MUURARIMESTARI.
Sunnuntaina joulukuun 14 p:nä.
Pikku muurarimestari tuli tänään puettuna isänsä vanhoihin vaatteisiin, jotka vielä olivat valkeat kipsistä ja kalkista. Isäni toivoi hänen tuloaan vielä hartaammin kuin minä. Ja paljon iloa hän meille tuottikin. Tuskin hän oli päässyt ovesta sisään, ennenkuin jo kääri kokoon valkean huopahattunsa, joka oli lumesta aivan märkä, ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän tuli lähemmäksi, astuskellen väsyneen työmiehen hiukan veltoin askelin, ja käänteli pyöreitä nauriskasvojaan ja nykerönenäänsä joka taholle. Kun hän ruokasalissa oli tarkastellut joka esinettä ja havainnut siellä muun muassa erään hullunkurisen kuvan, niin hän osoitti jäniksennaamaa. On mahdotonta olla nauramatta tätä nähdessään.
Me rakensimme siltoja ja torneja puupalikoista, ja siinä hän osoitti suurta taitoa ja näppäryyttä. Ihan ne itsestään kasvoivat hänen taitavissa käsissään. Ja hän pysyi koko ajan vakavana kuin täysikäinen. Tornia rakentaessaan hän kertoi minulle kotioloistaan. He asuivat vinttikamarissa, ja hänen isänsä kävi iltakoulua oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan; äiti oli Biellasta kotoisin, ja varmaankin he häntä rakastivat, sen huomasi kaikesta. Vaatteet, vaikka olivatkin kuluneet, olivat kuitenkin lämpimät ja hyvin paikatut, ja kaulaliinan oli hänen äitinsä aina huolellisesti sitonut. Hän kertoi isänsä olevan ison miehen, oikean jättiläisen. Poika sitävastoin oli pieni.
Iltapäivällä, kun istuimme sohvalla, saimme leivoksia ja viinirypäleitä syödäksemme. Noustuamme ei isä antanut minun puhdistaa sohvan selkänojaa, joka oli tullut aivan valkeaksi muurarimestarin takista; hän pidätti kättäni ja pyyhkäisi sen sitten itse salaa. Leikkiessämme putosi nappi muurarimestarin takista, ja kun äitini sen ompeli kiinni, näytti poika hyvin hämmästyneeltä, punastui ja pidätti henkeänsä.
Hän oli niin tyytyväinen koko ajan, ettei muistanut panna lakkia päähänsä, ja rappusissakin hän vielä tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan näyttämällä jäniksennaamaa. Hänen nimensä on Antonio Rabucco, ja hän on kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden vanha. — — —
Tiedätkö, poikani, miksi en antanut sinun puhdistaa sohvaa? Jos olisit sen tehnyt kumppanisi nähden, olisi se ollut ikäänkuin moite siitä, että hän oli sen tahrannut. Ja tämä olisi ollut sangen tyhmästi ensiksikin siitä syystä, ettei hän sitä tahallaan tehnyt, ja toiseksi siitä syystä, että vaatteet olivat hänen isänsä ja olivat siis työssä käyneet valkeiksi.
Työ ei likaa. Tomu, kalkki ja vernissa käyvät kyllä vaatteisiin, mutta se ei ole likaa. Työ ei milloinkaan tahraa. Älä sano työstä palaavasta työmiehestä: "Hän on likainen." Sinun pitää sanoa: "Hänen vaatteissaan on työn jälkiä." Älä unohda tätä!
Ja rakasta pientä muurarimestaria sen tähden, että hän on toverisi ja kunnon työmiehen poika!
Isäsi.