ISÄNI OPETTAJA.
Tiistaina huhtikuun 11 p:nä.
Eilen olin isäni kanssa hauskalla retkellä.
Kun hän toissa päivänä luki sanomalehteä, pääsi häneltä yht'äkkiä ihmettelyn huudahdus. Sitten hän sanoi: "Ja minä kun luulin hänen jo vuosia sitten kuolleen. Tiedäpä, että minun ensimmäinen opettajani, joka on jo kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, elää vielä. Minä tässä luen, että ylihallitus on antanut hänelle kuusikymmenvuotisesta palveluksesta kunniarahan. Kuusikymmentä vuotta! Ja vasta kaksi vuotta sitten hän on luopunut toimestaan. Opettaja parka! Hän asuu tunnin rautatiematkan päässä täältä, samassa kylässä kuin meidän vanha puutarhurimme. — Henrik", hän jatkoi, "menkäämme häntä tervehtimään". Ja koko illan hän puhui vain tästä vanhasta opettajastaan.
Tämä nimi palautti hänen muistiinsa satoja seikkoja hänen koulu ajaltaan, tovereistaan ja äitivainajastaan. "Crosetti", puhkesi hän sanomaan, "oli jo silloin nelikymmenvuotias, kun minä olin hänen luokallaan. Tuntuu aivan siltä, kuin näkisin hänet vielä. Vartalo oli hiukan kumarassa, silmät kirkkaat ja kasvot parrattomat. Hän oli kyllä ankara, mutta samalla hyväntahtoinen kuin isä. Ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta. Talonpojasta hän oli tarmokkaan työn ja monen vastuksen kautta kohonnut. Oikea kunnon mies! Äitini kunnioitti häntä, ja isäni kohteli häntä kuin hyvää ystävää ainakin. Miksi hän nyt asunee tässä maakylässä, kaukana Torinosta? Ei suinkaan hän minua enää tunne. Mutta eipä haittaa. Kyllä minä tunnen hänet. Neljäkymmentäneljä vuotta on kulunut siitä. Ajattele, lapseni, neljäkymmentäneljä vuotta! Huomenna käymme häntä katsomassa."
Jo eilen aamulla kello yhdeksän olimme asemalla. Olisin suonut Garronen tulevan mukaan, mutta hän ei voinut äitinsä sairastumisen takia. Juna kiiti vihreiden nurmikenttien ja kukoistavien puistojen ohitse, ja joka hengenveto täytti keuhkot sulotuoksuisella ilmalla. Isäni oli iloinen ja tyytyväinen. Ehtimiseen hän laski kätensä minun olalleni ja puhutteli minua miltei kuin ystävää.
"Voi opettaja rukkaani", sanoi hän. "Hän oli isäni jälkeen ensimmäinen, joka osoitti minulle hyvyyttä. Muutamia hänen hyviä neuvojaan ja paria ankaraa nuhtelua, jotka vielä kotiin mennessäni saivat itkun nousemaan kurkkuuni, en unohda koskaan. Aivan näen hänet vielä hengessäni, kuinka hän kouluun tullessaan aina samoilla liikkeillä asetti keppinsä nurkkaan ja takkinsa naulaan. Ja joka päivä hän oli yhtä tarkka, iloinen ja tunnokas, kuin joka päivä olisi ollut hänen ensimmäisensä koulussa. Muistan vielä, mitenkä hän kirjoittaessani huusi: 'Bottini, Bottini, etusormi suoraan!' Varmaan hän on paljon muuttunut neljänkymmenenneljän vuoden kuluessa."
Perille saavuttuamme etsimme käsiimme entisen puutarhurinvaimon, jolla oli oma pieni kauppapuoti erään syrjätien varrella. Hän otti meidät vastaan suurella riemulla ja rupesi kertomaan perheestään. Mies, joka kolme vuotta sitten oli mennyt Kreikkaan työnhakuun, oli kotiin odotettavissa. Vanhin tyttö oli kuuromykkäinkoulussa. Sitten hän neuvoi meille opettajan kotiin johtavan tien.
Me läksimme astumaan kylätietä, joka johti kukoistavien pensaikkojen halki pienelle kummulle.
Isäni ei enää virkkanut mitään. Hän näytti tykkänään vaipuneen muistoihinsa. Väliin hän hymyili itsekseen ja sitten taas pudisti päätään.
Yht'äkkiä hän pysähtyi sanoen: "Kas tuolla hän tulee. Lyön vaikka veikkaa, että hän on tuossa."
Meitä vastaan tuli pieni valkopartainen ukko, leveälierinen hattu päässä. Hän nojautui sauvaansa; kulku oli vaivalloista, ja kädet vapisivat.
"Hän se on", toisti isäni jouduttaen askeliaan.
Päästyämme aivan hänen läheisyyteensä pysähdyimme. Vanhuskin seisahtui ja katseli isääni. Kasvot olivat vielä nuorekkaat ja silmät eloisat ja kirkkaat.
"Oletteko", kysyi isäni hattuaan kohottaen, "opettaja Vincenzo
Crosetti?"
Vanhus nosti hänkin hattuaan ja vastasi hieman vapisevalla äänellä:
"Olen."
"Suvaitsetteko", kysyi isäni tarttuen vanhuksen käteen, "että eräs entinen oppilaanne puristaa kättänne ja tiedustelee vointianne? Olen tullut Torinosta teitä tervehtimään."
Vanhus katseli häntä hämmästyneenä. "Te teette minulle liian suuren kunnian… en tiedä… oppilaani, sanoitte?… Suokaa anteeksi… nimenne?"
Isäni mainitsi nimensä, Alberto Bottini, sekä milloin ja missä oli ollut hänen koulussaan, lisäten: "Te ette tietysti enää muista minua. Mutta minä tunnen teidät mainiosti."
Opettaja seisoi mietiskellen, silmät maahan luotuina, ja höpisi pari kertaa itsekseen isäni nimen. Tämä katseli häntä sillä aikaa päätään kääntämättä ja hymyilevin kasvoin.
Mutta sitten vanhus kohotti päätään ja sanoi hitaasti: "Alberto Bottini? Insinööri Bottinin poika, joka asui Consolata-torin varrella?"
"Aivan sama", vastasi isäni kurottaen hänelle molemmat kätensä.
"Siinä tapauksessa" — sanoi vanhus — "sallikaa, rakas herra, sallikaa, että minä…" Ja hän lähestyi isääni ja syleili häntä. Hänen harmaa päänsä tuskin ulottui isäni olkapäihin. Isäni painoi poskensa hänen otsaansa vastaan.
"Tahdotteko olla hyvä ja tulla kanssani", sanoi opettaja. Ja vastausta odottamatta hän kääntyi menemään kotiinsa päin. Kohta pysähdyimmekin pienen kaksiovisen talon edustalle.
Opettaja avasi oven ja kehoitti meitä astumaan sisään. Kovin yksinkertainen oli tämä huone. Eräässä kolkassa oli hänen vuoteensa, toisessa pieni pöytä ja kirjahylly, muuten vain neljä tuolia ja seinällä vanha kartta. Hyvä omenain tuoksu tuntui ilmassa.
Me istuimme. Isäni ja opettaja katselivat toisiaan äänettöminä.
"Bottini", huudahti opettaja sitten luoden katseensa tiilikivilattiaan, jossa auringon säteet tanssivat. "Niin, minä muistan aivan hyvin. Teidän äitinne oli jalo nainen. Te istuitte ensi vuonna yhteen aikaan ensimmäisessä penkissä vasemmalla ikkunan lähellä. Enköhän vieläkin muistane jotain?" Hän näytti mietiskelevän. "Teillä oli kihara tukka, ja vilkas te myöskin olitte, eikö niin? Toisena vuonna te sairastitte kurkkutautia. Kun teidät sitten jälleen tuotiin kouluun isoon huiviin käärittynä, olitte hyvin laihtunut. Siitä on neljäkymmentäneljä vuotta, eikö niin? Te olette hyvin ystävällinen, kun vielä muistatte vanhaa opettajaanne. Muitakin entisiä oppilaitani on tässä takavuosina käynyt minua katsomassa." Hän kysyi isäni ammattia. Sitten hän sanoi: "Iloitsen teidän käynnistänne kaikesta sydämestäni. Minä kiitän teitä. Pitkään aikaan ei kukaan ole käynyt, ja suuresti pelkään, että te olette viimeinen."
"Mitä te nyt puhelette!" sanoi isäni. "Olettehan vielä terve ja voimakas. Ette saa sellaista otaksua."
"Älkää puhuko!" vastasi opettaja. "Katsokaa miten käteni vapisevat!" Ja hän osoitti niitä. "Se on huono merkki. Jo kolme vuotta sitten, vielä koulussa ollessani, se alkoi. Ensin en siitä välittänyt. Luulin sitä ohimeneväksi. Mutta päinvastoin se yhä vain eneni. Koittipa vihdoin päivä, jolloin en enää saanut kirjoitetuksi. Voi sitä päivää, jolloin ensi kerran tahrasin erään oppilaani vihon! Se oli kuin pisto minun sydämeeni. Jonkin aikaa koetin vielä vaivalla jatkaa. Mutta viimein en kyennyt enää. Kuusikymmenvuotisen koulutyön jälkeen minun täytyi nyt jättää kouluni, oppilaani ja työni. Ja se oli raskasta, hyvin raskasta. Annettuani viimeisen tuntini saattoivat kaikki minut kotiin ja juhlivat minua mutta minä olin murheellinen, käsitin, että elämäni työ oli loppunut. Jo vuotta ennen olin kadottanut vaimoni ja ainoan poikani. Nyt minulla on parin sadan liiran eläke. En toimita enää mitään. Päivät tuntuvat mahdottoman pitkiltä. Ainoa ajanviettoni on selailla vanhoja koulukirjojani, sanomalehtikokoelmiani ja muutamia kirjoja, joita olen saanut. Tuossa ne ovat", sanoi hän osoittaen kirjahyllyään. "Ne ovat minun muistojani — koko menneisyyteni. Ei minulla ole mitään muuta koko maailmassa."
Mutta sitten hän jatkoi iloisemmalla äänellä: "Minulla on tässä teille jotain näytettävää, joka varmaan hämmästyttää teitä."
Hän nousi, meni pöytänsä luo ja avasi erään laatikon, joka sisälsi useampia nuoralla kokoonsidottuja kääröjä, kaikki numeroilla ja päivämäärillä varustettuja. Hetkisen etsittyään hän avasi erään niistä, selaili sitä vähäisen, veti sitten esiin kellastuneen paperin ja antoi sen isälleni. Se oli eräs hänen koulukirjoituksistaan neljäkymmentäneljä vuotta sitten. Sen ylälaitaan oli kirjoitettu: "Alberto Bottini, sanelu, huhtikuun 3 p:nä 1838." Isäni tunsi paikalla koulupoikakäsialansa ja alkoi nauraen lukea kirjoitusta. Mutta sitten nousivat kyynelet hänen silmiinsä.
"Nämä", sanoi opettaja osoittaen kääröjä, "ovat minun muistojani. Vuosittain talletin kultakin oppilaalta jonkin kirjoituksen, jotka sitten järjestin ja numeroin. Silloin tällöin selailen niitä, luen rivin sieltä, toisen täältä, ja silloin johtuvat tuhannet seikat mieleeni. On kuin näkisin menneet ajat. Voi kuinka monet vuodet ovat jo vierineet ohitseni! Minä suljen silmäni, ja heti näen sadoittain lapsenkasvoja. Ties kuinka monet heistä jo ovat kuolleetkin. Monet muistan vielä selvästi, varsinkin parhaat ja huonoimmat, ne, jotka tuottivat minulle iloa, ja ne, joista oli surua ja huolta, sillä luonnollisesti oli niin suuressa joukossa sekä toista että toista. Mutta nyt on jo niinkuin olisin toisessa maailmassa, ja kaikki he ovat minusta yhtä rakkaita."
Hän istuutui jälleen ja tarttui käteeni.
"Ettekö muista mitään minun tekemääni kujetta?" kysyi isäni hymyillen.
"En, hyvä herra, en tällä hetkellä", vastasi vanhus. "Mutta uskon kyllä, että tekin sellaisia teitte. Yleensä olitte kuitenkin ymmärtäväinen poika. Muistan vielä mitä rajatonta hellyyttä te osoititte äidillenne… Mutta kovin oli ystävällistä, että tulitte minua katsomaan. Kuinka olettekin voinut irtaantua toimistanne tänne tullaksenne?"
"Kuulkaa, herra Crosetti", sanoi isäni vilkkaasti, "minä muistan vielä, kun ensi kerran tulin kouluun äitini saattamana. Siihen asti olin aina ollut hänen seurassaan, ja kun hänen nyt piti jättää minut tuntemattoman henkilön haltuun kahdeksi tunniksi, oli se hänestä, kuin minut olisi syösty ulos avaraan maailmaan. Yhteiskunta riisti nyt häneltä pojan, jota hän ei voinut toivoa milloinkaan saavansa kokonaan takaisin. Hän oli liikutettu, ja minä myöskin. Hän ilmoitti minut vapisevalla äänellä ja puhui puolestani opettajalle. Vielä mennessään hän nyökkäsi minulle ovenraosta kostein silmin. Ja samassa te teitte liikkeen, ikäänkuin olisitte tahtonut sanoa: 'Luottakaa minuun, hyvä rouva.' Tätä liikettä ja katsetta, joka ilmoitti, että olitte täysin ymmärtänyt äitini huolen, ja jolla lupasitte suojelusta ja hellää huolenpitoa hänen kultamunilleen, sitä en koskaan unohtanut. Se on minut nyt tuonut tännekin Torinosta neljänkymmenenneljän vuoden kuluttua teitä sydämellisesti kiittämään."
Opettaja ei vastannut. Hän silitteli tukkaani, ja sitten hänen kätensä solui olalleni.
Sill'aikaa isäni tarkasteli noita alastomia seiniä, kehnoa vuodetta, ikkunalaudalla olevaa kuivaa leipäpalaa ja pientä öljylamppua, ja tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Opettaja rukka! Tämä siis on koko palkkasi kuusikymmenvuotisesta työstä."
Mutta vanhus oli tyytyväinen ja rupesi taas vilkkaasti juttelemaan meidän perheestämme, muista opettajista ja isäni koulutovereista. Isänikin muisti muutamia, ja niin he paikkailivat ja täydensivät toistensa muistoja.
Mutta sitten isäni keskeytti pakinoimisen ja pyysi opettajaa kylään syömään aamiaista kanssamme. Hän vastasi lämpimästi: "Minä kiitän teitä, minä kiitän teitä", mutta näytti epäilevältä. Isäni tarttui hänen molempiin käsiinsä ja uudisti pyyntönsä.
"Mutta kuinka minä voin syödä" — sanoi opettaja — "näillä onnettomilla käsilläni, jotka aina vapisevat? Se jo häiritsee muitakin."
"Me kyllä autamme teitä, herra opettaja", sanoi isäni. Ja silloin vanhus suostui, vaikka pudistelikin päätänsä.
"Tämä on ihana päivä", sanoi hän ovea sulkiessaan, "ihana päivä, rakas Bottini. Minä vakuutan, että tulen muistamaan sen koko elinaikani."
Isä tarjosi käsivartensa opettajalle. Tämä kävi siihen kiinni taluttaen minua toisella kädellään, ja niin me astuimme kylätietä. Tapasimme kaksi avojalkaista tyttöä, jotka ajoivat lehmiä, ja pojan, joka risukimppu kainalossa juoksi ohitsemme. Opettaja selitti, että ne olivat oppilaita, jotka aamulla veivät karjaa laitumelle ja aamupäivin työskentelivät avojaloin niityllä. Illalla he panivat kengät jalkaansa ja menivät kouluun. Muutoin emme nähneet ketään.
Pian jouduimme ravintolaan ja istuimme ison pöydän ääreen, opettaja keskelle, ja rupesimme aterialle. Ravintola oli rauhallinen kuin luostari'. Opettaja oli juhlatuulella, ja liikutus lisäsi tuota värisemistä, niin että hän tuskin saattoi syödä. Isäni leikkeli hänelle lihan, taittoi leivän ja pani suolaa hänen lautaselleen. Juodessa hänen täytyi pitää lasista molemmin käsin, ja sittenkin se kalisi hänen hampaitansa vastaan.
Mutta hän jutteli vilkkaasti ja innokkaasti entisistä ajoista, oppikirjoista, joita käytettiin hänen nuoruudessaan, opetusohjelmista ja tarkastajista. Oikein hän vielä tuntui nuorelta puhellessaan siinä ilosta loistavin kasvoin. Ja isäni tarkasteli häntä, kasvoilla samanlainen ilme, jonka niin usein kotona olin havainnut, kun hän katselee minua ystävällisesti, mutta ajatukset kuitenkin tuntuvat olevan muualla.
Ja ovensuussa seisoi ravintoloitsija ja muutamia kyläläisiä, jotka tyytyväisinä katselivat meitä, aivan kuin siten olisivat tahtoneet näyttää pitävänsä arvossa sitä huomaavaisuutta, jota me osoitimme heidän kylänsä opettajalle.
Kello kahden tienoissa meidän täytyi palata asemalle, jonne vanhus välttämättömästi tahtoi meitä saattaa. Isä tarjosi taas hänelle käsivartensa. Minua hän otti jälleen kädestä kiinni, ja minä sain kantaa hänen keppiänsä. Ihmiset pysähtyivät meidän jälkeemme katsomaan, sillä kaikki tunsivat vanhuksen. Muutamat tervehtivätkin. Tiellä kuului eräästä ikkunasta raikkaita pojanääniä, jotka tavasivat ja lukivat. Vanhus pysähtyi ja näytti käyvän murheelliseksi.
"Koskee niin kipeästi", selitti hän, "kuulla poikien ääniä koulusta pääsemättä sinne. Kuusikymmentä vuotta olen kuunnellut tätä musiikkia ja oppinut sitä rakastamaan. Nyt olen perheetön. Ei minulla ole enää lapsia."
"Ei, herra opettaja", sanoi isäni taas kävelyä jatkaen, "teillä on vielä monta lasta pitkin maailmaa hajaantuneina, ja he muistavat teitä kuten minäkin nyt".
Vanhus nojasi hetkeksi harmaata päätään isäni olkapäätä vastaan ja puristi samassa minun kättäni.
Me olimme jo asemalla, ja juna seisoi siinä lähtövalmiina. "Voikaa hyvin, rakas opettaja", sanoi isäni suudellen hänen molempia poskiaan.
"Hyvästi, kiitoksia", vastasi opettaja tarttuen vapisevilla käsillään isäni käteen ja puristaen sitä rintaansa vastaan. Minä havaitsin, että hänen kasvonsa olivat kyynelistä kosteat. Isäni sysäsi minut vaunuihin, mutta ennenkuin hän itse nousi, otti hän nopeasti opettajan kädestä hänen karkean, koristamattoman sauvansa ja antoi sijaan oman hopeanuppisen keppinsä, johon hänen nimensä oli kaiverrettu, sanoen: "Pitäkää se pienenä muistona minulta!" Opettaja esteli ja koetti antaa sitä pois, mutta silloin isäni oli jo vaunussa ja ovi suljettu.
"Hyvästi, rakas opettaja!"
"Hyvästi, poikani", vastasi hän junan jo liikkeelle lähtiessä, "ja Jumala siunatkoon teitä siitä lohdutuksesta, jonka olette hankkinut köyhälle vanhus paralle".
"Näkemiin", huusi isäni liikutettuna.
Mutta opettaja pudisti päätään ikäänkuin sanoakseen: "Emme koskaan enää tule toisiamme tapaamaan."
"Totta kai", toisti isäni, "näkemiin siis!"
Ja vanhus vastasi kohottaen vapisevan kätensä taivasta kohti: "Tuolla ylhäällä."
Ja niin hän katosi meidän näkyvistämme.