KAHDESKYMMENES LUKU.
Ketun kärsiväisyys.
Abdallah tahtoi jo samana iltana lähteä kotimatkalle, Hafiz oli yhtä kiihkoinen. Hän ajatteli että sisarenpoika pakenemalla erämaahan pääsisi levottomuudestaan ja murheestaan. Mutta sheriffi oli antanut tietää, että hän seuraavana päivänä oli ottava karavaanien päällysmiehet puheillensa. Tämä oli kunnian osoitus, jota ei juuri käynyt poistaminen.
Mentiin siis ajoissa palatsiin. Kartano vilisi beduiinia sinisissä mekoissa, tulipunainen käärelakki päässä. Jokainen tahtoi kätellä urhoollista Abdallahta ja viisasta Hafizia, Omar puheli hiljaa raajarikon kanssa. Ensi kerran valitti egyptiläinen matkan vaarallisuutta, ensi kerran moitti hän sheriffiä että tämä oli pannut niin monta urhoollista varman kuoleman alttiiksi. Hafiz hyväksyi nämät sanat ja myöntyi hänen ajatusjuoksuunsa mielihartaudella, joka ihastutti Mansurin poikaa.
Mustat orjat veivät kunniatervehtijät saliin, jonka lattia oli peitetty kalliilla matoilla ja jossa sohvia, vihriällä, kultakirjaisella silkkivaatteella peitettyjä, oli yltympärinsä pitkin seiniä. Nämät kumminkin olivat paljaat; niiden ainoa koristus oli kaunis turkkilainen sapeli, topaaseilla ja rubiineilla runsaasti tilkoitettu. Se oli lahja sulttaanilta. Omar tätä huomautti raajarikolle, joka, vaikka alinomaa jupisi tätä terveisillä käyntiä vastaan, jota hän sanoi heikkoudeksi, yhtäkaikki kumarsi yhtä syvälle kuin muutkin oikeauskoisten valtijalle. Sittenkun sheriffi oli vastaanottanut koko lauman tervehdykset, taputti hän käsiään ja samassa tarjottiin vieraille kahvia ja piippuja. Beduiinit istuivat lattialle ja alkoivat tupakoida, sanaakaan virkkamatta. Abdallah hypähti: hän oli palvelijain joukossa, jotka odottivat herransa käskyjä, havainnut Kafurin, joka oli nostanut kätensä kaulalleen. Abdallahilleko vai kenelle oli lapsi antanut tämän merkin? Kas siinä jotain, jota hänen oli mahdoton ymmärtää. Ei kukaan nostanut silmiään ylös, saatikka sitten Omar.
Profeetan jälkeläinen näytti vajonneen syviin miettimyksiin. Hän oli komean näköinen vanhus: harmaa parta, iso nenä, raukeat silmät tekivät hänet majesteetillisen näköiseksi. Iso käärelakki, sininen kauhtana kashmirista mitä hienoimmasta, kullalla kirjailtu purppurapunainen vyö, jossa kalliilla kivillä runsaasti tilkoitettu väkipuukko välkkyi, enensivät vielä enemmin arvoisuutta hänen näössänsä. Oikeastaan oli sheriffi niitä viisaita miehiä, jotka vaan ajattelevat omaa puoltansa. Hillitsemätön, vieläpä hurjakin, jos häiritsi häntä hänen tyvenessä rauhassaan, hän oli mitä lempeämpiä ihmisiä, kun vaan ei tehty hänelle haittaa hänen intohimoissaan eli tottumuksissaan. Valta ei ollut häntä pilannut; hän kuunteli mielellään totuutta, kun tämä ei koskenut häneen itseensä ja kärsi valittamatta valheita mitä julkeimpia liukastelijoiltaan ja orjiltaan. Hän oli lahjoitettu tarkalla taiteen-tunnolla, suosi suuresti runoilijoita ja sadunkertojia ja oli itsekin sievä runoilija. Hänen ainoa heikkoutensa, heikkous hänen iälleen varsin luonnollinen, oli hänen tarpeensa tuntea hänensä rakastetuksi. Juuri tämän salaisuuden nojassa, jonka ihana Fatima jo ensi päivänä oli keksinyt, oli sama Fatima tehnyt herransa kuuliaisimmaksi orjaksensa. Hän pakoitti hänet täyttämään kaikkia hänen mielikuvatuksiaan, alinomaa tyrkyttäen häneen, että naisen juonet ovat paras todistus hänen rakkaudestaan. Kuudenkymmenen vuoden iällä on mukavampi uskoa kuin torata; sheriffi antoi myöten välttääkseen myrskyä, onnellista onnellisempi, kun se maksettiin hänelle hyväilemisellä. Muuten ei tänäpänä ollutkaan pilveä taivaanrannalla näkynyt; oikeauskoisten esimies oli mitä iloisimmalla tuulella; hän hymyili kuljetellessaan sormiaan pitkän partansa kautta; olisi luullut näkevänsä vastikään heränneen joka kokee pidätellä jotain autuaallista, katoamaisillaan olevaa unennäköä.
Sittenkun toinen piippu oli poltettu, otti sheriffi puhuakseen ja kiitteli sanoilla valituimmilla beduiineja ja Omaria heidän käynnistään hänen luonansa ja heidän avustaan. Sen sijaan että olis kiittänyt tästä hyväntahtoisuudesta, nousi Mansurin poika ylös ja heittäysi kuin säikähtynyt pahantekijä sheriffin jalkain eteen, joita syleili ja suuteli.
— Poika Ali'n ja Hassan'in, sanoi hän nyyhkytysten keskeyttelemällä äänellä, minä tiedän minkä se orja ansaitsee, joka on ollut niin onneton, että on vilpistellyt herransa luottamukselle. Minä tiedän rikokseni ja odotan valittamatta sitä rangaistusta, jonka hurskautesi määrää.
— Nouse ylös, sanoi sheriffi ystävällisellä äänellä. Mikä on kirjoitettuna se on kirjoitettuna. Jumala antaa onnen ja onnettomuuden vaihetella ihmisten seassa, tullakseen tuntemaan oikeauskoiset ja heistä valitakseen todistajansa. Mitä tulee siihen häväistykseen, jonka nuot katalat ovat minulle tehneet, minä kyllä tiedän valita koston päivän ja hetken. Kärsiväisyyttä! Kärsiväisyydellä kaikkea saadaan aikaan.
— Ah! jatkoi Mansurin poika, yhä polvistuneena pysyen, päällekarkaus ei ole mitään, jos asia olis siihen jäänyt; veljeni Abdallah ja hänen urheat beduiininsa ajoivat petturit pakoon. Mutta meidät hätäytettiin, naisorja on muutamia silmänräpäyksiä ollut vihollisten käsissä, nuot ihmiset, joilla ei ole uskoa eikä kunniata, kiskoivat häneltä hunnun pois, ja tämä kaunotar, jonka olis pitänyt olla pyhä kaikille, on tullut häväistyksi mahdottomilla silmäyksillä.
— Siinä kyllä! keskeytti hänet sheriffi, jonka mielestä tuo kertomus silminnähtävästi oli paha. Huolen kunniastani pidän minä yksinäni. Kärsiväisyyttä!
— Kärsiväisyyttä! huudahti raajarikko; aivan samaa sanoi kettu joka tekeysi kuolleeksi.
— Mitä siis kettu sanoi? kysyi sheriffi, iskien tuimasti silmänsä Hafiziin, joka kuitenkin näytti tuntevan jotain kokonaan muuta kuin pelkoa.
— Oli kettu joka alkoi vanhata. Hän oli heittänyt metsänkäynnin ja seikkailukset siksensä, hiipiäkseen joka ilta lähellä hänen luolaansa olevaan kanapihaan. Siellä eli hän nyt hiettä ja vaivatta. Sattuipa kerran ettei hän muistanutkaan lähteä kanapihasta aikanaan, vaan viipyi siellä tavallista pitempään, ja kun hän viimein tahtoi kotiinsa palata, oli aurinko jo ylhäällä ja ihmiset töissään. Päästä kotiin ei ollut helppo asia, ja ettei rohkeilisi silminnähtävälle vaaralle, keksi kettu sen keinon, että heittäysi pitkäkseen tien viereen, kuolleeksi mukamas. "Kärsiväisyyttä!" sanoi hän; "siinä on pelastukseni."
Ensimmäinen ketun sivuitse kulkeva ei huolinut hänestä mitään. Toinen vierähytti häntä jalallaan, visseytyäkseen ettei hänessä henkeä ollut; kolmas oli lapsi, joka huvikseen nykki häneltä viiksiä irti.
— "Kärsiväisyyttä!" sanoi repo, "tuo lapsi ei tiedä mitä tekee; ei se tahallaan minua loukkaa; parempi siis kärsiä vähän ajan kiusa kuin panna henkensä alttiiksi."
Sitten tuli metsänkävijä pyssy olalla.
— "Tuon elävän käpälä," sanoi hän, "on hyvä välikappale kynsi-ajosta vastaan." Ja hän otti puukkonsa.
"Kärsiväisyyttä," sanoi kettu, "parempi on elää kolmin jaloin kuin kuolla nelin." Ja hän antoi leikata käpälänsä, äännähtämättäkään.
Lopuksi tuli nainen kävellen, lapsi sylissä.
— "Tuonpa elävän hampaista," sanoi hän, "saan minä kaulanauhan, joka varjelee pikku poikani pahalta silmältä."
— Tuon jutun tunnen jo ennestään, puuttui sheriffi puheesen; äitin kumartuessa alas, kettu purasi häntä kasvoihin.
— Niin ei minun juttuni sano, vastasi Hafiz vakavasti; kun kerta on ruvettu keskustelemaan sielunsa kanssa, niin ei tietä minne asti mennäänkään. Kettu antoi ottaa hampaansa, yhä vaan matkien: "Kärsiväisyyttä, kärsiväisyyttä!" kunnes tuli varas ja kisko pois hänen sydämensä. Nyt vasta, vaan myöhään, kettu huomasi että varmin kaikista vaaroista on kärsiväisyys.
— Alanpa sitä jo uskoakin, sanoi sheriffi, sittenkun eräs beduiini on rohjennut tulla tänne minun palatsiini, latelemaan minulle tuhmia juttujansa. Ei muu kuin raaka häränpaimen saata olla anteeksi heittämistäni ymmärtämättä ja palkita hyvyyttäni loukkauksilla. Jos karavaani keskellä päivää on hätäytetty luotettavalla paikalla, jonka kautta kaikki kauppiaat matkustavat, kenenkä on syy, ellei niiden, jotka ovat valinneet johtajakseen lapsen, jota sääliväisyydestä säästän. Kahdentoista aseilla varustetun ja uskaliaan beni-ameurin käy matkustaminen minkä kautta hyvänsä erämaassa, tohtimatta kenenkään heitä ahdistaa. Koska nyt arnautit saattivat hätäyttää teidät, niin tottapa teille oli paula viritetty, ja te menitte siihen, joko ymmärtämättömyydestä tahi petoksen johdosta.
— Oikeauskoisten vallitsija, huudahti Mansurin poika, rukoilevasti ojentaen kätensä häntä kohti. Siinäpä juuri vikani on. Kun minä karavaanin johtajaksi valitsin veljeni ja ystäväni, minun olis pitänyt muistaa että intohimo meidän iällämme tekee meidät sokeiksi. Sattumus on meidät turmaan syössyt. Heti matkalle tänne lähdettyämme sai tämä meidän nuori päällikkömme sattumuksesta nähdä nais-orjan kasvot, ja tämä näkemä on kokonansa vienyt häneltä pään ja saattanut hänen unhottamaan kaiken varovaisuuden.
— Mitä kuulen? karjasi sheriffi vihasta säihkyvin silmin. Niinkö käskyjäni totellaan? Siinäkö kunnioitus, johon ollaan minulle velkapää? Voi sitä rohkeata, joka julkenee minusta leikkiä tehdä! Kylläpä nähdään suvaitsenko loukkauksia. Sinä, kauppias, tulet rangaistavaksi varomattomuudestasi, ja sinä, nuorukainen, saat kärsiä julkeudestasi.
Näin sanottuaan käski oikeauskoisten vallitsija neekerin luoksensa, jolla oli iso sapeli vyöllä, osoitti Omaria ja Abdallahta ja liikahutti kättänsä vaakasuoraan. Tämä oli kuolemantuomio.
Beduiinit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta ei yksikään, eipä Hafizikaan, rohjennut nousta profeetan jälkeläistä vastustamaan. Omar vastaanotti tuomionsa kalpenematta; hän katsahteli ympärilleen ikäänkuin apua joltain anoen, ja kohottaen kättänsä antoi hän merkin neekeritytölle, joka ei kuitenkaan näkynyt sitä ymmärtävän. Mansurin poika rypisti vihoissaan kulmiansa: — Kirottu olkoon se dervishi, jupisi hän. Olisiko hän totta sanonut? Onko luottamukseni tähän beduiiniin minut turmaan syöksevä? Olisinko rakastanut tuota mieletöntä enemmin kuin luulinkaan.
Abdallah katseli teloittajaa ylpeästi hymyillen.
— Poika-raukka, sanoi Hafiz, syleillen sisarenpoikaansa, minä olen syynä sinun kuolemaasi.
— Ei, isä, vastasi nuorukainen, se on Jumala, joka antaa elämän ja kuoleman. Käy hänen tahtonsa alaiseksi ja lohduta äitiäni. Älä surkuttele minua: kuolema on minulle nyt suurempi-arvoinen kuin elämä.
Sitten kääntyi hän Omarin puoleen, joka alinomaa piti silmiään neekerityttöön luotuina, ja sanoi, ojentaen hänelle kätensä:
— Anna minulle anteeksi, veljeni, hänen tähtensä, joka on holhonut lapsuuttasi.
Abdallah teki sitten kunnioittavan kumarruksen oikeauskoisten vallitsijalle ja lähti teloittajan mukaan.
— Seisahdu! huusi Kafur, joka nyt juoksi esiin ja heittäysi sheriffin jalkain juurelle. Minäpä olenkin syypää; minä tempasin hunnun valtiattareltani. Surmaa minut, mutta säästä Abdallahta.
— Aja ulos tuo koira, sanoi sheriffi, ja kurita sitä kunnes on vaiti.
— Armoa! huusi lapsi, jota neekeri nyt lähti viemään, armoa! ja kiskausi hurjalla ponnistuksella orjan käsistä, jättäen samassa siekaleen leningistään hänen käsiinsä. Laupiutta! nyyhkytti hän, syleillen sheriffin polvia, joka törkeästi sysäsi hänet takaperin. Laupiutta, herra! Abdallah on syytön, hän ei ole syyllinen. Yhtäkkiä näki hän Omarin rypistetyn otsan. Tästä näkemästä näytti jotain juolahtavan hänen mieleensä. Hän nousi ylös, ojensi kätensä ruhtinasta kohti ja sanoi:
— Älä ole julma. Muista että rakkauden on sama laita kuin hulluuden: sille annetaan kaikkea anteeksi.
— Maltapa! huusi sheriffi teloittajalle. Tuopa on tosiaankin kummallista, ajatteli hän; nuothan ovat aivan samat sanat jotka Fatima useampia kertoja sanoi minulle tänä aamuna ja joita minun oli mahdoton saada häntä selittämään… Tule tänne, lapsi, sanoi hän Kafurille, suopealla äänellä: keneltä ovat nuot sanat? Tiedätkö?
— Tiedän, sanoi neekerityttö; ne ovat suusta, josta vaan lohdutusta ja lempeyttä lähtee.
— Tiedätkö niiden merkitystä?
— Tiedän, vastasi Kafur, joka vapisi puhuessaan. Niitä sanoja ei ole Abdallah ikänään kuullut lausuttavan, mutta Omar ne tietää; kysy häneltä, hän selittää sinulle kaikkityyni.
— Ah, vallitsija, sanoi Omar, kontaten sheriffin jalkain eteen ja puhutellen häntä matalalla äänellä: lapsi on oikeassa. Minä tunnen hyvin hyvästi nuot sanat; nepä ovatkin olleet syynä minun erhetykseeni; kenties on niissä minun puolustuksenikin. Kukapa voinee luulevaisen silmiä peittää? Kun lähetit minua käskemään, asiasi aavistettiin; tuskin olin lähtenyt palatsista ennenkuin jo väkisin otettiin minulta mieletön lupaus, jonka olen uskollisesti kyllä täyttänyt. Minä laitin tahallani niin, että naisorja nähtäisiin, niinkuin minulle oli käsketty. Taisinko vastustaa tahtoa, jota rakkautesi suojelee? Onnellinen se, joka voi vaikuttaa semmoisen hellyyden! Eikö onnellisuus tekis häntä anteeksi antavaiseksi?
Näitä hävyttömiä valheita ladellessaan, tutki Mansurin poika tarkasti sheriffin kasvonjuonteita, jotka olivat palanneet tavalliseen tyyneyteensä. Omar muutti nyt menetyslaatunsa. Hän ei enää rukoillutkaan tuota ukkoa, jolla oli elämä ja kuolema vallassaan. Varmana siitä että ukko oli hänen vallassaan, alkoi hän yli kaiken määrän imarrella häntä ja hänen onnistui viimein hyvin mietityillä sanoillaan saada hänen vihansa viimeinenkin kuohu asettumaan.
— Nouse ylös, minä annan sinulle anteeksi, sanoi sheriffi viimein; minä annan tuolle ylpeälle beduiinillekin joka rohkeilee minulle vielä teloittajan sapelinkin alla. Minä olen näyttänyt etten minä ketään pelkää ja että tiedän rangaista sitä, joka minua loukkaa; siinä kyllä; minä säästän uskollisteni verta parempaan tilaan. Nuori mies, lisäsi hän, hymysuin ja luottamuksella katsellen Abdallahta, muista että elämäsi tästä lähtiin on minulle kuuluva; minä luotan sinuun, kun tulee aika kostaa meidän yhteisesti kärsimämme häväistys, ja minä luotan myöskin ystäviisi.
Vastauksen sijasta kävi Jussufin poika sheriffiä käteen ja suuteli sitä syvästi heltyneenä, jonka ohessa Hafiz isolla äänellä laski kiitollisuutensa ja ilonsa valloilleen.
— Tule tänne sinä yön tytär, sanoi oikeauskoisten vallitsija, viitaten
Kafuria luoksensa; oliko siinä kaikki mitä sulttaanitar sanoi sinulle?
— Ei, vastasi neekerityttö rohkeasti, ruveten salamielisen näköiseksi; sulttaanitar sanoi minulle vielä, että jos antaisit hänelle anteeksi hänen mielettömän rakkautensa, hänen täytyy saada todiste hellyydestäsi.
— Puhu, sanoi vanhus; mitäpä saatan kieltää katalalta, joka rakastaa minua aina hulluuteen asti!
— Sulttaanitar pelkää sinun hylkäävän hänen anomuksensa. Että kävisi myöntäminen mitä hän anoo, sanoo hän, siihen tarvitaan rakkautta yhtä suurta kuin hänen on.
— Puhu siis! jatkoi sheriffi; muuten saatat minut kuolemaan malttamattomuudesta.
— No niin, sanoi Kafur, älä tuota hänelle kilpailijaksi muukalaista, joka on häväisty arnautien ja beduiinien silmäyksillä.
— Eikö muuta kuin se? vastasi oikeauskoisten vallitsija hymysuin. Minäkö mokomain tapausten perästä ylentäisin luokseni tuon naisen, — en ikäpäivinäni! Hän tulee pysymään orjana ja päättämään päivänsä jossain haaremini syrjäpaikassa.
— Sitä sulttaanitar ei suinkaan tahdo; hän on luulevainen ja levoton. Mitä hän tahtoo on, että Leila luopuu palatsista eikä ilmoisna ikänä enää laske jalkaansa sen sisälle. Jospa puolisoni, sanoo hän, jospa sieluni suuresti rakastettu antais minulle viimeisen todistuksen rakkaudestaan! Eikö saata hän antaa niiden, jotka ovat tuoneet tänne tuon katalan, pitää hänet? Beduiinien keskellä hänen tulee helppo päästä hänelle arvolliseen naimiseen, ja minä saan yksinäni rakastaa sieluni vallitsijaa.
— Kuinka heikkoja nuot naiset ovat! huudahti profeetan jälkeläinen. Koraani on totisesti oikeassa kun käskee meitä anteeksi antamaan, meitä, jotka olemme saaneet voiman ja ymmärryksen osaksemme. Tuo Fatiman luulevaisuus käy siis miltei hulluudeksi; minä häpeäisin itseäni, jos antaisin sille myöten; mutta minulle kelpaa näyttää hänelle, ettei mikään ole mahdotonta minun vallalleni eikä rakkaudelleni. Mene ja nouda tänne Leila ja sano sulttaanittarelle että hänen kilpailijansa luopuu haaremista eikä ikänä enää laske jalkaansa sen kynnyksen sisälle. Se on minun tahtoni. Minä odotan sitä toteltavaksi.
Sheriffi kääntyi nyt beduiinien puoleen ja sanoi koroitetulla äänellä:
— Ystäväni, minä otan teidät menetyslaatuni tuomareiksi. Mitä tulee minun tehdä tuon egyptiläisen naisen kanssa, jonka olette tuoneet tänne? Kunnioituksesta itseäni kohtaan minä en saata ottaa häntä vaimoksi; kunnioituksesta pashaa kohtaan minä en saata pidättää häntä tänne orjaksi. Kuulkaa siis mitä ehdotan: Jos teissä on joku joka tahtoo naida tämän muukalaisen, niin minä annan hänelle soveliaat myötäjäiset; jos ei, niin minä naitan hänet jollekin rikkaalle kauppiaalle Mekkassa tahi Medinassa.
— Jumala on suuri! huudahti Jussufin poika, ja kävi Hafizia käsivarteen. Emme tarvitsekaan enää hakea nelilehtistä apilata; hän on siellä, hän on minun, minä olen löytänyt onneni.
— Rohkeutta, poikani, sanoi raajarikko; sitä tarvitaan onnessakin. En luule, lisäsi hän, kääntyen sheriffin puoleen, että välttämättömästi täytyy mennä Mekkaan asti saamaan egyptiläistä naisorjaasi hyvästi naitetuksi. Jos hän ei tarvitse mitään muuta kuin puolisoa, niin on sinulla tässä mies joka ei suvun, ei tavaran eikä sydämen puolesta ole ketään halvempi.
— Vallitsija, sanoi Omar, syvään kumartaen sheriffille, minä en olis ikänäni rohjennut nostaa silmiäni minun hoitooni uskottua naista kohti, mutta koska asiat ovat muuttuneet ja sinä suvaitset sen, niin otan luvakseni anoa Leilaa vaimokseni. Hän on ollut pashan orjia, hän on lapsuudestaan tottunut haaremin ylellisyyteen ja mukavuuksiin, hän on aina tähän asti uneksinut loistavaa tulevaisuutta. Kenpä tietää eikö teltti-elämä tulle tuntumaan hänestä kovin ankaralta ja vaivaloiselta; rikkaus on tarve naiselle, joka aina on elänyt palatsissa. Pyydän siis että viisaudessasi antaisit tuon muukalaisen sille meistä, joka tarjoaa suurimmat myötäjäiset; se tulee samalla olemaan viimeinen hyväntahtoisuuden osoitus hänelle, joka saa kiittää sinun hyvyyttäsi kaikesta.
— Se anomus on oikea, sanoi sheriffi; tuokoot tänne egyptiläis-naisen; astukoot vaatijat esiin, minä tahdon kuulla mitä he tarjoavat.
— Eno, sanoi Jussufin poika, minä olen hukassa.
— Jopa viimein, sanoi Omar, on Leila minun.
Kafur katseli molempia veljeksiä ja kiirehti haaremiin.