VELJENI OPETTAJATAR.
Torstaina marraskuun 10 p:nä.
Kivihiilikauppiaan poika kävi ennen koulua opettajatar Delcatilla, joka tänään tuli meille tervehtiäkseen sairasta veljeäni. Hän sai meidät sydämellisesti nauramaan kertoessaan, mitenkä tämän pojan äiti pari vuotta sitten kantoi hänelle esiliinan täyden kivihiiliä kiittääksensä häntä siitä, että poika oli saanut mitalin koulussa. Hän vaati itsepintaisesti niitä ottamaan — vaimo rukka — eikä tahtonut viedä niitä kotia sekä miltei itki, kun hänen kuitenkin täytyi palata antimineen. Eräästä toisestakin vaimosta hän kertoi. Tämä toi hänelle kerran raskaan kukkavihon, johon oli kätketty kasa soldoja.
Aika kului niin rattoisasti näitä kertomuksia kuunnellessa, että veljenikin nieli rohtonsa, joita hän ei sitä ennen ollut tahtonut ottaa. —
Voi miten paljon kärsivällisyyttä tarvitaan näiden ensi luokan poikien kanssa, jotka kaikki ovat hampaattomia kuin vanhat ihmiset eivätkä osaa ääntää s:ää eikä r:ää! Yksi yskii, toisen nenä vuotaa verta; tuolla joku kadottaa puukenkänsä penkin alle, täällä taas eräs on pistänyt sormeensa kynällä ja parkuu, ja kolmas, joka on ostanut itsellensä vihon N:o 2, vaikka piti ostaa Nro 3, itkee. Yhdessä luokassa on viisikymmentä aivan tietämätöntä pienokaista, joita pitää opettaa lukemaan ja pitelemään kynää taikinanpehmoisissa käsissä.
He tuovat lakritsia, nappeja, pullontulppia, tiilikiviä ja kaikenlaista kamaa kouluun. Opettajattaren täytyy tutkia heidän taskunsa, ja siksi he piilottavat näitä tavaroita kenkiinsäkin.
Ja jos he edes olisivat tarkkaavaisia! Mutta jo iso kärpänen, joka ikkunasta lentää sisään, saa heidät pois tolalta, ja kesällä he tuovat luokkaan kukkia ja turilaita, jotka lentävät ympäri tai putoavat musteastiaan ja vielä tahraavat vihotkin.
Opettajattaren täytyy aina aivan kuin äidin auttaa heidän yllensä päällysvaatteet, sitoa haavoittuneet sormet, nostaa lattialle pudonneet lakit, valvoa etteivät he vaihda päällystakkejaan, josta pian syntyisi hirmuinen huuto. Opettaja parat! Ja kuitenkin äidit tulevat valittamaan: "Mitä varten minun lapseni on kadottanut kynänsä?" "Miksi minun poikani ei mitään opi?" "Miksi ette anna minun pojalleni, joka kuitenkin on niin taitava, kunniamitalia?" "Miksi ette vedätä penkistä pois sitä naulaa, joka repi meidän pojan housut?"
Hän on nuori ja iso, tämä opettajatar Delcati, siististi puettu ja niin vilkas, kuin koko hänen olentonsa olisi vietereillä. Sangen vähäpätöisestä asiasta hän tulee liikutetuksi ja puhuu silloin suurella hellyydellä.
"Lasten rakkauden te voitatte", sanoi äitini.
"Niin kyllä", hän vastasi, "mutta kun vuosi on kulunut umpeen, ei suurin osa enää ensinkään minusta välitä. Jouduttuaan miesopettajien luo he miltei häpeävät olleensa naisen koulussa. Todella alakuloiseksi käypi mieli, kun kaksivuotisen yhdessäolon kestäessä opittuaan lasta oikein rakastamaan täytyy siitä erota."
Tässä opettaja keskeytti puheensa. — "Mutta sinä, pienokainen, et ole opettajaasi unohtava", sanoi hän sitten kostein silmin, suuteli veljeäni ja nousi mennäkseen. "Sinä et käännä päätäsi pois tavatessamme, ethän? Sinä et luovu opettajastasi."