KOLMASKYMMENES LUKU.
Omarin onni.
Astuttuaan jälleen kynnyksen yli kotiinsa Djeddahissa, Mansurin poika tunsi samanlaisen ilon kuin kuolemaan tuomittu, joka on pelastunut kuolemasta. Hän sulkeusi huoneisinsa saadakseen jälleen levostua; hän katsasteli aarteitansa ja luki kultakasainsa summia: niissä oli hänen elonsa, hänen voimansa! Eikö aarteet antaneet hänelle keinoa tehdä ihmisiä hänen orjikseen ja oikeutta ylenkatsoa heitä?
Omarin ilo ei kumminkaan ollut puhdasta. Vielä oli eräs uhka taivaanrannalla. Eikö Abdallah, jos hengissä pääsi kotiinsa takaisin, saattanut katua lempeyttänsä? Eikö hän, jos kuoli aavikolle, ollut jättävä kostajaa jälkeensä? Eikö sheriffi saattanut katsoa arvoisuuttansa loukatuksi? Eikö pasha möisi suojelustaan, ja möisi kalliisen hintaan? Mansurin poika karkoitti mielestään nämät ikävät ajatukset. "Miksi ilman aikojani säikyttelen minuani," sanoi hän, "kun viekkaudellani olen pahimman vaaran välttänyt? Eihän varani ole kaikki loppuneet! Pahimmat viholliseni ovat poissa; enkö siis voi päästä muistakin? Elämä on tavara, joka päivä hupeneva; mikä mielettömyys tuhlata sitä joutavissa penkomisissa! Kuinka vaikeata on olla oikein onnellinen täällä maan päällä!"
Näihin enemminkin perustettuihin penkomisiin tuli toisia, jotka hämmästyttivät Mansurin poikaa. Vasten tahtoaan ei hän saattanut olla ajattelematta tuota nilkkua, jonka hän oli tapattanut, yhtä vähän kuin Leilaa ja erämaassa kuolevan veljensä kuvaa, tämän veljen, joka, pelastaakseen häntä, jalomielisesti oli uhrannut oman henkensä.
— Tyhmiä houreita! huudahti hän. Ne juuri panevat meidän partamme vaalenemaan ennen aikojaan. Mikä heikkous ajatella tuommoisia asioita! Voinko sallimusta muuttaa? Jos vanha Hafiz ei ole enää elossa, mikäpä siihen syynä on muu kuin että hänen aikansa oli loppunut? Sinä päivänä kun Abdallah tuli äitinsä kohtuun, oli hänen kuolemanhetkensä kirjoitettuna isoon kirjaan. Miksi olen siis levoton? Olenhan rikas! Minä voin ostaa toisten omattunnot; enkö siis voisi ostaa oman sydämeni rauhaa?
Mutta liepä päätellyt kuinka paljon hyvänsä, hänen sielunsa oli yhtäkaikki levoton kuin kuohuva meri. Kun meri ei voi asettaa aaltojaan, se viskoo rannalle vaahtoa ja mutaa. "Minun täytyy katsastaa," ajatteli hän, "mitä nyt tunnen on vaan ensimmäisen pelvon ja säikähyksen jäännöstä; hölmöt sanovat sitä omantunnon tuskaksi; se on vaan vähäistä väsymystä ja kuumetta; tiedänpä miten saan sen paratuksi. Minulla on kellarissani muutamia pulloja Shiraz-viiniä, joka monasti on lohduttanut minua; minkätähden en saattais niiltä pyytää kärsiväisyyttä ja unhotusta."
Hän meni haaremiinsa ja huusi tykönsä erään persialaisen naisorjan, jonka ääni oli hänestä ihana. Se oli hairauskolainen, joka ei ensinkään peljännyt pikaria hoidella ja joka helvetillisellä hemmellä kaateli tuota kaikkein oikeauskoisten moslemien kiroamaa myrkkyä.
— Kuinka kalpea te olette, herra, sanoi hän, nähtyänsä Omarin surkastuneet kasvot.
— Se on väsymystä pitkästä matkustuksesta, vastasi Omar. Kaadapas viiniä minulle ja laula joku noita kotimaasi lauluja jotka karkoittavat ikävyyden ja tuottavat iloisuuden jälleen.
Naisorja asetti esille kaksi kullalla silailtua kristallipikaria ja täytti ne eräällä nesteellä, keltaisella kuin oljet ja läpikuultavalla kuin ambra. Sitten otti hän käsirummun, jota löi kädellään ja kyynärpäällään taikka kiepotti päänsä päällä, ja viritti laulun Shirazin satakieleltä:
Nyt pikarihin kaada juoma,
Tuo kultainen, neitoseni!
Suru, jumalien meille suoma,
Kyll' viinillä hälvenevi.
Jos ikäsi nopeesti kiitää
Ja pitkältä tuntuvi yös,
Niin viinin liekkihin liitä
Sa muistos ja surusi myös!
Ett' alla päin nurkuen muistaa
Nuoruuttamme mennyttä on
Kyll' turhaa. Sa surusi suista.
Meill' kevät on katoomaton.
Satakieli jos laaksoss' ei laula
Eik' kukkaset tuoksua tuo,
Malja kallista! Kastele kaula!
Ilon varmaan se sinulle suo!
Sa Onnetar kavala! Koettaa
Kyll' hölmö sun saavuttaa, vaan
Ei kullalla kuitenkaan voittaa
Hän voi tätä tarkoitustaan.
Joka yö kuvitukseni luopi
Mun eteeni petturin, vaan
Unhotuksen ja rakkauden suopi
Toki viini. Siit' riemun ma saan!
— Niin, anna minulle unhotusta! sanoi Mansurin poika; en tiedä mikä minua tänäpävä vaivaa; sen sijaan että huumaisi minua, viini vaan tekee minut surullisemmaksi. Lyö kovemmasti rumpuasi, tyttö, laula kiireemmin, hurmaa, innostuta minua!
Kaunis Persian-nainen pitkitti, rämisyttäen rumpua vielä vikevämpään tahtiin:
Oi, Hafiz, sen suoraan sanon,
Tuo juominen henkesi vie.
— Oi, ukko, ei Hafiz…
— Sinä kirottu! huudahti Omar, uhkaavasti liikahtaen naisorjaa kohti, joka säikähti ja juoksi pakoon. Minkä nimen manaat sinä tänne! Eikö kuolleet saa rauhassa levätä maan alla? Pitääkö heidän tulla aina tänne asti kiusaamaan minua? Minäkö, päästyäni vihollisistani, antaisin tyhjäin kuvatusten säikyttää minuani? Minäpä karkoitan nuot houreet; minä kiskon pois nuot muistot; oli miten oli, minusta pitää tulla onnellinen; minä nauran ja olen iloinen.
Hän oli juuri sanonut nämät sanat kun yhtäkkiä kiljasi kauhistuksesta.
Kafur seisoi hänen edessään.
— Mistä tulet sinä helvetin tytär? sanoi hän; mitä sinulla on täällä tekemistä?
— Sitäpä juuri tahdoin sinulta kysyä, vastasi lapsi, väkesi on vasten tahtoani tuonut minut haaremiisi.
— Mene matkoihisi, minä en tahdo nähdä sinua.
— Minä en mene täältä, jatkoi Kafur, ennenkuin annat emäntäni takaisin; minä olen Leilan orja; häntä tahdon palvella.
— Emäntäsi ei enää tarvitse palvelustasi.
— Minkätähden ei? kysyi neekerityttö.
— Minkätähden ei? vastasi Mansurin poika epävakaisella äänellä; niin, sen saat sitten tietää; Leila on erämaassa. Mene hakemaan häntä.
— Ei, sanoi Kafur, minä jään tänne; minä odotan Abdallahta.
— Ei Abdallah ole minun luonani.
— Hän on täällä, sanoi lapsi; minä olen nähnyt hänen hevosensa.
— Minun väkeni ovat vieneet hevosen muassaan, samoin kuin he ovat tuoneet tänne sinut itsesi.
— Ei, jatkoi tyttö; kun väkesi otti minut, minä olin jo päästänyt
Hamaman irti. Ollen onnellisempi kuin minä, se on päässyt pakoon. Jos
Hamama on täällä, niin on Abdallahkin täällä, ja jos hän ei ole täällä,
mihinkä olet veljesi pannut?
— Ulos täältä, hävytön! huusi Mansurin poika; pelkää vihaani. Minä saatan pieksättää sinut kuoliaaksi. Hänen näitä sanoja sanoessaan hänen silmänsä olivat hurjat kuin hullun.
— Miksi uhkaatte minua? sanoi Kafur imartelevalla äänellä. Vaikka vaan olen orja, saattanen kenties olla sinulle hyödyksi. Sinulla on, herra, joku salainen murhe, minä näen sen levottomuudesta kasvoissasi. Sen murheen minä saatan haihduttaa. Kotimaassani tunnetaan parannuskeinoja sydämen tauteihin. Vaikka suru eli omantunnon vaiva olis juurtunut sielusi kaikkein syvimpään sisustaan, niin osaan minä ottaa ne sieltä pois samoin kuin bezoar-kivellä vedetään ulos sisuksia syövyttävä myrkky.
— Ja sinulla olis se voima, sanoi Omar pilkallisella äänellä, sinulla, lapsella? Ja hän katseli tarkasti Kafuria, joka ei kumminkaan luonut silmiään alas. Ja minkäpä tähden ei? lisäsi hän, nuot Maghreb'in mustat ovat kaikki lapsia saatanalle; he ovat opetetut isänsä salaisiin konsteihin. No niin! Minulla on suru, paranna minut ja minä maksan sinulle.
— Onhan sinulla bang'ia[37] makasiinassasi? kysyi Kafur. Anna minun siitä valmistaa sinulle juoma; minä annan iloisuutesi jälleen.
— Tee mitä tahdot, sanoi Omar; sinä olet orja, sinä tiedät että minä olen rikas ja jalomielinen, minä luotan sinuun; minä tahdon, maksakoon mitä maksaa, iloita elämästä.
Kafur oli kohta hankkinut mitä tarvitsi ja toi sen Mansurin pojalle, joka kiihkein silmin katseli hänen valmistuksiaan. Neekerityttö otti kasvin, pesi sen kolmasti, hieroi sen rikki käsissään, mumisten muutamia salamielisiä sanoja; sitten survoi hän lehdet vaskimorttelissa ja seoitti niihin mausteita ja maitoa.
— Kas tässä semmoista mikä lievittää tuskasi, sanoi hän.
Juotuansa Omar heti tunsi päänsä helpommaksi. Hänen silmänsä laajenivat vasten hänen tahtoaan, hänen aistimillaan oli erinomainen tarkkuus; mutta kummasti kyllä näytti siltä kuin Kafurin tahto myös olis hänenkin. Jos tyttö lauloi, yhtyi Mansurin poika lauluun; jos tyttö nauroi, remahti hän isoon nauruun; jos tyttö oli yksivakaisena, niin hän itki; jos tyttö uhkasi häntä, niin hän vapisi.
Kafur, nähdessään hänen olevan vallassaan, tahtoi nyt väkisin saada häneltä hänen salaisuutensa.
— No, nytpä saatat olla tyytyväinen, sanoi hän kokien muhoilla, sittenkun olet kostanut vihollisillesi.
— Hyvinkin tyytyväinen, vastasi Omar nauraen, olenpa saanut kostaa. Ei ihana Leila enää rakasta beduiiniaan.
— Onko Leila kuollut? kysyi Kafur vapisevalla äänellä.
— Hän on kuollut, sanoi Omar itkien. Mutta en minä häntä tappanut, vaan neekeri. Tyttö-raukkaa, hän olis niin hyvästi menestynyt haaremissani.
— Ja sinä et pelkää enää Abdallahta? jatkoi Kafur riemullisella äänellä.
— En, en pelkää häntä; minä otin häneltä hevosen, minä jätin hänen yksinään erämaahan ja myrskyyn. Hän ei pääse sieltä hengissä.
— Hietaan hautaunut, kenties kuollut! huudahti Kafur, raastaen vaatteitaan rikki.
— Mitä olis minun pitänyt tehdä? sanoi Omar vaikeroivalla äänellä. Se oli hänelle sallittu. Minulle oli ennustettu että paraasta ystävästäni oli tuleva minun pahin viholliseni. Vainajat aina rakastavat meitä; he eivät koskaan tee meille kiusaa.
— Ketäpä ystävää sinun tarvitsisi peljätä, sinun, joka et koskaan ole ketään rakastanut! huudahti neekerityttö. Mutta, olipa miten oli, lisäsi hän, ikäänkuin saaden äkillisen mieleenjohdon, tahdotko että näytän sinulle sen, joka surmaa sinut?
— En, en, kiljasi Omar, vapisten kuin lapsi jolle uhataan antaa selkään. Huvittele minua, huvittele minua, Kafur, mutta älä vaivaa minua.
— Katsopas, sanoi naisorja, pitäen peiliä hänen silmäinsä edessä. Näetkö Hafizin murhaajan? Näetkö Leilan murhaajan? Näetkö veljesi murhaajan? Näetkö sen ilkimyksen jolle ei ole enää yhtään rauhaa? Katala, sinä olet rakastanut omaa itseäsi ainoastaan; itsekkyytesi on sinut turmellut, itsekkyytesi on sinut surmaava.
Vääristyneet kasvonsa ja hurjasti vyöryvät silmänsä nähtyään Omar hirmuisesti kauhistui. Päivä alkoi siintää hänen sielussaan; hän kauhistui omaa itseään, hurjana raasti hän partaansa. Kohta häpesi hän kumminkin ja malttoi mielensä; hän katseli ympärilleen kuin unesta heränneenä. Hänen silmänsä yhtyivät Kafuriin, hän muisti että Kafur tiesi hänen salaisuutensa ja alkoi hurjasti elämöidä.
— Odotapa, sinä kadotuksen lapsi, kiljui hän, minä kyllä kuritan sinua hävyttömyydestäsi. Minä annan sinulle matkapassin paikkaan semmoiseen, jossa saat tavata armaan Abdallahisi.
Juopunut kuin oli, hän koetti nousta istuimeltaan. Jalat eivät tahtoneet kantaa häntä, hän hoipertui ja kaatuessaan loukkasi pientä pöytää, jolla lamppu oli. Pöytä ja lamppu romahtivat hänen päällensä, valkea tarttui hänen vaatteisinsa, ja yhtäkkiä olivat ne ilmitulessa.
— Kuole, ilkimys, huusi Kafur, kuole kuin koira! Abdallah on saanut koston!
Mansurin poika vaikeroitsi hirveästi. Hänen parkunsa kuultiin haaremissa ja sieltä riennettiin hänen avuksensa. Kuullessaan tultavan, laski Kafur jalkansa Omarin kasvoille, riennähti muutamilla harpoilla ulos ulko-ovesta ja katosi.