TOVERINI.
Lauantaina lokakuun 22 p:nä.
Eräs tovereistani miellyttää minua muita enemmän. Hänen nimensä on Garrone. Hän on suurin kaikista, kohta neljäntoistavuotias. Hänellä on iso pää ja leveät hartiat. Hän on hyväluontoinen, sen näkee hänen hymystään, mutta tuntuu siltä, kuin hänellä jo olisi täysi-käisen ajatukset.
Tunnen jo useita tovereitani. Eräs nimeltä Coretti miellyttää minua myöskin. Hän käyttää aina ruskeata takkia ja kissannahkaista lakkia.
Hän on aina hyvin iloinen. Hänen isänsä, joka on puukauppias, oli sotavuonna 1866 Umberto-prinssin rykmentissä ja sai, kuten kerrotaan, kolme mitalia.
Sitten on pikku Nelli, kyttyräselkäinen raukka, nääntyneen näköinen, laihakasvoinen. Eräs toinen on erittäin hienosti puettu; hän pyyhkii aina tarkoin pölyn vaatteistansa ja on nimeltään Votini.
Minun edessäni istuu poika, jota kumppanit nimittävät muurarimestariksi, koska hänen isänsä on muurari. Hänellä on pyöreät kasvot kuin nauris ja nykerö nenä. Hänellä on eräs erityinen taito. Hän osaa näyttää jäniksennaamaa, ja tätä tahtovat kaikki nähdä ja sille nauraa. Hän käyttää pientä valkeata huopahattua, jonka hän rutistaa kokoon kuin nenäliinan ja pistää taskuunsa.
Muurarimestarin vieressä istuu Garoffi, pitkä ja laiha poika, jolla on haukannenä ja pienet silmät. Hän kauppaa kyniä, kuvia ja tulitikkulaatikoita sekä kirjoittelee läksyt kynsiinsä luntatakseen sitten salaa.
Onpa meillä eräs pieni herrakin, sangen ylpeän näköinen, joka istuu kahden miellyttävän pojan välillä. Toinen niistä on sepän poika, jonka takki roikkuu polviin asti. Hän on kalpeanlainen, niin että luulisi häntä aina kipeäksi. Hänen kasvonsakin näyttävät aina pelästyneiltä, eikä hän koskaan naura. Toinen on punatukkainen, ja hänen käsivartensa on hervoton, jonka tähden hän kantaa sitä aina siteessä. Hänen isänsä on matkustanut Amerikkaan ja äitinsä myy vihanneksia.
Omituinen veitikka on vasemmanpuolinen naapurini, Stardi. Hän on pieni, paksu ja kaulaton, pieni jöröjukka, joka ei puhu kenenkään kanssa. Tuntuu siltä, kuin hän ei varsin paljoa ymmärtäisikään, mutta aina hän tarkkailee opettajaa silmiään räpäyttämättä, otsa rypyssä, suu tiukasti suljettuna. Ja kun häneltä jotakin kysäisee opettajan puhuessa, ei hän ensimmäisellä eikä toisella kerralla vastaa mitään ja kolmannella hän polkee kysyjää jalalle.
Hänen vieressään istuu hävyttömän näköinen poikanen nimeltä Franti, joka jo kerran on erotettu eräästä toisesta osastosta.
Sitten meillä on veljekset, aivan toistensa näköiset ja samalla tavalla puetut. Molemmilla on riikinkukon töyhtö hatussaan. Mutta kaunein ja taitavin kaikista on kuitenkin Derossi, joka varmaan tänäkin vuonna tulee ensimmäiseksi, ja opettajamme kysyy häneltä aina silloin, kun muut eivät tiedä.
Minä pidän myöskin Precossista, sepän pojasta, hänestä, jolla on pitkä takki ja joka aina näyttää kipeältä; muut sanovat, että hänen isänsä lyö häntä. Hän on sangen arka, ja joka kerta kun hän jotakin kysyy tai jotakuta koskettaa, hän sanoo: "anteeksi"; ja hän katselee meitä hyvillä, surullisilla silmillään.
Mutta Garrone on paras ja suurin.