PIENI FIRENZELÄINEN KIRJURI.
(Opettajan kertomus.)
Keskiviikkona joulukuun 21 p:nä.
Hän oli kolmannella luokalla kansakoulussa, tuo herttainen, vaaleaverinen, kaksitoistavuotias poika, erään rautatievirkamiehen vanhin lapsi. Isä häntä rakasti lämpimästi, jopa hellittelikin kaikessa paitsi mikä koski koulunkäyntiä. Siinä hän oli vaativainen, vieläpä ankarakin, sillä pojan piti pian kyetä hoitamaan virkaa auttaakseen vanhempiaan. Sentähden hänen piti oppiman paljon vähässä ajassa. Vaikka poika siis oli kuinkakin ahkera, kehoitti isä häntä kuitenkin yhtenään.
Isä oli jo jotenkin iäkäs ja sitäpaitsi ankarasta työstä ennen aikojaan vanhentunut. Siitä huolimatta hän otti sieltä täältä lisätyötä edistääkseen perheensä toimeentuloa ja käytti siihen suuren osan yötä. Hiljattain hän oli eräältä kustannusyhtiöltä, joka viikoittain lähetti sanomia ja kirjoja ympäri maata, ottanut toimekseen kirjoittaa osoitteet ja tilaajien nimet siteisiin. Täten hän ansaitsi viidestäsadasta isolla käsialalla kirjoitetusta osoitteesta 3 liiraa. Mutta tämä työ väsytti häntä, ja usein aterioiden ajoilla hän sitä valitti.
"Minun silmäni heikkonevat", hän sanoi. "Tämä yötyö näännyttää minut."
Eräänä päivänä sanoi poika: "Isä, anna minun auttaa sinua! Sinä tiedät, että minä kirjoitan yhtäläistä kuin sinä."
Mutta isä vastasi: "Ei, poikaseni, sinun täytyy lukea, koulusi on tärkeämpi kuin minun osoitteeni. Minä en tahdo riistää sinulta ainoatakaan tuntia. Kiitos tarjouksestasi, mutta älkäämme siitä enää puhuko."
Poika tiesi olevan turhaa uudistaa pyyntöänsä eikä enää virkkanut mitään. Mutta mitä hän teki? Hän tiesi isän herkeävän kirjoittamasta puoliyön aikana. Hän oli muutaman kerran kuullut, miten isä jälkeen kahdentoista asetti tuolin paikoilleen ja hitain askelin lähti huoneesta. Eräänä yönä hän odotti, kunnes isä oli vuoteessa, pukeutui aivan hiljaa, meni varovasti huoneeseen, sytytti lampun, istuutui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan jäljitellen tarkalleen isänsä käsialaa. Innolla hän kirjoitti, jos kohta hiukan pelokkaana, ja osoitteet yhä lisääntyivät. Silloin tällöin hän laski kynän kädestään hiukan levätäkseen, mutta alkoi jälleen uudella innolla kirjoittaa itsekseen hymyillen. Kirjoitettuaan 160 kappaletta hän lopetti, asetti kynän paikalleen, sammutti tulen ja palasi varpaillaan vuoteeseensa. Seuraavana päivänä isä oli erittäin hyvällä tuulella. Hän ei ollut huomannut mitään. Tuo työ kävi häneltä konemaisesti ajatusten liidellessä muualla. Kirjoittamansa osoitteet hän laski vasta seuraavana päivänä.
Istuessaan siinä noin hyvillään hän taputti poikaa olalle ja sanoi:
"Ajattelepas, Giulio, sinun isälläsi on vielä paljon työkykyä.
Kahdessa tunnissa kirjoitin viime yönä kolmatta osaa enemmän kuin
tavallisesti. Käteni on vielä sukkela ja silmät hyvässä kunnossa."
Ja Giulio ajatteli hyvillä mielin, miten hän paitsi rahallista ansiota hankki isälleen myös ilon tuntea itsensä nuortuneeksi. No hyvä, rohkeutta vain!
Menestyksestä rohkeana poika seuraavana yönä nousi heti kellon alettua lyödä kahtatoista ja ryhtyi työhön. Ja niin hän teki monena yönä peräkkäin. Isä ei huomannut mitään. Ainoastaan kerran hän ihmetteli, miten paljon talossa viljeltiin öljyä. Giulio säpsähti. Mutta isä ei siitä sen enempää puhunut. Ja yötyö jatkui.
Seurauksena tästä valvomisesta oli väsymys. Giulio tunsi itsensä aamulla raukeaksi, ja illalla läksyjä lukiessaan hänen oli vaikea pysyä valveilla. Eräänä iltana — ensi kerran eläissään — hän nukkui kirjansa ääreen. "Rohkeutta, rohkeutta!" huusi isä hänelle, taputtaen käsillään. "Työhön!" Hän hypähti ylös ja jatkoi lukuaan.
Mutta seuraavana päivänä kävi aivan samoin, hän nukkui aina työnsä ääreen, nousi myöhemmin aamulla, ja oppiminen näytti tulleen hänelle vastenmieliseksi.
Isä piti häntä silmällä ja nuhteli häntä. Hänen ei milloinkaan ennen ollut tarvinnut sitä tehdä. "Giulio", sanoi hän eräänä aamuna, "sinä et enää ole sama kuin ennen. Se ei minua miellytä; sinun tulee huomata, että koko perhe asettaa sinuun toivonsa. En ole sinuun tyytyväinen. Ymmärrätkö?"
Tämä nuhde koski poikaan kipeästi. Näin eivät asiat voi jatkua, ajatteli Giulio itsekseen. Minun täytyy ilmaista kaikki isälleni.
Mutta saman päivän iltana isä sanoi iloisesti: "Ajatelkaas, olen ansainnut osoitteiden kirjoittamisella tässä kuussa 32 liiraa enemmän kuin edellisessä", ja samalla hän otti esiin makeisia, joita oli ostanut viettääkseen lasten kanssa oikeata ilojuhlaa.
Silloin Giulio rohkaisi mielensä ja ajatteli: "Ei, isä armaani, minä en herkeä sinua auttamasta. Ponnistan viimeiset voimani, mutta tahdon tehdä työtä sinun ja perheemme hyväksi."
Ja isä toisti vielä: "32 liiraa enemmän, sehän on mainiota — mutta tuo tuossa" — hän sanoi osoittaen Giuliota — "tuottaa minulle huolta". Giulio otti nuhteen ääneti vastaan ja koetti hillitä kyyneliänsä, mutta samalla hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa.
Sitten hän jatkoi yhä työtään ponnistaen voimiaan. Mutta hänelle kävi yhä vaikeammaksi voittaa väsymystänsä. Kaksi kuukautta oli kulunut. Isä nuhteli häntä alati ja tuli hänelle päivä päivältä nurjamielisemmäksi.
Kerran hän meni opettajan luo ottaakseen selvää asianlaidasta. Opettaja myönsi Giulion edistyvän jotakuinkin. Mutta entiseen tapaan se ei enää käynyt. "Hän on uninen, haukottelee ja on hajamielinen. Hänen aineensa ovat lyhyet, kiireesti kyhätyt ja huonosti kirjoitetut. Kyllä hän voisi osata paljon paremmin."
Joka ilta isä nyt moitti poikaa ankarammin kuin ennen. — "Giulio, sinä näet", hän sanoi, "että minä teen työtä ansaitakseni perheeni elatuksen. Sinä et ole minulle avullisena. Sinä et sääli minua, et äitiäsi, et veljiäsi."
"Oi, isä, älä sano niin!" huudahti poika puhjeten kyyneliin ja oli juuri tunnustamaisillaan kaikki. Mutta isä keskeytti hänet ja sanoi: "Sinä tunnet meidän tilamme ja tiedät, että hyvä tahto ja uhrautuvaisuus ovat kaikille tarpeen. Katso, minun täytyy itse ruveta tekemään puolta enemmän työtä. Minä toivoin tässä kuussa sata liiraa palkanlisää rautatieltä ja tänä aamuna sain kuulla, etten saakaan mitään."
Tämän kuullessaan Giulio jätti tunnustuksen tekemättä ja sanoi päättäväisesti itsekseen: "Ei, isä, en kerro sinulle mitään, säilytän salaisuuteni voidakseni työskennellä sinun hyväksesi. Huolen, jonka sinulle tuotan, korvaan toisella tavalla; koulussa opin aivan kylliksi. Tärkeintä on nyt auttaa sinua ansaitsemaan leipämme ja huojentaa sinun vaivojasi."
Ja hän työskenteli yhä, ja siten kului kaksi pitkää, raskasta kuukautta, joiden kuluessa isän ankarat soimaukset häntä masensivat. Mutta pahinta oli, että isä tuli poikaa kohtaan yhä kylmemmäksi, puhutteli häntä harvoin, melkeinpä vältti Giulion katsetta. Giulio huomasi tämän ja kärsi siitä sanomattomasti, mutta kun isä käänsi selkänsä, lähetti poika hänelle salaa hellän suudelman. —
Näin kärsien hän laihtui ja kelmeni ja laiminlöi yhä enemmän lukujansa. Hän käsitti selvään, että kaiken täytyi tulla ilmi, ja joka ilta hän ajatteli: "Tänä yönä en enää nouse kirjoittamaan." — Mutta aina kello kaksitoista, jolloin hänen piti toteuttaa päätöksensä, hän sai omantunnonvaivoja. Hänestä tuntui siltä, kuin hän poisjäämisellään varastaisi perheeltä, isältänsä liiran. Ja hän nousi ajatellen, että isä jonakin yönä tapaisi hänet kirjoittamassa tai että hän huomaisi asianlaidan laskiessaan osoitteet kahteen kertaan; ja silloin ei Giulion itse olisi tarvinnut tehdä tuota vaikeata tunnustusta. Ja niin työ jatkui yhä.
Mutta eräänä iltana perheen aterioidessa isä puhutteli häntä erittäin ankarasti. Äiti katseli Giuliota ja huomasi hänet huonommaksi ja kelmeämmäksi kuin ennen.
"Sinä olet varmaankin sairas, poikaseni", hän sanoi ja kääntyi isän puoleen osoittaen Giulion kelmeitä poskia.
Isä katsahti häneen ja sanoi: "Paha omatunto hänet tekee sairaaksi. Silloin kun hän oli ahkera ja tiedonhaluinen, ei hänen ulkomuotonsa ollut tuon näköinen."
"Mutta hän on sairas", huudahti äiti.
"Se on minulle yhdentekevää", sanoi isä.
Nämä sanat olivat puukon iskuja pojan sydämelle. Oi, hän oli isälleen nyt aivan arvoton! Isälle, joka muinoin oli vapissut kuullessaan hänen yskivän. Ei epäilemistäkään, hän ei enää rakastanut poikaansa. — Oi isäni, tästä pitää tulla loppu, ilman sinun rakkauttasi en voi elää; minä sanon sinulle kaiken, minä rupean lukemaan kuten ennen. Tulkoon mitä tahansa, kunhan sinä vain, armas isäni, minua rakastat! Tällä kertaa aion pysyä päätöksessäni.
Kuitenkin hän nousi seuraavana yönä jälleen vanhan tavan mukaan vuoteeltaan. Hänen piti vielä kerta mennä katsomaan huonetta jättääkseen sille viimeiset hellät jäähyväiset. Hän tuli kirjoituspöydän luo ja sytytti lampun, mutta kun hän näki nuo valkeat kääröt, joihin hän ei milloinkaan enää tulisi kirjoittamaan osoitteita, valtasi hänet syvä suru, ja varomattomalla liikkeellä hän tarttui kynään taas aloittaakseen.
Samassa putosi eräs kirja kovalla kolinalla lattialle. Hän jäykistyi. Jos isä heräisi! No, olihan hän päättänyt kumminkin selittää kaikki. Mutta kuitenkin, miten kauheata olisi kuulla isän askelet yön hiljaisuudessa, nähdä hänet nöyryytettynä edessään. Hän kuunteli hengitystään pidättäen. Ei kuulunut hiiskaustakaan. Kaikki oli hiljaa, koko talo nukkui. Isä ei ollut kuullut mitään. Hän rauhoittui ja rupesi kirjoittamaan. Osoitteet yhä lisääntyivät. Hän kuuli vahdin tasaiset askelet autiolla kadulla, sitten vaunujen kolinaa, ja taas vallitsi äänettömyys, jonka ainoastaan koiranhaukunta aika-ajoin katkaisi. Giulio vain kirjoitti.
Sillä aikaa seisoi isä hänen tuolinsa takana. Hän oli noussut vuoteeltaan melun kuullessaan, oli hiljaa hiipinyt huoneeseen, ja tuossa hän nyt seisoi kumartuneena Giulion yli. Hän oli nähnyt kynän ahkerasti lentävän paperilla, ja silmänräpäyksessä oli kaikki selvinnyt hänelle.
Sanomaton katumus, ääretön hellyys valtasi hänet, ja hän seisoi äänetönnä, hengittämättä poikansa takana.
Äkkiä Giulio huudahti. Isän kädet olivat vavisten tarttuneet hänen päähänsä, hän peitti Giulion otsan suudelmilla. "Nyt ymmärrän, suo minulle anteeksi, rakas lapseni! Tule, seuraa minua!"
Ja hän vei tai oikeammin kantoi hänet äidin vuoteen ääreen, sulki hänet äidin syliin ja sanoi: "Suutele tätä herttaista lasta, joka kolmeen kuukauteen ei ole nukkunut ansaitakseen meille leipää."
Äiti painoi hänet rintaansa vasten löytämättä sanoja. Vihdoin hän virkkoi: "Mene levolle, lapseni! — Kanna hänet vuoteeseen!"
Isä otti hänet käsivarrelleen, kantoi hänet hänen huoneeseensa ja asetti vuoteeseen. Syvästi huoaten hän järjesti sitten peitteen paikoilleen.
"Kiitos", sanoi Giulio hitaasti, "kiitos! Mutta mene sinä nyt nukkumaan, minä olen niin onnellinen, isä."
Mutta isä tahtoi nähdä hänen nukkuvan, istuutui vuoteen ääreen, tarttui pojan käteen ja sanoi: "Nuku, poikaseni!"
Ja heikontunut Giulio nukkui, nukkui monta tuntia nauttien rauhallista, virkistävää unta.
Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla ja isä nojautuneena hänen rintaansa vasten. Siinä hän oli viettänyt yönsä ja nukkui vielä, otsa Giulion povella.