jaetaan eteville oppilaille palkintoja.]
Minusta tuntui luokkahuone pieneltä ja synkältä muistellessani metsiä ja vuoria, missä olin kesäni viettänyt. Muistelin myöskin toisen luokan opettajaani, joka aina oli niin hyvä, aina nauroi kanssamme ja sitäpaitsi oli niin pieni, että näytti ihan toveriltamme. Oikein kipeästi koski minuun ajatus, etten enää saisi nähdä häntä ja hänen punaisia, pörröisiä hiuksiaan.
Nykyinen opettajamme on kookas, parraton, harmaahapsinen, otsassa poikittainen poimu. Hänen äänensä kaikuu kolealta, ja hän tarkastelee meitä kaikkia vakavasti, aivan kuin tahtoisi tunkea meidän sieluihimme. Hän ei koskaan naura.
Minä tuumin itsekseni: "Tämä on ensimmäinen päivä. Vielä on yhdeksän kuukautta. Voi kuinka paljon työtä, kuinka paljon kokeita, kuinka paljon vaivaa!" Halusin tavata äitiäni. Ulos mennessäni juoksin hänen luoksensa ja tartuin hänen käteensä. Hän kuiskasi: "Rohkeutta, poikani! Oppikaamme yhdessä." Sitten palasin tyytyväisenä kotiin.
Mutta ei minulla ole enää entistä opettajaani ystävällisine hymyineen, eikä koulukaan tunnu yhtä hauskalta kuin ennen.