SARDINIALAINEN RUMMUNLYÖJÄ.
(Opettajan kertomus.)
Tiistaina tammikuun 24 p:nä.
Custozan taistelun ensimmäisenä päivänä, heinäkuun 24:ntenä 1848, joutui noin 60 miestä meidän jalkaväkeämme suureen vaaraan. Kun he juuri olivat miehittämässä yksinäistä taloa, joka oli pienellä töyryllä, karkasi pari komppaniaa vihollisia heidän kimppuunsa lähettäen sellaisen luotituiskun joka puolelta, että meikäläiset tuskin ennättivät taloon suojaan.
Ovet lujasti suljettuaan meikäläiset riensivät maakerroksen ja kellarin ikkunoihin ja aloittivat kiivaan tulen hyökkääjiä vastaan, jotka vastasivat samaan tapaan, lähestyen askel askelelta. Nämä kuusikymmentä italialaista olivat vanhan valkopartaisen, ankaran näköisen kapteenin komennossa. Heidän joukossaan oli myöskin sardinialainen rummunlyöjä, neljätoistavuotias poika, joka tuskin näytti kaksitoistavuotiaalta, pieni, oliivinvärinen, mustasilmäinen.
Kapteeni johti puolustusta eräästä alakerroksen ikkunasta. Hänen komentonsa kajahtivat kuin pistolinlaukaukset, eikä hänen rautakasvoissaan havainnut vähintäkään liikutuksen merkkiä.
Rummunlyöjä oli hieman kalpea, mutta seisoi tanakkana pystyssä. Sitten hän kiipesi eräälle pöydälle ja nojaten seinää vasten kurotti kaulaansa nähdäksensä ikkunasta. Hän erotti savun läpi vihollisten valkeat univormut, jotka kentällä hitaasti lähenivät.
Talo oli jyrkällä rinteellä, mutta sinnepäin oli vain yksi ikkuna, sekin vinttikamariin kuuluva. Siksi eivät viholliset uhanneetkaan tältä puolelta. Koko rinne oli vapaa. Tuli kohtasi vain huoneen etupuolta ja sivuja.
Mutta se oli kauhea tuli. Luoteja sinkoili kuin rakeita, muurit murenivat, tiilet pirstautuivat ja ovet, ikkunapielet ja huonekalut särkyivät. Puun pirstaleita, kalkkipilviä ja keittiökalujen kappaleita lensi ilmaan. Kaikkialla pamahteli, rätisi ja ryskyi. Siellä täällä kaatui aina joku sotilas ikkunan luota ja vietiin syrjään. Toiset hoipertelivat huoneesta huoneeseen painaen käsiään haavoihinsa. Keittiössä makasi jo eräs kuolleena, ammottava reikä otsassa. Vihollisten puoliympyrä vetäytyi yhä lähemmäksi.
Kapteeni, joka tähän asti oli seisonut järkähtämättä, teki samassa levottoman liikkeen ja poistui pitkin askelin huoneesta. Vahti seurasi häntä. Kolmen minuutin kuluttua tämä palasi kiireesti takaisin ja huusi pientä rummunlyöjää käskien häntä mukaansa. Poika seurasi. Hän juoksi portaita ylös ja astui vahdin kanssa autioon vinttikamariin, missä tapasi kapteenin kirjoittamassa ikkunaa vasten nojautuneena. Lattialla oli köysi.
Kapteeni pani kirjeen kokoon ja käänsi poikaan harmaat, kylmät silmäteränsä, jotka saivat kaikki sotilaat värisemään, ja sanoi tuimasti: "Rummunlyöjä!"
Tämä nosti heti kätensä ohimolle.
Kapteeni sanoi: "Onko sinulla sydän oikealla paikalla?"
Pojan silmät iskivät tulta. "On, herra kapteeni", vastasi hän.
"Katso tuonne", sanoi kapteeni työntäen hänet ikkunan luo, "tuonne tasangolle, Villafrancan lähelle, missä nuo pistimet nyt juuri välähtelevät! Siellä meikäläiset seisovat joutilaina. Ota tämä kirje, laskeudu tästä pienestä ikkunasta köyttä myöten, lennä kuin nuoli rinnettä alas, aukealla tapaat meikäläiset ja anna tämä kirje ensimmäiselle upseerille, jonka näet. Jätä tänne vyösi ja reppusi!"
Pieni rummunlyöjä laski vyönsä ja reppunsa lattialle ja kätki kirjeen povitaskuunsa. Vahti viskasi köyden pään ikkunasta ja piti lujasti molemmin käsin kiinni sen toisesta päästä. Kapteeni auttoi poikaa, joka selkä tasangolle päin laskeusi köyttä myöten. "Paina mieleesi" — sanoi hän — "että tämän joukon pelastus riippuu sinun rohkeudestasi ja voimastasi! Sen kohtalo on sinun käsissäsi."
"Luottakaa minuun, herra kapteeni", vastasi poika ja kapusi alas.
"Juokse kumarassa rinnettä alas!" varoitti kapteeni vielä pitäen köyden päästä vahdin kanssa.
"Olkaa huoleti!"
"Jumala auttakoon sinua!"
Muutamassa silmänräpäyksessä oli poika jo maassa. Vahti veti köyden ylös ja katosi. Kapteeni jäi ikkunaan seisomaan ja seurasi levottomana poikaa, joka täyttä laukkaa juoksi rinnettä alas. Hän toivoi hänen jo päässeen onnellisesti, kun äkkiä kuusi pientä tomupilveä, jotka kohosivat maasta aivan poikasen läheisyydessä, ilmoitti, että viholliset olivat huomanneet hänet ja ampuneet ylängön harjalta. Pienet tomupilvet olivat hiekkaa, jonka kuulat olivat tupruttaneet ilmaan. Mutta rummuttaja vain juoksi kuin mieletön. Yht'äkkiä hän kaatui. "Kuoliaaksi ammuttu", huusi kapteeni nyrkkiään puiden. Mutta tuskin oli sana päässyt hänen suustaan, ennenkuin hän jo taas näki pojan nousevan. "Pieni kompastus vain", sanoi hän itsekseen ja hengitti jälleen helpommin. Ja todellakin, rummuttaja alkoi taas voimiensa takaa juosta, mutta hän ontui. "Jalka on nyrjähtänyt", ajatteli kapteeni. Muutamia tomupilviä nousi vielä siellä täällä, mutta yhä etempänä pojasta. Hän oli pelastunut. Kapteeni päästi riemuhuudon. Mutta hän jäi kuitenkin vielä ikkunan ääreen silmillään seuraamaan poikaa pelosta vavisten, sillä kaikki riippui nyt muutamasta tuokiosta. Ellei poika avunpyyntökirjeineen saapunut ajoissa perille, oli näiden sotilaiden joko siihen paikkaan kaatuminen tai antautuminen. Poika juoksi jonkin aikaa sangen nopeasti, mutta sitten hän hiljensi vauhtia ja näkyi ontuvan pahasti. Taas hän jatkoi juoksuaan, mutta se kävi yhä vaivalloisemmaksi; ehtimiseen hän kompastui ja pysähtyi. "Kuula on hipaissut häntä", ajatteli kapteeni, seurasi tarkkaan ja vavisten hänen liikkeitänsä ja lausui rohkaisevia sanoja, ikäänkuin poika olisi voinut kuulla häntä. Palavin silmin hän lakkaamatta mittasi pojan ja noiden välähtelevien aseiden väliä, jotka näkyivät keskellä auringon kultaamia vehnäpeltoja. Ja sillä aikaa hän kuuli alakerroksesta kuulien vinkumista ja jyskettä, upseerien ja vahdin raivoisia, käskeviä huutoja, haavoittuneiden äänekkäitä valituksia, särkyvien huonekalujen ja muurien ryskinää.
"Rohkeutta!" huusi hän seuraten silmillään kaukaista rummuttajaa. "Eteenpäin! Juokse! Kas nyt hän pysähtyy, voi surkeutta! Mutta kas, nyt hän taas juoksee."
Eräs upseeri riensi hengästyneenä kertomaan, että viholliset jo liehuttivat valkeata liinaa viitaten antautumaan.
"Ei saa vastata siihen", huusi kapteeni kääntämättä silmiään pojasta, joka jo oli tasangolla, mutta ei enää juossut, vaan hiljaa laahusti eteenpäin.
"No mene nyt! Juokse nyt vielä vähäisen!" sanoi kapteeni hampaitaan kiristellen ja nyrkkiään puiden. "Kuole, lurjus, mutta juokse! — Voi tuota kurjaa laiskuria! Nyt hän kai istuu."
Ja tosiaankin, poika, jonka pää tähän asti vielä oli pistänyt esiin vehnäpellosta, oli kadonnut aivan kuin hän olisi kaatunut. Mutta hetken kuluttua hänen päänsä näkyi uudestaan, kunnes hän vihdoin katosi kapteenin näkyvistä pensaston taakse.
Nyt kapteeni laskeusi kärsimättömänä alas. Kuulat vinkuivat, huoneet olivat täynnä haavoittuneita, joista muutamat hoipertelivat kuin juopuneet etsien tukea huonekaluista. Seinät ja lattia olivat veriset. Ruumiita makasi poikkiteloin ovien edessä. Kuula oli murskannut erään luutnantin oikean käsivarren. Kaikki oli savu- ja tomupilvien peitossa. "Rohkeutta!" huusi kapteeni. "Pysykää järkähtämättöminä! Apua tulee kohta. Vähän kestävyyttä vielä!"
Viholliset olivat yhä lähenneet. Savun läpi saattoi jo erottaa heidän kasvonsa, ja ammunnan keskeltä kuuluivat heidän raivoisat huutonsa. He vaativat antaumista uhaten muuten surmata kaikki. Muutamat pelästyneet sotilaat vetäytyivät jo ikkunasta pois. Kersantit ajoivat heidät takaisin.
Mutta puolustus laimeni yhä Alakuloisuus kuvastui kaikkien kasvoilla. Vastarinta oli mahdotonta. Hetkeksi taukosi ampuminen, ja jylisevä ääni karjaisi: "Antautukaa!" — "Emme!" ärjäisi kapteeni eräästä ikkunasta. Ja tuli alkoi uudestaan entistä kiivaammin ja raivoisammin molemmilta puolin. Sotilaita kaatui, moni ikkuna oli jo ilman puolustajaa. Ratkaiseva hetki läheni. Kapteeni huusi vimmastuneena: "He eivät tulekaan, eivät tule!" ja riehui miekka kädessä kuin mieletön valmiina kuolemaan. Mutta samassa tuli vahti vinttikamarista ja kirkaisi ääneen: "He tulevat!" "He tulevat!" toisti kapteeni riemusta huudahtaen.
Tämän kuullessaan kaikki, sekä terveet että sairaat, vahdit ja upseerit syöksyivät ikkunoihin, ja vastustus kävi taaskin ankaraksi. Hetkisen kuluttua huomattiin jonkinmoista epävarmuutta ja alkavaa epäjärjestystä vihollisten riveissä. Salaman nopeudella kapteeni kokosi joukon maakerrokseen ja järjesti siellä pistinhyökkäyksen vihollista vastaan.
Sitten hän taas oli ylhäällä. Tuskin hän oli sinne päässyt, kun jo kuului kovaa töminää, johon yhtyi raikkaita hurraa-huutoja, ja tuolla jo italialaisten ratsumiesten kaksihuippuiset lakit näkyivät savupilvien läpi. Heitä oli koko eskadroona, joka kiiti täyttä laukkaa, ja miekat, jotka välähtelivät ilmassa, iskivät suhinalla vihollisten päihin, hartioihin ja selkiin. Nyt ryntäsi myöskin tuo pieni joukko pistimet ojennettuina ovesta ulos. Viholliset horjuivat, joutuivat epäjärjestykseen ja pötkivät pakoon.
Koko tanner ja tuo pieni talo oli vihollisista vapaa, ja kohta sen jälkeen asetettiin kukkulalle kaksi pataljoonaa italialaista jalkaväkeä ja kaksi tykkiä.
Kapteeni palasi jäljellejääneiden sotilaittensa kanssa rykmenttiinsä, taisteli vielä sielläkin, mutta sai viimeisessä hyökkäyksessä haavan vasempaan käteensä. Päivä päättyi meikäläisten voitolla.
Mutta seuraavana päivänä taistelun uudestaan alettua meikäläiset kärsivät tappion vihollisten ylivoiman takia, vaikka he tekivätkin urhoollista vastarintaa. Nyt ei ollut muu neuvona kuin peräytyä Mincioon. Haavoittunut kapteeni astui koko matkan jalkaisin väsyneine, alakuloisine sotilaineen ja saapui viimein auringonlaskussa Mincion tienoille. Heti hän siellä rupesi tiedustelemaan haavoittunutta luutnanttia, joka oli viety sotasairaalaan.
Hänelle osoitettiin erästä kirkkoa, joka kiireessä oli tehty sairaalaksi. Sinne hän nyt meni. Se oli täynnä haavoittuneita, jotka lepäsivät kahdessa rivissä joko vuoteissa tai lattialle levitetyillä patjoilla. Kaksi lääkäriä ja useita sairaanhoitajia kulki kiireesti vuoteiden väliä, ja tuontuostakin kuului tukahdutettuja huutoja ja valitusta.
Sisään päästyään kapteeni pysähtyi ja katseli joka taholle löytääkseen upseerinsa.
Samassa hän kuuli heikon äänen läheisyydessään sanovan: "Herra kapteeni!" Hän kääntyi ja näki pienen rummunlyöjän. Tämä makasi halvalla sotavuoteella, karkea, puna- ja valkoruutuinen ikkuna-uudin peitteenään. Kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet, mutta vielä hänen silmänsä säteilivät kuin jalokivet.
"Sinäkö se olet", kysyi kapteeni kummastuneena, mutta tapansa mukaan tuimasti. "Hyvä! Sinä olet tehnyt velvollisuutesi."
"Minä tein minkä voin", vastasi rummunlyöjä.
"Oletko haavoittunut?" kysyi kapteeni sitten etsien silmillään lähimmistä vuoteista luutnanttiansa.
"Mitä tehdä", sanoi poikanen, joka tunsi rohkeutensa kasvaneen haavojensa johdosta, muuten hän ei suinkaan olisi uskaltanut puhutella tätä tuimaa päällikköänsä. "Minä juoksin aikalailla ja koetin kumartua. Mutta he huomasivat minut. Olisin joutunut pariakymmentä minuuttia aikaisemmin, ellei tuo kuula olisi kohdannut minua. Onneksi löysin heti erään upseerin ja jätin hänelle kirjelipun. Mutta kyllä oli kulku huonoa tämän kuulatervehdyksen jälkeen. Olin janosta nääntyä, pelkäsin jääväni siihen paikkaan ja itkin epätoivosta ajatellessani, että joka minuutin viivytys oli syynä urhojen kuolemaan. — Tein kuitenkin minkä voin. Olen tyytyväinen. — Anteeksi, herra kapteeni, näen että kätenne vuotaa verta."
Ja todella valui muutamia veripisaroita huonosti sidotusta kädestä.
"Tahdotteko, että sidon sen vähän paremmin? Jos kurotatte kätenne tänne, niin minä koetan."
Kapteeni ojensi hänelle vasemman kätensä ja kohotti oikeata auttaakseen poikaa siteen aukomisessa ja kiinnipanemisessa. Mutta poika, joka tuskin sai päätään kohoamaan, kalpeni äkkiä ja hänen täytyi heti taas laskea päänsä alas.
"Hyvä on, hyvä on", sanoi kapteeni katsellen poikasta ja veti pois haavoittuneen kätensä. "Sinun täytyy pitää huolta omista haavoistasi, sen sijaan että tahdot auttaa muita. Vähäpätöisetkin haavat voivat muuttua vaarallisiksi, jos niitä huonosti hoitaa."
Pieni rummunlyöjä pudisti päätään.
"Mutta sinä olet varmaankin", sanoi kapteeni poikasta tarkastaen, "menettänyt paljonkin verta, koska olet noin heikko".
"Verta", vastasi poika surullisesti hymyillen. "Enemmän kuin verta.
Katsokaa!"
Ja hän veti peitteen pois.
Kapteeni vetäytyi kauhistuneena askelen taaksepäin. Pojalla oli vain toinen jalka jäljellä. Vasen jalka oli sahattu poikki polven yläpuolelta ja tynkä oli kiedottu verisiin rääsyihin.
Samassa astui pieni, paksu sotilaslääkäri kapteenin luo. "Voi", sanoi hän osoittaen rummunlyöjää, "se on hyvin surkuteltava tapaus. Jalka olisi helposti ollut pelastettavissa, ellei sitä olisi aivan mielettömällä tavalla rasitettu. Sitä seurasi verenmyrkytys, ja jalka oli pantava poikki. Mutta kerrassaan kunnon poika hän on, sen vakuutan teille. Ei hän ole kyyneltä vuodattanut, ei kertaakaan huutanut leikkausta tehdessäni. Kautta kunniani, oikein ylpeilen siitä, että hän on pieni italialainen. Hän on hyvää rotua, sen vakuutan."
Ja lääkäri riensi eteenpäin.
Kapteeni rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja katseli rummuttajaa miettivänä, levittäen huolellisesti peitteen takaisin hänen päällensä. Sitten hän hitaasti, ikäänkuin huomaamattaan, kohotti kätensä ja teki kunniaa.
"Herra kapteeni", huusi poika hämmästyneenä, "mitä te teette, herra kapteeni? Minulle?"
Ja silloin tämä jäyhä soturi, joka ei vielä milloinkaan ollut lausunut ystävällistä sanaa alaisilleen, sanoi hyvin hellällä ja lempeällä äänellä: "Minä olen vain kapteeni, mutta sinä olet sankari."
Ja sitten hän kumartui pienokaisen yli ja suuteli häntä kolme kertaa otsalle.