KAUPPIAS.
Torstaina joulukuun 1 p:nä.
Isäni tahtoo, että minä joka lupapäiväksi kutsun jonkun tovereista luokseni tai käyn heitä tervehtimässä, jotta välimme vähitellen muodostuisivat tuttavallisiksi ja ystävällisiksi.
Sunnuntaina lähden kävelemään Votinin kanssa, joka aina on niin hienosti puettu, aina harjaa ja siistii itseään ja kadehtii Derossia. Tänään taas on Garoffi luonamme, pitkä, laiha poika, jonka kotkannenä ja vilkkuvat silmät tuntuvat tarkastelevan kaikkia esineitä.
Hän on maustekauppiaan poika ja muuten sangen omituinen. Aina hän laskee taskussa olevia soldojaan ja käyttää kaikkia esimerkkejä suorittaessaan hyvin näppärästi sormiaan. Kaikkea hän kokoilee, ja nyt hänellä on jo säästöpankkikirja. Eikä ihme, sillä ei hän suotta tuhlaa soldoakaan, ja jos hän on pudottanut penkin alle vaikka kuinka pienen kolikon, on hän valmis etsimään sitä koko viikon.
"Hän rakastaa kaikkea kiiltävää niinkuin harakka", sanoo Derossi. Kaikkea mitä hän löytää, vanhoja teräskyniä, käytettyjä postimerkkejä, nuppineuloja, kynttilänpäitä, hän kokoilee. Jo pari vuotta sitten hän rupesi keräilemään postimerkkejä, ja hänellä onkin niitä jo satoja kaikista maista isossa albumissa, jonka hän aikoo myydä kirjakauppiaalle niin pian kuin se on täysi. Kirjakauppias antaa hänelle vihkosia ilmaiseksi, koska hän on hommannut liikkeelle uusia ostajia poikien keskuudesta. Koulussa hän hieroo joka päivä kauppaa, siellä pidetään myyjäisiä, arpajaisia ja vaihtokauppaa. Jälkeenpäin hän katuu kauppojaan ja vaatii tavaroitaan takaisin.
Hän myy tupakkakauppiaalle vanhoja sanomalehtiä ja merkitsee kauppansa pieneen vihkoseen, joka on täynnä yhteen- ja vähennyslaskuja. Koulussa hän ei välitä mistään muusta kuin laskennosta, ja kun hän toivoo itselleen palkkiota, niin hän tekee sen vain päästäkseen ilmaiseksi nukketeatteriin. Minua hän miellyttää ja huvittaa. Me olemme leikkineet kauppiasta ja käyttäneet oikein vaakoja ja mittoja. Hän tietää kaikkien tavaroiden oikean hinnan, tuntee mitat ja tekee tötteröitä yhtä näppärästi kuin tottunut puotipalvelija. Hän sanoi avaavansa oman kauppaliikkeen, oikein oman keksimänsä, heti koulun päätettyään.
Minä annoin hänelle ulkolaisia postimerkkejä, joista hän suuresti iloitsi, ja heti hän osasi sanoa minkä arvoinen mikin niistä oli kokoelmassa. — Isäni, joka oli lukevinaan sanomalehtiä, kuuli kaiken, ja se huvitti häntä suuresti.
Garoffilla on taskut täynnä pientä kauppatavaraa, jotka hän peittää pitkällä, mustalla päällystakillaan, ja hän näyttää silloin aina niin miettivältä ja toimeliaalta kuin todellinen kauppias.
Ei mikään ole kuitenkaan niin lähellä hänen sydäntään kuin tuo postimerkkikokoelma. Se on hänen aarteensa, josta hän aina puhuu, aivan kuin toivoisi siitä paisuvan itselleen suurta rikkautta. Kumppanit sanovat häntä saituriksi ja koronkiskuriksi. Miten lienee? Mielelläni minä seurustelen hänen kanssaan, sillä häneltä opin monta hyvää asiaa. Hän on kuin täysikasvuinen ihminen.
Puukauppiaan poika Coretti kyllä sanoo, ettei hän luopuisi postimerkkikokoelmastansa, vaikka hän voisi sillä pelastaa äitinsä hengen. Isäni ei usko sitä. — "Sinun ei pidä langettaa mitään tuomiota hänestä", sanoi hän minulle. "Hänellä on kyllä tämä kiihkonsa, mutta hänellä on kuitenkin sydän."