Matkustus Brasiliassa: Kuvaus luonnosta ja kansoista Brasiliasta

by Edv. A. Vainio

SISÄLLYS:

1. Päiväkirja matkalta Atlantin merellä.
2. Rio de Janeirossa.
3. Vanhimmat tiedot Rio de Janeirosta.
4. Matkustus Minas Geraes maakuntaan.
5. Matkustus Queluz'in kaupunkiin.
6. Matkustus Caracan vuoristoon.
7. Caracan luostarissa.
8. Vaelluksilla Caracan vuoristossa.
9. Paluumatka Rio de Janeiroon.
10. Brasilian luonnontuotteet.
11. Indiaani-rotu.
12. Brasilian tärkeimmät Indiaani-kansat.
13. Mustat, Valkeat ja Bastaardit.
14. Seikkailu meren rannikolla.
15. Rio de Janeirossa ja sen lähistössä.
16. Paluumatka.

Ensimäinen luku.

Päiväkirja matkalta Atlantin merellä.

Les traversées sont comme les nations: heureuses celles qai n'ont pas d'histoire!

E. Carrey.

Lähtö Southamptonista. — Meritauti matkustajilla. — Meren valo. —
Hispanian rannikko. — Vigo. — Lisboa. — Portugalilaiset. —
Myrskyssä. — Teneriffa. — Muinaiset Guanchit — Tulivuori. —
Teneriffan cochenilli-viljelys. — Teneriffan kasvullisuus. —
Banaanit. — Päiväntasaajalla. — Lentokaloja. — Kuumuus. — Brasilian
rannikko.

Helmikuun 9 p. 1885. Parisissa ollessani ja varustautuessani matkalle, jonka aioin tehdä Brasiliaan, olin lukenut englantilaisissa ja franskalaisissa sanomalehdissä, että "Tagus" nimisen laivan piti 9 p. helmikuuta lähteä Southamptonin satamasta Etelä-Englannissa matkalle Rio de Janeiroon. Aika oli minulle sovelias lähtöä varten, jonkavuoksi olin päättänyt käyttää tätä ensimäistä tilaisuutta hartaan toiveeni toteuttamiseen, vaikka vähän myöhemmin olisin franskalaisilla laivoilla Franskan satamista saattanut päästä matkustamaan paljoa mukavammin, niinkuin arvasin ja niinkuin minulle myöhemmin kerrottiinkin. 6 p. helmikuuta olin siis matkustanut Southamptoniin ja ostanut siellä Rio de Janeiroon saakka vievän piletin toisella luokalla. Sain siitä maksaa 500 markkaa. Ensimäisen luokan piletit maksoivat 840 ja kolmannen 325 markkaa, siihen luettuna myös ruuan hinta matkalla.

Tänään kuljetti pieni laiva Southamptonin valkamasta meidät matkustajat ulompana satamassa olevaan Tagukseen, joka on hyvin pitkä ja kapea englantilainen niinkutsuttu pakettihöyrylaiva mahtavan "Royal Mail Steam Navigation Company'n" omistama. Se oli jo runsaasti lastattu ja laivan ahdas kansi suureksi osaksi täytetty häkeillä, jotka sisälsivät englantilaisia muhkeita härkiä ja rotevia lampaita, jälkimäiset kooltaan toista vertaa suuremmat kuin Suomen lampaat. Katselimme hiukan karsain silmin näitä matkakumppanejamme, jotka olivat anastaneet meiltä kävelyalamme, vaan lohdutimme itseämme arvelulla, että ne kaiketi olivat evästä meitä ja lukuisaa laivaväkeämme varten, mutta siellä ne kuitenkin olivat vielä Rioon saapuessamme ja lienevät siis olleet kauppatavaraa.

Southamptonissa sai Tagus ainoastaan toistakymmentä matkustajaa, jotka saattajiensa ja saattajatartensa seurassa keräytyivät laivaan odottamaan sen lähtövalmistuksia. Vaan ne eivät olleet pitkällisiä, ja pian jo kuului laivan jäähyväistoitotus. Naisten iloinen hälinä muuttui silloin nyyhkytyksiksi, sillä eron hetki oli tullut, toisille kauan toivottu, useimmille katkera ja surullinen.

10 p. helmikuuta. Englannin sumuinen saari on kadonnut näkyvistä ja ainoastaan taivasta ja merta kohtaa silmä joka ilman-suuntaan. Kovanlainen länsituuli keijuttaa laivaa, väliin vajottaen sen kokan laineiden tasalle, väliin kohottaen korkealle ilmaan, ja samalla heiluu laiva molemmille sivuille, kenties korkeiden mastojensa vaikutuksesta, säännöllisesti kuin kellon heiluri. Laivamme on liian kapea ja liian korkea (sitä voisi melkein verrata laidallaan meressä olevaan lankkuun), saattaakseen kulkea tasaisesti edes pienessäkään tuulessa.

Meritauti on jo alkanut vaivata heikompia meistä ja siirtänyt ne kammioihinsa vuoteen omiksi. Ne, jotka luulevat voivansa tehdä sille vastarintaa — ja niiden joukkoon kuulun minäkin — pysyvät niin paljon kuin mahdollista laivan kannella, sillä raitis ilma on paras suojeluskeino sitä vastaan. Pieni ryyppy rommia ja lujasti kiristetty vyö vyötäisillä ovat myöskin hyvänä apuna. [Lääkkeenä tai suojeluskeinona meritautia vastaan saattaa ottaa teelusikallisen joka toinen tai kolmas tunti kokaiinia seuraavan reseptin makaan: Cocain muriatic. gram 0,15, Spiritus vini rect q.s. ad solut., Aqua destill. gram 150.] Kuitenkaan ei yksikään matkustajista ole voinut sitä kokonaan välttää ja muutaman tunnin pahoinvointi tuli minunkin osakseni. Vihdoin tottuu ruumis laivan häilymisiin, ja loput matkaa menee tavallisesti useimmilta ilman uutta taudin kohtausta.

11 p. helmikuuta. Tuuli on vaihdellut itäisenä, pohjaisena ja läntisenä, Sää on ollut kaunis ja päivänpaiste lämmin.

Yöllä näin Biscayan lahdessa tuhansia pieniä loistavia esineitä, jotka olivat ikäänkuin kimaltelevia tähtiä vedessä. Ne olivat pieniä merieläimiä, joilla on fosforesseeraava valo, eli jotka loistavat pimeässä samaten kuin kiiltomadot maalla. Nämät Noctiluca nimiset infusoriat eli likoeläimet ovat niin pieniä, ettei niitä paljain silmin voi eroittaa, vaan niiden valo näkyy pienenä heikosti loistavana pilkkuna. Sitä paitse näkyi isompia melkein kämmenen kokoisia kiiltäviä täpliä, jotka kenties olivat Noctiluca ryhmiä tai mahdollisesti hyytelöeläimiä (Maneetteja). Kun niitä saattoi eroittaa ainoastaan laivan läheisyydessä, näytti siltä kuin jos laivan ympärillä hyrskyvä vesi olisi ärsyttänyt esiin niiden fosforesseeraavan valon.

Jälkeen puolenpäivän tuli Hispanian rannikko näkyviin. Katselin kiikarilla sen vuorisia maisemia, joissa eroitin vihertäviä mäkisiä ketoja, meren rannalla harmaiden kallioiden reunaamia. Notkoissa näin paikkapaikoin ruskeita lehdettömiä metsikköjä, sillä oli talvisaika, vaan toisin paikoin huomasin myös vihreitä metsiä, joiden puut ja pensaat kantoivat ainavihreitä lehtiä. Harvassa siellä täällä näkyi valkoisia kivisiä asuinhuoneita.

12 p. helmikuuta. Laivallamme oli aikomus eilisiltana poiketa Vigon satamaan Hispanian länsi-rannalla, vaan yö saavutti meidät ennen tuloamme sinne, jonkavuoksi laivan täytyi koko yön kulkea edestakaisin Vigon edustalla. Tänä aamuna kiiti höyrymme Vigon pitkään ja jokseenkin kapeaan lahteen, joka suupuolelta on suojattu Atlantin aaltoja vastaan kivisillä saarilla ja reunattu kallioisilla vuorilla. Vaikka se on Suomessa sangen vähän tunnettu, on se kuitenkin tärkeä satama, sillä Vigo välittää Pohjais-Hispanian yhteyttä muun kaukaisemman maailman ja varsinkin Etelä-Amerikan ja Afrikan kanssa. Sinne myös poikkeavat matkoillaan Etelä-Amerikaan melkein kaikki pohjaisesta tulevat Englannin, Saksan ja Franskan matkustaja-laivat. Vigo on kuitenkin ainoastaan pieni kaupunki, jolla on noin 15 tuhatta asukasta, vaan se on hyvin rakennettu ja sen kartanot ovat enimmäkseen monikertaisia kivirakennuksia. Sen takana olevalla vuorenhuipulla on linnoituksia, jotka turvaavat satamaa vihollista vastaan. Ympäristö on viljeltyä maata osittain, ja lahden toisella puolella — Vigo on nimittäin etelärannalla — on myös maa-taloja. Maisema on jotensakin kaunis. Havumetsiä, tosin pienenlaisia, vaan hyvin hoidettuja, näkee siellä ja täällä mäkien rinteillä. Samaten kasvaa vuorten rinteillä ja laaksoissa viljelysten välissä myös lehtimetsiä, jotka tällä vuodenajalla ovat ruskeita ja lehdettömiä.

Venheitä souti laivamme ääreen matkustajia noutamaan, ja toisissa niistä oli myös oranseja eli appelsiineja kaupaksi. Ostin englantilaisella rahalla, joka siellä näkyi hyvin kelpaavan, niitä koko joukon eväiksi. Niiden hinta ei ollut täyteen 2 Suomen penniä kappaleelta.

Satamassa oli useampia laivoja, sekä kauppalaivoja että myöskin tullilaiva, josta tuli kaksi pyssyllä varustettua sotamiestä laivaamme ja astuivat niihin veneisiin, joilla kuljetettiin matkustajia maahan.

Matkakumppaneiksi saimme Vigosta myös parven nälkäisiä kalalokkeja, joita satamassa lenteli ja uiskenteli ääretön joukko. Ne ovat harmaa- ja musta-selkäisiä Larus lajeja, L. canuksen ja L. fuscuksen näköisiä lajeja. Lennellen edestakaisin laivan jäljessä, odottavat he sieltä putoavan jotakin heille ruuaksi kelpaavaa, ja myöskin näyttää vesi, joka hyrskää ja kuohuu laivan jäljessä, houkuttelevan heitä puoleensa, sillä tiuhan takaa tavottelevat he vaahtoa, luullen siinä kaloja uiskentelevan.

13 p. helmikuuta tulimme varhain aamulla Portugalin pääkaupungin, Lisboan, edustalle, vaan saimme siellä odottaa muutamia tunteja sumun katoamista. Lisboan lahden suu on pohjais-rannikolta linnoitettu ja myöskin keskellä salmea on saaressa pyöreä pienenpuoleinen linnoitus, johon on pystytetty majakka-torni. Lahtea eteenpäin kulkiessa, kapenee se kapenemistaan, kunnes siinä vesi alkaa sangen vahvasti virrata. Se jatkenee sillä tavoin vähitellen Tajo joeksi, jonka rannoille kaupunki on rakennettu. Pitkin pohjais-rantaa on hyvän matkaa rakennuksia ja tehtaita, vaan varsinainen kaupunki on osittain kauempana virran varrella, osittain järven kalttaisen suvannon rannoilla, joksi virta siellä laajenee.

Tajon kalteville rinteille rakennettu Lisboa, jonka valkoiset, punaiset, keltaiset ja vaalean siniset rakennukset näkyvät toinen toisensa yli, on sangen miellyttävän näköinen. Ylinnä on suuri ja komea kuninkaallinen palatsi, ja kauniita oudonnäköisiä kirkkoja sekä muita isompia julkisia rakennuksia pistää siellä ja täällä esiin yksityisten omistamain kartanoiden välissä.

Olisi ollut tilaisuus pienellä höyryllä, joka laski laivamme viereen, nousta maalle kaupunkia ja sen kansaa katselemaan, vaan pidin varovampana jäädä laivaamme, varsinkin kun en vielä laisinkaan taitanut Portugalin kieltä. Vahinko tuli kuitenkin osaksi korvatuksi senkautta, että laivastakin saattoi johonkin määrin kumpaiseenkin tutustua. Höyrymme ympärille tuli nimittäin veneillä suuri joukko kaupungin asukkaita, sekä sivistynyttä että alhaisempaa kansaa, ja pian oli laivamme kokonaan kadottanut vakavan englantilaisen luonteensa, sillä Portugalilaiset nousivat sinne ilman mutkitta, pistäytyivät kaikkialle ja liikkuivat ja reuhaisivat siellä niinkuin kotonaan. Toiset olivat noutamassa matkustajia ja niiden tavaroita, toiset toivat uutta lastia höyryymme.

Laivamme teki myös suuria varustuksia Atlantin-matkaansa varten. Kiviihiliä otti se kolme jaalan lastia ja juomavettä yhden jaalan kannon. Jälkimäistä kuljetettiin meille viidessä isossa rautaisessa laatikossa, joista sitä pumputtiin laivassamme oleviin isoihin vesikammioihin. Härän-lihaa, valkojuurikkaita, porkkanoita, y.m., saimme myös runsaasti eväiksi. Uusia matkustajia tuli lisään satamäärä, enimmäkseen köyhää työväkeä ja emigrantteja.

Aina kello 5:een saakka kestivät lastaukset, jonka jälkeen saattoväki alkoi laittautua tiehensä, ensin pidettyään hirveää melua ja rähinää, sekä vallattomassa pilanteossa että kiivaassa riidassa räyhäten.

Heidän kielensä yleinen sointu muistuttaa sche äänten runsauden vuoksi enimmin venäjän kielestä. Kasvojen puolesta luulin voivani eroittaa heissä kaksi erillaista tyyppiä tai rotua. Sangen usein, kenties useimmiten, on Portugalilaisella jotensakin leveät kasvot ja paksupäinen nenä sekä ruskeat hiukset ja ruskea parta, vaan toisilla on pikimustat hiukset ja parta, kasvot kapeita, nenä koukistunut ja kapea, jälkimäinen muoto kenties seuraus arabialaisesta ja roomalaisesta vaikutuksesta.

14 p. helmikuuta. Yö oli myrskyinen. Laiva keijui vahvasti ja aallot huuhtoivat yhtämittaa sen kantta, väliin roiskuttaen vettä sen kammioihinkin. Purjeet olivat levällään ja laivamme kiiti nopeasti lounatta kohden.

Päivä on ollut pilvinen ja ilma lauhkea. Heikko tuuli puhaltaa vastaamme etelästä. Lisboasta tulleet matkustajat ovat meritaudissa, suureksi kiusaksi meille toisille, jotka aikaisemmin olemme nousseet laivaan, ja joilla yleensä nyt on hyvä terveys. Nuoret gentlemannit kuluttavat aikaansa eräällä heitto-pelillä laivan kannella. Ei mitään merkillistä ole tapahtunut. Olemme Marokon kohdalla, vaan maata ei ole millään suunnalla näkynyt senjälkeen kuin erosimme Lisboan rannikosta.

15 p. helmikuuta. Ilma on sateinen ja tuulinen, ja meritautisia on laivassamme hyvin paljon. Matka alkaa jo meistä terveistäkin tuntua yksitoikkoiselta. Ehtoopuolella kiihtyi tuuli kiihtymistään. Laivan-touvit vinkuvat ja vettä roiskuu laivan kannelle. Tagus keijuu vahvasti ja vajottaa kokkansa meren sisään niin syvälle, että näyttää ikäänkuin laivamme olisi uppoamassa. Istun yksinäni salongissa, joka on alakerroksessa kokkapuolella laivaa, kun äkkiä kuuluu veden loisketta portaissa ja vahva vesivirta syöksee alas saliin. Laine on lyönyt sisään avonaisen oven kautta ja sen jäljessä seuraa kohta toinen ja kolmas, jotka kaikki esteettömästi tunkeutuvat laivan sisustaan. Korttelin korkealta on vettä salongissa ja yhäti virtaa uutta lisään.

Nousin vedestä penkille ja kiipesin lastaus-aukon kautta köysiportaita myöten kannelle, nähdäkseni mitä on tapahtunut. Tulva oli kuitenkin ulottunut ainoastaan saliin, jossa istuin, vaikka laivan peräpuolellakin olevassa salongissa oli lattialla isoja vesilätäköitä. Sen suurempi ei ollut vahinko. Väestö riensi ammentamaan vettä ja tuokiossa oli lattiamme siitä vapaa. Onneksi ei ollut kuitenkaan hytteihimme tunkeutunut vettä, kun ne olivat korkealla kynnyksellä eroitetut salongeista.

16 p. helmikuuta. Aamupäivällä tuli etelässä taivaanäärellä näkyviin himmeä varjo, jossa eroitti korkean välkkyvän huipun ikäänkuin valkoisella lumivaipalla verhottuna.

Se on Teneriffan saari, sanottiin minulle.

Kun lähenimme saarta, huomasin että ensimäinen muoto, jossa se näyttäytyi, ei ollutkaan vallan todellisuuden mukainen. Sen huippua verhosi valkoinen päivän paisteessa välkkyvä pilvi, joka näytti vuorta peittävältä lumikinokselta.

Alempana avautui melkein troopillinen luonto eteemme. Dracsenat, palmupuut, banaanit, viikunapuut y.m. etelän kasvit reunaavat saaren viljelyksiä ja koristavat sen kyliä. Vaan muutoin on se tältä puolelta metsätön ja sen jylhäin vuorten rinteillä eroittaa ainoastaan täplittäin harmaanvihreitä pensaita. Punaisen ruskea maa välkkyy nurmikkojen välissä ja lyyjynharmaita kallioita pistää esiin vuorten syrjistä.

Kylien ja edessämme olevan Santa Cruz'in kaupungin ympärystöllä on viljelyksiä vuorten rinteillä portaanmuotoisina penkereinä toinen toisensa yläpuolella. Ne ovat jo vihreässä puvussa, vaikka Teneriffassa nyt on talvis-aika, kuten voipi huomata myöskin niistä lehdettömistä kuivannäköisistä puista, jotka kohottavat harmaita oksiaan esiin Dracfenojen, Tamariskien ja daadeli-palmujen ainavihreiden lehväin välissä. Ilma on kuitenkin tällä hetkellä kuumaa ja päivä paahtaa polttavasti laivan kannelle.

Teneriffa onkin vallan likellä troopillisen vyöhykkeen alaa, ainoastaan 28 astetta pohjaispuolella tasapiiriä. Se kuuluu Kanarian saaristoon, vaan muut siihen luetut saaret ovat niin kaukana ett'emme niitä Santa Cruz'in edustalta, johon laivamme on pysähtynyt, saata laisinkaan eroittaa. Sen pituus on noin 89 virstaa, suurin leveys 56 virstaa ja pinta-ala 1,946 neliövirstaa. Se on hispanjalainen omistus ja sen asukkaat, joita kaikkiaan on 105 tuhatta, ovat hispanialaistunutta sekarotua, joka on syntynyt Hispanialaisten siirtolaisten sekaantumisesta saaren alkuasukkaiden Guanchien sekä vähemmässä määrin myöskin Arabien, Norrmannisten valloittajain ja Neekerien kanssa.

Nämät Guanchit olivat todennäköisesti Afrikasta tullutta Berberiläistä kansaa, valkoisia eli ruskeita, dolichocephaaleja, pitkiä ja rotevampia, kuin Arabialaiset, mustasilmäisiä ja sileä- tai suortuva-tukkaisia. Heidän kasvonsa olivat vähemmän pitkät, kuin Arabialaisilla, otsa vähemmin kalteva, nenä leveämpi ja lyhyempi, ja huulet paksummat. He kävivät alastomina tai vuohen nahoilla eli muilla peitteillä hiukan vaatetettuina, ja sekä miehillä että naisilla oli tapana maalata itseään vihreällä, punaisella ja keltaisella värillä.

Mitään talvea euroopalaisessa merkityksessä ei Teneriffassa myöskään ole. Tammikuussa, joka on vuoden kylmin kuukaus, on keskimääräinen lämpö 17,7°, ja lokakuussa, joka on lämpöisin kuukaus, on 26,1° Cels. (Santa Cruz'issa.)

Kuitenkin saaren korkeimmalla vuorella, Pico de Teyde'lla, jonka huippu on 3,715 metriä merenpinnan yläpuolella, ja jonka sanotaan näkyvän kahden ja kolmenkin sadan virstan päähän, on talvella paikoittaisin vahvoja lumikinoksia ja jäätikköjä, joita sen kraatterista nousevat kuumat (noin 85 asteiset) höyrytkään harvoin voivat sulattaa. Pico de Teyde on nimittäin suuremmoinen tulivuori, jonka vulkaaninen voima ei vieläkään ole kokonaan masentunut, ja joka sadan tai viidenkymmenen vuoden väliajalla, viimeiseksi vuonna 1798, on syössyt kidastaan tulta ja laavavirtoja, ankarasti tärisyttäen koko saarta.

Teneriffa ja muutkin Kanarian saaret ovat melkein kokonaan vulkaanista syntyä, ja pitkin niiden rantaa pistää esiin niemiä, jotka ovat muodostuneet laavavirroista. Muilla vuorilajeilla kuin trachyteillä, basalteilla ja obsidianeilla onkin vähäpätöinen sija koko saaristossa.

Suurin osa Teneriffasta on vulkaanista tuhkaa, kuonaa ja kalliota, vaan varsinkin sen pohjoispuolisessa osassa, joka on kosteiden passadituulten alla, ovat laaksot myöskin erinomaisen hedelmällisiä, niinkuin yleensäkin on maanlaadun laita, joka on syntynyt vanhain laavakerrosten rapautumisesta.

Pääelinkeinot ovat siellä maanviljelys, cochenilliviljelys ja kalastus. Viljelykasveista ovat tärkeimmät vehnä ja muut viljalajit, maissi ja viiniköynnös. Cochenillit, joita enimmin kootaan Teneriffalla, tuottivat vuosina 1880-1884 Kanarian saaristolle vuosittain yli 6 miljoonaa markkaa. Niitä lähetetäänkin maailmankauppaan Kanarian saaristosta monta vertaa enemmän kuin kaikista muista maista yhteensä. Niiden sikiämistä varten viljellään laveilla aloilla piikkisiä kaktus-kasveja (Opuntia-lajeja), joilla punaista väriainetta sisältävät cochenillihyönteiset (Coccus cacti) elävät.

Kasvullisuus on Teneriffassa erittäin vaihteleva, sillä pitkin vuorten rinteitä on useampia hyvin erillaisia kasviregiooneja toinen toisensa yläpuolella. Alinna on mehevien kasvien vyöhyke, jossa viljelykset suurimmaksi osaksi ovat, ja jossa puunmuotoiset mehevät Euphorbiat ja yhdysponsinen Kleinia neriifoolia, cypressinmuotoinen Tamarix canariensis, Dracaena draco sekä useat troopilliset viljelypuut kasvavat. Sitten seuraavat metsäregioonit, laakerien (Laurus foetens), öljypuiden (Olea excisa), puunmuotoisten Ericain (Erica arborea) ja Myricain (Myrica faya) vyöhyke sekä havupuiden (Pinus canariensis) ja cypressien (Juniperus cedrus) zooni, joka Teneriffan pohjaisosassa on paraiten säilynyt. Yläpuolella näitä usein pilvillä ja sakealla sumulla peitettyjä metsäregiooneja, joiden yläraja on 1,600 metrin vaiheella, ovat sitten aukeat alpiiniregioonit, johon Retama-varvukot (Spartocytisus nubigenus) ja heinikot kuuluvat.

Siellä ja täällä eroitamme laaksoissa valkohuoneisia kyliä ja isoimman laakson kohdalla, pienen aukean merenpoukaman rannalla on Santa Cruz niminen näennäisesti vähäinen kaupunki, jolla kuitenkin on noin 17 tuhatta asukasta. Muissa osissa saarta on vielä muitakin ei vallan pieniä kaupunkeja, vaan niitä emme saata nähdä laivaamme. Santa Cruz'in uudesti maalatut valkoiset ja keltaiset litteäkattoiset huoneet, vaikka ne ovat ainoastaan yksi- tai kaksi-kerroksisia, näyttävät kuitenkin sangen sieviltä, varsinkin kun ne ovat palmupuilla ja Dracaenoilla eroitetut toisistaan. Kaupungin ympärystöllä on meren rannalla myös muutamia kivestä rakennettuja pieniä linnoituksia uhkauksena luvattomasti satamaan pyrkiville laivoille.

Tämän näköalan kauneutta enentää vielä joukko laivoja, aluksia ja veneitä, jotka keijuvat aukeassa satamassa, jossa niillä on suojaa ainoastaan etelä- ja länsi-tuulia vastaan.

Saaren asukkaita tulee veneillä laivamme luokse. Huomiotani vetävät puoleensa muutamat sivistymättömään kansaan kuuluvat keikarit, jotka ovat koristaneet poskiaan punaiseksi maalatulla hopearuplan kokoisella täplällä. Muutamissa veneissä tarjotaan meille kaupaksi monenlaisia saaren tuotteita, niinkuin appelsiineja, miehen nyrkin kokoisia sitrooneja, banaaneja, sikareja, liköörejä, isoja olkihattuja, y.m. Nämät tavarat ovat kaikki helppohintaisia ja menevät hyvin kaupaksi. Minäkin ostan yhdellä shillingillä (1 mk 20 penn.) banaaneja ja saan niitä 25 kappaletta. Banaanihedelmät ovat Suomessa melkein tuntemattomia, sillä niitä on sangen vaikea sinne asti säilyttää mätänemättä. Kuitenkin sekä banaani-ruoho että sen likisukuinen pisanki (Musa paradisiaca ja sapientum) ovat tavattoman suurien lehtiensä vuoksi Suomessakin tunnetut ja vetävät kasvihuoneissa komeutensa kautta huomion puoleensa. Banaani-hedelmiä on useita toisintoja, vaan tavallisemmat ovat 4-6 tuuman pituisia ja tuuman tai puolentoista paksuisia koukeroita kurkkuja. Ne istuvat kiinni lähetysten yhteisessä kyynärän tai puolentoista pituisessa varressa ja muodostavat siten paksun tähkän, jonka latvassa ovat hedekukat nyrkin kokoisena punaisena nuppuna paljaan varren päässä. Näiden kellertävien kurkkujen sisässä ohkoisen ja helposti irtautuvan nahkean kuoren alla on pehmeä vaalea ydin, jonka sisässä on hyvin pieniä ruskeita siemeniä. Tämä ydin on hedelmän syötävä osa. Sen maku on jauholla sekoitetun meden tapaista, vaan sangen miellyttävää, ja haju melkein niinkuin ananas-hedelmällä. Aineeltaan on se ikäänkuin limaista jauhoa ja hyvin ravitsevaa, niin että jo muutamista saapi tarpeeksi.

17 p. helmikuuta olemme pohjaisen käännepiirin tienoilla. Taivas on pilvetön, tuuli vieno, ja päivä paistaa lämpimästi. Kaunis kesäinen päivä, ilman mitään tapahtumia.

18 p. helmikuuta on polttavan kuuma päiväpaiste ja tuuli on liian heikko voidakseen lieventää rasittavaa kuumuutta. Riittävän liikkeen puute raukaisee ruumistamme, sillä ala, jolla saamme liikkua, on liian vähäinen.

19 p. helmikuuta on kuuma päiväpaiste ja heikko myötätuuli.

20 p. helmikuuta olemme noin kymmenkunta astetta pohjaispuolella tasapiiriä. Troopillinen kuumuus rasittaa meitä masentavasti. — Iltahämärässä lensi lentokala laivamme yli.

21 p. helmikuuta satoi iltasella vettä ja koko taivas oli pilvinen. Vieno myötätuuli kestää yhäti vielä.

22 p. helmikuuta puolenpäivän aikaan kulki laivamme päiväntasaajan poikki. Tuuli on itäinen, päivä kuuma ja taivas hiukan pilvinen.

23 p. helmikuuta on ilma niinkuin edellisenä päivänä. Pääskysen muotoinen musta lintu, arvattavasti myrskypääskynen (Thalassidroma pelagica), lensi laivamme ohitse. Muita lintuja ei ole aukealla merellä näkynyt.

24 ja 25 p. helmikuuta on ilma ollut niinkuin edellisinä päivinä.

26 p. helmikuuta on tavattoman kuuma päiväpaiste. Puolenpäivän aikaan on aurinko melkein keskellä taivasta. Meren pinta on tyyni. Ruskeita sananjalkain lehtiä ja troopillisten kasvien kukintoja eroitamme veden pinnalla, joka osoittaa Amerikan lähestymistä. Siellä ja täällä räiskyttävät isot merikalat vettä ilmaan tai piirtävät veden pinnalle nopeasti liikkuvan kuohuvan uoman.

Ehtoopäivällä näin suuren joukon lentokaloja (Exocoetus nigricans) ja tarkastelin niitä kiikarilla. Ne ovat noin 4-6 tuuman pituisia, tummaselkäisiä, vaan muutoin hopeavärisiä, jotensakin sären muotoisia kaloja. Rintaevät ovat niillä kehittyneet suipoiksi läpikuullakoiksi siiviksi, jotka ovat hiukan lyhemmät kuin ruumis. Muutkin evät ovat pitkiä, samoinkuin kaksijakoinen pyrstöeväkin. Ne lensivät kaikki lähellä vedenpintaa hyvin nopeasti ja varsin pitkät matkat, laivan luota niin kauas, etten enään voinut niitä teaatterikiikarillani eroittaa, vaan veden roiskinasta huomasin koska ne laskeutuivat veteen. Niiden lento ei tapahtunut kaaren muotoon, vaan joko suoraan joku kortteli yläpuolella vedenpintaa taikka väliin kohoamalla väliin laskeutumalla. Lentäessään ne räpyttivät hyvin tiuhaan siipiään, ja yhdestä näin selvästi että sillä oli pyrstöevä vaakasuorassa asennossa niinkuin linnulla ja että se sillä siis piti perää lentäessään. Kauempaa ne näyttivätkin vallan lentäviltä linnuilta. Niiden liike oli siis selvästi todellista lentoa, eikä verrattava muiden kalojen hyppäyksiin tai siipioravan pitkiin harppauksiin.

Näitä laivan ohitse ja sitä pakoon lentäviä kaloja katsellessani, juohtui mieleeni, että tässä olisi tilaisuus tehdä jotakin, josta Suomen suurimmatkin sporttimiehet tulisivat minua kadehtimaan, nimittäin ampua lennosta — kaloja. Sitä en kuitenkaan rohjennut koettaa, sillä laivan järjestyssäännöissä olin lukenut, että oli kielletty tuomasta sinne pyssyä tai aseita — määräys luultavasta kylläkin tarpeellinen Montevideosta tai Hispaniasta ja Portugalista tuleville matkustajille. Siitä huolimatta olin kuitenkin tuonut pyssyn muassani laivaan, ei salaisesti, vaan julkisesti, ilman että tavarain vastaanottaja ja tarkastaja laivassa siitä oli huomauttanut, vaan sen käyttäminen olisi mahdollisesti aikaansaanut minulle selkkauksia.

Meren pinnalla eroitimme tänään useissa paikoin pitkiä kellertäviä juomuja, joissa vesi oli sekaista ja pahanhajuista. Otimme vettä sellaisista paikoin ja huomasimme siinä pieniä algi-koloniioja. Meren virta oli mahdollisesti syynä siihen, että ne olivat keräytynyt pitkiksi leveiksi vyöhykkeiksi, jotka verkkomaisesti yhtyivät toisiinsa. Senkalttaisia pieniä levä-kasveja tavataan myöskin Suomen sisävesillä "veden kukkiessa".

27 p. helmikuuta oli ilma sateista ja viileää. Iltasella tuli Brasilian rannikko näkyviin, vaan ainoastaan muutamia vuoria saatoimme siitä epäselvästi eroittaa.

28 p. helmikuuta on tavattoman kuuma päivä, eikä edes pienin tuulen leyhkäyskään vilpastuta ilmaa. Matkan yksitoikkoisuus ja pitkällisyys tuntuu senvuoksi vielä monta vertaa rasittavammalta. Väsymys, tyytymättömyys ja äreys on jo vallannut kaikkien mielet. Portugalilaiset ovat tapelleet keskenään; me muut olemme kuluttaneet aikaamme moittimalla laivaa, sen rakentoa, epämukavaa lastausta, yhäti samanlaatuista ruokaa, Englantilaisten epäkohteliaisuutta ja jöröyttä, j.n.e. Kaikki on mielestämme pahoin. Franskalaiset romaanit ja portugalilaiset lukemistot, joiden avulla olemme huvittavalla tavalla koettaneet kartuttaa tietojamme niistä kahdesta kielestä, joita Brasiliassa matkustajan täytyy tuntea, — ovat jo kadottaneet kaiken viehätyksen. Kaikilla on vaan yksi ajatus, yksi toivo, — päästä maalle.

Vaan laivamme kiitää nopeasti suoraan maata kohden, kyntäen välkkyvän tyyneen meren pintaan hyrskyävän uoman, josta hyökynä leviää aaltoja molemmille sivuille. Saatamme jo ihailla Brasilian korkeita vuoria, joita troopillinen kasvullisuus verhoaa, palmupuilla seppelöittyjä saaria ja kallioisia niemiä, joita vastaan hyökyaallot sortuvat valkoiseksi vaahdoksi.

Pian jo avautuu vuorten väliin kapea salmi, molemmin puolin suojeltu linnoituksilla, joista Brasilian lippu liehuu, osoittaen siihen kuvatulla maanpallolla sen maan suuruutta, johon nyt saavumme.

Salmen läpi mentyämme, olemme Rio de Janeiron satamassa, Brasilian pääkaupungin edustalla.

Toinen luku.

Rio de Janeirossa.

Tulo Rion satamaan. — Veijareja. — Luonnon sulous. — Viehättäviä huviloita. — Puistot. — Kaupungin rakennukset. — Linnoitukset. — Kadut. — Rio de Janeiron asukasluku. — Kaupungin tilastoa. — Suuri kuolevaisuus. — Muukalaiset.

Kun laivamme oli pysähtynyt Rio de Janeiron satamassa, keräytyi sen ympärille suuri joukko veneitä noutamaan matkustajia rantaan. Soutajat niissä olivat kaikkia ihmisvärejä, mustia, ruskeita, keltaisia, valkoisia, — Neekerejä, Mulatteja, Mestitsejä, Portugalilaisia.

"Senhor! Senhor (lue: senjoor)! Quera bota (lue: keera boota)?" Herra, tahdotteko venettä? — kuului joka taholta.

"Paljonko tahdot rantaan saakka?" — kysyin yhdeltä.

"Quatro milreis". Neljä tuhatta reissiä (noin kahdeksan markkaa).

"Mutta eihän rantaan ole kuin vähän matkaa".

"Kaksituhatta", "yksituhatta" — kuuluu joukosta toisintoina.

"Tahdotteko huonetta lähellä satamaa?" — kysyi franskan kielellä eräs nuori siistinnäköinen mies läheisyydessäni. "Soudosta rantaan ei makseta kuin 500 reissiä (= 1 markka), mutta huonetta ei herra saa kaupungissa vähemmällä kuin 3 tai 2,5 tuhatta reissiä vuorokaudelta. Jos tahdotte, niin saatan teidät hotelliimme".

Saatuani vielä tietää, että hotellissa puhuttiin sekä saksan että franskan kieliä, suostuin tarjoumukseen ja menin sinne hänen kanssaan.

Perille saavuttuamme, huomasin oitis, että olin joutunut neljännen luokan hotelliin, vaan katsoin kuitenkin viisaimmaksi jäädä sinne, ainakin niin pitkäksi aikaa, että saatoin katsoa ympärilleni kaupungissa ja päättää minne minun oli meneminen. Vähän tingittyäni, sain huoneen huonointa lajia katon rajalla, ainoan, jota sanottiin vapaaksi, viidestä markasta vuorokaudelta.

Vaikka hinnat yleensä ovat Rio de Janeirossa paljoa kalliimmat kuin Euroopassa, ei huoneiden hyyryt siellä kuitenkaan ole niin tavattoman suuria, vaan olin minä joutunut veijarien kanssa asioihin, maan tavoille ja oloille vallan vieras kun olin.

Muutoin kohtaakin siellä joka askeleella senkalttaisia asioitsijoita, astukoon paraimpaan kauppapuotiin tai etsiköön tavarainkantajan eli ajomiehen apua. Asioitsemis-tapa on nimittäin siellä senkalttainen, varsinkin kun on ainoastaan satunnaisissa asioissa jonkun kanssa, että tavaran hinta riippuu yksinomaisesti siitä, kuinka paljon kukin ostaja saadaan siitä maksamaan. Jos hänellä ei ole tilaisuutta tai kykyä sitä hankkia helpommasta hinnasta muualta, niin syyttäköön hän siitä itseään, sellainen tapaus on ainoastaan edullinen konjunktuuri, jota myöjän on oikeus käyttää hyödykseen. Tämä kovin demoraliseeraavaa kauppatapa, joka ei jyrkästi eroa sivistyneen maan lainkaan rankaisemasta petollisuudesta ja ajanpitkään useimmissa tapauksissa tulee harjoittajalleenkin vahingolliseksi karkoittamalla häneltä ostajat rehellisten asioitsijain puoleen, on Brasiliassa vielä täydessä kukoistuksessa.

Lukittuani tavarani huoneeseni, menin kaupungille toimittamaan asioitani, päästäkseni — niinkuin varovaisuus vaati — niin pian kuin mahdollista sisämaahan Rio de Janeiron troopillisesta ilmanlaadusta, joka vastatulleelle Euroopalaiselle varsinkin on sangen myrkyllistä.

Miten hämmästyttävällä tavalla kaikki, jota silmäni kohtasi, erosi siitä, mitä Euroopassa olin tottunut näkemään! Kaikki mitä ympärilläni huomasin, muistutti ja osoitti minulle, mikä ääretön matka minut eroitti kotimaastani.

Mikä luonto! Mikä ihmeteltävä kasvullisuus, joka uutuudellaan niin ihastutti mieltäni. — Ja ihmiset! Kuinka kummallisia ja oudonnäköisiä!

Olin suuressa kuuman ilmanalan kaupungissa, jolla on kaikki sellaisen omituisuudet ja edut. Tarkastakaamme sitä lähemmin.

Erinomaisen viehättävä on Rio de Janeiro asemansa puolesta, rakennettuna, niinkuin muinainen Rooma, seitsemälle kukkulalle, kaunis-rantaisen merenlahden ja sitä kiertävän suuremmoisen vuoriston väliin.

Vaan kauniin aseman etuihin yhdistyy siellä monessa paikoin ja varsinkin kaupungin ympärystöllä sitä uhkeata loistoa, joka on omituinen kuuman ilmanalan kasvullisuudelle. Etelän ihanimmat ja komeimmat puut sekä loistavimmilla kukilla koristetut kasvit rehoittavat Rio de Janeiron puistoissa rinnakkain. Ja mitä kaupungin ympärystöllä oleviin huviloihin tulee, niin ne ovat usein ikäänkuin satujen maailmasta esiin lumottuja kuvia. Se, joka pohjaisissa maassa on kehittänyt mielikuvituksensa, voipi tuskin unelmissaankaan haaveksia sellaista asuntoa, jota tropiikin asujan verrattain vähällä tuhlauksella voipi hankkia itselleen.

Mitä taide yhdessä rikkaan luonnon kanssa voivat saada aikaan, sen näkee toteutettuna Rio de Janeiron varakkaampain asujanten huviloissa. Huoneet ovat niissä usein koristetut loistavilla värilöillä, jotka etelämaalaisen vilkkaalla mielikuvituksella ovat yhdistetyt; ovet, ikkunat, balkongit, portaat verhotut tai seppelöidyt yhäti kukkivilla ja aina vehreillä köynnöskasveilla. Erinomaisen vaikutuksen tekevät huoneiden edessä olevat verrattomat pylväskäytävät kuningaspalmuista (Oreodoxa oleracea) ja palmitoista (Euterpe oleracea), joiden sileät tasapaksut tai toisissa lajeissa keilin muotoiset rungot näyttävät korkeilta marmoripatsailta, vaan kantavat latvassaan kauniin uhkean lehti-ruusukkeen monen kyynärän pituisista parilehtisistä lehdistä. Puiden takaa näkyy taiteellisia kukkalavoja ja tumman vehreitä nurmikkoja, koristetut komealla viuhkopalmulla, jonka isot viuhkomaiset lehdet muodostavat avaran pallonmuotoisen lehvän, taikka näkyy sieltä suihkulähteitä, joiden rannoilla kasvavat verrattoman komeat Agave americana tai Fourceroya gigantea, joiden tuuheasta ja maan tasalla olevasta lehtiruusukkeesta kohoaa usean sylen korkuinen kuusen muotoinen kukkaröyhy, muita ihania Agave americana kasveja mainitsematta.

Rio de Janeirossa on 12 julkista puistoa, joista 6 on pienempää ja seuraavat 6 isompia:

1. Praca do Paco.

2. Praca de Duque de Caxias, jossa kasvaa kauniita palmupuita.

3. Praca da Constituicao, jonka keskellä on Dom Pedro I:n muistopatsas.

4. Passeio publico, josta on kaunis näköala, ja jossa myös kasvaa muutamia paksuja puita, joiden runko kokonaisuudessaan on muodostettu useista kymmenistä yhteensulaneista köynnöskasveista.

5. Jardim do campo d'Acclamacao, joka on iso puisto ja koristettu kauniilla nurmikoilla, monimutkaisilla lammikoilla ja jokiloilla, joiden yli pääsee hirsien muotoisista kivistä rakennettuja siltoja myöten. Sen ihmeisiin kuuluu myöskin labyrintin tapainen stalaktiittiluola, jota vilpastuttaa pieni vesiputous.

6. Jardim Botanico eli kasvitieteellinen tarha, joka on kaupungin ulkopuolella Gavean tien varrella. Se on hyvin avara ja kaunis puisto, jossa varsinkin pitkät ja juhlalliset palmupuukäytävät (Oreodoxa oleraceaa) vetävät huomion puoleensa.

Näihin voidaan vielä lisätä Parque Imperial eli puisto, joka ympäröitsee keisarillista palatsia, Boa vista, Sao Christovao'issa, ja johon pääsö on sallittu kaikille kävelijöille.

Mitä itse pääosaan kaupunkia tulee, niin sen rakennukset eivät ole erittäin merkillisiä, vaan ovat enimmiten vähäisiä ja ainoastaan kaksinkertaisia. Alimman kerroksen ikkunat ovat niin matalalla että kadulta näkee huoneiden sisään, ja ylemmässä kerroksessa ne aukeavat ovina kapeaan balkongiin.

Kaupungissa on noin 30,000 taloa, joista 18,000 ovat yhdenkertaisia, (rez-de-chaussée), 7,500 kaksi tai kolmikertaisia ja 3,500 monikertaisia. Niiden vuokra-arvo on virallisen arvostelun mukaan noin 72 miljoonaa markkaa, ja vero, joka niistä kannetaan, nousee 5,800,000 markkaan. Suurella joukolla niistä, etenkin syrjäisemmissä kaupunginosissa, on puutarha, jossa kasvaa varsinkin palmupuita.

Esikaupunkien kanssa on Rio de Janeirossa noin 60 kirkkoa. Harvat niistä ovat kuitenkaan taidokkaasti rakennettuja ja suurenmoista ei ole ainoatakaan. Ne ovat tavallista jesuiittiläis-romaanista stiiliä ja matalakattoisia. Niiden fasaadissa on kaksi matalaa neliskulmaista tornia, joiden välissä tavallisesti on suippo kattoreunastus ja sen kohdalla kirkon pääovi. Fasaadiensa ja torniensa puolesta kauniimpia ovat Igreja da Santa Cruz, dos Militares ja Igreja de Nossa Senhora do Carmo, jotka ovat Rua direita'n varrella. Sisästä on rikkaimmin koristettu Igreja do Santissimo Sacramento, joka on Rua do Hospicio'n varrella.

Muutamilla kaupungin korkeista mäkilöistä on isoja ja hyvin rakennettuja luostareita.

Teaattereja on kymmenen, vaan niistä on ainoastaan kaksi rakennuksensa puolesta merkillisempää, nimittäin Theatro lyrico ja Theatro de Suo Pedro de Alcantara.

Julkisia rakennuksia on suuri joukko, ja uudemmat niistä ovat myöskin taidokkaasti rakennettuja. Suuruutensa, vaikka ei rakennustapansa puolesta ovat mainittavia arsenaalit ja alfandega eli tullihuone sekä Santa Casa da Misericordia, iso sairashuone, jolla on tuhatta vuodetta.

Suuremmoinen on kaupungin päävesijohto, johon vesi keräytyy lähteistä
Corcovadon vuorella ja pitkää erinomaisen korkeaa kivisiltaa myöten
johdatetaan kaupungin läpi Santa Theresa'n vuorelta Morro de Santo
Antonio'n kukkulalle.

Saarilla ja sataman suussa on useampia linnoituksia, joissa yhteensä on 302 tykkiä. Villeganhon'in linnoitus on samannimisessä saaressa, ja samoin on Cobras saarella kaupungin luona linnoitus. Lage'n linnoitus on rakennettu lahden suuhun saareen, joka jakaa salmen kahteen väylään. Lahden suuta puolustavat myöskin S. Jono'n linna ja Santa Cruz'in linnoitus ynnä Pico niminen linna. Edullisessa asennossa kapean salmen rannoilla ja korkeiden jyrkkäin vuorten suojassa ollen, saattavat ne menestyksellä vastustaa mahtavintakin laivastoa.

Toreja on Rio de Janeirossa yhteensä 54.

Katuja on yhteensä 1060. Niiden suuruuden ja laajuuden mukaan nimitetään niitä ruas, travessas, heccos, ladeiras ja praias. Enimmäkseen ne ovat kapeita ja hyvin useissa on hevoisrautateitä.

Pitkin kadun pituutta melkein joka talossa on kauppapuoteja ja kahviloita. Edellisissä myödään enimmäkseen euroopalaista tavaraa vähintäin toista vertaa kalliimpiin hintoihin, kuin Euroopassa, ja sitä paitse täytyy tuntemattoman ostajan ensin tinkiä pois puolet pyydetystä hinnasta, ennenkuin kaupasta voipi vakavaa keskustelua syntyä. Kahviloissa myödään sen sijaan helppoon hintaa (15 tai 8 pennistä) pienissä kupeissa kahvia, joka Rio de Janeiron yhtämittaisessa kuumuudessa on erittäin virkistävää.

Tiedot kaupungin väkiluvusta eivät ole tarkkoja eikä varmoja, sillä väenlaskua ei siellä ole toimitettu vuoden 1872 jälkeen. Silloinen väenlasku osoitti siellä olevan 229,000 henkeä, jonkavuoksi 10 procentin lisäyksellä todennäköisten erhetysten korjaukseksi väkiluku arvattiin noin 252,000 hengeksi. Vuoden 1884 lopulla arvattiin Rio de Janeirossa oleksivan 310,000 tai 320,000 henkeä, toisten arvion mukaan 350,000 tai yli 400,000.

Myöskin tiedot kaupungissa syntyneistä ovat epätarkkoja, sillä niistä ei ilmoiteta millekään virastolle. Ainoastaan kastetuista on papistolta saatu tarkempia tietoja, vaan niiden luku on luonnollisesti pienempi kuin syntyneitten. Paroni de Lavradio, "Junta de hygiene'n" päällikkö, on arvannut kuolleitten ja syntyneitten luvun seuraavalla tavalla:

Syntyneitä Kuolleita

1873 6,518 14,102
1874 6,910 9,251
1875 6,909 10,463
1876 7,509 12,763
27,846 46,579

Nämät neljä vuotta olivat kuitenkin tavallista vähemmin edullisia, sillä niiden ajalla raivosi kaksi keltakuume-epidemiaa. Tässä mainitut numerot osoittavat kuitenkin, että Rio de Janeirossa on suuri epäsuhde olemassa, mitä syntyneiden ja kuolleiden lukuun tulee.

Väestön eneneminen vuoden 1872 jälkeen perustuu siis yksinomaisesti sisäänmuuttoon, orjain muuttoon valtakunnan eri osista ja varsinkin euroopalaiseen immigratsiooniin. Vuotuinen lisääntyminen on mainittuina vuosina arvattu noin 1,600 ja myöhemmin 3,000 hengeksi.

Mitä eri sukupuolten lukuisuuteen tulee, niin ovat kotoperäisessä brasilialaisessa väestössä molemmat sukupuolet melkein yhtä lukuisia, pienellä enemmistöllä kuitenkin miesten puolella. Väestöä kokonaisuudessaan huomioon ottaessa, on miesten luku kuitenkin paljoa suurempi, kuin naisten, niin että 1,000 miehelle tulee ainoastaan 704 naista. Siihen epäsuhteesen on syynä muukalainen väestö, johon kuuluu neljä vertaa enemmän miehiä, kuin naisia.

Rio de Janeiro onkin kosmopoliitti kaupunki, jossa muukalaisuudella on suuri sija.

Sekä lukuisuutensa että rikkautensa puolesta ovat muukalaisista Portugalilaiset tärkeimmät, ja heitä on noin 14 tai 12 prosenttia kaupungin väestöstä. Heidän jälkeen on muukalaisista enimmin Franskalaisia, vaan ei täyteen 1 prosentti väestöstä. Hiukan vähemmän on Hispanialaisia ja Saksalaisia, sekä vielä vähemmän Englantilaisia. Italialaisia on vasta myöhempinä aikoina muuttanut suuremmassa määrin Brasiliaan, jonkavuoksi niiden luvusta ei ole tarkempia tietoja. Vähäinen prosentti on myös Pohjaisamerikalaisia, Hispano-Amerikalaisia ja Kiinalaisia.

Valkoisia on kuitenkin Brasilialaistenkin kanssa ainoastaan kolmas osa kaupungin asukkaista. Yhtä paljon lienee siellä myöskin Neekerejä, ja loput eli noin kolmas osa väestöstä Mulatteja eli sekoitusta Valkoisista ja Neekereistä.

Kolmas luku.

Vanhimmat tiedot Rio de Janeirosta.

Guanabaran lahti. — Sen löytö. — Kertomukset 16:nen vuosisadan Indiaaneista. — Tupinambain tavat. — Tupi-kieli. — Indiaaneilta lainattuja sanoja Euroopan kielissä. — Antarktinen Franska. — Villegaignon'in retki. — Franskalaisten ja Portugalilaisten taistelu Brasiliassa. — Portugalilaiset Guanabarassa. — Rio de Janeiron perustus. — Indiaani Ararigboia. — Franskan vallan loppu Brasiliassa.

Rio de Janeiron lahti, jota Indiaanit nimittävät "Guanabaraksi" ja joka myöskin on tunnettu "Nictherohyn" tai "Nitherohyn" indiaanilaisella nimellä, tunkee 30 kilometriä (liki 3 peninkulmaa) pohjaista kohden mantereesen. Sen suu eli "barra" on vallan kapea, noin 1,500 metriä leveä, vaan kauempana laajenee se melkoisesti, niin että sen ympärystä on 140 kilometriä (virstaa). Se muodostaa useita pienempiä lahtia ja sen laineet huuhtovat liki sadan saaren rantoja. Sen syvyys on suun kohdalla 52 metriä, vaan Rion ja Nitherohyn pikkukaupungin välillä 29 metriä ja vähenee samassa määrin kuin sen leveys suurenee. Se päättyy mataliin rantoihin, jotka jatkenevat mangrove-puita kasvaviksi soiksi. Oikealla puolen reunattuna Nitherohyn korkeilla kukkuloilla ja vasemmalla rannikolla "Sokurileivän", Corcovado'n ja Tijucan jylhillä vuorilla, Rion monikukkulaisella kaupungilla, ja lahden pohjaa kohden Orgaos vuorien monihuippuisella harjanteella, tarjoaa se mitä ihanimman näköalan.

Sen löysi 1:senä päivänä tammikuuta 1502 portugalilainen retkikunta, jonka laivan-perämiehenä oli Americo Vespucio. Sen löytäjät luulivat sitä ison virran suvannoksi ja nimittävät sitä löytöpäivän mukaan "Tammikuun virraksi", Rio de Janeiro.

Rio de Janeiron lahti pysyi kauan aikaa unohduksissa. Espanjan palveluksessa olevat purjehtijat Joao de Solis ja F. de Magalhaes poikkesivat sinne, edellinen v. 1515 ja jälkimäinen 1519, ja portugalilainen retkikunta Martim Affonso de Souzan johdolla tutki sitä v. 1531. Mutta Lisboan hallitus ei vielä huomannut etuja, joita tämän ihmeteltävän sataman pysyväinen omitus saattoi sille tuottaa. Portugalin harrastukset olivat siihen aikaan kääntyneet Indian rikkauksia kohden, ja Brasiliaa laiminlyötiin kauan aikaa. Ei vielä sittenkään kun kuningas Dom Joao III oli laskenut Brasilian valtansa alle asettamalla Bahiaan v. 1549 kuvernöörin, ajateltu Guanabaran lahtea.

Siellä pysähtyi kuitenkin jo useampain eurooppalaisten kansain laivoja noutamaan brasilian puuta (páo brésil, ibyrapiranga, Caesalpinia echinata), kauppatavaraa, jolla siihen aikaan oli niin suuri arvo, että sen mukaan koko tämä ääretön portugalilainen siirtomaa on saanut nimensä. Näiden muukalaisten joukossa ovat etusijassa mainittavat Normannit Normandian ja Bretagnen rannoilta sekä muut franskalaiset merenpurjehtijat, jotka asettuivat Guanabaran lähistöön asumaan ja voittivat siellä majailevain Indianein ystävyyden sekä olivat heidän kanssa liitossa kilpailijoitaan Portugalilaisia vastaan.

Kaksi Eurooppalaista matkustajaa ovat siltä ajalta jättäneet tietoja
Guanabarasta. Toinen oli Saksalainen Hans Staden ja toinen
Franskalainen Jean de Léry.

Hans Staden oli kotoisin Homburgista ja tuli Brasiliaan Portugalilaisten seurassa. Siellä joukko Indiaaneja, jotka olivat ystävyydessä Franskalaisten kanssa, ottivat hänet vangiksi lähellä S. Vincentea (nykyisen Santos kaupungin seutuvilla) ja tekivät hänet orjakseen. Turhaan hän kielsi olevansa Portugalilainen, Indiaanit eivät tunteneet muuta kuin kaksi kansaa Euroopasta nimittäin, Portugalilaisia ja Franskalaisia. Hänen orjuutensa kesti enemmän kuin vuoden ajan, kunnes hänen vihdoin onnistui viekkaudella päästä pakoon. Hän houkutteli isäntänsä ottamaan hänet mukaansa franskalaiseen laivaan, ja sai siellä laivaväen puolelleen, niin että se oli estävinään "sukulaisensa" palajamista maalla. Tultuaan takaisin Saksaan, julkaisi hän v. 1547 kertomuksen vankeudestaan: "Todellinen historia ja selitys maasta, jossa asuu villejä, alastomia, julmia ja ihmissyöjiä ihmisiä".

Jean de Léry oli Franskalainen, kotoisin Bourgogne'sta, ja yhtyi v. 1557 Villegaignon'in retkikuntaan, vaan riitaantui hänen kanssaan ja pakeni maalle Indiaanein seuraan. Niiden luona hän vietti melkein vuoden, ja palattuaan Eurooppaan julkaisi hän teoksen: Historie d'un voyage fait en la terre du Brésil. Sillä teoksella on myöskin sen puolesta arvo, että se sisältää vanhimpia tietoja brasilialaisesta Indiaanikielestä.

Eurooppalaisten tulon aikana asui Rion lahden seutuvilla Tupinambas tai Tamoyos nimistä Indiaani-heimoa. Franskalaiset tunsivat niitä edellisellä nimellä, Portugalilaiset jälkimäisellä. Ne kuuluivat niinkuin monta muutakin heimoa Tupi nimiseen rotuun.

Heidän kyliään oli useampia molemmin puolin lahtea ja saarissa. Ne olivat joukko isoja mökkejä, joita usein muutettiin paikasta toiseen.

Tupimambat olivat vaskenvärisiä ja vartaloltaan keskikokoisia. He olivat voimakasta ja karaistua väkeä, joka ei paljon tietänyt taudeista, ja elivät usein hyvin vanhoiksi.

Miehet ja naiset kävivät kokonaan alastomina, ja ainoastaan suurella vaivalla saattoi Villegaignon pakoittaa Indiaanilaisia naisorjiaan käyttämään vaatteita. Heillä oli tapana uida monta kertaa päivässä, ja liian vaivaloista olisi ollut — sanoivat he — joka kerta riisua vaatteitaan.

Miehet lävistivät huulensa, asettaakseen sen reikään kivisen tai luisen koristuksen, jota he nimittivät temetára'ksi tai tembeta'ksi. He tatueerasivat eli kirjailivat ruumistaan ja koristivat sitä joskus höyhenillä sekä ajoivat hiukset pois etupuolelta päätä.

Naiset kantoivat suuria korvarenkaita tai korva-ripustimia ja luisia rannerenkaita, sekä maalailivat kasvojaan. Heidän hiuksensa olivat pitkiä ja hyvin hoidettuja, joskus palmikoittujakin.

Tupinambat eivät totelleet ketään päällikköä, vaan pitivät arvossa vanhuksien neuvoja. He olivat ystävilleen uskollisia ja alttiita, vaan vihollisiaan kohtaan oli heidän vihansa leppymätön. Eri heimot pitivät keskenään veristä taistelua, jossa molemmin puolin osoitettiin mitä suurinta raivoa. Heidän aseensa olivat takape, pitkä ja raskas puinen nuija, ynnä joutsi ja nuoli. Puolustusaseena he käyttivät kilpeä, joka oli valmistettu tapiirin nahasta. Heillä oli erinomainen taito joutsen käyttämisessä, samaten kuin vielä nykyajankin Indiaaneilla. Kaksi Brasilialaista, jotka kuudennellatoista vuosisadalla tuotiin Franskaan ja ottivat osaa uskonnollisiin sotiin, olivat yhtä urhoollisia, valppaita ja rohkeita kuin paraimmatkin franskalaiset soturit, sanoo Léry.

He olivat ihmissyöjiä ja söivät juhlissaan vankiensa lihaa. Käsivarsien ja säärien luista valmistivat he huiluja, joita he pitivät voittomerkkeinä. Samallainen on tapa vielä nytkin Amazonin luona asuvilla Indiaaneilla, ja Rio de Janeiron kansallis-museossa säilytetään useita senkalttaisia huiluja.

Vaikka he eivät tunteneet metalleja, harjoittivat he maanviljelystä ja jonkunlaista teollisuuttakin. Sellainen toimi oli pääasiallisesti naisilla, joiden huolena oli istuttaa mandiookkaa, huuhtomisen ja kuivaamisen jälkeen survoa siitä jauhoa, ja valmistaa cauim'ia eli mandiookka-viinaa. He valmistivat myöskin saviastioita ja kehräsivät taitavasti lankaa, josta he kutoivat verkkoja ja riippumattoja.

Eväiksi sotaretkiään ja matkojaan varten savustivat he lihaa ja kuivasivat kalaa, jonka he survoivat jauhoksi. Myöskin suolan tunsivat he, ja valmistivat sitä kuivaamalla meren vettä kuopissa.

Tupinambain uskonto ei ollut paljon kehittynyt. Mitään jumalaa eivät he palvelleet, vaan heillä oli jonkunlainen usko luonnon henkiin eli voimiin, anhanga'an tai pahaan henkeen, utupan'iin tai ukkoseen, y.m. Myöskin oli heillä kertomuksia jonkunlaisesta vihaisemmasta olennosta, joka on opettanut heitä valmistamaan työkalujaan ja antanut muita hyödyllisiä neuvoja.

Kieli, jota Rio de Janeiron luona asuvat Indiaanit puhuivat, on samaa kuin se, jota vielä nytkin nimitetään tupi kieleksi ja portugalin kielellä lingua geral'iksi eli yleiseksi kieleksi, joka nimitys on sitä enemmän oikeutettu, koska sitä puhuvat useimmat Etelä-Amerikan itäpuolisissa osissa asuvat Indiaanit. Paraguay'ssa puhuttu guarani ja Guyanan saarissa käytetty oyampi ovat ainoastaan vähän eroavia murteita tästä samasta kielestä.

Tupi kieli eroaa luonnollisesti suuresti kaikista eurooppalaisista kielistä. F ja L ääneet puuttuvat siitä kokonaan, S on kova ja R:llä on omituinen soraus, melkein niinkuin portugalin kielessä. Siinä on omituinen vokaali, jota tavallisesti merkitään Y:llä, vaan jonka ääni on melkein suomalaisen Y:n ja saksalaisen V:n välillä. Vokaaleja tavataan siinä runsaasti ja konsonantit ovat harvoin kerrottuja.

Monikolla ei ole eri päätettä, vaan nimisanain monikollisen merkityksen osoittamiseksi lisätään usein partikkeli etá, paljon.

Yhdistetyissä sanoissa on sanain järjestys melkein niinkuin suomen kielessä.

Adjektiivi seuraa substantiivin jäljessä ja on taipumaton.

Useita partikkeleja käytetään sekä substantiivien että verbien merkityksen vaihteluttamiseksi.

Yhdistyksissä vaihtuvat usein konsonantit, esim. P B:ksi ja T R:ksi, sekä päinvastoin.

Sen kielioppi on yksinkertainen ja helppo senkinvuoksi että varsinaista deklinatsioonia ja konjugatsioonia ei tupi-kielessä ole.

Ensimäisiä tietoja tästä kielestä julkaisivat Jesuiitat, jotka kauan aikaa olivat ainoat tieteiden edustajat Etelä-Amerikassa ja alati valvoivat Indiaanein etuja. Kauan aikaa laiminlyötiin sitten Brasilian kielten tutkimista, kunnes se viimeisinä kolmena vuosi-kymmenenä on varsinkin Saksassa ja Brasiliassa uudestaan tullut arvoon.

Liitämme tähän luettelon muutamista sanoista, joita yleisemmin tavataan yhdistyksissä paikkain ja virtain nimissä Brasiliassa:

Nomineja:

Acánga tai cánga pää. Acará kala-laji. Cáá lehti, metsä. Cori pinheiro niminen puu. Hy vesi, joki, lahti. Itá kivi, miekka. Jacaré kaimaani (krokodiili). Jaguára jaguaari, koira. Jundiá kala-laji. Macáca apina. Nhaúma savi. O'ca aitta. Pará meri. Paraná meri. Pau saari. Piau kala-laji. Pirá Kala (yleisesti). Siri rapu. Tába kylä. Tijuca savi- ja mutamaa.

Sana hy on oikeastaan yllämainittu vokaali y ja muutoin hyvin paljon käytetty sana. Sanain lopussa on sillä tämä muoto tai on se vaihtunut joiksi eli u:ksi; sanain alussa on sillä yleisesti muoto i ja konsonantin edellä u sekä vokaalin edellä ig. Esim. Pirahy kala- (kalainen) joki, Icarahy Acaras-joki, Iparanga punavirta, Utinga valkojoki, Iguassu isojoki.

Adjektiiveja:

Juhá keltainen. Mirhn pienoinen. Piranga punainen. Róba katkera. Tinga valkoinen. Uacu (ussu) iso. U'na musta.

Partikkeleja:

Póra sisässä.
Puéra tai péra osoittaa jälkeä tai jäännöstä
jostakin kadonneesta.
Tyha osoittaa joukkoa tai runsautta.

Tupi kielestä on myöskin eurooppalaisiin kieliin ja tieteesen lainattu useita sanoja, esim.:

Acajou tupi kielellä acaiú. Ananas " naná. Copahu " copahyba. Couguar " sooguára (lihansyöjä, raatelija). Curáre " uiráry. Jaguar " iauára tai jaguára (ihmisyöjä). Ipecacuanha " ipecacuanha. Manioc " manióca, mandióca. Pirogue " pira, imbira (kuori) ja oca (= kuoresta tehty). Tapioca " tapioca. Tapir " tapira.

Franskalaisten purjehtijain kertomukset Guanabaran lahdesta ja
Brasilian rikkauksista saivat aikaan että Franskasta lähetettiin
retkikunta Villegaignon'in johdolla, jonka tuli perustaa
Etelä-Amerikassa "Antarktinen Franska".

Nicolaus Durand de Villegaignon, Rhodos saaren ritarien päällikkö, joka oli kunnostanut itseään saaren puolustuksessa Turkkilaisia vastaan ja senjälkeen useissa muissa taisteluissa, oli vihdoin jälleen joutunut Franskan, alkuperäisen isänmaansa palvelukseen, vaan siellä riitaantunut päällikkönsä kanssa sillä seurauksella että hänen täytyi erota virastaan. Sellaisessa asemassa ollen, erään Brasiliasta palanneen tuttavansa kertomukset herättivät hänessä halun matkustaa sinne, perustamaan siellä Franskalaisen siirtomaan.

Hänen onnistui saada molempain silloin Franskassa taistelevain uskonnollisten puolueiden päälliköt suosimaan hänen yritystään, joten hän heidän avulla saattoi 12 p. heinäkuuta 1555 Havresta lähteä merelle kahdella tykeillä varustetulla laivalla ja yhdellä rahti-aluksella, joissa yhteensä oli 600 miestä. 10:nä päivänä marraskuuta saapuivat he Guanabaran lahteen.

Siellä Villegaignon rakennutti linnoituksen, joka vieläkin kantaa hänen nimeänsä.

Indiaanit vastaanottivat ystävällisesti retkikunnan, sillä Mayri't, kuten he Franskalaisia nimittivät, olivat vanhastaan heidän ystäviään, jotavastoin Pero't eli Portugalilaiset olivat heidän yhteisiä vihollisiaan.

Villegaignon'in perustamalla siirtomaalla ei ollut kuitenkaan pitkällistä menestystä. Tuimalla luonteellaan herätti hän yleistä tyytymättömyyttä ja vihollisuutta vastaansa. Tekemällä ankaroita määräyksiä väestönsä suhteista Indiaaninaisiin ja säätämällä kuoleman rangaistusta asetustensa rikkomisesta, sai hän sekä kumppaninsa että Indiaanit vihamielisiksi hänen hallinnolleen. Vielä sekaantumalla uskonnollisiinkin riitoihin ja kiukkupäissään koettuaan väkivallalla kääntää protestanttisia pappeja katooliseen uskoon, herätti hän viimein Franskassakin yhtä suurta vihaa vastaansa, kuin Amerikassa. Hänen väkensä väheni vähenemistään, paeten Indiaanein luokse. Väsyneenä asiaansa palasi hän vuoden 1558 lopussa vihdoin Franskaan, aikoen pian lähettää linnoitukseensa apuväkeä, jota kuitenkaan ei enää koskaan tullut. Hänen kumppaniensa kumppanit saivat estetyiksi uusia retkiä, joita jo oltiin tekemäisillään "Antarktiseen Franskaan".

Palattuaan Franskaan, näyttää hän kokonaan unhoittaneen kumppaninsa Etelä-Amerikassa, vaan otti sen sijaan innokkaasti sekä miekalla että kynällä osaa uskonnollisiin taisteluihin isänmaassansa.

Kun vihdoin tämän lahjakkaan, vaan ylpeän ja jäykkäluontoisen miehen levoton elämä vuonna 1571 loppui, oli Franska jo kadottanut antarktisen siirtomaansa Amerikassa.

Portugalilainen kenraalikuvernööri Bahiassa Mem de Sá varusti v. 1560 laivaston, jolla hän purjehti Guanabaraan, ja kaksi päivää kestäneen taistelun jälkeen valloitti ja hävitti hän Villegaignon'in linnan. Mantereella asuvat Franskalaiset ja Indiaanit jätti hän sillä kertaa rauhaan ja palasi oitis Bahiaan laskematta Guanabarassa perustusta portugalilaiselle vallalle.

Franskalaiset pysyivät siellä vielä edelleenkin herroina. Tehtyään sotaliiton ystäväinsä Tupinambiain kanssa, päättivät he kostaa Portugalilaisille ja läksivät retkelle S. Paulon nuorta kaupunkia vastaan. Tämän hyökkäyksen teki tyhjäksi kuitenkin Portugalilaisten kanssa ystävyydessä olevan Tebiresa nimisen Indiaanin urhoollisuus ja apu, jonka Portugalilaiset saivat Jesuiitoilta, joilla oli suuri vaikutus Indiaaneihin, ja joita ilman Portugalilaiset tuskin koskaan olisivat voineet laskea Brasilian valtansa alle, niin vihattuja olivat he Indiaanein puolelta ahnautensa ja julmuutensa vuoksi.

Lisboan hovi oli jo tullut levottomaksi Franskalaisten hankkeista Brasiliassa ja päätti tehdä lopun heidän vallastaan siellä, maksoi mitä maksoi. Mem de Sá sai käskyn järjestää Guanabaraan retken, jonka johto uskottiin hänen veljensä pojalle Estacio de Sá'lle. Tämä nousi maalle helmikuussa 1565 ja perusti sinne kylän, jonka hän nimitti S. Sebastiao'ksi Portugalin silloisen kuninkaan nimen mukaan. Sellainen oli Sao Sebastiao do Rio de Janeiron kaupungin alku.

Vihollisuudet alkoivat kohta senjälkeen. Niitä jatkettiin melkein kaksi vuotta vaihtelevalla menestyksellä. Molemmin puolin oli verrattomasti suurin osa sotaväestä Indiaaneja. Franskalaisten puolella oli heidän uskolliset Tupinambat ja Portugalilaisilla oli liittolaisina muita Indiaaniheimoja, jotka olivat Tupinambain vihollisia. Heille tuli muun muassa Espirito-Santon maakunnasta avuksi 4,000 Indiaani-sotilasta, joita johti kuuluisa Indiaani Ararigboia, joka sittemmin kristittynä kantoi Martim Affonso de Souza'n nimeä ja koroitettiin korkeimpiin arvoihin sekä sai runsaassa määrin nauttia Portugalin kuninkaan suosioa. Sodan onni kallistui kuitenkin Franskalaisten puolelle, ja Portugalilaiset ruokavarain ja ampuvaneuvojen puutteessa vihollisen väestön keskellä olivat jo tulemaisillaan pakoitetuiksi antautumaan, kun Mem de Sá toi heille ratkaisevaa apua. Lyhyessä ajassa senjälkeen valloittivat he väkirynnäköllä Franskalaisten linnoitukset ja kylät. Voitto ostettiin Estacio de Sá'n hengellä (myrkytetyllä nuolella ammuttuna kuoli hän haavoistaan), vaan Franskalaisten valta Brasiliassa oli kaikiksi ajoiksi kadotettu. Eloon jääneet heistä pakenivat Cabo Frio'n seutuville tai jäivät asumaan Indiaanein luokse ja ottivat heidän tapansa sekä sulivat Indiaani-rotuun.

Neljäs luku.

Matkustus Minas Geraes maakuntaan.

Vuodenajat Brasiliassa. — Raukaiseva ilman-ala. — Kosteus. —
Sammumaton jano. — Kalliit hinnat. — Väärä rautatien-taulu. —
Pulassa. — Petollinen rautatien-kassööri. — Savu rautatien-vaunuissa.
— Kukkivat metsät. — Asutut maisemat. — Campos. — Virvoitusaineet
asemilla. — Brasilialaisten kohteliaisuus. — Sairaita kerjäläisiä. —
Hotel do Sitio. — Katos matkustajia varten. — Yön odottomaton tulo.
— Camposten kasvullisuus. — Camposten puut. — Eläimistö. — Notkojen
metsät. — Suot. — Araucaria. — Kasvullisuuden ajan-jaksot. —
Aurinko keskitaivaalla.

Rio de Janeiroon tullessani, oli loppupuoli sadeaikaa, joka siellä vastaa kesää (ja kevättä) ja kestää lokakuusta maaliskuuhun saakka. Silloin oli niin kuuma, että kaiken päivää olin hiestä läpimärkä ja yöllä saatoin maata ainoastaan alastomana ilman peitettä. Vasta aamulla oli viileämpi, niin että peite tuli tarpeelliseksi.

Maaliskuun keskimääräinen lämpö on nimittäin Rio de Janeirossa 26,3 astetta Cels. varjossa (kello 6:sta aamulla kello 6:een iltasella laskettuna), kuumimmat kuukaudet ovat tammikuu ja helmikuu, joiden keskimääräinen lämpö on 26,49 astetta Cels. varjossa. Kylmin kuukaus on heinäkuu, jonka keskimääräinen lämpö varjossa on 21,4 astetta Cels. Eroitus kesän ja talven lämmön välillä on siis sangen vähäinen. Myöskään äärellisyydet lämmön-määrässä eivät ole kaukana toisistaan. Päivän keskilämpö varjossa ei talvellakaan ole koskaan alla 19 astetta Cels., eikä kesällä yli 27,5°, ja niinä viitenä vuonna (1851-1856), joilta nämät havainnot ovat, oli varjossa tunnin minimum 18,81° kello 7 aamulla kesäkuussa 1851 sekä tunnin maximum 28,81° kello 2 jälkeen puolenpäivän helmikuussa 1854. Keski-euroopassakin on siis kesiä, jolloin lämpö varjossa on isompi kuin tämä Rio de Janeiron korkein lämpömäärä. Mikä Rio de Janeiron lämmön kuitenkin tekee niin tuntuvaksi ja raukaisevaksi, on paitse päivä-paisteen paahto varsinkin lämmön vaihtelemattomuus ja öiden vähäinen viileys. Se vaikuttaa myöskin, että ihmisen ruumis tulee aremmaksi jokaiselle vaihtelemiselle lämpömäärässä, niin että eroituskin kesän ja talven lämpöisyyden välillä tuntuu sangen isolta, vaikka se on ainoastaan 7 astetta.

Rasittavammaksi tekee Rio de Janeiron ilmanlaadun lisäksi vielä sen erinomainen kosteus, Se on nimittäin noin toista vertaa suurempi, kuin Parisissa, ja tekee keskimäärin 18,70 grammia vesikaasua yhdessä kuutiometrissä ilmaa sekä nousee tammikuussa keskimäärin 21,70 grammiin. Se vaikuttaa myös että metallit siellä erittäin nopeasti ruostuvat, paperit, kirjat ja nahat pysyvät kosteina ja homehtuvat helposti ja suolaa voidaan estää sulamasta ainoastaan siten että sitä tiuhantakaa kuivataan valkealla. Myöskin ihmisen terveydelle on siitä haittaa.

Kun muukalainen pohjaisesta maasta saapuu Rio de Janeiroon kuumalla vuodenajalla, niin on hyvin tavallista että hän oitis ensimäisinä päivinä saapi jonkun kuumetaudin, jos hän pääseekin vapaaksi keltakuumeesta. Minä puolestani pysyin terveenä, vaan sain sen sijaan sellaisen janon, etten sitä millään keinolla voinut poistaa. Se vaivasi minua kaiken aikaa niinä kolmena päivänä, joita vietin kaupungissa ensi kerran sinne tultuani. Minä join jäistä vettä, jota saadaan kaikissa paremmissa kahviloissa, soodaa, kahvia, viiniä, olutta, — kaikki oli turhaa. Kuulin myöhemmin kerrottavan, että se on tavallinen kohtaus kuumalla vuodenajalla, ja että sitä ei auteta juomisella, vaan sillä että pidetään yhäti vettä suussa.

Vaikka aikomukseni oli matkustaa oitis eteenpäin Rio de Janeirosta, kului minulta siellä kuitenkin muutamia päiviä matkavalmistuksiin ja välttämättömimpien matkakapineiden ostamiseen. Ei ollut pieni työ etsiessä vähänkään tyydyttäviin hintoihin esineitä, joita tarvitsin. Liian myöhään sain tietää, että ne olisikin kaikki pitänyt tuoda muassaan Euroopasta. Varsinkin antoi paperin osto kasvien kuivaamista varten minulle paljon vaivaa, enkä kuitenkaan saanut mistään hinnasta sellaista, johon olisin ollut tyytyväinen.

Saatuani tarpeeksi tinkimisistä kauppapuodeissa ja kauppiasten veijausyrityksistä, riensin vihdoin rautatieasemalle, tyytyväisenä siitä että pääsin jatkamaan matkaani. Olin asemahuoneen seinään naulatusta uusimmasta junain aikataulusta nähnyt, että juna lähtisi kello 1 yöllä. Puoliyön aikaan saavuin sinne, vaan sain siellä tietää, ettei aikataulua enään seuratakaan, vaan juna lähtee vasta kello 5 aamulla.

Olin maksanut tavaraini kuljetuksesta rautatieasemalle 4 markkaa, jonkavuoksi en halunnut niiden edestakaisin raastamisella enentää se kulunki vielä kolmenkertaiseksi. Puhuttelin yhtä tavarain kantajaa, joka hääri ympärilläni, ja pyysin häntä vartioimaan tavaroitani kello neljään saakka. Hän olikin siihen hyvin suostuvainen, ja kun kysyin mitä hän vaivastaan tahtoisi, vastasi hän että kyllä siitä perästäpäin sovittaisi. Vaan kun sanoin, että tahdoin edeltäkäsin tietää hänen vaatimuksensa, vastasi hän tahtovansa ainakin 10 markkaa. Siihen tietysti en ollut suostuvainen, vaan käännyin erään asema-virkamiehen puoleen, joka taisi franskaa, ja kysyin häneltä, minne minun oli tavaroitani asettaminen, kun täällä ei ollut ketään tavarainsäilyttäjää, niinkuin on laita Euroopan tärkeämmillä rautatieasemilla. Hän oli kyllin kohtelias ottaakseen ne säilytettäväkseen virkahuoneessansa, joten siis siitä pulasta selvisin. Itse palasin entiseen asuntooni, jossa olin jo yönkin edestä maksanut.

Hyvissä ajoin tulin takaisin rautatie-asemalle ja ostin piletin Minas Geraes maakuntaan erääsen asemaan saakka, joka kartan mukaan päättäen näytti edulliselta tutkimuksieni aloittamiseen. Kummastuksekseni huomasin kuitenkin, että piletistäni otettiin paljoa enemmän kuin sen hinta oli seinällä olevan hintataulun mukaan. Selitin piletin myöjälle havaintoni ja menin uudestaan katsomaan hintaluetteloa. Hän sanoi silloin erehtyneensä ja antoi takaisin 12 markkaa. Ilmoitin hänelle ettei asia vielä sittenkään ollut selvillä, vaan puuttui vielä 1 markka. Pitkällisten laskentojen jälkeen kynän ja paperin avulla, antoi hän minulle vielä senkin takaisin, huomattuaan että olin hellittämätön. Ettei erehdystä ollut kysymyksessä, on luonnollista ja näkyi hyvin kassöörin käytöksestäkin. Hän oli muutoin mulatti rodultaan.

Astuessani toisen luokan vaunuun, jonne olin ostanut piletin, kummastutti minua sen erinomaisen epämukava rakento, vaan huomasin sittemmin että se kyllä saattoi olla tarkoituksen mukainen, nimittäin rautatien tulojen suurentamiseksi. Estääkseen matkustajia, joilla on varoja ostaa ensimäisen luokan piletti, matkustamasta toisella luokalla (kolmatta luokkaa ei löydy laisinkaan), on jälkimäinen tehty niin ylimääräisen epämukavaksi, että siitä on terveydellekin vaaroja. Vaunun molemmissa päissä on nimittäin ovi-aukko, jota ei saata sulkea, ja samaten ovat ikkunat lasittomia, josta on seurauksena että veturin savu kulkee vaunun läpi, niin että paksu hiilikerros keräytyy lattialle ja tunneleissa on melkein vaarassa tukehtua katkusta, ja lisäksi kokoontuu silmiin hiiltä ja pölyä siinä määrin, että rautatiematkani jälkeen olivat silmäni muutamia päiviä kipeät, vaikka olin silmälaseilla kokenut niitä varjella.

Maisemat, joiden läpi rautatie kulkee Rio de Janeiron maakunnassa, ovat sangen vuorisia ja usein erittäin kauniita. Monessa mutkassa kiipeää juna ylöspäin vuorten rinteitä pitkin, silloin tällöin myöskin lävistäen niitä tunneleilla. Vuoret ovat suureksi osaksi peitetyt tiuhilla metsillä monenlaatuisia lehtipuita, jotka matkani aikaan olivat täydessä kukassa. Koko metsä näytti harjanteiden rinteillä kulkevaan junaan äärettömän suurelta kukkalavalta, jota tasalatvaisten puiden viuhkomaisissa lehvissä istuvat punaiset, keltaiset, valkoiset ja siniset kukat kirjavoittivat. Varsinkin Melastomeit, Leguminoseihin kuuluvat Cassiat, Bignoniaceit ja Convolvulaceit suurilla kukillaan laajoissa kukinnoissa kilvoittelivat metsäin koristamisessa.

Asutuilla seuduilla on myöskin aukeita heinäisiä ketoja, joilla pitkäkorvaisia muuliaaseja ja isosarvista sarvikarjaa kuljeksii laitumella. Samaten näkee siellä myös sokuriruoko-, maissi- ja maniok-viljelyksiä ja huoneiden läheisyydessä kahvipensahikkoja, banaani- ja oransi-istutuksia sekä korkeita Euterpe tai Cocos palmuja. Metsissä olevat palmupuut taas ovat joko pienempiä tai, muiden puiden seassa kasvaen, vetävät vähemmin huomioa puoleensa.

Kylä kylän jälkeen, fazenda eli maatalo maatalon jälkeen kotoaa näkyvistä ja välin kulkee juna pienen kaupunginkin läpi.

Huoneukset ovat tavallisesti valkoisiksi maalatut ja rakennetut polttamattomasta savesta sekä peitetyt punaisella tiilikatolla. Seuduittain näkee myös harmaita maalaamattomia mökkejä, joiden katto on laitettu paksuista oljista ja joiden hajanaiset tai vajanaisesti muuratut seinät osoittavat asujanten köyhyyttä tai välinpitämättömyyttä elämän mukavuuksista. Näissä surkeissa asunnoissa asuu tavallisesti vapaita Neekerejä tai Neekerien tapaisia Mulatteja, joissakuissa kenties myöskin Indiaaneja, jotka kuitenkin mieluimmin oleksivat syrjäisillä metsämailla.

Etelä-osassa Minas Geraes maakuntaa kiipeää juna vihdoin noin 3,000 jalan korkeudelle, Serra da Mantiqueira nimiselle vuoriharjanteelle, joka rajoittaa Sisä-Brasilian viileämmän ylängön rannemmalla olevasta varsinaisesti troopillisesta vyöhykkeestä. Siellä vaihtuu myöskin äkiste maisemain luonne. Metsäin sijaan ilmaantuu aukeita heinikkoja, campos, jotka kapeilla metsiköillä ovat eroitetut toisistaan, ja korkeampain harjanteiden sijaan näkee sadan tai kahdensadan jalan korkuisia kukkuloita, joiden ylempi osa on heinikkoa, vaan alemmat rinteet tavallisesti kasvavat metsää. Sellaisia pyöreitä aukeita kukkuloita, jotka ovat eroitetut toisistaan metsäisillä tavallisesti kapeilla laaksoilla on suuri osa sisempää Brasiliaa. Se on Brasilian campos-regiooni.

Asemilla, joissa juna pysähtyi, tarjosivat Neekeri-naiset ja pojat kaupaksi paikkakunnan virvoitusaineita, jotka tähän vuodenaikaan, jolloin hedelmät eivät vielä olleet kypsiä, eivät olleet erittäin outoja, pääasiallisesti leivoksia, kotitekoisia monenlaisia karamelleja (rapaduras) ja, ennen kaikkia, kahvia. Musta kahvi, jota ilman kermaa kaadettiin sokurijauhon sekaan hyvin pieniin kuppeihin, meni hyvin kaupaksi, niinkuin se makunsa puolesta ansaitsikin. Samaten myöskin rapaduras, jotka olivat valmistetut myöjän oman mökin pellolla kasvavista sokuriruovoista, olivat sekä hyvämakuisia että vallan halpahintaisia.

Eräällä pysähdyspaikalla peruuttaessani kahvitilaustani, kun huomasin että minulla ei ollut sopivaa pientä rahaa eikä myöjälläkään ollut antaa takaisin, suoritti eräs nuori mies, jonka kanssa en siihen saakka ollut sanaakaan vaihtanut, hinnan sekä omasta kahvistaan että minunkin kupista tarjotakseen sitä minulle, eikä hän myöhemminkään ottanut vastaan siitä maksua. Kuitenkin hän kuului ainoastaan sivistymättömään kansanluokkaan ja oli vereltään valkovoittoinen mestitsi. Samanlaista tapahtui minulle useastikin Brasiliassa, sillä vieraanvaraisuus ei ole Brasilialaisille outo avu. Sitä saapi muukalainenkin usein havaita, varsinkin jos hän on Franskalainen tai käyttää puheessaan Franskan kieltä, sillä Franskalaisilla on erinomainen arvo Brasiliassa, ja heidän kielensäkin on siellä korkeamman sivistyksen kieli, jota jokainen tahtoisi osata. Sivistyneemmissä piireissä taidetaankin Brasiliassa sangen yleisesti puhua franskan kieltä, vaikka virheellisesti.

Monella pysähdyspaikalla en kuitenkaan olisi rohjennut mitäkään ostaa, nähdessäni minkälainen kurjuus siellä vallitsi. Puolialastomia Neekerejä, joiden koko ruumis monasti oli melkein yhtä ainoaa haavaa, ja muita mitä inhoittavammassa tilassa olevia sairaita näki nimittäin usein asemilla kerjäämässä, todistuksena terveydentilasta paikkakunnalla. Sairaudenhoito on vielä hyvin kehittymättömällä kannalla sisämaassa ja sairashuoneiden puutteessa saavat köyhät hoitaa itseään niinkuin voivat.

Olin valinnut asunnokseni Sition aseman Minas Geraes maakunnan eteläosassa, sentähden että se oli ensimäinen sillä ylängöllä, jolla campos-regiooni alkaa. Seutu oli 3,000 jalkaa merenpinnan yli, jonkavuoksi ilmanlaatu siellä oli koko joukon viileämpää, kuin Rio de Janeirossa, vaikka se oli liki kaksi leveysaatetta pohjaiseen jälkimäisestä ja siis lähempänä päiväntasaajaa. Kuulin myöhemmin että myöskin lääkärit olivat sulkeneet paikkakuntaa sairaiden suosioon, ja vähän yli peninkulman päässä oli sievän näköinen Barbacenan pikkukaupunki, joka oli jonkunlainen sanatorium. Minulla oli siis syytä toivoa voivani siellä ilman taudinkohtausta totuttaa ruumistani troopilliseen ilmanlaatuun. Kun aika, jota saatoin käyttää tutkimuksiini Brasiliassa, oli rajoitettu ainoastaan muutamiin kuukausiin, oli minulle nimittäin erittäin tärkeää välttää tautia, joka olisi voinut tehdä hyödyttömäksi koko matkani siinäkin tapauksessa että olisin siitä parantunut.

Sitio oli myös töitteni alkamiseen sangen sovelias paikka, sillä ollen campos-regionin rajalla tarjosi se minulle tilaisuutta sekä metsä- että keto-alueiden luonnon tutkimiseen. Myöskin kasvien kuivaamiseen oli ketojen kuivempi ilmanlaatu edullinen ja sitä tarpeellisempi kun näin alussa matkaani luonnollisesti oli ääretön joukko kasvilajeja otettavana.

Niinkuin useimpain muidenkin rautatien-asemain läheisyydessä, oli
Sitionkin luona ravintola.

Hotel do Sitio oli samalla myöskin kauppapuoti, ja nuoren Portugalilaisen Manuel Simoes Coelhon perustama ja omistama. Vähäisen asiaankuuluvan tinkimisen jälkeen sain häneltä kohtuulliseen hintaan (5 markalla vuorokaudelta) ruuan ja huoneen. Ensimäiset päivät täytyi minun kuitenkin asua ikkunattomassa huoneessa, johon ainoastaan oven kautta pääsi valoa vieressä olevasta salista. Sellaisia pimeitä makuuhuoneita löytyy joka talossa, ja ovat ne kyllä hyödyllisiä sen puolesta että niissä yöllä on suojassa sääskiä vastaan, ja kansalla, jolla on paljon joutoaikaa, ovat ne tarpeellisia päivälläkin ruokalepoa varten. Paitse toista samallaista huonetta, jossa isäntä asui, oli talossa vielä sievä ruokasali, jonka pitkä pöytä kahdesti päivässä oli kelvollisella ruualla katettu, sekä lisäksi asuinhuone, joka samoinkuin makuuhuoneet ja salikin oli tapeteilla koristettu ja eurooppalaiseen ravintola-tapaan sisustettu, ynnä vielä useampia saviseinäisiä halvempia huoneita, joissa talonväki asui. Talo oli yksikerroksinen, ilman kivijalkaa ja ulkoa valkoiseksi maalattu. Seinät olivat brasilialaiseen tapaan rakennetut hiekansekaisesta polttamattomasta savesta, joka oli muurattu oksista tehtyyn seinäristikkoon. Sellaisia ovat useimmat maatalot ja pienempäin kaupunkienkin huoneet. Keskitekoisina ne ovat kummallisen näköisiä, ikäänkuin isoja linnunhäkkejä, sillä ensiksi valmistetaan pystyjen nurkkahirsien väliin seinäristikko ja vasta myöhemmin täytetään sen lomat savella, köyhemmän väestön asunnoissa usein niin vaillinaisesti, että seiniin jääpi rakoja, joiden läpi tuuli tunkee huoneisiin. Sellaisissa jäävät tavallisesti myös ristikot näkyviin sekä ulkoseinissä että huoneiden sisällä, tehden rakennuksen kurjan hökkelin näköiseksi.

Talon pihalla oli katos eli niinkutsuttu rancho (lue: rankko) tavarain kuljettajia varten, niinkuin jokaisella kauppiaalla ja kapakoitsijalla täytyy olla, saadakseen muulienajajat pysähtymään luoksensa kauppaa tekemään, ja pihan vieressä oli pienoinen puutarha, jonka takana juoksi sylen syvyinen puhdasvesinen joki, virkistävänä houkutuksena kuumuudesta rasitetulle matkailijalle.

Kun vielä lisään että hotel do Sitiosta oli avara näköala nurmikkoisten kukkulain yli, jotka olivat ikäänkuin seppelöidyt metsäisillä notkoilla ja näkyivät toinen toisensa takaa, niin lienen tarpeeksi kertonut tästä ensimmäisestä pysäkdyspaikastani Brasilian sisämaassa, osoittaakseni että siellä hyvin saattoi työskennellä tuntematta rasitusta vastenmielisestä asunnosta tai elämän mukavuuksien puutteesta, vaikka asema oli vähintäin 310 kilometrin (virstan) rautatiematkalla eroitettu Rio de Janeirosta.

Pari tuntia ennen päivän laskeutumista olin saapunut Sitioon, jonkavuoksi ei enään ollut aikaa sinä päivänä tehdä varsinaista ekskursioonia, vaan en voinut olla etsimättä edes jotakin tyydytystä kiihkeälle uteliaisuudelleni saada lähemmältä nähdä Etelä-Amerikan minulle niin outoa luontoa.

Otin siis pyssyn hartialleni ja riensin kukkulaa kohden, joka näytti olevan lähinnä.

Kauan en siellä kuitenkaan saanut viipyä, ennenkuin jo pimeä minut saavutti. Troopillisella vyöhykkeellä, jossa aurinko kesällä on keskellä taivasta ja laskeutuu suoraan alas, ei hämärää kestä kuin muutamia minuutteja. Päivän nousu tapahtuu päiväntasaajan kohdalla kaiken vuotta kello 6 aamulla ja päivän lasku kello 6 iltasella. Muualla troopillisella vyöhykkeellä muuttuvat nämät ajat ainoastaan joillakuilla neljännestunneilla paikan leveysasteen ja vuodenajan mukaan, niin että Sition kohdalla on pisin päivä noin 13 tuntia ja 15 minuuttia. Kun olin tottunut pohjaismaiden pitkään hämärään, niin tapahtui minulle Brasiliassa usein että pimeä kohtasi minut äkkiarvaamatta, niin että siitä toisinaan jouduin pulaankin. Tältä ensimäiseltäkin ekskursiooniltani löysin äkillisesti tulleessa pimeässä töintuskin kotia.

Sition kedot olivat ihanassa kukoistuksessa saapuessani sinne. Säteettäisiin tukkuihin yhdistetyillä kapeilla tähkillä varustetut Paspalium lajit, pitkävihneiset Stipat ja Aristidat sekä suuri joukko muita keskikokoisia heiniä kilvoittelivat siellä vallasta monenlaisten ruohojen kanssa. Mainittakoon niistä Synanthereien lukuisat lajit, esim. Eupatorium ja Stevia lajit, joiden pienikukkaiset vähäiset koppilot ovat viuhkomaisissa yhdistyksissä, Baccharis lajit, joiden varsi on lehdetön ja kuivan Cactuksen muotoinen, ynnä ohdakkeen kalttaiset Vernoniat, sekä Lythraceae heimoon kuuluvat Cupheat, jotka tunnetaan viistoverhoisista punaisista kukistaan, useat Labiateihin kuuluvat pienikukkaiset lajit, joiden kauan säilyvät verhot ovat yhdistetyt lujiin mykeröihin, Campanula, jolla on iso vaalean sininen kukka, Verbenace'eihin kuuluva sinitähkäinen Stachytarpha, samettikarvaisia lehtiä kantavat Gesnerat, Convolvulace'eihin kuuluvat Ipomaea lajit, joilla on isoja valkoisia tai vaalean punaisia kukkia, ja Euvolvulus, jonka teriö on sininen kynnen-kokoinen, Xyris lajit, joiden pienet pian kuihtuvat keltaiset kukat ovat suojuslehtien muodostamissa ruskeissa mykeröissä, ynnä muutamat muut liljakasvit, punakukkaset ruohomaiset Melastomeit, jotka ovat hyvin tavallisia, Amaranthace'eihin kuuluva harvinainen Gomphrena, jolla on iso eternellintapainen mykerö, puhumatta äärettömän suuresta luvusta muita lajeja. Ne kasvavat kaikki sekaisin runsaammin tai niukemmin ja myöntävät harvoilla pakoin toisilleen varsinaista ylivaltaa.

Täänkalttaisilla mäkisillä nurmikoilla (campos abertos), joilla kasvullisuus puolen vuotta saapi kitua kuivuudesta, ja joilla vesi sadeajallakin pian sekä valuu että kuivuu pois, on kasvullisuudella omituinen luonne, joka vastaa sille siellä tarjona olevia ilmanlaadullisia ehtoja. Kasvien sitkeät kapeanpuoleiset tai keskikokoiset lehdet, jotka monasti vielä ovat suojatut tiuhalla karvapeitteellä, ja niiden samoin sitkeät ja kuivat varret, jotka ovat ainoastaan kahden tai neljän korttelin korkuisia, osoittavat että luonto on tahtonut turvata niitä kuivuutta vastaan, vähentämällä niiden haihdutusta. Vaan kun pitkällä sateettomalla vuodenajalla vihdoin kuitenkin kaiken ruohon täytyy kuihtua, on kasvullisuudelle tärkeää, että ainakin sen maanalaiset osat säilyvät elossa, voidakseen sateiden uudistuessa kehittää uusia varsia nopeammin ja varmemmin kuin siemenistä, joiden menestys ei ole yhtä taattu. Campoksen kasvien omituisuuksiin kuuluvat senvuoksi vielä vahvasti kehittyneet maanalaiset varret ja paksut puutuneet juuret.

Toisin paikoin kasvaa kedoilla harvassa, monasti sylimääräin päässä toisistaan, isompia tai pienempiä pensaita ja mataloita puitakin. Niistä mainittakoon eräs parin sylen korkuinen mutkikas sinikukkainen Solanacei, vähän isompi Bombacei Chorisia speciosa, jolla on ruusumaiset vaaleanpunaiset kukat ja 5-sormiset lehdet, Saxifragacei (eli Cunoniacei) Belangera tomentosa, jonka lehdet ovat kolmisormisia, Rutaoeae heimoon kuuluva Zanthoxylon, jolla on piikkisiä parilehtisiä pienilehdykkäisiä lehtiä ja vähäisiä kellertäviä kukkia, kummallisen näköinen Lythracei Lafoensia Pacari, jonka vihreän ison verhon sisästä riippuu useain tuumain pituinen vartalo, ja jonka suuressa kotahedelmässä on siivekkäitä kynnenkokoisia siemeniä, soikealehtinen Vochysia (heimoa Vochysiacese), jonka kukat ovat kannuksellisia ja keltaisia sekä istuvat isoissa tertuissa, useat pensasmaiset ja puiset Synanthereit marunan muotoisilla koppiloilla ja puikeilla tai soikeilla keskikokoisilla lehdillä.

Ruohojen välissä näkyvällä ruskealla tai punaisella savihiekalla, joka on muodostunut paksujen kalliokerrosten rapautumisesta, juoksentelevat myrkylliset parin tuuman pituiset hämähäkit saalista etsimässä. Puiden oksilla visertävät surullista viserrystään tuuman pituiset Cicada-nahkakuoriaiset (C. tympanum L. tai Tettigonia tibicen Fabr.), joiden ruumiin kumpaisellakin sivulla on hengityshuokoisesta kehittynyt iso ääni-elin. Kukkien päällä surajavat pikkuiset kolibri linnut tai liehuvat leveäsiipiset perhoiset (esim. Papilio Polycaon, Thoas, torquatus), joiden siniset, punaiset, keltaiset ja valkoiset värit kauniisti kimaltelevat päivän paisteessa. Polkuja pitkin liikkuu vihreitä lehtiä, joita seljässään laahaa isopäinen sauba muurahainen (Atta cephalotes), käytyään puissa nakertamassa poikki vahvoilla leuvoillaan sekä lehtiä että pienempiä oksiakin. Ylhäällä ilmassa rääkyvät nälissään isot urubu korppikotkat (Cathartes Papa Princ. Maximil. ja C. brasiliensis Bonap.), joita enemmän kuitenkin näkee kyläin läheisyydessä, jossa ne lain suojan alaisina elävät suurissa parvissa, hävittäen haaskoja ja ruuan jätteitä. Täällä harvasti asutulla campoksella löytävät ne niukemmin haaskoja, ja cobras-käärmeetkin, joita ne myöskin mielellään syövät, ovat varovasti ryömineet tiuhassa löytyviin cupimtermiittein pesiin, kolmen tai kahden kyynärän korkuisiin ruskeihin savipatsaisiin, joiden juuriin vyötäjäiset öisillä retkillään ovat kaivaneet isoja reikiä nuollaksensa pesän sisästä termiittejä.

Notkoja verhoaa tiuha metsikkö (capoes ja catingas), jossa kasvaa sekaisin hyvin suuri luku puita ja pensaita. Monella niistä on kauniita kukkia, toisilla taas pieniä ja vähäpätöisiä, useimmilla sitkeitä tai nahkeitakin lehtiä, jotka kooltaan ja muodoltaankin tavallisesti ovat melkein niinkuin tuomella ja raidalla. Puiden rungoilla kiertelee köynnöskasveja ja elää joukko loiskasveja, useita ruohoja ja sananjalkoja, muutamia ruskeita maksasammali-lajeja, Thelephore'eihin kuuluvia kalvo-sieniä, jotka muodostavat isoja punaisia tai valkeita täpliä puiden kuoriin, sekä runsaasti jäkäliä. Puiden tyvillä kasvaa ruskeita sametintapaisia Chroolepus leväkasveja sekä niitä sisältäviä vihreitä Coenogonium jäkäliä, jotka muodostavat litteitä alasriippuvia melkein aina vetisiä tupsuja ja ovat merkillisiä sen puolesta että ne ulkonäöltään ovat vallan lankamaisten leväkasvien kalttaisia. Kuivemmilla rungoilla ja varsinkin paljailla maa-rinteillä kasvaa toista kummallista jäkälää, joka kuuluu Cora sukuun, ja jota jäkäläintutkijat väliin ovat pitäneet kalvosienenä, jonka näköinen se hyvin onkin ja kasvattaa myös samanlaisia itiöitäkin kuin Thelephoreit, vaan sisältää pieniä algeja niinkuin muutkin jäkälät. Samaten kuin sienet saavat mätänevistä tai tuoreista kasviaineista, joiden päällä ne kasvavat, ravintoaineitaan, samoin imevät nimittäin myöskin jäkälät ravintoa pienistä vihreistä leväkasveista, jotka kasvavat ja lisääntyvät niiden sisässä sekä menestyvät hyvin niiden kosteassa limassa.

Metsissä peittävät mullan monenlaiset sekaisin kasvavat ruohot, heinät ja sananjalat, missä ei pensahikko ole niin uhkeaa, että se tukehduttaa melkein kaiken ruohon ja heinän. Toisin paikoin ottavat pensailta vallan puiset monen sylen korkuiset bambut jotka kaareilevat puiden välissä ristiin rastiin. Ne ovat useampaa lajia, toiset paksumpia toiset hienompia, toiset tuuman levuisilla lehdillä, toiset vallan kapeilla. Toisin paikoin taas ovat puiden välystän anastaneet kolmen neljän kyynärän korkuiset karheat ja sitkeät heinät, joiden läpi ainoastaan metsäkirveellä raivaa tien.

Lakeilla mailla, jotka ovat niin vesiperäisiä, ettei niillä metsää saata kasvaa, on omituinen suo-kasvullisuus päässyt valtaan. Sammaleja, jotka pohjaisissa maissa peittävät sellaisia paikkoja, on täällä hyvin niukasti tai puuttuu kokonaan, vaan niiden siassa kasvaa ruohoin ja heinäin välisellä runsaalla mudalla vähäisiä hieno- ja pienilehtisiä melkein sammalinnäköisiä ruohoja. Muista kasveista ovat siellä merkillisimmät kyynärän tai puolentoista korkuiset saraheinät (Cyperaceae), Synanthereit, Xyrideit j.n.e. Kun maa ei näissä soissa ole sen syvemmältä liejuista, kuin että niissä märin jaloin hyvin pääsee kulkemaan, niin saattaa niissä kasvaa harvassa kummallisen muotoista isoa havupuuta Araucaria brasiliensis, jolla on ainoastaan latvassa oksia, nurin kääntyneen sadevarjon muotoisessa kiehkurassa, ja jonka isoissa kävyissä on tuumanpituisia ruuaksi kelpaavia siemeniä. Soiden reunoilta kohoaa se usein kuivemmillekin maille ja muodostaa joskus varsinaisia harvoja metsiäkin Serra da Mantiqueiralla, joka on sen kotimaa, ja josta se ainoastaan harvoihin varsinkin vuorisiin paikkoihin on levinnyt.

Maaliskuun alkupuolella ollessani Sitiossa, olivat aukeiden maiden kasvit siellä vielä yleensä täydessä kukoistuksessa. Metsäin puut ja pensaat olivat ainoastaan osaksi kukalla, useimmat eivät vielä olleet alkaneetkaan kukkimista, toiset olivat sen jo lopettaneet, vaan harvoilla oli vielä kypsiä hedelmiä. Useat kasvit kukkivat tropiikeissa vasta talvella, vaikka useimmat luonnollisesti kesällä, ja kokonaisen vuoden täytyy siellä oleksia samalla seudulla saadakseen nähdä kaikki paikkakunnan siemenkasvit kukalla.

Puolenpäivän aikaan oli aurinko keskitaivaalla sangen lähellä zenithiä ja levitti huikaisevaa valoa, jommoisesta ei pohjaismaissa ole aavistustakaan. Paikan korkeus ja siitä seuraava suurempi ilman kirkkaus samoinkuin campos-regioonin kuivuus, joka vaikuttaa että ilma sisältää vähemmin vesikaasua ja senvuoksi on läpikuullakampaa, edistävät myöskin valon voimaa. Kun silmäni olivat siihen tottumattomat, huikaisi se niitä niin että ne pimenivät alinomaa, vaan mitään silmätautia ei siitä kuitenkaan minulle tullut. Missä työni sitä sallivat pidin myös päivänvarjostinta levällään pääni yli, joka varokeino on tarpeellinen kuumuudenkin lieventämiseksi, ja jota maanasukkaatkin ratsastaessaan yleisesti käyttävät. Pitempiä matkustuksia ratsun seljässä tehdessä, kuten on tapana matkailla Brasilian maanteillä, saapi helposti halvauksen tai kuumetautejakin, jollei noudata tätä varokeinoa.

Kuumuus ei Sitiossa kuitenkaan ollut pahasti rasittava päivälläkään, vaikka koko joukon polttavampi, kuin kuumina kesäpäivinä Etelä-Suomessa. Varjossa oli 8 päivänä maaliskuuta kello 1/2 10 e.p.p. 23 ast. Cels. ja 10 päivänä kello 2 1/4 j.p.p. 28° Cels. Sellainen oli lämpö useimpina päivinä. Yö tuntui tähän vuodenaikaan melkein yhtä viileältä kuin Suomessa kesällä. Kello 6 aamulla oli 6 päivänä maaliskuuta sateisella ajalla 17 ast. Cels. lämpöä.