KIISTA.
Maanantaina maaliskuun 20 p:nä.
Coretti sai hiljattain palkinnon, mutta vaikka hän sen sai ja minä jäin ilman, ei meidän riitamme kuitenkaan siitä alkanut tänä aamuna. Ei se ollut kateutta. Mutta kuitenkin olin väärässä.
Opettaja oli asettanut hänet minun viereeni. Kirjoittaessani kuukautista kertomustamme muurarimestaria varten, joka nykyään on sairaana, hän tyrkkäsi kyynärpäätäni, niin että paperille tuli aika mustetahra. Minä suutuin ja sanoin hänelle ruman sanan. Hän vastasi hymyillen: "En minä sitä tahallani tehnyt." Minun olisi pitänyt uskoa se, koska tunnen hänet. Mutta hänen hymynsä ei miellyttänyt minua ja minä ajattelin: "Kas nytkös hän on olevinaan, kun on saanut palkinnon." Ja vähän sen jälkeen sysäsin häntä rajusti kostaakseni. Hän lensi tulipunaiseksi ja sanoi kohottaen sormeansa: "Sinä varmaankin teit sen tahallasi." Opettaja katsoi meihin, ja Coretti laski sormensa alas, mutta sanoi: "Minä odotan sinua tuolla ulkona."
Minua hävetti, raivoni laimeni, ja minä kaduin.
Ei, Coretti ei voinut tehdä sitä tahallaan. Hän on hyvä, ajattelin. Minä muistelin sitä kertaa, jolloin kävin hänen kotonaan ja näin, kuinka hän puuhasi ja auttoi sairasta äitiään ja kuinka iloinen hän sittemmin oli meillä käydessään ja kuinka hän miellytti isääni. Paljon olisin antanut, jos tuo sana olisi jäänyt sanomatta, tuo vääryys tekemättä. Ja minä ajattelin neuvoa, jonka isäni olisi antanut: "Oletko väärässä?" — "Olen." — "Siis pyydä anteeksi!" Mutta tähän minulla ei ollut rohkeutta, minä häpesin nöyrtyä. Katselin häntä salavihkaa ja näin, että hänen takkinsa oli olkapään kohdalta kulunut, ehkäpä paljosta puiden kantamisesta. Sydämessäni tunsin itseni jo aivan leppyneeksi ja ystävälliseksi ja sanoin itsekseni: "Rohkeutta!" Mutta sanat "anna anteeksi" tarttuivat kurkkuuni.
Hän katseli minua vähänväliä ja tuntui olevan enemmän pahoillaan kuin suuttunut. Mutta sitten minäkin taas katselin häntä uhalla osoittaakseni, etten pelännyt.
Hän toisti: "Tuolla ulkona tapaamme toisemme." Ja minä: "Niin, ulkona tavataan." Ja taas muistelin mitä isäni oli sanonut: "Jos olet väärässä, niin puolusta itseäsi, mutta älä lyö!" Ja minä sanoin itsekseni: "Niin, minä kyllä puolustan itseäni, mutta en lyö." Mutta minä olin tyytymätön, murheellinen, enkä edes kuunnellut opettajaa.
Viimein tuli hetki, jolloin mentiin kotiin. Kun olin kadulla yksinäni, huomasin, että hän seurasi minua. Minä pysähdyin odottamaan, viivoitin kädessä. Hän lähestyi minua, minä kohotin viivoitinta.
"Ei, Henrik", sanoi hän hymyillen hyvää hymyänsä ja työntäen viivoittimeni syrjään. "Olkaamme taaskin ystävät kuten tähän astikin." Minä jäin muutamaksi hetkeksi hämmästyksestä liikkumattomaksi, sitten oli kuin joku olisi pannut kätensä minun olalleni ja työntänyt minut hänen syliinsä. Hän syleili minua ja sanoi: "Ei mitään tappelua meidän kesken, eikö totta?"
"Ei milloinkaan, ei milloinkaan", vastasin minä. Ja me erosimme tyytyväisinä.
Kotiin päästyäni kerroin kaikki isälleni. Mutta kun luulin saavuttavani hänen hyväksymisensä, synkistyivät hänen kasvonsa ja hän sanoi: "Sinun olisi ensin pitänyt ojentaa kätesi, koska olit väärässä." Sitten hän sanoi: "Eikä sinun olisi koskaan pitänyt tarttua viivoittimeen toveriasi vastaan, varsinkin kun hän on Corettin lainen poika, joka jo osaa kantaa isänsä työkuormaa." Ja hän otti viivoittimen kädestäni, katkaisi sen ja viskasi kappaleet nurkkaan.